lauantai 25. kesäkuuta 2016

Penikoita

Juhannusviikko on lopuillaan, ja niin on kesän ensimmäinen lomamatkakin. Aika paljon ehdittiin nähdä, tosin parina päivänä ajamista oli vähän liikaa. Kun matkasuunnitelma täydentyy päivä kerrallaan, välillä joutuu venymään.

Menoa hiukan rajoitti se, että vaimo poti osan matkaa flunssaa. Kipeä nainen etenee silti reippaasti, kun herkeämättä kannustaa vieressä. Naruskan suunnalle kaavailtu telttailuosuus jäi kuitenkin toteutumatta.

Naruskasta Marttiin ajettu oikotie oli kokemuksena hauska, vaikka se ei merkittävää silmänruokaa tarjonnutkaan.

Reitille lähdettäessä minua mietitytti rengasrikon mahdollisuus. Nykytyylin mukaisesti Subarussa ei ole vararengasta, enkä ollut varma mukana olevan ikivanhan renkaanpaikkauspullon kunnosta. Jos rengas sattuisi menemään rikki, kännykällä olisi turha huudella apua.

Tien huonolaatuisin osuus Naruskajärveltä Siuruselkään ajettiinkin siis aika varovasti. Paikalliset (?) eivät selvästikään tunne samanlaista huolta, koska matkalla meidät ohitti asuntovaunua vetävä pakettiauto... Muita ei sitten nähtykään.

Lomamatkan viimeiseksi reppukohteeksi poimimme Martimoaavan Kivaloihin kuuluvan Keski-Penikan vaaran. Vaaran laella olisi paitsi autiotupa myös jonkinlainen näkötorni.

Penikat olikin mukava loppukevennys matkalle. Keski-Penikan laki on kivinen ja siten hiukan vaikeakulkuinen, mutta parkkipaikalta ei tuvalle ole kuin pari kilometriä.

Palovartijan tornina aiemmin toiminut metallirunkoinen rakennelma oli ahdas kiivetä, eikä ylimmälle tasolle ollut muutenkaan menemistä. Keskikerroksestakin silti näkyi ihan riittävän kauas.


Keski-Penikan uudehko autiotupa oli siisti niin sisältä kuin ulkoakin. Tuulisella vaaralla ei hyttysistäkään ollut haittaa, joten tuvan kuistilla kelpasi mussuttaa leipää.


Viikon aikana käytyjä paikkoja on hankala laittaa paremmusjärjestykseen, mutta metsäisemmistä kohteista ainakin Elimyssalo oli miellyttävä.

Arvelen myös, että Naruskan ja Tuntsan seudulle palataan vielä uudestaan. Sorsatunturi nimittäin kummittelee mielessä edelleen.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Lappia ristiin rastiin

Olemme joskus tehneet periaatepäätöksen, että jos lomamatkalla majoitutaan telttaa tasokkaammassa lukaalissa, aamiaisen, siivouksen ja muiden perusjuttujen täytyy sisältyä hintaan. Näin itse lomailuun jää enemmän aikaa.

Sallan Revontulihotelli (Holiday Club Salla) on tässä suhteessa hankala paikka, koska sieltä saa ihan mukavan huoneen ja pääsee jopa kylpylään, mutta aamupalaa ei kesäaikaan ole tarjolla. Olemmekin joskus kesäreissuilla vähän väistelleet Sallaa, mutta koska Naruskan seutu on meille vierasta, teimme tällä kertaa asiassa poikkeuksen.

Niinpä lähdimme HC Sallassa vietetyn yön jälkeen ajamaan Naruskantietä kohti Tuntsaa. Ensimmäiseksi retkikohteeksi olimme valinneet 520-metrisen Karhutunturin.

Karhutunturille pääsee melko helposti. Varsinaiselta parkkipaikalta tunturiin on kolmisen kilometriä, mutta halutessaan autolla pääsee lähemmäksikin. Laelta avautuvat maisemat ovat joka tapauksessa hienot. Idässä näkyvät Venäjän puolella kohoavat vielä korkeammat huiput, ja koillisessa erottuu persoonallisen muotoinen Sorsatunturi (628 m).


Karhutunturilta matkamme jatkui edelleen pohjoiseen, vaikka päivän toinen kohde ei ollut vielä selvillä. Lopulta sellaiseksi valikoitui Sodankylässä Tanhuan kylän liepeillä oleva Angelvaara.

Kaivoimme esiin Metsähallituksen maastokartan ja vedimme siihen suoran viivan Naruskajärveltä kohti Angelvaaraa. Linnuntietä Angelvaaralle olisi 75 kilometriä, mutta suorin reitti sisältäisi melkoisen metsäautotielabyrintin.

Toinen vaihtoehto olisi palata takaisin Naruskantien alkuun ja ajaa sitten Savukosken kautta, mikä käytännössä tuplaisi matkan. Koska labyrintti näytti olevan ratkaistavissa, päätimme kokeilla sitä, mutta poikkesimme kuitenkin Tuntsan Pubissa kysymässä viime hetken reittivinkit.


Kun reitti vaikutti selvältä, lähdimme ajamaan kohti Marttia välietappeina Pimiäselkä - Torolehto - Jäkäläharjut - Palo-Naavaselkä - Kotavaara.


Erämaaosuus ei sisältänyt merkittäviä maisemapläjäyksiä, mutta asumatonta korpea oli tarjolla senkin edestä.


Ohitettuamme Martin käännyimme Tanhuan tielle, ja pian olimmekin jo reppu selässä Angelvaaran kupeessa.

Täytyy sanoa, että jos hyttyset edellisenä päivänä Kalliovaaralla kiusasivat, ei niitä Angelvaaralla ollut yhtään vähemmän. Illaksi tyyntynyt tuulikin teki olosta tukalan.

Itse Angelvaara kuitenkin miellytti silmää niin maastonsa kuin vaaralta avautuvien maisemienkin puolesta.

Vaaran laella oli vanha palovartijan maja, joka tarjosi suojaa lentäviltä vihollisilta. Se olikin tarpeen, koska ulkoruokailu olisi todennäköisesti johtanut proteiinimyrkytykseen.

Angelvaaralta laskeuduttuamme ajoimme Sodankylään ja sieltä edelleen Luostolle yöksi.

Mutta voi, loman loppu häämöttää jo.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Nuo lentävät ystävämme

Olen miettinyt asiaa aiemminkin, mutta Elimysjärvelle vieviä metsäautoteitä kyntäessä aihe nousi uudelleen esille: autossa pitäisi aina olla mukana jonkinlainen saha.

On aika tavallista, että tielle kaatuu puita, jotka estävät etenemisen autolla. Isommilta teiltä puut raivataan nopeasti, eikä yksi puu yleensä leveää väylää tukikaan, mutta pienillä sivuteillä tilanne on toinen. Olisi tympeää jumittaa johonkin näreikköön niin, että sieltä pitäisi linkkuveitsellä raivata tie ulos.

Ajaessa oli aikaa miettiä asioita, joten kehitimme ongelmaan toisenkin ratkaisun: majava! Kissoja, koiria ja pieniä possujahan on kaikilla, mutta oma majava olisi oikeasti kätevä.

Jos matka katkeaisi kaatuneen puun vuoksi, majavan voisi päästää irti, ja se tekisi hetkessä selvää kulkua rajoittavasta esteestä.

Meillä ei toistaiseksi ole majavaa, mutta ristimme sellaisen jo ennalta Anteroksi. Antero-majava olisi autoilijan ystävä.

Elimyssaloa seuraavaksi yöksi ajelimme Suomussalmelle, josta jatkoimme seuraavana päivänä kohti Sallaa. Aamulla ehdimme kuitenkin poiketa Suomussalmen eteläpuolella sijaitsevassa Soivassa Metsässä.

Soiva Metsä olikin upea paikka! En käsitä, miten se on jäänyt meiltä huomiotta, vaikka metsä on soinut jo liki 20 vuoden ajan. Paitsi että soittimet itsessään ovat kiehtovia ne on myös pystytetty todella hienolle harjulle. Ja kaikki tämä on koettavissa täysin ilmaiseksi!

Matkalla Sallaan poikkesimme lisäksi katsomaan Kalliovaaran hiidenkirnuja, joista suurin on kuulemma Suomen mahtavin lajiaan.


Hiidenkirnujen ohella Kalliovaara tunnetaan kivilouhoksesta, joka tuotti kivenjärkäleitä itärajan puolustamiseksi tarkoitettua Salpalinjaa varten. Eräänlainen hiidenkivitehdas, siis.

