sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Hengen ravintoa

Olen kulkenut kulttuuripolkua joskus aiemminkin, mutta se polku oli lavea ja johdatti minut vain Hartwall-areenalle. Nyt kuitenkin oli tosi kyseessä, kun sunnuntaipäivän ratoksi suuntasimme von Wright -veljesten tuotantoa esittelevälle Haminalahden kulttuuripolulle.

Vuosina 1805-1822 Kuopiossa syntyneet kolme veljestä olivat taidemaalareita, joita erityisesti innoitti heidän Haminalahdessa sijainneen kotitilansa maisemat ja luonto. Veljessarjan tunnetuimpia teoksia lienee Ferdinand von Wrightin "Taistelevat metsot", joka on väkevä, kolmiodraamankin piirteitä sisältävä kuvaus kahden toisiinsa kyllästyneen linnun mittelöstä.

Haminalahden polku kuuluu sarjaan "pienemmät paikalliset nähtävyydet", mutta se edustaa omaa lajityyppiään varsin hyvin. Reittiä rakennettaessa on selvästikin nähty vaivaa, ja EU:lta aikoinaan (2006) saadun rahoituksen ansiosta opastepuolikin on kunnossa.

Polun varrella olevat rappuset eivät enää ole ihan uudenveroiset, mutta hyväkuntoiset silti. Kallavedelle avautuva kansallismaisema sen sijaan tuntuu jäävän rinteestä nousevien puiden taakse. Se on oikeastaan hassua, koska kaipa töppäreellä kasvoi puita 1800-luvullakin.

Von Wrightien taide uppoaa hyvin myös sellaiseen ihmiseen, jolta osa taidenäyttelyistä on ehkä jäänyt näkemättä. Vaikka veljekset tunnetaan ensisijaisesti taiteellisista ansioistaan, ei ole syytä vähätellä sitäkään, että he tulivat vielä vanhoilla päivillään keksineeksi lentokoneenkin. Tämä tapahtui 1900-luvun alkuvuosina, ja ellen aivan väärin muista, taisivatpa Kuopion suurmiehet käydä koneellaan kuussakin.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

Kotona taas. Valokuvia purkaessani huomasin, että onhan minulla matkalta muutama lyhyt videopätkäkin, lähinnä Sautsosta ja Orrefossenilta (joka lienee paikan oikea nimi; ei siis Orrosfossen, kuten aiemmin kirjoitin).

Videot on kuvattu kännykällä eivätkä ne ole HD-tasoisia, mutta ehkä niistä saa selvää.  Alkukesästä ainakin Orrefossen saattaa olla näyttävämpikin...








torstai 18. syyskuuta 2014

Lopun ajat

Tänään oli periaatteessa kotiinlähtöpäivä, tai ainakin lapistapoistumispäivä. Tunnustelin asiaa aamulla mielessäni, eikä se oikein tuntunut hyvältä. Siis eteläänkö tässä pitäisi lähteä ajamaan? No ei, ehdottomasti ei.

Niinpä täytin vielä kerran juomapulloni ja kurvasin Pallas-hotellilta alas Pallasjärven kupeeseen. Sieltä lähtee Pyhäjoen luontopolku, joka on jostain syystä näkemättä.

Ehkä luontopolku on jäänyt kulkematta siksi, ettei se 957-tieltä katsoen ole kovin kutsuva. Polun lähtöpaikan luona on kuitenkin usein autoja parkissa, joten kaipa siellä jotain hyvää täytyy olla?

Olen selvästikin karttanut polkua ihan turhaan. Kolmen kilometrin mittaisen reitin varrelta löytyy niin kuusikkoja, lehtoja, vesistöjä, kivikkoja, soita kuin tunturimaisemiakin. Varsin monipuolinen pätkä, siis!

