lauantai 11. marraskuuta 2017

Keskellä kuohuja ja kaislikkoa

Patvinsuolta ajelimme Lieksan kautta Nurmekseen, jota olin kaavaillut yöpaikaksi. Mutta millaista ohjelmaa viimeiselle lomapäivälle keksittäisiin?

Nurmeksesta pääsisi näppärästi Hiidenportin kansallispuistoon. Toisaalta paikka on verraten tuttu, eikä seuraavan päivän sääennustekaan varsinaisesti työntänyt meitä Hiidenportin suuntaan.

Kun valoisaa aikaa vielä riitti, päädyimme jatkamaan Kuopioon asti, josta käsin voisimme seuraavana päivänä pyörähtää jossain lähikohteessa. Esimerkiksi Korkeakoskella, jossa muuten tulee käytyä melko harvoin.

Lähdimme liikkeelle heti aamulla tavoitellen Tuovilanlahtea ja sieltä löytyvää Suomen korkeinta vesiputousta. Korkeakoski ei ole näyttävimmillään lokakuussa, mutta yllättävän paljon vettä koskessa kuitenkin virtasi.


Korkeakoskella käytyämme poikkesimme vielä Patalahdessa, josta löytyvä luonnonsuojelualue on varsinkin muuttolintujen suosiossa. Paikalla on kai joskus ollut järvi tai lampi, ja labyrinttimaiseen kosteikkoon pääsee vieläkin veneellä.

Alueen ympäri kiertää polku, joka olikin yllättävän pitkä. Parkkipaikalla olevat opasteet ohjaavat kahteen suuntaan (← lintutorni 1,0 km, lintutorni 1,1 km →), ja ajattelin koko lenkin siten olevan parin kilometrin luokkaa. Todellisuudessa kierros kuitenkin oli miltei viisi kilometriä pitkä.

Lintutornejakin on suoalueen reunamilla itse asiassa kolme kappaletta. Niistä läntisin oli aavistuksen kallellaan suon suuntaan, ja mietinkin siinä kiivetessäni, että mahtaakohan tuo kaatua nenälleen suohon. Ei kaatunut vielä.


Tähän aikaan vuodesta Patalahdessa ei näy hirmuisesti liikettä, vaikka kurki jonkun mättään takaa huutelikin. Synnyttääkseni hiukan säpinää ajattelinkin päästää Kaukon lentoon, mutta sitten huolet valtasivat mieleni.

Mitä jos Kauko ihastuu kaislikossa kutevaan sorsaan, ja ne päättävät lentää yhdessä etelään? Tai jos taivaalla saalistava kotka iskee kyntensä Kaukoon, eikä enää päästä sitä menemään?

Riskit olivat ilmeiset, joten jatkoimme vikkelästi autolle, ja palasimme takaisin kotiin. Lomailu sai tällä erää riittää.

torstai 9. marraskuuta 2017

Keskellä jäistä aapaa

Kolilla vietetyn yön jälkeen päätimme lähteä ajamaan kohti Uimaharjua. Tuntui siltä, että tarjolla olevista vaihtoehdoista Patvinsuo olisi henkisesti lähimpänä Martinselkosia.

Ahvenisen kautta kohti Koiteretta etenevän menomatkamme varrelle osui monenlaista keliä. Subbe kehräsi tyytyväisenä, kun olin ennen lomaa vaihdattanut alle talvirenkaat, mutta mahtaisivatko liukkaat pitkospuut hidastaa omaa kulkuani?

Perille päästyämme lähdin Kaukon kanssa tarpomaan Kurkilahdesta kohti Teretinniemeä. Yöllä oli satanut lunta, mutta pitkokset eivät vaikuttaneet erityisen jäisiltä.

Kertaalleen tosin putosin suohon, mutta se johtui pikemminkin herpaantumisesta kuin liukkaasta alustasta. Jaloissani olleet säärystimet onneksi pelastivat minut pahimmalta kastumiselta. Miksi en ole käyttänyt niitä aiemmin?


Polulla oli aamun aikana ollut muitakin kulkijoita. Tähyilin siinä hetken kamera kädessä ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt. Toisaalta karhu taitaa parhaimmillaan edetä viittäkymppiä, joten jäljet jättänyt yksilö saattoi olla jo Keravalla asti.


Martinselkonen kiehtoi minua alunperin matkakohteena siksi, että siellä karhuja liikkuu enemmän kuin missään muualla Suomessa. En silti ole ihan varma, olinko enemmän pettynyt vai helpottunut.

Märkä suo näyttää pakkasen jälkeen hassulta. Kesäisten tuoksujen puuttuessa jäinen aapa on jopa hiukan kolkko.


Teretinniemen lintutorni oli vankkaa tekoa. Nyt tornissa ei kuitenkaan ollut tarjolla muuta kuin kainalot kuivaavaa viimaa.


Teretin laavullakaan ei ollut ketään. Muutaman kilometrin päässä olevalla Hiienvaaralla tosin pidettiin rajavartioston ampumaharjoituksia, mikä saattoi vähentää kulkijoiden määrää. Vaikka ei kai sieltä ketään suolle ammuta.


Kauko tuntui vikisevän repussa, joten päästin sen vielä hetkeksi ilmaan. Jostain syystä Kauko halusi kuvata minuakin, mutta olkoon. Omat ajatukseni taisivat jo harhailla paluumatkan ympärillä.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Nenä sulaa taas

Pääni tuntui Haatainniemestä palattuamme jotenkin tyhjältä. Tavallaan se oli hyvä asia, mutta jonkinlainen matkan jatkoon liittyvä ajatus pitäisi kuitenkin löytää.

Subbe ja Kauko tuntuivat puhkuvan menohaluja.

  • S: Missä te oikein viivyitte? Nyt kyytiin, ja sitten kohti Kuhmoa!
  • K: Minä haluan lentää!
  • S: Vai ajetaanko saman tien Kuusamoon asti?
  • K: Minä haluan lentää!
  • S: Tosin kyllä minulle Lappikin kelpaa.
  • K: Minä haluan lentää!
  • I: Nyt hiljaa! Minä yritän ajatella.

Martinselkonen alkoi taas välkkyä mielessäni, mutta jo aiemmin viikolla oli käynyt ilmi, että Kaukolla ei olisi selkosille asiaa. Rajaa nimittäin suojelee 20 - 30 kilometrin levyinen alue (ADIZ), jolla ei saa lentää ilman lupaa ja lentosuunnitelmaa. Etenkin lentosuunnitelman laatiminen tuntuu omiin tarpeisiini nähden ylimitoitetulta toimelta, joten mieluummin lennän sitten jossain muualla.

Saadaksemme aikaa pohtia tilannetta päätimme palata Kuopioon. Hyvin nukutun yön jälkeen ajatus oli taas kirkkaampi, ja tie vei meidät kohti Kolia. Siellä ei olisi lentorajoituksia, ja vaikka Kolin mäkiä on monesti kivuttu, kulkemattomia polkujakin löytyy vielä.

Lähdimme liikkeelle Paimenenvaaran kupeesta, josta nousimme Kolin vaaralle ja edelleen kohti Mäkrää. Matkalla kahvittelimme Ikolanahossa, johon aurinko paistoi yllättävän lempeästi. Aivan kuin ilmassa olisi ollut vielä häivähdys kesää.

Kolin polut ovat paikoin moottoritiemaisia, ja varsinkin Ukko-Kolin lähellä vastaantulijoita on ihan riittämiin, mutta maisemia katsellessa pienet puutteet on helppo antaa anteeksi.


Varsinkin Mäkränvaara on hieno paikka, ehkä hienompi kuin Ukko-Koli itse. Ei vähiten siksi, että Mäkrältä näkee muuallekin kuin Pielisen suuntaan.



Mutaiset rinteet olivat paikoin niljakkaita kiivetä, mutta pahimpiin jyrkänteisiin ei onneksi tarvitse päästäkään, kun voi lähettää Kaukon matkaan.

Toisaalta mahdollisuus käyttää kaukopartiota rapauttaa omaa kulkumoraalia. Voisikohan nämä reissut tulevaisuudessa tehdä kotisohvalta käsin? Pelottavan kerettiläinen ajatus.