Kalliovaaran polku etenee hienossa, kivisessä maastossa, josta avautuu näköala pohjoiseen, Kalliojärvelle. Hyttysiä vaaralla kuitenkin oli kiusaksi asti, ja ne olivat äkäisiä. Kai ne sieltä syvyyden kaivosta nousevat, mistäs muualtakaan. Jos suomalaiset hyttyset kantaisivat zika-virusta, meistä tulisi hetkessä pienipäinen kansa.

Sääskien lisäksi ilmassa lenteli ainakin yksi haukkapariskunta sekä pöllöperhe, jota läsnäolomme selvästikin häiritsi. Niinpä poistuimme paikalta ripeästi ja rakensimme oman pesämme Sallan Revontuli-hotelliin.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Pyssy, koira, akka, pata ja kolme lasta

Kun kesälomaa on vain viikon verran, pitäisi ehkä maanantai-iltana olla jo Nurmesta pohjoisempana. Ei siis auttanut muu kuin lähteä kärsivällisesti ajamaan itärajaa ylöspäin.

Ensimmäisenä eteen osunut uusi kohde oli Kilpelänkangas. Siellä on sotavuosina taisteltu ylivoimaista vihollista vastaan.



Olen aiemmin vierastanut Kilpelänkangasta, koska sinne päästäkseen täytyy tehdä Kuhmo-Lieksa -tieltä liki 25 kilometrin pisto. Olen myös luullut, että kankaalle vievä tie on sorapintainen, mutta ihan päällystettyhän tuo näkyi olevan.

Kilpelänkankaalla kulkee retkeilypolku, jonka varrella näkyy edelleen jälkiä takavuosien taisteluista, varsinkin juoksuhautoja. Polku on vain kolmisen kilometriä pitkä, mutta etenee pääosin kaunista mäntykangasta pitkin. Pitäisi kai silti olla sotafriikki, jotta paikasta saisi enemmän irti.

Aivan huolettomasti metsässä ei vieläkään voi kulkea, koska maastosta voi edelleen löytyä sodanaikaisia räjähteitä. En tiedä, vieläkö niitä aktiivisesti etsitään.

Alueen läpi kulkevalla joella on sittemmin myös uitettu tukkeja, ja retkeilyreitin varrella voikin evästellä tavallista vanhemman laavun luona.


Kilpelänkangasta seuraavaksi kohteeksi oli valikoitunut Elimyssalon luonnonsuojelualue. Siihen ei liittynyt suuria ennakko-odotuksia, koska alueesta ei tiedetty muuta kuin että vähän syrjässähän tuo on.

Elimyssaloon päästäkseen täytyy hetki körötellä metsäautotietä pitkin, mutta lopputulos on vaivan arvoinen. Alueen luonto nimittäin on niin kuhmolaista kuin olla voi. Ja Kuhmohan siis on se paikka, jossa Jumalakin todennäköisesti asuu.

Jätimme auton Saari-Kiekin pysäköintialueelle, josta on muutaman kilometrin matka Elimysjärvelle. Reitin alkuosa kulkee Levävaaran tilan kautta. Siellä on "Pyssy, koira, akka, pata ja kolme lasta" -tyylisesti asuttu jo 1800-luvulta lähtien. Nykyään tilalla tosin kasvatetaan lampaita.

Elimysjärven ympäri kulkee mukava polku, jonka varrella on nuotiopaikka ja laavu.


Olimme jo eväät syötyämme jatkamassa Saunaniemen laavulta eteenpäin, kun vaimo huomasi laavun hämärässä sisänurkassa jotain kummaa.


Siellähän oli linnunpesä! Mutta poikaset olivat aivan hiljaa ja liikkumatta. Olivatko ne lainkaan elossa? Tai ylipäänsä oikeita lintuja?

Mutta sitten yhden poikasen pokka petti ja se räpsäytti silmiään... Tai niin ainakin luulen. Olin jo ihan tarpeeksi tungetellut kännykkäni kanssa, joten päätimme poistua paikalta, ettei emo ota nokkiinsa.

