Aurinkoa ja lumisia rinteitä

Kalajanvuorelta alkanut pitkä viikonloppuni oli kääntynyt ehtoopuolelle: edessä oli enää maanantai kaikkine lieveilmiöineen.

Maanantai-aamu kuitenkin valkeni aurinkoisena, mikä sai minut pohtimaan, voisikohan viikonloppua vielä hiukan venyttää. Jospa lähtisin vaikka Tahkolle, jossa on keväisin tullut ennenkin käytyä? Lumikenkäilemään!

Intoni lähteä liikkeelle kasvoi kohisten. Lopulta intoa oli ehkä liikaakin, koska peruuttaessani autoa parkkiruudusta edestä kuului epämiellyttävä ääni. Olin unohtanut irrottaa lämpöjohdon tolpasta, minkä seurauksena ajastimen kappaleet lojuivat nyt pitkin pihaa.

Vahinko harmitti minua, mutta pahemminkin olisi voinut käydä. Mikäli ajastin ei olisi antanut periksi, olisin saattanut raahata tolpan mukanani moottoritielle asti. Mutta mistään sähköautosta minun ei selvästikään kannata haaveilla.

Sählääminen viivästytti lähtöäni, koska se aiheutti turvallisuuspuutteen, joka minun piti ensin paikata. Lopulta kuitenkin pääsin tien päälle ja kohti Tahkovuorta.

Menomatkalla ajelin Kinahmin ohi. Päätin pikaisesti poiketa vaaran eteläpäässä katsomassa, miltä retkeilyreitti tähän aikaan vuodesta näyttäisi.

Hanki kantoi pakkasyön jälkeen hyvin. Tunsin houkutusta lähteä nousemaan Kinahmin etelärinnettä, mutta palasin kuitenkin autolle ja jatkoin matkaani ajaen.

Päästyäni Kinahmin länsipuolella olevan parkkipaikan kohdalle pysähdyin jälleen. Tuijotin valkoista rinnettä ja yritin keksiä syitä, miksi minun ei oikeastaan pitäisi kiivetä Kinahmille.

• Minulla on kiire jonnekin. False!
• Vettä tihruuttaa ja kaikki on muutenkin harmaata. False!
• Kinahmin harjalla on väkeä kuin pipoa. False!
• Eihän tänne saa autoakaan parkkiin. False!

Asia ratkesi nopeasti. Pysäköityäni auton nappasin lumikengät mukaani ja suuntasin kohti Kinahmin länsirinnettä. Joku konekin oli yrittänyt samaa, mutta luopunut sitten hankkeesta.

Jyrkässä rinteessä piti vähän puuskuttaa, vaikka hankikanto helpottikin etenemistä. Huhtikuussa puut eivät ole yhtä hienoja kuin keskellä talvea, mutta auringon lämmössä asia ei suuremmin haitannut.

Päätin aluksi tavoitella Kinahmin pohjoispäätä. Kävin siellä edellisen kerran marraskuussa 2016, mutta nyt tienoo oli hakkuiden jäljiltä kovin erilainen.

Intiaanikota sentään oli entisellä paikallaan, vaikka ei se erityisen kutsuvalta näyttänyt tälläkään kertaa.

Kinahmin suuruuden vuosina kota lienee silti ollut suosittu, ainakin jos viereisistä pysäköintimerkinnöistä saattoi jotain päätellä.

Pohjoisrinteestä avautuu kiva maisema kohti Tahkon vaaroja.

Vaikka Kinahmin laki on paikon pusikkoinen, myös avarampaa maastoa on tarjolla. Tässäpä kelpaa lumikenkäillä!

Siellä täällä kierreltyäni päädyin jälleen Kinahmin huipun lähellä olevalle tornille. Pitäisiköhän viimeinkin kiivetä katsomaan, miltä maailma näyttää ylätasanteelta käsin?

Päätin kuitenkin lähettää Kaukon asialle. Se vaikutti palattuaan pettyneeltä.

• No, millaista siellä ylhäällä oli?
• Aika tylsää, ei sieltä mitään näkynyt.
• Niinkö? Kai tuollaisesta tornista nyt jotain näkyy?
• Ei mitään mielenkiintoista ainakaan, pelkkiä puunlatvoja vain.
• Höh.

Ei olisi pitänyt uskoa tehtävää Kaukon käsiin. Se ei ymmärrä, että joillekin nouseminen maitolaiturillekin voi olla elämys. Kyllähän liki kymmenmetrisestä telineestä ainakin useimpien puiden yli näkee.

Tornilta poistuttuani lompsin takaisin autolle ja jatkoin matkaani Tahkolle. Laskettelurinteet vaikuttivat edelleen hyväkuntoisilta.

Alkuperäinen ajatukseni oli lumikenkäillä Rahasmäelle, mutta käveltyäni kilometrikaupalla Kinahmin rinteitä suurin palo oli jo sammunut. Niinpä kävin vain syömässä hintaansa (16 €) nähden vaatimattoman lounaan, ja jäin sitten hetkeksi pyörimään Syvärin jäälle.

Liki lumettomalla jäällä olevat kuviot näyttivät kiehtovilta. Mitähän tässä talvella oikein touhutaan? Luistellaan tietysti ainakin, mutta lentokoneellako tuolle kiitotielle on tarkoitus laskeutua? Vai peräti avaruusaluksella?