Polulta palattuani poikkesin vielä Punaisilla hiekoilla, koska ne olivat aivan vieressä. Aurinkoa ei tälle päivälle riittänyt, mutta tyyntä Pallasjärveä oli silti rauhoittavaa katsella.

Iltapäivän päätteeksi ajauduin Leville. En tiedä, oliko se syyssesogin aikaan järkevää, mutta halusin kai vaan työntää edessä häämöttävää kotimatkaa kauemmaksi. Yöpaikka löytyi Levin Panorama-hotellista.

En ollut viikkoon käynyt juoksemassa, joten tunsin painetta lähteä lenkille. Ajattelin, että valmiiksi rinteessä sijaitsevalta hotellilta kipaisee helposti Levin huipulle, joten lähdin hölkkäämään kohti gondolihissin yläasemaa.

No, matkaa huipulle oli lopulta 3.5 km, josta osa melko ärhäkkää nousua. Maisemat kuitenkin olivat hienoja. Olen käynyt Levin huipulla kerran aiemminkin, mutta enpä silti tajunnut ottaa kameraa mukaan.

Alaspäin juostessa rinne vaikutti vieläkin jyrkemmältä kuin menomatkalla. Ilmiö selittyi sillä, että olin lähtenyt laskeutumaan väärää reittiä, aivan väärään suuntaan... Ja taas puskettiin ylämäkeen. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa.

Huomenna minun täytyy ihan oikeasti lähteä kotiin. Kesälomakin on nyt kerta kaikkiaan loppu. Luulen, että parasta terapiaa tähän olisi se, että saisi aamulla raaputtaa auton jäisiä laseja.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Gargia kun taakse jäi

Täytyy sanoa, että yömajana toiminut Gargia Fjellstue oli mukava kokemus. Henkilökunta oli erittäin palvelualtista, ja paikka muutenkin vastasi käsitystäni modernista "tunturituvasta" - vaikka se ei ihan tunturissa sijainnutkaan.

Muita vieraita fjellstuessa oli aika vähän, mitä respassa työskennellyt kaverikin ihmetteli, koska sää oli ulkoilua ajatellen mitä parhain. Vieraslista käsitti itseni lisäksi lähinnä saksalaispariskunnan sekä pari amerikkalaista tyttöä, joihin törmäsin useaan otteeseen.

Näin tytöt ensimmäisen kerran palatessani kanjonista, jonne he olivat matkalla maastopyörillä. Toisen kerran tapasimme vesiputoukselle vievän reitin varrella. Putous tosin jäi tyttäriltä näkemättä, koska he olivat lähteneet seuraamaan väärää polkua. Onneksi itselläni oli vesiputouksesta noin miljoona valokuvaa, joilla uuvutin heidät istuessamme iltaa tunturituvalla.

Ennakkosuunnitelmastani poiketen en lopulta jäänyt pyörimään Kautokeinoon, vaan päätin jatkaa Pallakselle yöksi. Ehkä eniten valintaan vaikutti se, että Pallas-hotellin retkeilyhuoneen hinta oli varsin siedettävä, 63 €. Kautokeinossa olevan Thon-hotellin edullisuus ei ainakaan kesällä häikäissyt. Tosin pyydettiinhän Pallaksen retkeilyhuoneestakin huhtikuussa 190+ euroa...

Tämän päivän retkiohjelma oli kuitenkin vielä avoin. Pallaksen seudulla on paljon tuttua, mutta karttaa hetken tutkituani huomasin, etten ole koskaan käynyt Sammaltunturin huipulla. Valinta oli siis lopulta helppo: auto parkkiin Lommoltunturin kupeeseen, ja siitä liikkeelle kohti Mustavaaraa ja Sammaltunturia.

Alkumatka eteni latupohjaa pitkin, mikä oli nopeaa mutta tylsää. Harmillisesti taivaalle ilmestyi juuri ennen retkeä pilviä, jotka himmensivät ruskan kirkkaimman väriloiston.

