tiistai 23. huhtikuuta 2019

Aurinkoa ja lisää lumisia rinteitä

Taakse jäävä talvi ei ole omalta osaltani ollut mikään suuri hiihtotalvi. Onneksi vähäisiä hiihtokilometrejä on voinut täydentää muilla lajeilla, ja etenkin lumikengät ovat olleet tavallista ahkerammassa käytössä.

Vaikka tietynlainen rämpiminen on osa lumikenkäilyä, mukavinta se on silloin, kun lunta on kohtuullisesti. Ja keväällä tietysti mielihyvää tuottaa se, jos hanki kantaa.

Hankiaiset mielessämme suuntasimmekin eräänä aurinkoisena aamuna kohti Rautavaaraa ja sen kupeessa kohoavaa Kiparinvuorta. Kiparilla on käyty aiemminkin, mutta lumisena aikana ei koskaan. Viikon takainen Kinahmin retki herätti toiveita siitä, että myös Kiparilla olisi tarjolla hyvää ja kaunista.

Kiparia on kätevintä lähestyä vaaran itäpuolelta. Vanhan kelkkaradan jäljiltä tien varressa on edelleen vanhalta parkkipaikalta vaikuttava alue, johon on hyvä pysäköidä. Radan pohjaa pitkin Kiparinvuorelle nousee 15 - 20 minuutissa.


Kinahmi ja Kipari ovat jotenkin kuin veljekset. Niillä on samankaltaiset nimet, samaa näköä, ja molempia on aika syönyt. Tai Kiparilta aika on lähinnä syönyt sen kelkkaradan, muut rakennelmat ovat yhä kohtuullisen hyvässä kunnossa.


Kotaan emme tosin yrittäneet tunkeutua, koska lumi ja jää rajoittivat oven avaamista. Matalahkoon näkötorniin sentään pääsi.


Kiparin 274 metrin korkeudessa oleva laki ei yllä aivan Kinahmin tasolle, mutta kun vieressä olevan Keyritty-järven pinta on olennaisesti matalampana, tornista avautuu mainio maisema.


Ja hiukan ylempää näkee tietysti vielä paremmin.


Meillä oli ajatus, että kömpisimme tornilta kohti Kiparin pohjoiskärkeä. Taisimme kuitenkin saapua paikalle hiukan liian myöhään, koska hanki ei enää puolen päivän lähestyessä kantanut toivotulla tavalla. Varovasti edeten saattoi päästä muutaman askeleen kerrallaan, mutta välillä lumeen upposi nivusiaan myöten.

Niinpä käännyimme sitten etelään. Sieltä suunnasta oli ajettu moottorikelkoilla, ja tampatussa lumessa oli hyvä mennä.


Reittivalinta osoittautui muutenkin mainioksi, koska jo muutaman sadan metrin jälkeen saavuimme aurinkoiselle aukiolle...


... josta avautui näkymä kohti Tahkovuoren laskettelurinteitä ja Kinahmia!


Ilma oli liki tuuleton, ja yritimmekin kuulostella ympäriltämme kuuluvia ääniä. Joku meille vieraampi lintu ilakoi auringossa, ja hetkeä myöhemmin toinen liiteli ohitsemme.


Lentävän linnun kuvaaminen sekuntiaikataululla on vähän hankalaa, mutta pienen goolettamisen jälkeen arvelisin, että kyseessä oli sinisuohaukka. Oma lintutuntemukseni huomioiden se tosin saattoi olla lokkikin.

Kiparilta laskeuduttuamme oli vasta iltapäivä, joten ehtisimme pyörähtää vielä jossain toisessakin paikassa. Volokin polku alkoi vetää meitä puoleensa, koska ainakin Susi-Kervisen liepeille pitäisi aiempien kokemustemme perusteella päästä autollakin.

Jos eteneminen olisi helppoa, voisimme kenties käydä kääntymässä Särkkä-Kervisen laavulla. Tai muuten vaan lompsia polun eteläpäätä, jonka ympärillä on kaunista.


Alkumatka sujuikin hyvin, koska Susi-Kervisen harjanteilla hanki oli jo merkittävästi ohentunut.


Suo-osuuksilla lunta kuitenkin oli runsaasti, eikä hanki kantanut lainkaan. Eteneminen muuttui siinä määrin hitaaksi, että palasimme Susi-Kervisen laavulle syömään viimeiset eväät pois.


Vaikka törmäsimmekin lumiesteeseen, kevään merkit olivat jo ilmeiset. Seuraavalla vierailulla lumikenkiä ei ehkä enää tarvittaisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti