Onks paavia näkyny?

Hossasta kesäinen matkamme jatkui sadealueiden liikkeitä myötäillen Iso-Syötteelle. Sieltä löytyvää Kide-hotellia on helppo lähestyä, koska valtavan pysäköintialueen ansiosta autopaikkaa ei juuri tarvitse etsiä.

Majapaikan vaihtaminen sen sijaan on työlästä, minkä vuoksi samassa paikassa viipyisi mieluiten useamman yön. Tällä kertaa olimme kuitenkin ajatelleet jatkaa Syötteeltä Jumiskon suuntaan, mutta aamuinen tuijotushetki sadetutkan kanssa sai meidät epäilemään valintaa. 

Lopulta hotelli päätti asian puolestamme ehdottamalla, että mitäpä jos jäisitte vielä toiseksi yöksi, 69 eurolla. Hinta ei ollut paha, ja kun Syötteen aamukin näytti ennakoitua paremmalta, tarjoukseen oli helppo tarttua. 

Myös päivän ohjelma syntyi nopeasti, sillä Kirkkopolun läntinen osa oli meiltä edelleen koluamatta. Niinpä pakkasimme reppumme ja lähdimme ajamaan kohti Särkiperänahoa, jonka kautta polku kulkee.

Kartasta katsoen suorin ajoreitti kohteesen menisi Latvavaaran ja Kortevaaran välissä kulkevaa metsäautotietä pitkin. Mustasta värimerkinnästä päätellen tie oli pienehkö, mutta vaikutti satelliittikuvissa ihan ajettavalta, vaikka pientä keskikumparetta olikin paikoin havaittavissa.

Vaihtoehtoinen reitti Siekkisen kautta näytti pikaisesti vilkaisten merkittävästi pidemmältä, ja olisi sekin osittain hiekkatietä. Valinnalla ei muuten olisi merkitystä, mutta voisimme kenties välttyä illaksi luvatuilta sateilta, jos emme aamupäivällä vitkastele autossa istuen.

Päätös lähteä mustalle tielle oli kuitenkin virhe. Tie oli paitsi pusikkoinen myös hyvin kivinen. Kivet eivät kokonsa puolesta uhanneet matkan etenemistä, mutta 5 - 10 senttisiä lohkareita oli paljon, minkä vuoksi kilometrit taittuivat todella hitaasti. Reittivalinnasta seurasi kuitenkin se hyvä, että Kovajärvenharjujen ja Martinkankaan kautta menevä isompi tieosuus havaittiin hienoksi, mikä antaisi meille syyn palata sinne uudestaankin.

Loppupätkä Vähäjärven kupeesta Särkiperänahoon oli muutenkin parempaa. Pysäköimme auton pienen sivutien kohdalle ja lähdimme lompsimaan kohti Pikku Jylkynvaaraa, jonka oli tarkoitus toimia retkemme kääntöpisteenä.

Kirkkopolun läntinen osa etenee Paavinkorven kautta, Paavinsuon viertä ja Paavinojan yli...

... kohti Paavinlampea, joten kyseessä selvästikin on polun katolinen haara.

Mahtaako nimiin kätkeytyä jotain erityistä? Muoniossahan on polku, johon liittyy tarina Ranskan kuninkaan pojasta, jonka kerrotaan syntyneen Hirvaslompolon rannassa olleessa kalapirtissä. Olisiko joku paaveista kenties päästänyt ensi parkaisunsa näillä syrjäisillä seuduilla? Luulen, että selitys kuitenkin on tätä maallisempi.

Mitä polkuun muuten tulee, Kirkkopolun haarat eivät ole ihan veljeksiä. Idän suunnasta tulevaa ortodoksista polkua kuljettaneen eniten, ja se erottuu maastossa hyvin. Etelästä lähestyvää reittiäkin on enimmäkseen helppo seurata, mutta Salmitunturin pohjoispuolelta tuleva polku katoaa silloin tällöin maastoon. 