Illaksi vetäydyimme Kolin Sokos-hotelliin. Siellä on usein runsaasti väkeä, mutta ongelman voi kiertää linnoittautumalla omaan huoneeseensa. Jos ei ole pekoniharrastaja, voi vaikka uneksia aamiaisella odottavasta suklaasuihkulähteestä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Nenä jäätyy taas

Kesäiset kelit ovat käymässä vähiin. Vielä edellisenä viikonloppuna Keihäsjoella oli mukavan leutoa, mutta seuraava viikko toi tullessaan pakkaskelit myös Pohjois-Savoon, ainakin hetkeksi.

Minulle tarjoutui mahdollisuus pitää pari päivää lomaa. Ajattelin hyödyntää tilanteen nitomalla lomapäivät yhteen viikonlopun kanssa, ja lähteä pienelle Itä-Suomen kierrokselle.

Rouva ei nyt pääsisi mukaan, mutta välillä on ihan kiva edetä omaa tahtia. Yleensä retkemme alkavat niin, että vaimo taittelee päähänsä huivin, mikä voi kaikkine säätämisineen kestää parikin minuuttia. Oma päähineeni näyttää hyvältä jo puolen sekunnin asettelun jälkeen, joten yksin kulkiessani minulla on ensi metreistä lähtien käytössäni 121,5 sekuntia enemmän aikaa.

Subben kanssa on tehty monta hyvää reissua, mutta tällä kertaa matkaan lähtisi myös Kauko. Ajattelin, että on kohteliasta tiedustella, millaisia odotuksia reissuun liittyy.

  • No niin pojat, mihinkäs lähdetään? Nyt saa esittää toiveita!
  • S: Mennään niin kauas kuin ehditään! Lofooteilla ainakin oli kivaa.
  • K: Minä haluan lentää!

Oikeastaan tiesin vastaukset jo etukäteen, mikä olikin vähän ongelmallista. Muutamassa päivässä ei ehdi kauas, ja jatkuvasti lyhenevä päiväkin rajoittaa vaihtoehtojen määrää. Itse olin silmäillyt karttaa Martinselkosen kulmilta, mutta 3 - 4 päivän reissu Suomussalmen taakse vaikutti työläältä.

Lopulta suuntasimme hiukan sekavissa tunnelmissa kohti Älännettä. Voisimme aluksi ainakin tavoitella Haatainniemeä, jonne edellisen kerran yritimme muutaman vuoden takaisella kevätretkellä. Tuolloin matka tyssäsi kevättulviin, mutta nyt vettä tuskin olisi riesaksi asti.

Subbe jäi Näätähiekan P-alueelle, kun lähdin Kaukon kanssa porhaltamaan kohti Haatainniemeä. Älänteen hiekkaiset rannat ovat hienoja lokakuussakin, mutta järveltä puhaltava kylmä tuuli muistutti talven lähestyvän.


Rannassa oleva ohut jää ritisi hauskasti. Tällä kertaa selvisimme Haatainniemen kärkeen asti, vaikka alkumatkan varrelle osuneita kosteikkoja piti nytkin vähän kierrellä. Kaukoa asia ei tosin tuntunut vaivaavan.

Haatainniemessä ei ollut erityisen märkää, mutta aamupäivän viipymäsumu värjäsi maiseman harmaaksi.




Niemessä oleva laavu ei tarjonnut optimaalista tuulensuojaa, ja hetken luulinkin, että kahvini jäätyy kuksaan kiinni. Kun paikalle sattumalta kurvasi myös päiväretkelle lähtenyt työkaveri, jäin silti vielä hetkeksi nuotiolle.

Taivas alkoi samoihin aikoihin avautua, ja niin Kaukokin sai uuden mahdollisuuden kaarrella niemen päällä.


Paluumatkalla huomio kiinnittyi Älänteen takana nousevien Keyritynmäen ja Kiparinvuoren rinteisiin. Auringonpaisteessa hohtavat kuuraiset puut loihtivat niihin tunturimaisen vivahteen.


Loman jatkosuunnitelmat olivat kuitenkin yhä levällään. Vaikutti jälleen kerran siltä, että matkan suunta ratkeaa lopullisesti vasta sitten, kun vilkun viiksi on pakko kääntää johonkin asentoon.