keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Havaintoja ladun varrelta

Lunta sitten tuli, kuten toive oli. Nyt on taas hyvä suksia jäällä, vaikka uusi lumikerros olikin aluksi vähän pehmeä ja sortui suksen alla.

En oikeastaan tiedä, millaisella laitteella jäälatuja kunnostetaan, mutta ilmeisesti kyseessä on vain moottorikelkan perässä vedettävä lana. Sellainen ei tee kovin tiivistä jälkeä, mikä lienee tarkoituskin. Tamppautuuhan se lumi hiihtäjien toimesta, ja ajan kanssa itsestäänkin.

Avoimella jäällä huomaa hyvin, miten tuuli vaikuttaa hiihtovauhtiin. Tänään puhalsi kohtalaisesti, ennusteen mukaan 5 - 7 m/s, ja hiihtäminen oli paikoin vähän työlästä. Tuoreilla jaloilla etenin vastatuuleen hädin tuskin 10 km/h.

Paluumatkalla takatuuli työnsi eteenpäin parhaimmillaan 18 km/h, ja kovempaakin olisi päässyt, jos olisi hiukan epätasaisella ladulla uskaltanut mennä. Toki tyylipisteetkin ovat tärkeitä, ja niitähän saa enemmän, jos pysyy pystyssä.

Pimeällä luistelu on vielä pykälää hankalampaa, eivätkä muut kulkijat aina tee asiaa helpommaksi. Arvelen, että ladulla kävely on kaupungin pystyttämien kylttien ansiosta vähentynyt, vaikka osa kävelijöistä yhä kulkeekin mieluummin ladulla kuin sen viereen lanatulla kävelyreitillä.

Eilen ihmettelin, kun luistelubaanalla oli parin metrin välein pieniä kuoppia, kilometrikaupalla. Ne olivat muutaman sentin syviä, mutta pikemminkin kavion kuin kengän jälkiä. Eikä ihminen muutenkaan ota kahden metrin loikkia, ainakaan kovin pitkään.

Kai siinä hevosella oli menty? Kuopat olivat yleensä pareittain, joten kevyestä laukasta lienee ollut kyse. En ainakaan keksi, mikä muu eläin urbaanissa ympäristössä tuottaisi samanlaisen jäljen.

Pitääkö se erikseen mainita, että jos ladulla ei ole suotavaa kävellä, ei se kestä ratsastamistakaan? Ainakin kannattaisi mieluummin laukata kävelijoille tehdyllä kaistalla, sillä puolella kuopat eivät kaada ketään.

Ritarimerkkiä ei voi jakaa myöskään sille mönkkärikuskille, joka oli jotenkin päätynyt ladulle ja kyntänyt sitä sitten monta sataa metriä. Ja jos jäljistä pystyi jotain päättelemään, olisi ehkä ajanut pidemmällekin, ellei olisi ohjausvirheen vuoksi suistunut ladulta.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Hiihtämisen anatomiaa

Talvi etenee aika kivasti. Huhtikuuhun on vielä matkaa, mutta ei helmikuussakaan mitään vikaa ole, kun hiihto-olosuhteet ovat näinkin hyvät. Ehkä parhaat vuosiin.

Varsinkin jääladuilla on mukava sutia, vaikka aurinko ei kaiken aikaa paistaisikaan. Pieni määrä lunta tosin tekisi nyt hyvää, ainakin luistelubaanalle.


Meidän hiihtoamme rytmittää se, että vaimon täytyy muutaman kilometrin välein pysähtyä niistämään nenäänsä. Se hidastaa matkan etenemistä, vaikka eipä ladulla yleensä kiire ole.

Luulen niistämisrefleksin johtuvan siitä, että vaimon nenä - joka muuten on hyvin sievä - on aavistuksen pystyssä. Tuuli siis pääsee vapaasti tuivertamaan sieraimista sisään, mikä korostuu varsinkin vastatuuleen hiihdettäessä.


Kun omassa päässä törröttää virheetön klyyvari, toisen ongelmaa on vaikea hahmottaa. Olen silti miettinyt, mitä asialle voisi tehdä.

Nenä selvästikin täytyisi suojata jotenkin, mutta miten? Kypärämyssy ei peitä koko kasvoja, ja hiihto- tai laskettelulasitkaan eivät yllä nenän päälle.

Vaan entäpä sukelluslasit? Ne ainakin blokkaisivat edestä puhaltavan viiman, tosin tilalle saattaisi tulla huurtumisongelma. En tiedä, onko sukelluslasien soveltuvuutta hiihtämiseen tutkittu.

Joku visiiripohjainen ratkaisu voisi ehkä toimia paremmin. Moottoripyöräkypärä kenties? Huurtumisen uhatessa visiirin saisi raolleen, ja kypärä päässä alamäkeenkin voisi syöksyä ilman huolen häivää.

Umpikypärä on kuitenkin aika raskas. Ehkä kypäräpäisiä murtsikkahiihtäjiä ei juuri tästä syystä tule usein vastaan.

No tamponit sieraimiin sitten? Vaikka yksinkertaisin ratkaisu on usein paras, tämä vaihtoehto kyllä rajoittaisi hengittämistä. Lisäksi valintaa pitäisi todennäköisesti selitellä vastaantulijoille.

Mutta ehkä nenään voisi tunkea kosteutta sitovaa pulveria! En vaan yhtään tiedä, mikä aine tähän tarkoitukseen soveltuisi. Ja koska hiihtäjät ovat vuosien saatossa lapioineet naamaansa vaikka mitä pulvereita, tällä menetelmällä on vähän huono maine.

Kirurginen operaatio on tietysti viimeinen oljenkorsi. En silti ole kuullut, että kukaan olisi koskaan leikellyt naamaansa aerodynamiikan parantamiseksi. Enkä oikein tohdi sellaista ehdottaakaan, koska sen jälkeen omakin kärsäni saattaisi olla vinossa.

Voi olla paras, että pidämme niistämistaukoja kuten tähänkin asti. Muistaapa sitten juoda mehuakin, kun ei koko ajan kaahota eteenpäin. Laatuaikaahan ne suksilla vietetyt tauotkin ovat.