maanantai 29. huhtikuuta 2019

Rajavyöhykkeen hipojaiset

Voisi ajatella, että kun ulkolämpötila nousee toistuvasti yli kymmenen asteen, talvi alkaa olla takana. Toisaalta jos talviloma on yhä pitämättä, lomailun kanssa on jo vähän kiire.

Olemme viime vuosina käyneet Martinselkosella monta kertaa. Alue ei lukeudu vaimon suosikkikohteisiin, mutta koska selkoset kiehtovat itseäni suuresti, aloin pääsiäisviikolla lobata asian puolesta.

  • Kuule, olen tainnut keksiä meille mukavan kohteen talviloman alkajaisiksi.
  • Vai niin. Minua pelottaa hieman, mutta kerro nyt.
  • Muistatko sen kivan laavun, jolla poikkesimme viime kesäkuussa? Tarkoitan Haatajanlammen laavua, aivan rajavyöhykkeen tuntumassa.
  • Taidanpa muistaa. Polku pitkospuineen tuskin erottui maastosta ja hyttysiä oli hirvittävästi. Lisäksi jatkuvasti sai jännittää karhuja ja sitä, että vahingossa ajautuu Venäjän puolelle.
  • Ehkäpä puhumme samasta paikasta, mutta minulla on hyviä uutisia. Hyttysiä ei nyt ole, ja suksilla liikuttaessa pitkospuiden kunnollakaan ei ole niin väliä!
  • No entäs ne karhut?
  • Heh, karhut heräilevät vasta kesäkuussa, unisimmat nukkuvat heinäkuun puolelle. Voisimme lähteä liikkeelle vaikkapa Arolan tilan paikkeilta.
  • Minun täytyy miettiä asiaa.

Oli hyvä merkki, että ideaani ei suoralta kädeltä tyrmätty. Hetken päästä vaimo palasi asiaan.

  • Minä kävin Arolan tilan nettisivuilla. Siellä sanottiin, että karhut ovat jo heränneet.
  • Niinkö? Hmm... mahtaisikohan kyse olla jostain unissakävelevästä yksilöstä? Arvelisin, että haitta ei ole merkittävä.
  • Mutta onko sinne pakko tunkea juuri silloin, kun karhut ovat olleet puoli vuotta syömättä?
  • Ei ihminen kuulu karhun perusruokavalioon. Mieluummin ne syövät mustikoita ja muita marjoja.
  • Eihän siellä ole mitään marjoja, maassa on vielä lunta!

Emme saavuttaneet asiassa täydellistä yhteisymmärrystä, mutta lopulta kuitenkin ajelimme Suomussalmen ja Juntusrannan kautta Lehtovaaraan ja Arolan tilalle, jonka pihaan saimme luvan pysäköidä auton.


Haatajanlammelle menee keväisin luonnonlatu tai jopa kelkalla vedetty kapea pertsaura. Sitä ei enää pariin viikkoon oltu ajettu, mutta onneksi kelkanjäljet näkyivät yhä.


Päädyimme suksistrategioissamme erilaisiin lopputuloksiin. Vaimo valitsi retkelle huolettomat pitopohjasukset, kun taas itse ponnistin ladulle teräskanttisilla tunturisuksilla. Rouva siis laski plussakelin varaan; itse toivoin pientä pakkasta.

Lähtiessämme liikkeelle lämmintä oli viisi astetta. Teräsreunaisesta suksesta saavutettava etu oli siten jo syöty, mutta toisaalta suksivalintani tarjosi mahdollisuuden edetä luistellen, mikä ei pitopohjasuksilla oikein onnistu.


Vaimo karkasikin minulta aina ylämäissä, mutta varsinkin rajavyöhykkeen kupeessa kelkkaura oli riittävän leveä, joten luistelin pian rouvan kiinni. Sohjossa suksi luisti muutenkin aika mukavasti.


Haatajanlammen laavulla oli aivan yhtä rauhallista kuin edellisellä kerrallakin, viime kesäkuussa. Itse asiassa vieraskirjaan ei tuon käyntimme jälkeen ollut ilmestynyt kuin kaksi merkintää.


Meistä on tainnut tulla Haatajanlammen vakiovieraita, tosin eivätpä kaikki kävijät jätä vieraskirjaan tietojaan. Polkuja laavun ympärille ei kuitenkaan ollut syntynyt, joten WC:ssäkin piti asioida hiihtäen.