Sammaltunturin laella näkyi olevan joku säähavaintoasemakin. Tunturista laskeutuessani tavoittelin Mustavaaran tupaa, joka ei ensin ottanut löytyäkseen. Päätin suhtautua asiaan suunnistusharjoituksena, mutta kun läheisestä kuusikosta alkoi kuulua outoa pöhinää, keskeytin harjoituksen ja painelin suoraan tuvalle.

Tarkkailuluokalla oleva digikamera on edelleen toiminut, ts. kaikki sillä otetut kuvat ovat yhä tallella. Eilen laite kuitenkin aiheutti muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin, kun olin siirtämässä sillä otettuja kuvia läppäriin. Tiedonsiirto nimittäin katkesi kesken kaiken, ja tämän jälkeen kameran muistikortilla ei enää näyttänyt PC:stä katsoen olevan kuvia.

Olin ihan varma, että kuvien katoamiseen liittyvä ongelma oli toistunut, mutta yllättäen kuvat kuitenkin näkyivät kameralla katsottaessa. Ja kun liitin kameran uudestaan PC:hen, kaikki näytti taas olevan kunnossa... Huh!

Epätietoisuus matkan jatkosta puskee taas pintaan. Tähän asti aamurutiinit ovat olleet turvallisen tuttuja: juomapullo ja termari täyteen, Jykeroä reppuun, edellisen päivän hikiset vaatteet päälle ja menoksi.

Täytynee tunnustella oloa aamulla. Välillä pitäisi ehkä käydä juoksemassakin.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Vähän suurempia helmiä

Yövyin Altassa Thon Hotel Vicassa, joka on konstailematon, kenties vähän nuoremmalle väelle suunnattu hotelli. Huone oli pienehkö mutta siisti, ja aamupala oli norjalaiseen tapaan hyvä.

Liikenteen melu hiukan haittasi alkuillasta, mutta se hiljeni yöksi. Heräsin kuitenkin yöllä kerran, kun puhelin piippasi. Holiday Innihän se siellä sähköpostitse tiedusteli, että kuinkas vierailu Oulun hotellissa mahtoikaan sujua.

Aamulla käänsin auton keulan Kautokeinoon ja Hettaan menevälle 93-tielle. Kun kesäkuussa ajelimme Karigasniemeltä Kautokeinoon, kiinnitin majoitusta etsiessäni huomiota samaisen tien itäpuolella olevaan Gargia Fjellstueen, jota netissä kovin kehuttiin. Gargia jäi tuolloin näkemättä, mutta asia palasi nyt mieleeni, kun muistin sieltä tehtävän päiväretkiä Sautsoon, josta löytyy Pohjois-Euroopan suurin kanjoni.

Gargiasta on Sautsoon kymmenisen kilometriä, eli aika paljon. Mutta jos vanhaa postitietä (Gargiaveien) jatkaa tunturituvan ohi - kuten itse tein - pääsee autolla lähemmäksi kanjonia niin, että patikoitavaa kertyy vain 4 - 5 kilometriä suuntaansa. Reitin alkukohdassa on levike, johon mahtuu useampikin auto parkkiin.

Polun alkuosa on leveää mönkijäuraa, jota on helppo edetä. Polulle päästyäni ehdinkin harmitella, että olisi pitänyt lähteä liikkeelle juosten. Loppupätkä kuitenkin sisälsi muutamia kosteita ja mutaisia paikkoja, joita olisi ollut ikävä loikkia lenkkareissa.

Matkan varrella oli myös kolme jokea. Näin syyskuussa niiden yli pääsi helposti kiveltä toiselle hyppimällä, mutta vielä heinä-elokuussa homma olisi todennäköisesti edellyttänyt jonkin sortin kahlaamista. Alkukesästä jokien ylittäminen voi olla vaikeaa.

Patikointi kanjonille kestää 1 - 2 tuntia, mutta näkymät ovat vaikuttavat. Kevon kanjonikin on hieno, mutta Sautso on vielä kertaluokkaa jylhempi. Tämän tietää esimerkiksi siitä, että Kevolla ei pelota, mutta Sautson kanjonin reunalla paikoin hirvittää.

Kanjoni on syvä ja sen seinämät miltei pystysuorat. Itse en heti laskeutunut rotkon reunamille, vaan seurasin ensin kanjonia ylempänä tunturissa, jossa oli kiva kulkea.

Kun viimein siirryin lähemmäksi kanjonia, mietin ensin, että uskaltaakohan reunalle mennä ollenkaan kurkkimaan. Sen vieressä oleva rinnekin oli jyrkkä, ja kompastelu tietäisi kasapäin vaikeuksia. Kävin ottamassa muutaman kuvan, mutta jokaisen otoksen jälkeen tuntui hyvältä, kun pahin putoamisvaara oli ohi.

Hiukan kauempana kanjonin reunasta oli koivikkoista mutta kohtalaisen helppokulkuista maastoa. Kanjonin alkupäästa löytyi virallinen näköalapaikkakin, jossa kulkijoiden turvaksi oli viritetty jonkinlainen kaide. Sen takaa kanjonia pystyi ihailemaan jotenkin hallitusti.

Kanjonilta autolle palattuani ajattelin ensin ajaa postitietä takaisin Altan suuntaan ja jatkaa sitten 93-tietä Kautokeinoon. Matkalla pysähdyin Gargia Fjellstueen kahville.

Koska paikka vaikutti mukavalta, eikä minulla oikeastaan ollut kiire mihinkään, päätin lopulta jäädä Gargiaan yöksi. Hintakin oli nettisivulla ilmoitettua hintaa edullisempi - olkoonkin, että myöhemmin ulosmittasin saavutetun hyödyn tilaamalla yli kymmenen euroa maksaneen oluen.

Huoneen saatuani kello oli vasta kaksi, joten ehtisin vielä käymään jossakin. Kävi ilmi, että tunturituvalta johtaa lyhyt (1.5 km) polku läheiselle vesiputoukselle. Täytin siis vain vesipulloni ja aloin lompsia kohti Orrefossenia, jolla nimellä putousta kutsutaan.

Orrefossen ei liene Norjan korkein putous, mutta suomalaisin silmin katsottuna silti hieno. Mukavaa oli myös, että putouksen laelle pääsi kipuamaan helposti. Aamulla vesiputous olisi ehkä näyttänyt vieläkin paremmalta; iltapäivällä aurinko paistoi jo hieman epäedullisesta suunnasta.

Huomenna yritän uudestaan lähestyä Suomea. Vai löytyisiköhän Kautokeinosta jotain mielenkiintoista?

maanantai 15. syyskuuta 2014

Melkein Haltilla

Haltitunturi ei ole koskaan herättänyt minussa suuria tunteita. En oikeastaan tiedä, miksi. Onhan kyseessä Suomen korkein tunturi, mutta ehkä intoa latistaa se, että samanlaisia kumpareita löytyy muista Pohjoismaista pilvin pimein.

Tänään sain silti päähäni, että Haltilla olisi kiva käydä. Ei kuitenkaan Kilpisjärveltä käsin, koska se edellyttäisi päiväkausien patikointia, vaan Norjan puolelta, Guolasjavrilta lähtien.

Asiaan liittyi yksi ongelma: minulla ei ollut Haltin karttaa. Suomen puolella toki myytiin alueen karttoja, mutta niiden kantama loppui Norjan rajalle, joten niistä ei ollut hyötyä. Halti ehkä löytyisi ilman karttaakin, mutta ainahan riskinä on se, että omista harrastuksista aiheutuvat kulut lankeavat lopulta muiden veronmaksajien maksettaviksi.

Päätin kaikesta huolimatta tavoitella Guolasjavria. Voisin ilman karttaakin loikkia ainakin järven lähimaastossa ja samalla nauttia auringosta ja tunturimaisemista. Niinpä ajelin Kilpisjärveltä Skibotniin ja käännyin sieltä kohti pohjoista.


Birtavarreen päästyäni minua onnisti. Jokerikaupasta löytyi norjalainen Kåfjordin alueen ulkoilukartta, joka kattaa myös Haltitunturin. Karttaa tutkiessani huomasin, että Guolasjavrille menevän tien varrella on itse asiassa paljon muutakin mielenkiintoista: vesiputouksia, näköalapaikkoja, polkuja, tupia, laavu, ...

Muutin suunnitelmaa. Birtavarresta tunturiin ajettuani pysäköin auton jo Paulanhyttanin kohdalle ja lähdin kiertämään Sabetjohkastieniä. Sen varrelta avautuisi hieno näkymä Kåfjorddaleniin, jota olin juuri kiemurrellut ylös kapeaa serpentiinitietä pitkin. Kaiken lisäksi reitin pitäisi opastetaulujen mukaan olla merkitty, mikä ei tosin käynyt ilmi juuri ostamastani kartasta.

Merkityn polun seuraaminen olisikin edellyttänyt sellaisia kykyjä, joita minulla ei selvästikään ollut, mutta toisaalta reitti oli sen verran lyhyt, ettei asia suuremmin kirvellyt. Reilut pari tuntia pyörittyäni ja eväät syötyäni palasin autolle, ajoin takaisin Birtavarreen ja jatkoin matkaa kohti Altaa, josta löysin seuraavan yöpaikkani.

Vielä ei siis tärpännyt, mutta ehkäpä joku päivä selviydyn Haltille asti.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Tunnelma tiivistyy

Olen pääsemässä lomatunnelmaan! Tänään matkustin Kilpisjärvelle, vaikka siihen ei ollut mitään erityistä syytä. Täällä kuitenkin paistaa aurinko, tosin tuulikin on aika navakka.

Majoituin entiseen tapaan LH Kilpikseen. Pitäisi kai välillä kokeilla muitakin vaihtoehtoja - kuten esimerkiksi Arctic Polar-huoneistoja - mutta Kilpikseen on toisaalta helppo tulla.

Huonehinnoitteluun sisältyy kuitenkin pieni kompa. On tavallista, että huoneen saa netistä varaamalla ja maksamalla hieman tiskihintaa edullisemmin. Muissa LH-ketjun hotelleissa ero on muutaman euron luokkaa (aika usein 6 €). Kilpiksessä nettihinta kuitenkin oli 15 euroa edullisempi! Pienellä vaivalla siis säästää kevyen illallisen hinnan - tai pari olutta, jos sille tielle lähtee.

Minulla on sama huone kuin joskus aiemminkin. Sen ikkunasta näkyy ruotsinlaivaa muistuttavan Saanan keula. Näyttää siltä, kuin tunturi olisi ihan justiinsa puskemassa hotellista ohi, mutta siinä se vaan jöpöttää samalla paikalla kuin aina ennenkin.

Koska päiväohjelmaa ei ollut mietittynä, lähdin vaan viettämään aikaa Saanan kupeeseen. Tai ehkä halusin vielä koeponnistaa digikameraa, joka eilen hukkasi ottamani kuvat. Jokohan kuvat pysyvät sisällä, vai täytyykö kameraa alkaa jotenkin tilkitä?

Tällä kertaa ongelmia ei ollut. Pyörin aikani Saanan ja Tsahkaljärven välissä napsien muistikortille kuvia sieltä täältä. En käsitellyt kameraa mitenkään hellävaraisesti, mutta kaikki kuvat olivat edelleen tallella hotellille palattuani. Onnistuinko sittenkin tuhoamaan aiemmat kuvat säheltämällä itse? En vielä usko tätä, mutta ehkä asiaa selviää ajan kanssa.

Kilpisjärven keskeinen sijainti Suomen kartalla tuottaa mukavasti vapausasteita matkan jatkoa ajatellen. Voin huomenna ajaa Norjan puolelle ja kääntyä Skibotnista joko Narvikiin tai Altaan. Vaihtoehtoisesti voin palata Muonioon, vaikka saman tien ajaminen edestakaisin tuntuukin vähän tyhmältä.

Tai ehkä jään Kilpikselle toiseksikin päiväksi, kelithän taitavat täällä olla paranemaan päin. Joku kertoi saunassa, että tunturissa vastatuuleen kävely oli tänään hankalaa, mutta vieno puhuri kävi alempana Kilpisjärven rannassakin. Mahtaakohan Malla vielä kulkea?

lauantai 13. syyskuuta 2014

Pieniä helmiä

Kesä on jo kääntynyt syksyksi, mutta kesäloman rippeitä on vielä viikko jäljellä. Koska kotona nysvääminen ei sovi minulle, pakkasin taas varusteet autoon ja lähdin tien päälle.

Jonkinlainen päämäärättömyys vaivasi mieltä tälläkin kertaa. Olin silti keksinyt, että Helags voisi olla mukava syysloman kohde. Ainoa ongelma oli, että sinne on matkaa 1300 kilometriä, joka kahteen kertaan ajettuna on viikon ajosuoritteeksi aika paljon.

Oulussa viettämäni yön jälkeen päädyin lopulta järkevään vaihtoehtoon ja suuntasin kohti Torniojokilaaksoa. Ennen Torniota koukkasin Simoon katsomaan maankohoumapuistoa - tai ainakin paria puiston kohdetta, aluehan on kokonaisuudessaan varsin laaja.


Saadakseni hieman vaihtelua rutiineihin ajelin tällä kertaa Ruotsin puolella kulkevaa 99-tietä pitkin. Matkalla pysähdyin kuvaamaan Kukkolankosken ruotsalaisversiota (Kukkolaforsen), joka tosin tähän aikaan vuodesta ei ole yhtä näyttävä kuin keväällä.


Päivän retkikohteiksi olin valinnut Pellon kaakkoispuolella sijaitsevat reitit: Pieskänjupukka, Miekojärvi-Vietosen reitti sekä mahdollisesti Jaipaljukan luontopolku. Niihin kaikkiin pääsee helposti, kun koukkaa Aavasaksan kohdalta sisämaan suuntaan, ja palaa sitten jokivarteen Pellossa.

Yllätyksiä oli kuitenkin tarjolla jo aiemmin. Noin 10 kilometriä ennen Övertorneåta tuulilasiin ilmestyi hauskan näköinen kumpare, jossa oli jotain samaa kuin Sattasvaarassa. Voisikohan sinne kiivetä?


Töppäreen kohdalle päästyäni kävi ilmi, että ruotsalainen olikin tehnyt homman helpoksi. Vaaralle - jonka nimeksi paljastui Luppioberget - johti päällystetty tie, ja sinne oli jopa rakennettu näköalaravintola. Ravitsemusliike tosin oli päivällä kiinni, mutta avautuisi illalla muutamaksi tunniksi.

Korkeimmalle huipulle oli parkkipaikalta vielä muutaman sadan metrin kävelymatka, mutta vaaran laelta maisemat olivatkin todella hienot! Koillisessa näkynyt Aavasaksan vaara ei vedä vertoja Luppiobergetille. Itselleni tutuista kohteista mieleen tulivat lähinnä Kuusamon Konttainen tai jopa Koli. Vierailun arvoinen paikka!

Takaisin Suomen puolelle palattuani kello oli jo sen verran paljon, että päätin noukkia tälle päivälle enää yhden kohteen: Miekojärven länsipuolella sjaitsevan Pieskänjupukan.