Elimysjärven ympäri menevä polku oli mukava, vaikka vesi olikin sateiden jälkeen paikoin korkealla. Onneksi pitkospuita oli runsaasti, ja varsinkin kelluvat pitkokset olivat nasta juttu.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Idän kulmalla

Koska Vekarus ei ollut ensimmäisen retkipäivämme pääkohde, jatkoimme Tuupovaarasta kohti Ilomantsia ja Koitajokea, josta jo muutama viikko sitten kohkasin. Koitajoen läheltä löytyisi myös toinen kiinnostava paikka, Itäpiste, jonne ajelimmekin ihan ensin.

Itäpiste on joskus ollut koko EU:n itäisin kolkka, mutta nykyään se on vain EU:n mantereen itäisin piste, ja tietysti Suomen itäisin kulma. Ilmeisesti piste on alunperin sijainnut rajavyöhykkeellä, josta sittemmin on lohkaistu pala pois, jotta paikalle pääsee ilman erityislupia. Ihan normaali turistikohde, siis.

Suomen ja Venäjän välinen raja kulkee tarkalleen ottaen läheisessä saaressa, jossa näkyvätkin molempien valtioiden rajapylväät. Mantereella on lisäksi asiaan liittyvä merkkipaalu. Sen on suunnitellut joku sotapyöveli, jos nyt oikein tulkitsin hiukan hankalasti luettavaa tekstiä.


Koitajoen reiteille pääsee kätevästi Itäpisteelle johtavan tien varresta. Me lähdimme liikkeelle Palokankaalta, josta kiersimme Asumajoen ja Kivikkosuon kautta takaisin lähtöpaikkaan.

Myötäpäivään kuljettaessa reitti tuntui paranevan loppua kohden. Ensimmäiset pari kilometriä ennen Asumajoen laavua olivat hiukan tylsiä, mutta laavun jälkeen maasto muuttui miellyttäväksi kangasmetsäksi.

Ylimääräisen piristysruiskeen matkalle tuotti Asumajoen kupeessa ollut vetolossi.



Myös Kivikkosuo oli kaunis katsella, vaikka kivet jostain syystä puuttuivatkin.


Kivikkosuon nuotiopaikan uudehkolla WC:llä oli käynyt tuuri, koska suuri mänty oli kaatua rojahtanut aivan sen viereen. Ja olisihan se kyrsinyt retkeilijääkin, jos puolijuoksua paikalle saavuttuaan olisi havainnut, että vessa on paskana.


Koitajoelta poistuttuamme suuntasimme yöpaikan toivossa kohti Lieksaa. Tie 522 Hattuvaaran ja Kitsin välillä on paikoin todella huonokuntoinen. Osuus on periaatteessa päällystetty, mutta kuin sodan jäljiltä, ja siten hidas ajaa.

Lieksaan viimein päästyämme kävi ilmi, että kylän hotelli oli täynnä, joten jatkoimme vielä Nurmekseen. Bomba on tänä kesänä käynyt tutuksi, mutta mikäpä siinä, kun reppumatkaajan toiveet tulevat täytetyiksi.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kauden avajaiset

Kesälomakausi on jälleen käsillä. Suurimmat matkailupaineet tuli oikeastaan purettua jo toukokuussa, mutta on silti kiva elää hetki ilman ylimääräisiä velvotteita.

Kesällä autoillessa saa olla tarkkana kameratolppien ja muiden vastaavien viritysten kanssa. Huomasin tämän viikko sitten, kun hiukan huolettomasti ajelin toisen auton perässä kuudenkympin risteykseen.

Risteyksen takana olevalla pysäkillä oli tumma VW Transporter, joka jäi ikävästi edellä ajaneen auton katveeseen. Ohi ajaessani volkkarin takalasi välähti, mikä tietysti tarkoitti, että olin päässyt kuvaan.

Onneksi kotiin asian johdosta toimitettu kirjekuori sisälsi lopulta vain kirjallisen huomautuksen (mitattu nopeus 65 km/h). Hyvä niin, koska katkeroidun aika helposti saadessani ylinopeussakkoja.

Tunnenkin pientä tyytyväisyyttä sen johdosta, että kohtalaisesta ajosuoritteestani huolimatta en ole koskaan saanut tolppasakkoja. Tavallisia nopeussakkoja on kertynyt muutamia, mutta nekin vasta raivokkaiden takaa-ajojen jälkeen.

Mutta kesäloma siis painaa päälle. Kun jälkikasvu päätti tälläkin kertaa jäädä kotiin, ajattelimme entiseen tapaan suunnata pohjoiseen. Sääennusteita vilkaistuamme olimmekin saman tien päällä ja matkalla kohti Ilomantsia.