Läntinen haara oli ennakko-odotuksiin nähden yllättävän näkyvä, eikä reittimerkintöjä tarvinnut etsiä kuin parissa kohtaa. Pitkospuiden kunto oli paikoin heikko, mutta vielä se ei haitannut etenemistä.

Pikku Jylkynvaaran "levähdyspaikka" ei sitten edellisen vierailun ollut juuri muuttunut. Mitään virallista tulipaikkaahan risteyksessä ei olekaan, pöytä penkkeineen vain. Tai joskus oli.

Paluumatkalla oli jälleen pientä säätöä ukkosen kanssa, mutta lopulta ehdimme takaisin autolle edes kastumatta yhtään.

Kirkkopolku alkaa nyt olla taputeltu. Vain aivan läntisin kulma Mähkyränkunnaalla samoin kuin muutaman kilometrin pätkä Pikku Jylkynvaaran ja Salmitunturin välissä on vielä kulkematta. Ehkä joskus teen niistä itselleni ongelman, jota sitten yhdessä ratkomme.

Illaksi palasimme jälleen Iso-Syötteelle. Pitäisi joskus poiketa myös mäen päällä olevassa hotellissa, jossa emme ole tulipalon jälkeen yöpyneet. Kide-hotellikin täyttää omat tarpeemme mainiosti, mutta aika useastihan tuolla on viime aikoina oltu.

Katson autiota hiekkarantaa

... vaikka harvoinpa Hossan hiekkarannat ihan autioina ovat. Eivät ainakaan heinäkuussa, jolloin tyhjää rantaa on jopa vaikea löytää.

Linkki videoon

Hiekkaa varpaissa

Vaikka Hossa on leppoisa retkikohde, olemme viime vuosina hiukan vältelleet paikkaa. Lähinnä siksi, että etenkin kansallispuistostatuksen (2017) myötä alueen kävijämäärä on merkittävästi kasvanut, ja moni vähäisempi paikka on siten vetänyt enemmän puoleensa.

Heinäkuussa ihanteista täytyi kuitenkin joustaa, sillä Hossassa paistoi aurinko ja muualla satoi vettä. Ranskalainen majoituksemme oli varattu kahdeksi vuorokaudeksi, joten voisimme välipäivänä vaikkapa kipaista Kokalmuksen ympäri. 

Jostain syystä reitin nimi on nimenomaan Kokalmuksen kierto, vaikka samallahan siinä mennään myös Pitkä-Hoiluan ja parin Valkeaisenkin ympäri.

Koska olemme kiertäneet Kokalmusta aiemminkin, päätimme tällä kertaa kulkea järven ympäri toiseen suuntaan, myötäpäivään. Edellisestä reissusta tosin on jo kymmenisen vuotta, joten eipä reitti ihan kirkkaana ollut mielessä.

Hossan järvet rantoineen ovat kyllä hienoja. Maisemassa on paljon samaa kuin Patvinsuon Suomunjärvellä, mutta Hossassa harjuja ja hiekkaa lienee vielä enemmän. Ei ihme, että ranskalaisetkin ovat tykästyneet alueeseen, vaikka toiminta taitaakin keskittyä talvikuukausiin. 

Metsäinen kangas on kuitenkin herkkää kulumaan, ja polkuja risteilee siellä täällä. Kaikkia kulmia emme ole vielä kolunneet, ja esimerkiksi Värikallio on edelleen näkemättä. Myös Julman Ölkyn uusi riippusilta on testaamatta, molemmat kai kokolailla helposti saavutettavia paikkoja nykyään. 

Suuri osa kohtaamistamme ihmisistä - joita oli kymmeniä - oli liikkeellä maastopyöräillen. Eihän tänne erämaan rauhan perässä tultu, mutta välillä tuntui siltä, että liikennettä on aika paljon. 

