Olemme viime vuosina käyneet Martinselkosella monta kertaa. Alue ei lukeudu vaimon suosikkikohteisiin, mutta koska selkoset kiehtovat itseäni suuresti, aloin pääsiäisviikolla lobata asian puolesta.
- Kuule, olen tainnut keksiä meille mukavan kohteen talviloman alkajaisiksi.
- Vai niin. Minua pelottaa hieman, mutta kerro nyt.
- Muistatko sen kivan laavun, jolla poikkesimme viime kesäkuussa? Tarkoitan Haatajanlammen laavua, aivan rajavyöhykkeen tuntumassa.
- Taidanpa muistaa. Polku pitkospuineen tuskin erottui maastosta ja hyttysiä oli hirvittävästi. Lisäksi jatkuvasti sai jännittää karhuja ja sitä, että vahingossa ajautuu Venäjän puolelle.
- Ehkäpä puhumme samasta paikasta, mutta minulla on hyviä uutisia. Hyttysiä ei nyt ole, ja suksilla liikuttaessa pitkospuiden kunnollakaan ei ole niin väliä!
- No entäs ne karhut?
- Heh, karhut heräilevät vasta kesäkuussa, unisimmat nukkuvat heinäkuun puolelle. Voisimme lähteä liikkeelle vaikkapa Arolan tilan paikkeilta.
- Minun täytyy miettiä asiaa.
Oli hyvä merkki, että ideaani ei suoralta kädeltä tyrmätty. Hetken päästä vaimo palasi asiaan.
- Minä kävin Arolan tilan nettisivuilla. Siellä sanottiin, että karhut ovat jo heränneet.
- Niinkö? Hmm... mahtaisikohan kyse olla jostain unissakävelevästä yksilöstä? Arvelisin, että haitta ei ole merkittävä.
- Mutta onko sinne pakko tunkea juuri silloin, kun karhut ovat olleet puoli vuotta syömättä?
- Ei ihminen kuulu karhun perusruokavalioon. Mieluummin ne syövät mustikoita ja muita marjoja.
- Eihän siellä ole mitään marjoja, maassa on vielä lunta!
Emme saavuttaneet asiassa täydellistä yhteisymmärrystä, mutta lopulta kuitenkin ajelimme Suomussalmen ja Juntusrannan kautta Lehtovaaraan ja Arolan tilalle, jonka pihaan saimme luvan pysäköidä auton.
Haatajanlammelle menee keväisin luonnonlatu tai jopa kelkalla vedetty kapea pertsaura. Sitä ei enää pariin viikkoon oltu ajettu, mutta onneksi kelkanjäljet näkyivät yhä.
Päädyimme suksistrategioissamme erilaisiin lopputuloksiin. Vaimo valitsi retkelle huolettomat pitopohjasukset, kun taas itse ponnistin ladulle teräskanttisilla tunturisuksilla. Rouva siis laski plussakelin varaan; itse toivoin pientä pakkasta.
Lähtiessämme liikkeelle lämmintä oli viisi astetta. Teräsreunaisesta suksesta saavutettava etu oli siten jo syöty, mutta toisaalta suksivalintani tarjosi mahdollisuuden edetä luistellen, mikä ei pitopohjasuksilla oikein onnistu.
Vaimo karkasikin minulta aina ylämäissä, mutta varsinkin rajavyöhykkeen kupeessa kelkkaura oli riittävän leveä, joten luistelin pian rouvan kiinni. Sohjossa suksi luisti muutenkin aika mukavasti.
Haatajanlammen laavulla oli aivan yhtä rauhallista kuin edellisellä kerrallakin, viime kesäkuussa. Itse asiassa vieraskirjaan ei tuon käyntimme jälkeen ollut ilmestynyt kuin kaksi merkintää.
Meistä on tainnut tulla Haatajanlammen vakiovieraita, tosin eivätpä kaikki kävijät jätä vieraskirjaan tietojaan. Polkuja laavun ympärille ei kuitenkaan ollut syntynyt, joten WC:ssäkin piti asioida hiihtäen.
Tässä vaiheessa Koillismaan viime aikaiset menetykset majoituspalveluissa alkoivat konkretisoitua. Kuusamon Sokos-hotellia ei enää ole, ja Iso-Syötteen huipulla ollut hotellikin paloi. Hotelli Suomutunturin tulipalostakaan ole kuin muutama vuosi.
Olimme aamupäivällä Suomussalmen ohitettuamme ajaneet Ryysyrannan mökkikylän ohi; sekin oli palanut, samoin kuin edellisenä kesänä Taimenmutkan autiotupa ja sen lähellä oleva Kaakkurinlammen laavu. Kaikki palaa!
Rukalle ei tehnyt mieli, joten päädyimme lopulta Taivalkoskelle, Hotelli Herkkoon. Herkko onkin aika mukava paikka, ja aamupalakin on nyt parempi kuin joskus aiemmin. Luulenpa, että suosimme Herkkoa jatkossakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti