Rimpiä, vaaroja ja nostalgiaa

Tiaissärkän ohi tulee silloin tällöin ajettua, mutta yleensä kohteena on Koli. Nyt kuitenkin poimimme Polvijärvellä sijaitsevan särkkäalueen - tai Viklinrimmen, kuten paikan virallinen nimi taitaa kuulua - päiväohjelmaamme, johon sisältyi myös metsäisempiä kohteita lähiseuduilta.

Tiaissärkän laavulta lähtevä reitti kulkee Tiaissuon ja hauskasti mutkittelevan Rauanjoen välisellä harjulla. Harjuosuus ei ole kovin pitkä, mutta ihan kaunis silti, vaikka vastaavia maastomuodostelmia toki löytyy muualtakin.

Verkkaisesti eteenpäin lipuva Rauanjoki on matala, mutta soveltuu veden riittäessä myös leppoisaan melomiseen. Ainakin laavun kohdalla joen yli oli kuitenkin kaatunut puita, mikä saattaisi toistuessaan rassata kanootilla matkustavaa.

Polvijärveltä päivämatkamme jatkui kohti Juukaa, jossa meitä odotti uusvanha tuttavuus, Juuanvaara. Kyseistä mäkeä on aiemminkin lähestytty hienojen maisemien toivossa, mutta huonolla menestyksellä. Edellisellä kerralla homma lähti väärille urille jo huonosti valitun jalkautumispaikan vuoksi. Kun on vuosikausia asunut paikkakunnalla, pitäisi ehkä tietää paremmin.

Juuanvaara on kuitenkin yli 300 metriä korkea, joten täytyyhän sieltä jotain näkyä. Karttaa ja satelliittikuvia tarkemmin tutkittuani löysinkin lopulta kallioisen paikan, josta saattaisi avautua esteetön näköala. Pienen matkan päässä oli myös Tahkovaarantieltä eroava pistotie, jonka päässä olevaan silmukkaan voisi kenties pysäköidä auton.

Paikalle päästyämme kävi ilmi, että pistotie oli varsin metsittynyt, eikä sitä olisi tielle kaatuneiden puidenkaan vuoksi päässyt autolla. Auton kuitenkin sai parkkiin tien alkupäähän, josta vaaralle ei olisi kuin kilometri.

Pistotien silmukasta lähtee kartan mukaan polku, mutta sekin oli aika rämeinen. Joku kuitenkin oli ystävällisesti kiinnittänyt puihin punaisia nauhoja, joiden arvelimme merkitsevän sukkelampaa reittiä vaaran laelle.

Jonkin aikaa nauhoja seurattumme hukkasimme merkinnät, mutta loppumetrit sujuivat Retkikartan opastuksella. Ylempänä maasto ei ollut pahinta mahdollista rääseikköä, joten rinnettä oli verraten helppoa edetä.

Saavuimme kallioille 297.5-lammen suunnasta. Kuljettuamme koko matkan puiden keskellä oli metkaa pölähtää paikalle, josta yhtäkkiä avautuu kymmenien kilometrien päähän yltävä näköala. Kyllähän tätä kannatti hetki tavoitella!

Matkamme nostalgiaosuus alkoi Juuanvaaran jälkeen. Se taisi olla 70-luvun loppupuolta, kun pienenä partiolaisena lähdin elämäni ensimmäiselle yöretkelle, joka suuntautui Louhilammen laavulle. Nyt tuntui siltä, että voisi olla aika palata samalle paikalle. Niinpä etsin taas kartasta sopivan pistotien, jonka päähän pysäköityämme lähdimme lompsimaan kohti lampea.

Mielikuvat liki 40 vuoden takaisesta retkestä ovat melko hatarat, mutta sen ainakin muistan, että menomatka Aisusjoen varresta Louhilammelle tuntui loppumattoman pitkältä. Taisin myös nukkua yöllä liian lähellä nuotiota, koska makuupussini jalkopäässä oli aamulla pieniä palojälkiä.

Louhilammelle vievä reitti ei ehkä ollut sama kuin edellisellä kerralla, mutta lampi sentään oli entisellä paikallaan. Ja vaikka kartta ei sitä näyttänyt, lammen rannassa oli edelleen laavu - toki uudempi malli, ja mahdollisesti hiukan eri paikassakin.

Polkuosuus ei tälläkään kertaa tuntunut erityisen hienolta, joten eiköhän tällä kokemuksella taas 40 vuotta selvitä.