Ihmettelin kesän aikana moneen otteeseen, mihin kaikki hyttyset ovat kadonneet. Ilmeisesti niitä on pohjoisemmassa ollut ihan entiseen tapaan, mutta kesäkuun reissuillamme emme nähneet kuin muutaman, eikä asia Hossassakaan vaivannut millään lailla. En silti vielä osaa huolestua asiasta.

Kuikkaperheen touhuilua sen sijaan oli hauska seurata. Vanhempien snorklatessa pinnan alla...

... jälkikasvu pyristeli jo ylemmäksi, mutta ihan vielä siivet eivät kantaneet.

Poutaisista ennusteista huolimatta ukkostava sadealue puski retken loppuvaiheessa päälle, joten viimeiset pari kilometriä edettiin melko rivakasti. Muikkupurolla sade lopulta saavutti meidät, mutta vain hetkeksi. 

Näin jälkikäteen tulee mieleen, että pitäisi ehkä poiketa Hossassa muulloinkin kuin pahimpaan sesonkiaikaan. Syksyllä majoitus on edullisempaa, ja tuskinpa poluilla on sen enempää väkeä kuin kesälläkään. Ei ainakaan Hossantien itäpuolella, joka on itsellemmekin vieraampaa seutua.

Valoa kohti

Heinäkuussa 2022 Keski-Euroopassa oli monin paikoin kesäisen lämmintä, mutta Suomeen asti lämpö ei jaksanut nousta. Itäiseen osaan maata oli myös luvassa yli 60 millin sademääriä, mikä ei ole lähelläkään Suomen ennätystä, mutta tuotti haasteita lomasuunnitteluun. 

Iltapäivälehdessä psykologi lohdutti lomalaisia: "Kannattaa hakea tilanteesta mahdollisuuksia. Sadepäivänä voi laittaa elokuvan pyörimään tai lukea kirjaa..."

Heinäkuisen loman alkupäivinä näytti todellakin siltä, että sohva on ainoa järkevä paikka viettää aikaa, joten jäimme odottamaan säätilan paranemista. Muutaman päivän jälkeen hermostuneisuus oli kuitenkin sitä luokkaa, että hyppäsimme autoon ja lähdimme ajamaan kohti Hossaa, joka sillä hetkellä näytti parhaalta vaihtoehdolta.

Hossassa olikin poutaista ja lämmintä, jopa aurinkoista. Perille päästyämme majoituimme Hossan Lomakeskukseen, jonka tarjoamat huoneistot olivat meille uusi juttu. 

Ilmeisesti ranskalaisessa omistuksessa oleva lomakeskus palvelee talvisin lähinnä ulkomaisia viikkomatkaajia, mutta kesällä lyhyemmätkin varaukset onnistuvat. Viitisen vuotta vanhat huoneistot olivat aiemmin hieman tyyriitä, mutta nyt majoitushinta oli jokseenkin kohtuullinen (110 € per 2hh/yö). Omistuspohjan vuoksi suomenkielistä palvelua ei tosin välttämättä ole tarjolla.

En ymmärrä rakentamisesta paljoakaan, mutta talojen design näytti omaan silmääni erikoiselta. Eikö toisiinsa kiinni rakennettujen huoneistojen katon taitteeseen kerry talvella hirmuisesti lunta? Muiden kuin oman kotini lumikuormasta huolehtiminen heinäkuussa on toki parasta mitä tiedän.

Edellisen lomajakson alussa tuumailin, että minun pitäisi jotenkin helliä jalkojani. Yritin tuolloin poistaa takareisissä olevaa kireyttä pitämällä silloin tällöin 2 - 3 päivän juoksutaukoja, mutta niistä ei ollut merkittävää apua. Jalat kyllä tykkäsivät levosta, mutta aina kun jatkoin juoksemista, kireys palasi takaisin.

Loman jälkeen päätin kokeilla täysin vastakkaista metodia: juoksin muutaman viikon ajan joka päivä, tosin hiukan lyhyempää matkaa kuin tavallisesti.