Mutta minne jatkaisimme Lehtovaarasta? Vaikka loman iso kuva oli yhä epäselvä, jonnekin pohjoisemmaksi - ehkä Lappiin saakka - teki mieli.

Tässä vaiheessa Koillismaan viime aikaiset menetykset majoituspalveluissa alkoivat konkretisoitua. Kuusamon Sokos-hotellia ei enää ole, ja Iso-Syötteen huipulla ollut hotellikin paloi. Hotelli Suomutunturin tulipalostakaan ole kuin muutama vuosi.

Olimme aamupäivällä Suomussalmen ohitettuamme ajaneet Ryysyrannan mökkikylän ohi; sekin oli palanut, samoin kuin edellisenä kesänä Taimenmutkan autiotupa ja sen lähellä oleva Kaakkurinlammen laavu. Kaikki palaa!

Rukalle ei tehnyt mieli, joten päädyimme lopulta Taivalkoskelle, Hotelli Herkkoon. Herkko onkin aika mukava paikka, ja aamupalakin on nyt parempi kuin joskus aiemmin. Luulenpa, että suosimme Herkkoa jatkossakin.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Aurinkoa ja lisää lumisia rinteitä

Taakse jäävä talvi ei ole omalta osaltani ollut mikään suuri hiihtotalvi. Onneksi vähäisiä hiihtokilometrejä on voinut täydentää muilla lajeilla, ja etenkin lumikengät ovat olleet tavallista ahkerammassa käytössä.

Vaikka tietynlainen rämpiminen on osa lumikenkäilyä, mukavinta se on silloin, kun lunta on kohtuullisesti. Ja keväällä tietysti mielihyvää tuottaa se, jos hanki kantaa.

Hankiaiset mielessämme suuntasimmekin eräänä aurinkoisena aamuna kohti Rautavaaraa ja sen kupeessa kohoavaa Kiparinvuorta. Kiparilla on käyty aiemminkin, mutta lumisena aikana ei koskaan. Viikon takainen Kinahmin retki herätti toiveita siitä, että myös Kiparilla olisi tarjolla hyvää ja kaunista.

Kiparia on kätevintä lähestyä vaaran itäpuolelta. Vanhan kelkkaradan jäljiltä tien varressa on edelleen vanhalta parkkipaikalta vaikuttava alue, johon on hyvä pysäköidä. Radan pohjaa pitkin Kiparinvuorelle nousee 15 - 20 minuutissa.


Kinahmi ja Kipari ovat jotenkin kuin veljekset. Niillä on samankaltaiset nimet, samaa näköä, ja molempia on aika syönyt. Tai Kiparilta aika on lähinnä syönyt sen kelkkaradan, muut rakennelmat ovat yhä kohtuullisen hyvässä kunnossa.


Kotaan emme tosin yrittäneet tunkeutua, koska lumi ja jää rajoittivat oven avaamista. Matalahkoon näkötorniin sentään pääsi.


Kiparin 274 metrin korkeudessa oleva laki ei yllä aivan Kinahmin tasolle, mutta kun vieressä olevan Keyritty-järven pinta on olennaisesti matalampana, tornista avautuu mainio maisema.


Ja hiukan ylempää näkee tietysti vielä paremmin.


Meillä oli ajatus, että kömpisimme tornilta kohti Kiparin pohjoiskärkeä. Taisimme kuitenkin saapua paikalle hiukan liian myöhään, koska hanki ei enää puolen päivän lähestyessä kantanut toivotulla tavalla. Varovasti edeten saattoi päästä muutaman askeleen kerrallaan, mutta välillä lumeen upposi nivusiaan myöten.

Niinpä käännyimme sitten etelään. Sieltä suunnasta oli ajettu moottorikelkoilla, ja tampatussa lumessa oli hyvä mennä.


Reittivalinta osoittautui muutenkin mainioksi, koska jo muutaman sadan metrin jälkeen saavuimme aurinkoiselle aukiolle...


... josta avautui näkymä kohti Tahkovuoren laskettelurinteitä ja Kinahmia!


Ilma oli liki tuuleton, ja yritimmekin kuulostella ympäriltämme kuuluvia ääniä. Joku meille vieraampi lintu ilakoi auringossa, ja hetkeä myöhemmin toinen liiteli ohitsemme.


Lentävän linnun kuvaaminen sekuntiaikataululla on vähän hankalaa, mutta pienen goolettamisen jälkeen arvelisin, että kyseessä oli sinisuohaukka. Oma lintutuntemukseni huomioiden se tosin saattoi olla lokkikin.

Kiparilta laskeuduttuamme oli vasta iltapäivä, joten ehtisimme pyörähtää vielä jossain toisessakin paikassa. Volokin polku alkoi vetää meitä puoleensa, koska ainakin Susi-Kervisen liepeille pitäisi aiempien kokemustemme perusteella päästä autollakin.

Jos eteneminen olisi helppoa, voisimme kenties käydä kääntymässä Särkkä-Kervisen laavulla. Tai muuten vaan lompsia polun eteläpäätä, jonka ympärillä on kaunista.


Alkumatka sujuikin hyvin, koska Susi-Kervisen harjanteilla hanki oli jo merkittävästi ohentunut.


Suo-osuuksilla lunta kuitenkin oli runsaasti, eikä hanki kantanut lainkaan. Eteneminen muuttui siinä määrin hitaaksi, että palasimme Susi-Kervisen laavulle syömään viimeiset eväät pois.


Vaikka törmäsimmekin lumiesteeseen, kevään merkit olivat jo ilmeiset. Seuraavalla vierailulla lumikenkiä ei ehkä enää tarvittaisi.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Aurinkoa ja lumisia rinteitä

Kalajanvuorelta alkanut pitkä viikonloppuni oli kääntynyt ehtoopuolelle: edessä oli enää maanantai kaikkine lieveilmiöineen.

Maanantai-aamu kuitenkin valkeni aurinkoisena, mikä sai minut pohtimaan, voisikohan viikonloppua vielä hiukan venyttää. Jospa lähtisin vaikka Tahkolle, jossa on keväisin tullut ennenkin käytyä? Lumikenkäilemään!

Intoni lähteä liikkeelle kasvoi kohisten. Lopulta intoa oli ehkä liikaakin, koska peruuttaessani autoa parkkiruudusta edestä kuului epämiellyttävä ääni. Olin unohtanut irrottaa lämpöjohdon tolpasta, minkä seurauksena ajastimen kappaleet lojuivat nyt pitkin pihaa.

Vahinko harmitti minua, mutta pahemminkin olisi voinut käydä. Mikäli ajastin ei olisi antanut periksi, olisin saattanut raahata tolpan mukanani moottoritielle asti. Mutta mistään sähköautosta minun ei selvästikään kannata haaveilla.

Sählääminen viivästytti lähtöäni, koska se aiheutti turvallisuuspuutteen, joka minun piti ensin paikata. Lopulta kuitenkin pääsin tien päälle ja kohti Tahkovuorta.

Menomatkalla ajelin Kinahmin ohi. Päätin pikaisesti poiketa vaaran eteläpäässä katsomassa, miltä retkeilyreitti tähän aikaan vuodesta näyttäisi.


Hanki kantoi pakkasyön jälkeen hyvin. Tunsin houkutusta lähteä nousemaan Kinahmin etelärinnettä, mutta palasin kuitenkin autolle ja jatkoin matkaani ajaen.


Päästyäni Kinahmin länsipuolella olevan parkkipaikan kohdalle pysähdyin jälleen. Tuijotin valkoista rinnettä ja yritin keksiä syitä, miksi minun ei oikeastaan pitäisi kiivetä Kinahmille.

  • Minulla on kiire jonnekin. False!
  • Vettä tihruuttaa ja kaikki on muutenkin harmaata. False!
  • Kinahmin harjalla on väkeä kuin pipoa. False!
  • Eihän tänne saa autoakaan parkkiin. False!

Asia ratkesi nopeasti. Pysäköityäni auton nappasin lumikengät mukaani ja suuntasin kohti Kinahmin länsirinnettä. Joku konekin oli yrittänyt samaa, mutta luopunut sitten hankkeesta.


Jyrkässä rinteessä piti vähän puuskuttaa, vaikka hankikanto helpottikin etenemistä. Huhtikuussa puut eivät ole yhtä hienoja kuin keskellä talvea, mutta auringon lämmössä asia ei suuremmin haitannut.


Päätin aluksi tavoitella Kinahmin pohjoispäätä. Kävin siellä edellisen kerran marraskuussa 2016, mutta nyt tienoo oli hakkuiden jäljiltä kovin erilainen.


Intiaanikota sentään oli entisellä paikallaan, vaikka ei se erityisen kutsuvalta näyttänyt tälläkään kertaa.


Kinahmin suuruuden vuosina kota lienee silti ollut suosittu, ainakin jos viereisistä pysäköintimerkinnöistä saattoi jotain päätellä.


Pohjoisrinteestä avautuu kiva maisema kohti Tahkon vaaroja.


Vaikka Kinahmin laki on paikon pusikkoinen, myös avarampaa maastoa on tarjolla. Tässäpä kelpaa lumikenkäillä!


Siellä täällä kierreltyäni päädyin jälleen Kinahmin huipun lähellä olevalle tornille. Pitäisiköhän viimeinkin kiivetä katsomaan, miltä maailma näyttää ylätasanteelta käsin?

Päätin kuitenkin lähettää Kaukon asialle. Se vaikutti palattuaan pettyneeltä.

  • No, millaista siellä ylhäällä oli?
  • Aika tylsää, ei sieltä mitään näkynyt.
  • Niinkö? Kai tuollaisesta tornista nyt jotain näkyy?
  • Ei mitään mielenkiintoista ainakaan, pelkkiä puunlatvoja vain.
  • Höh.

Ei olisi pitänyt uskoa tehtävää Kaukon käsiin. Se ei ymmärrä, että joillekin nouseminen maitolaiturillekin voi olla elämys. Kyllähän liki kymmenmetrisestä telineestä ainakin useimpien puiden yli näkee.


Tornilta poistuttuani lompsin takaisin autolle ja jatkoin matkaani Tahkolle. Laskettelurinteet vaikuttivat edelleen hyväkuntoisilta.


Alkuperäinen ajatukseni oli lumikenkäillä Rahasmäelle, mutta käveltyäni kilometrikaupalla Kinahmin rinteitä suurin palo oli jo sammunut. Niinpä kävin vain syömässä hintaansa (16 €) nähden vaatimattoman lounaan, ja jäin sitten hetkeksi pyörimään Syvärin jäälle.


Liki lumettomalla jäällä olevat kuviot näyttivät kiehtovilta. Mitähän tässä talvella oikein touhutaan? Luistellaan tietysti ainakin, mutta lentokoneellako tuolle kiitotielle on tarkoitus laskeutua? Vai peräti avaruusaluksella?

torstai 11. huhtikuuta 2019

Aurinkoa ja iloisia ilmeitä

Etelä-Konneveden kansallispuisto on aika ajoin kumpuillut ajatuksiini. Kun eteen osui aurinkoinen perjantaipäivä, pyysinkin töistä vapaata ja lähdin ajelemaan kohti Konnekoskea. Kevättalvisena arkipäivänä Kalajanvuorella voisi olla hyvä hengähtää.

Kalajan P-alueelle vievä tie on aavistuksen mäkinen. Se oli hyvin aurattu, mutta kun jäisen tien päälle kertyy vettä, autoiluun liittyvät haasteet lisääntyvät.

Subaru kyllä vetää mäet ylös, mutta paluumatka saattaisi olla jännittävä, jos alamäkeen syöksyy huolettomasti. Toivoinkin, että tie pehmenisi päivän aikana.


Olin varustautunut matkaan lumikengillä, vaikka ei ollut varmaa, olisiko niille käyttöä. Kalajanvuoren lenkkiä kuljetaan talvellakin, joten tampattua uraa voisi ehkä edetä tavallisilla kengilläkin.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, että lumikengät olivat ainakin lumen puolesta turhat. Vain vuoren päällä hanki paikoin upotti, jos astui polun viereen.

Nastat ja kävelysauva sen sijaan olivat hyödyllisiä, koska rinteisessä maastossa kulkeva polku oli paikoin jäinen. Jyrkissä kohdissa tosin oli köysikin apuna.

Vuori-Kalajan laavulle paistoi mukavasti aurinko. Jään päällä väreilevä vesi muistutti siitä, että talvi alkaa olla taputeltu, ainakin näillä leveyksillä.



Kalajanvuoren kautta kulkeva polku nousee paikoin terhakasti, mutta puiden lomasta näkeekin sitten kohtuullisen kauas.



Reitin varrella olevat kyltit kehottivat huolehtimaan lapsista, mikä onkin kallioisessa maastossa tarpeen. Pudotusta viereiselle lammelle on hyvinkin kymmeniä metrejä.


Tungosta lyhyehköllä reitillä ei ollut, vaikka pari retkeilijää tapasinkin. Mieltä piristivät myös siellä täällä näkyvät iloiset ilmeet.



Itseäni oli etukäteen askarruttanut se, ovatkohan hiidet jo alkaneet ryömiä esiin talvikoloistaan. Vielä niitä ei näkynyt, mutta yhden maahisen sentään kohtasin.


Nyt moni tietysti pähkäilee, että mitä eroa hiidellä ja maahisella mahtoikaan olla. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että hiidet ovat isompia ja rumempia, johtuen lähinnä niille kasvaneista epämuodostumista ja muista ulokkeista.

Maahiset taas ulkoisesti muistuttavat enemmän ihmistä ja pukeutuvat usein kaapuun, kuten tapaamani yksilökin oli tehnyt. Molempien kanssa saa kuitenkin olla tarkkana, koska joskus ne ovat ilkeitä.

Kauko ei tuntunut maahisia säikkyvän, vaan halusi laavulle palattuamme lentää vuorelle vielä kerran. Enpä tuota tohtinut estääkään.


keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Kultaista keskikaistaa

Juhlapäivämme valkeni orastavan aurinkoisena. Vietimme vaimon kanssa hääpäivää, jonka tosin olin muistanut hiukan viime tipassa.

  • Hyvää hääpäivää, rakas!
  • Oi, kiitos samoin!
  • Päätin tällä kertaa muistaa sinua materian sijasta pienellä lomamatkalla.
  • Jännittävää! Luin juuri netistä, että esimerkiksi Kanariansaarilla on paljon patikointireittejä. Vai oletko jo varannut matkan jonnekin toisaalle?
  • Oikeastaan olin ajatellut, että lähtisimme Varpaisjärvelle! Siellä paistaa aurinko, ja voisin viedä sinut Hirviladulle. Tein meille eväsleipiäkin.
  • Ahaa. No, ainakin sinä yrität kovasti.

Toiveissa oli, että Hirvilatua voisi viikon takaisen Kuutamohiihdon jälkeen edetä niin luistellen kuin perinteisellä tyylilläkin. Vilkaisimme silti ennen lähtöä Lukkarilan kyläyhdistyksen nettisivuja, joilla mainittiin, että ladulle on nyt vedetty vain pertsaura.

Tammikuussa syntyneen muistikuvani mukaan latupohja on kuitenkin kohtuullisen leveä, joten siinä mahtuisi myös luistelemaan, ainakin 150-senttisillä Mini-Yokoilla. Lähdimme siten matkaan luistelusuksien kanssa.

Perille päästyämme tuijotimme latua hetken.


Pertsaura oli tosiaan öisen lumisateen jälkeen ajettu, mutta keskelle latupohjaa. Lumen alta erottuivat vanhemmat, molempiin suuntiin menevät urat, joiden väliin tuorein ura oli vedetty.

Käytännössä ratkaisu tarkoitti, ettei latupohjalla voinut luistella. Reunimmaiset, lumen alla olevat urat olivat jäässä ja siten muhkuraiset, eikä keskimmäistä uraa tietysti muuten sopinut sotkea.

Vaimo hieman epäröi hiihtämistä, koska arveli sen tarkoittavan 20 kilometrin tasatyöntöä. Pienen maanittelun jälkeen lähdimme kuitenkin lykkimään latua myötäpäivään.

Kapeaa kelkkauraakin joutuu joskus luistelemaan kilometrikaupalla, joten luksustahan tämä siihen verrattuna on. Olimme sitä paitsi varustautuneet kombimonoilla, joten pertsakin onnistuisi välttävästi.


Ensimmäisen ylämäen selvitettyämme eteneminen muuttuikin ihan mukavaksi. Latu-ura oli liukas, eikä pitovoiteiden puuttuminen haitannut lainkaan. Tervatun suksen pohjaan tarttuva lumi olisi todennäköisesti ollut suurempi ongelma.

Reilun tunnin lykittyämme saavutimme Oskarin kodan, jossa muutama viikko aiemmin piipahdimme lumikenkäillen.


Tällä kertaa kota ei ollut lämmin, mutta miedon ulkoilman vallitessa ihan mukava silti.


Kodan ohella myös muu Hirviladun infrastruktuuri on ensiluokkaista. Hirvitorneja on runsaasti, ja vaikka osa niistä tarjoaa vain välttämättömimmän perusvarustelun...


... ladun kupeessa näkyi myös highend-torneja, joissa ei ole tingitty mistään. Jos harrastaisin metsästystä, en tyytyisi vähempään.


Vaimokin taisi lopulta arvostaa saamaansa lahjaa, enkä usko, että Kanarianmatka olisi yhtään lisännyt onnellisuuden määrää (omaani ainakaan).