Menomatkalla poikkesimme Vekaruksella, josta emme vielä pari kuukautta sitten tienneet mitään. Olimme Outokummussa lorviessamme saaneet paikasta vinkin, ja nyt meillä oli sopivasti aikaa koukata Tuupovaaran kautta.

Kiersimme Vekaruksella parin kilometrin mittaisen luontopolun, joka totta puhuen oli pienoinen pettymys. Alueen kautta kulkeva Paimenpojan polku voi olla hienompikin, mutta joen rantoja myötäilevä polku palvelee lähinnä kalastajien tarpeita.

Matkan varrelle oli kuitenkin sovitettu yksi kota, pari laavua ja vielä varaustupakin, joten alueella selvästikin riittää kävijöitä. Rakennelmat olivatkin kodikkaan oloisia, mutta arvelen silti, että jokivarsi on ruskan aikaan näyttävämpi kuin kesällä.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Maan korvessa

Etelä-Suomessa tulee retkeiltyä aika vähän. Nyt siihen kuitenkin tarjoutui mahdollisuus, kun syntyi tarve vierailla Tampereella. Sieltä olisi lyhyt matka rauhalliseksi kehuttuun Riuttaskorpeen.

Jostain syystä paikan nimi tuntui vaikealta muistaa. Ehkä tämä johtuu siitä, että suhtaudun hiukan varauksellisesti eteläisimmästä Suomesta löytyviin korpi- ja erämaihin.

Omassa sanastossani korpi tarkoittaa metsäistä, asumatonta seutua, jossa voi kulkea päiväkausia näkemättä asfalttia. Erämaa taas on jotain vielä suurempaa, eikä niitä löydy Suomessa kuin Lapista.

Mahtaakohan Rimppakorvesta siis tavoittaa korpitunnelmaa? Toki paikka on saanut nimensä silloin, kun seutu oli harvempaan asuttua kuin nyt, joten pienet puutteet ovat hyväksyttävissä.

Asian selvittämiseksi hakeuduin lauantaiaamuna Myllykankaan P-paikalle, jonka kautta Haukijärven ympäri menevä polku kulkee.

Haukijärven kierros ei ole kovin pitkä, mutta sisältää silti monenlaista maastoa. Reitin varrelta löytyy niin suota, kallioisia rantoja kuin havu- ja lehtimetsääkin.



Ja mitä metsäosuuksiin tulee, ne itse asiassa tuntuivat hyvinkin korpimaisilta. Jos mörrimöykky on totta, voisin kuvitella sen viihtyvän Riukukorvessa.


Polun parhaat palat löytyvät järven länsi- ja eteläpuolelta. Haukikallioiden kupeessa on jopa näkötorni...


... joka kuitenkin on huonokuntoisuutensa vuoksi suljettu. Harmi, koska mäellä sijaitsevasta tornista olisi epäilemättä nähnyt laajalti ympäri Riemukorpea.


Haukijärven kierrettyäni jatkoin autolla Riitakorven eteläpuolelle, jossa patikoin vielä Sotamiehenahon P-paikalta Kuttulammille. Etelämpänä maasto ei ollut yhtä miellyttävää, ja merkitty reittikin kulki osittain teitä ja latupohjia pitkin. Taisin matkalla ylittää jonkun hyttysrajankin, koska Kuttulammin tulipaikalla ininä hetkittäin häiritsi.

Kokonaisuudessaan Riistokorpi oli silti mukava päiväretkikohde. Alueen polut patikoi helposti päivässä läpi, mutta reissua voi tarvittaessa jatkaa kohti Seitsemisen tai Helvetinjärven kansallispuistoa.

Etelä-Suomeen matkustaminen käy kuitenkin vuosi vuodelta vaikeammaksi. Olen tainnut pysyvästi allergisoitua sille liikennemäärälle, joka varsinkin Jyväskylän eteläpuolella odottaa. Kauas on tultu niistä ajoista, kun Euroopan suurimpia kaupunkejakin ajeltiin ristiin rastiin ilman sen kummempaa kirvelyä.