Tiiviimpi harjoittelu tuntui yllättäen lievittävän ongelmaa, mutta se saattoi olla vain harhaa. Ihan ilmaistakaan hoito ei ollut, koska toinen nilkka alkoi lisääntyneen rasituksen myötä oireilla.

Hossassa kokeilua oli silti hyvä jatkaa. Harjumainen maasto on paitsi kaunista katsella myös miellyttävää juosta, ja polut eivät ihan heti lopu kesken.  

Vaimo on sittemmin alkanut vihjailla, että juoksupaitaani on kertynyt melko tuhti setämiehen aromi. Itseäni se ei haittaa, mutta saattaisi herättää pahennusta esimerkiksi vihreiden puoluekokouksen lähistöllä. Täytynee jossain vaiheessa kokeilla pestä paita vaikkapa wc-istuimen pesuaineella.

Nimettömältä harjulta vielä

Juhannuksen aikoihin Tiaissärkällä - tai mikä ikinä sen harjun nimi olikaan - hyttyset kiusasivat hieman, mutta...  no, syksyn tullen niitä jo oudolla tavalla ikävöi.

Linkki videoon

Lyhyestä virsi kaunis?

Taakse jäävän kesän yksityiskohdat alkavat näin syyskuussa häipyä mielestä, mutta sen muistan, että kesä ei saapunut mitenkään ryminällä. Juhannuksen lähestyessä aurinko kuitenkin lämmitti, ja vaikka olimme juuri palanneet Sallan reissultamme, mieli veti taas jonnekin.

Karttaa silmäillessäni kiinnitin tuolloin huomiota Polvijärven pohjoispuolella olevaan harjumuodostelmaan, jolla ei näyttänyt olevan mitään nimeä. Se tuntui oudolta, koska hiukan etelämpänä - Tiaiskankaalla - menee Tiaissärkän polku, joka puolestaan ei ole särkkää nähnytkään.

Päiväkohteeksi harju oli aavistuksen kaukana, mutta lähdimme silti ajamaan kohti Polvijärveä tavoitellaksemme muodostelmaa sen eteläpäästä, metsästysmajan liepeiltä. 

Aluksi vaikutti siltä, että kartalla hyvältä näyttänyt reitti päätyy pettymysten osastolle. Särkän päällä ei nimittäin mennyt minkäänlaista polkua; tarjolla oli vain aavistuksen ryteikköistä männykköä. 

Emme silti olleet valmiita myöntämään tappiotamme. Täytyyhän hyvät karttapisteet saaneella harjulla jotain hienoa olla!

Laskeuduttuamme alas harjulta päädyimme kulkemaan sen vieressä menevää tietä. Noin kilometrin jälkeen saavutimme paikan, jossa maasto muuttui kertarysäyksellä paremmaksi. Samoilta kulmilta löytyi myös aiemmin kadoksissa ollut polku, joka nyt mutkitteli upean metsän keskellä!

Rytöinen osuus oli kuitenkin sen verran pitkä, että särkän hienompi puoli jäi lyhyeksi, vain reilun kilometrin mittaiseksi. Harju kyllä jatkui senkin jälkeen, mutta matkanteko siirtyi jälleen tielle.

Harjua vierusti muutama kaunis lampi, jotka houkuttelivat uimaan, helle kun oli. 

Itse en kuitenkaan kuivaihoisena ole kovin innokas uimari, eikä kynnys hypätä lampeen tälläkään kertaa ylittynyt. Olisi ehkä pitänyt, koska tätä kirjoitettaessa talviturkki on edelleen heittämättä.

Särkkä synnytti hieman ristiriitaisia tunteita. Harjulla ja etenkin sen laella olevassa metsässä on valtavan hienoa, mutta hieno osuus on niin lyhyt, ettei kauneutta oikein riitä edes päiväretken tarpeiksi.

Jälkikäteen tosin huomasin, että Rauanjoen yli menee metsästysmajan luona silta, jota pitkin matkaa voisi jatkaa Tiaiskankaan suuntaan. Siellä oli ainakin ennen myös laavu, mikäli sellaista tarvitsee.

Ehkä polulla kohtaamamme pyöräilijät olivat menneet juuri tuota reittiä. Jos liikkuu fillarilla, helposti pyöräiltävää maastoa näyttäisikin riittävän kilometrikaupalla, kenties Kinahmoon asti.

Paradigm shift

Retkeilyautotilauksemme matelee edelleen. Alunperin keväällä saapuvaksi odotetun auton toimitus siirtyi aluksi heinäkuuhun, sitten syyskuuhun, ja tällä haavaa viimeisin arvaus toimitusajankohdaksi on marraskuun loppupuoli. 

Odottamiseen on jo turtunut, enkä totta puhuen usko, että marraskuun toimituskaan toteutuu. Maailmalta kantautuneiden tietojen mukaan matkailuautokauppoja on jouduttu perumaankin Ducato-alustojen heikon saatavuuden vuoksi. Odottaako meidän Adriaamme sama kohtalo?

Matkailuautoilun osalta vuosi 2022 menetettiin jo aikoja sitten, mutta pitäisikö katse siirtää tuleviin kesiin? Vai olisiko parempi dumpata koko hanke, lopullisesti?

Jonkinlainen ajattelutavan muutos tapahtui elokuussa, kun lompsin paikalliseen Subaru-liikkeeseen ja tein kaupat uudesta Outbackista. Liikkeen pihaan oli juuri tullut neljä autoa, joten toimitusaikaan liittyvät riskit ainakin olisivat minimaaliset.

Valitsin autoista valkoisen, kuten ennenkin.

Jos jotain, Subaru-kauppa kuvastaa epäuskoani Adrian toimitusta kohtaan. Olen muutenkin miettinyt retkeilyautoasiaa ihan liikaa, joten lienee parempi laittaa ajattelumyssy hyllylle siihen asti, kunnes auto viimein saapuu (jos saapuu).

Uusi Outback on 2,5-litraisella bokserikoneella varustettu Adventure-malli, karvalakkiversio siis. Vanhalla Subarullakin olisi vielä päässyt - auto oli edelleen hyvässä kunnossa - mutta sillä kuitenkin kurvailtiin yli neljä vuotta ja lähemmäs 100000 kilometriä. Jossain vaiheessa tuon ikäiseeen autoon täytyy alkaa vaihtaa ensimmäisiä kuluvia osia, enkä varsinaisesti halunnut, että se hetki koittaa jossain metsäautotien päässä.

Kun Outback viime vuonna (2021) uudistui, muutos oli Subaru-asteikolla melko iso. Auton alusta on täysin uusi, eikä sisäpuolellakaan ole paljon yhteistä aiempaan 2018-malliin. Ratti tuhansine painikkeineen sentään on ennallaan, mutta muilta osin kojelauta on uudenlainen, ja sitä hallitsee nyt suurehko kosketusnäyttö. 

Osaan niistä toiminnoista, joita aiemmin ohjattiin mekaanisia painikkeita käyttäen, pääsee käsiksi vain kosketusnäytön kautta. Sellaisia ovat esimerkiksi ilmastoinnin ja istuinlämmittimien säätimet, pois lukien sisäilman lämpötilan säätö. En tällä hetkellä näe asiassa ongelmaa, mutta lopullisesti asia selviää vasta talvella.

Perinteisellä analogitekniikalla toteutettu mittaristo on aavistuksen freesimmän näköinen, vaikka ei informaatiomielessä juurikaan eroa entisestä. Yksi uusista toiminnoista on liikennemerkkien tunnistus, jonka myötä kulloisenkin nopeusrajoituksen näkee mittaristosta. Lisäksi vakionopeussäätimeen ja kaistavahtiin liittyvät merkkivalot heijastetaan nyt tuulilasiin.

  

Viimeisin 2022-vuosimalli toi mukanaan lähinnä uuden kuljettajan istuimen. Säädettävällä reisituella varustettu jakkara on hyvä, samantapainen kuin Audin urheiluistuin (alla olevassa kuvassa Limited-mallin nahkapenkki).

Uusi alusta on aiempaa vääntöjäykempi, minkä huomaa ajossa selvästi. Autosta ei ainakaan uutena kuulu minkäänlaisia nitinöitä, ja maavarakin on hiukan kasvanut: reilut 21 senttiä on henkilöautolle hyvä lukema, ja riittää useimmille metsäautoteille.

Uuden Outbackin bokserikoneessa on muutama hevosvoima vähemmän kuin edellisessä mallissa, mutta vääntöä on tullut lisää. Arvelen, että uudella mallilla ehtii kohteeseen ihan yhtä hyvin kuin edelliselläkin.

Mutta ei niin hyvää etteikö jotain huonoakin. Vanhassa Outbackissa oli pari mainiota kamerainnovaatiota, joihin ehdin vuosien myötä rakastua. Autossa nimittäin oli peruutuskameran lisäksi myös etukamera... 

... sekä oikeassa peilissä oleva sivukamera, joka kuvasi keulan katveeseen jäävää oikeaa etukulmaa.

Itse käytin molempia kameroita melko säännöllisesti, ja harmikseni huomasin, että uudesta Outbackista ne on jätetty pois. Tai ilmeisesti ne edelleen sisältyvät kalleimpaan Touring-varustetasoon, mutta puuttuvat muista malleista (Adventure / Limited / Field).

Asia ärsyttää myös siksi, että Subarun nettisivuilla olevat 3D-sisäkuvat antavat ymmärtää, että kamerat sisältyvät kaikkiin muihin paitsi Field-malliin. Tämän voi päätellä vaihdekepin oikealla puolella olevasta painikkeesta, jolla kamerat on tarkoitus kytkeä päälle.

Mielestäni markkinoinnissa pitäisi tältä osin olla tarkempi, koska kyse on varusteesta, jota ei (ilmeisesti) jälkikäteen voi hankkia. Muuten Adventure-tason auto on omaan käyttöömme aivan riittävä, enkä kaipaa kalliimpien mallien nahkapenkkejä, kattoluukkua tai muita härpäkkeitä.

Kolmensadan ajokilometrin jälkeen kokemusperäinen tieto autosta on vielä rajallista, mutta yksi asia rassaa jo hieman: kuljettajan oven kyynärnojan paikka.

Olen Outbackissa arvostanut sitä, että kuljettajan ovessa ja keskikonsolissa olevat käsituet on kunnolla pehmustettu. Tämä periaatteessa pätee myös uuteen malliin, mutta ovessa oleva tuki on nyt itselleni (176 cm) liian takana.

Ongelma on, että kun ajoasennon säätää kohdalleen, vasen kyynärpää ei luontaisesti osu pehmustettuun kohtaan vaan koloon tai kahvaan, josta ovi vedetään kiinni. Pulma ratkeaa, jos penkkiä siirtää taaksepäin, mutta sitten jalat eivät yllä polkimille, ainakaan ilman korkkareita. 

Pinnan alla on myös paljon uusia juttuja, joihin tutustuminen ottaa aikansa. Esimerkiksi EyeSight-kameranäköön liittyvät toiminnot ovat kehittyneet, oletettavasti parempaan suuntaan. Varovasti arvioisin, että järjestelmä esimerkiksi havaitsee edessä olevan ylämäen aiempaa herkemmin.

Subaru myös tunnistaa kuljettajansa, ja tarkkailee tämän edesottamuksia ajon aikana. Toistuvat Pidä katse tiessä!- tai Pidä kädet ratissa! -kehotteet onneksi saa pois päältä, koska vaimo huolehtii tällaisista asioista pyytämättäkin.

Uudella Outbackilla pärjätään taas muutama vuosi. Seuraavalla autonvaihtokierroksella tarjolla kukaties on jo muihinkin käyttövoimiin pohjautuvia vaihtoehtoja; järkeviä sellaisia, siis.