Vaaralle nouseva lyhyehkö polku lähtee Miekojärven länsirantaa myötäilevältä tieltä. Reitti on vain parin kilometrin mittainen, mutta jyrkimpiä kohtia saa silti kivuta ihan tosissaan. Onneksi ylhäällä olevan nuotiopaikan kupeesta avautuva järvinäkymä lopulta palkitsee vaivannäön.

Pieskänjupukalta ajoin Ylläkselle yöksi. Mukavan päivän jälkeen illalla olikin sitten vastoinkäymisten vuoro.

Olin päivän aikana ottanut uudella digikamerallani muutamia kuvia, jotka nyt oli tarkoitus kopioida läppärille. Kun liitin kameran PC:hen, ei muistikortilla kuitenkaan näyttänyt olevan yhtään kuvatiedostoa. Siis mitä, häh?!

Myös kameran oma kuvankatselutoiminto oli sitä mieltä, että muistikortilla ei ole yhtään kuvaa. Pettymys! Tässä vaiheessa täytyi vain hyväksyä se, että jotain pahaa oli tapahtunut. Mutta mitä?

Ensin syytin tapahtuneesta kameraa, mutta todennäköisemmin tällainen vika löytyy joko muistikortista tai käyttäjästä. Muistikortti tuntui kuitenkin olevan muuten kunnossa, ts. hakemistot ja muut tiedostot olivat paikoillaan; vain ottamani kuvat (10 - 15 kpl) puuttuivat.

Muistan kyllä poistaneeni kamerasta yhden kuvan, mutta kaikkien kuvien poisto on siinä määrin monimutkaisempi proseduuri, ettei sitä voi tehdä vahingossa. Mikä siis on voinut mennä pieleen?

Menetetyt kuvat kirvelevät vähän, mutta pahinta on kameran menettämä luottamus.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Melkein radalla

Tänään juostiin taas Kuopio Maraton, jälleen kerran oikein mukavan sään vallitessa. Hassua, että järjestäjillä käy vuodesta toiseen flaksi säätilan kanssa. Tai sitten kyseessä ei ole vain hyvä tuuri, ehkä syyskuun alku on tilastollisestikin kuivaa aikaa (olkoonkin, että toukokuu lienee Suomessa vähäsateisin kuukausi).

Itse en tällä kertaa ollut viivalla. Olen aiemmin aina ilmoittautunut tapahtumaan isomman porukan mukana, mutta vuosien myötä homma on jotenkin hiipunut. Ajatus jättää tapahtuma väliin taisikin syntyä jo viime syksynä.

Hölkkäsin kuitenkin aamupäivällä puolikasta vastaavan lenkin, jonkinlaisesta tottumuksesta kai. Tuntui vähän hölmöltä juosta juuri matkaan lähteneitä maratoonareita vastaan. Kun tankkaaminen jäi väliin eikä juomaakaan ollut mukana, askel vähän painoi loppumatkasta. Luulen, että koko matka olisi näillä eväillä jäänyt menemättä.

Vaimo sen sijaan juoksi ihan virallisen puolimaratonreitin. Kerkisinkin oman juoksuni jälkeen matkan varrelle kuvaamaan vaimon menoa, ja testasin samalla menneellä viikolla hankkimaani digikameraa (Samsung NX1000).


En ymmärrä valokuvauksesta paljoakaan, mutta NX1000 täyttää omat kuvaustarpeeni varsin hyvin. Ei painavaa kameraa viitsi rinkassa kantaa, mutta muuten se on kelpo peli silloin, kun kännykän kuvausominaisuudet eivät riitä. NX1000:n kylkiäisenä tuli vielä Samsungin 7" tablettikin, jolle yritän nyt kiivaasti keksiä käyttöä.

Vaimo taisi tänään tehdä oman reittiennätyksensä. Tuntuu hassulta, että kahdestaan juostessamme aikamme on aina ollut huonompi. Hetkinen... Ei kai asia oikeasti ole niin kuin miltä se näyttää?