Onneksi maan parhaat korvet löytyvät edelleen pohjoisesta ja metsäautoteiden varsilta.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Rimpiä, vaaroja ja nostalgiaa

Tiaissärkän ohi tulee silloin tällöin ajettua, mutta yleensä kohteena on Koli. Nyt kuitenkin poimimme Polvijärvellä sijaitsevan särkkäalueen - tai Viklinrimmen, kuten paikan virallinen nimi taitaa kuulua - päiväohjelmaamme, johon sisältyi myös metsäisempiä kohteita lähiseuduilta.

Tiaissärkän laavulta lähtevä reitti kulkee Tiaissuon ja hauskasti mutkittelevan Rauanjoen välisellä harjulla. Harjuosuus ei ole kovin pitkä, mutta ihan kaunis silti, vaikka vastaavia maastomuodostelmia toki löytyy muualtakin.

Verkkaisesti eteenpäin lipuva Rauanjoki on matala, mutta soveltuu veden riittäessä myös leppoisaan melomiseen. Ainakin laavun kohdalla joen yli oli kuitenkin kaatunut puita, mikä saattaisi toistuessaan rassata kanootilla matkustavaa.


Polvijärveltä päivämatkamme jatkui kohti Juukaa, jossa meitä odotti uusvanha tuttavuus, Juuanvaara. Kyseistä mäkeä on aiemminkin lähestytty hienojen maisemien toivossa, mutta huonolla menestyksellä. Edellisellä kerralla homma lähti väärille urille jo huonosti valitun jalkautumispaikan vuoksi. Kun on vuosikausia asunut paikkakunnalla, pitäisi ehkä tietää paremmin.

Juuanvaara on kuitenkin yli 300 metriä korkea, joten täytyyhän sieltä jotain näkyä. Karttaa ja satelliittikuvia tarkemmin tutkittuani löysinkin lopulta kallioisen paikan, josta saattaisi avautua esteetön näköala. Pienen matkan päässä oli myös Tahkovaarantieltä eroava pistotie, jonka päässä olevaan silmukkaan voisi kenties pysäköidä auton.

Paikalle päästyämme kävi ilmi, että pistotie oli varsin metsittynyt, eikä sitä olisi tielle kaatuneiden puidenkaan vuoksi päässyt autolla. Auton kuitenkin sai parkkiin tien alkupäähän, josta vaaralle ei olisi kuin kilometri.

Pistotien silmukasta lähtee kartan mukaan polku, mutta sekin oli aika rämeinen. Joku kuitenkin oli ystävällisesti kiinnittänyt puihin punaisia nauhoja, joiden arvelimme merkitsevän sukkelampaa reittiä vaaran laelle.

Jonkin aikaa nauhoja seurattumme hukkasimme merkinnät, mutta loppumetrit sujuivat Retkikartan opastuksella. Ylempänä maasto ei ollut pahinta mahdollista rääseikköä, joten rinnettä oli verraten helppoa edetä.

Saavuimme kallioille 297.5-lammen suunnasta. Kuljettuamme koko matkan puiden keskellä oli metkaa pölähtää paikalle, josta yhtäkkiä avautuu kymmenien kilometrien päähän yltävä näköala. Kyllähän tätä kannatti hetki tavoitella!


Matkamme nostalgiaosuus alkoi Juuanvaaran jälkeen. Se taisi olla 70-luvun loppupuolta, kun pienenä partiolaisena lähdin elämäni ensimmäiselle yöretkelle, joka suuntautui Louhilammen laavulle. Nyt tuntui siltä, että voisi olla aika palata samalle paikalle. Niinpä etsin taas kartasta sopivan pistotien, jonka päähän pysäköityämme lähdimme lompsimaan kohti lampea.

Mielikuvat liki 40 vuoden takaisesta retkestä ovat melko hatarat, mutta sen ainakin muistan, että menomatka Aisusjoen varresta Louhilammelle tuntui loppumattoman pitkältä. Taisin myös nukkua yöllä liian lähellä nuotiota, koska makuupussini jalkopäässä oli aamulla pieniä palojälkiä.

Louhilammelle vievä reitti ei ehkä ollut sama kuin edellisellä kerralla, mutta lampi sentään oli entisellä paikallaan. Ja vaikka kartta ei sitä näyttänyt, lammen rannassa oli edelleen laavu - toki uudempi malli, ja mahdollisesti hiukan eri paikassakin.


Polkuosuus ei tälläkään kertaa tuntunut erityisen hienolta, joten eiköhän tällä kokemuksella taas 40 vuotta selvitä.