Aitaa päin

Kuten niin monesti aiemminkin, emme vielä Taivalkoskella autoon istahtaessamme tienneet, minne olisimme menossa. Onneksi vaihtoehdot olivat suurpiirteittäin selvillä, koska vain Itä- ja Länsi-Lappi mahtuisivat käytettävissä olevien matkapäivien sisään.

Valinta oli kuitenkin tehtävä ennen Rovaniemeä. Jossain Narkauksen paikkeilla saimmekin viimein aikaan päätöksen siitä, että tavoittelisimme Pallastunturia. Matkailuhistoriamme huomioiden ratkaisu ei ollut yllättävä, mutta ajattelimme niin, että siltä suunnalta löytäisimme helpoiten mielekästä tekemistä.

Matkalla muistimme, että rouva olisi tarvinnut uudet suksisauvat. Harmiksemme oli sunnuntai, joten sellaisia ei löytyisi mistä vain.

Koska ajoreittimme eteni Levin kautta, ajattelimme poiketa siellä etsimässä sauvoja. Kävi kuitenkin niin, että väenpaljous esti aikeemme: emme kyenneet edes pysähtymään Levillä, saati sitten poistumaan autosta. Sauvat saivat jäädä, jatkoimme suoraan Pallakselle.

Seuraavana aamuna hieno sää työnsi meitä ladulle. Pallastunturien ympärillä on tullut touhuttua ennenkin, joten emme nyt yrittäneet löytää kartalta uusia paikkoja tai reittejä, vaan lähdimme hiihtämään tunturin länsipuolta kohti Hannukurua. Aurinkoisena päivänä valinta olisi kaikin puolin riskitön.

Päätimme tavoitella Lumikeron ja Vuontiskeron välistä nousevaa poroaitaa, jonka kupeessa voisi olla hyvä evästellä. Eikä rouva itse asiassa ollut aiemmin hiihtänyt Keräsjärven pohjoiskulmalla, joten siltä osin reittiin sisältyisi uutuudenviehätystäkin.

Kuten usein keväisin, lähdin jälleen liikkeelle Madshus Kolleneilla. Vaikka teräskanttiset sukset ovat vähän raskaat luistella, niillä on hyvä edetä varsinkin aamulla, kun lumen pinta on vielä jäässä.

Tällä kertaa meno kuitenkin tuntui oudon kevyeltä, mikä ihmetytti minua, koska menneenä talvena hiihtokilometrejä on kertynyt niukasti. Lopulta kuitenkin tajusin, mistä ilmiö johtuu.

Asiahan on niin, että olen viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana hiihtänyt ja juossut paljon. Pakaroissani on siten hirvittävästi piilevää voimaa, minkä huomaa, kun hiihtää maastossa, jossa korkeusvaihtelut ovat suuria.

Toisaalta äkillisesti purkautuva energia aiheuttaa ongelmiakin: jos lähden liikkeelle varomattomasti, pöllyävä lumi voi johtaa vaaratilanteisiin ladulla. Ja toki voiman käyttö vaatii kalustoltakin paljon, ilman teräsvahvikkeita suksi tuskin kestäisikään.

Nyt joka tapauksessa etenimme Keräsjärven pohjoispäähän, jossa sijaitsi hiihtoretkemme kääntöpiste. Vietimme poroaidan yli menevällä rampilla evästauon tiiraillen samalla vieressä kohoaville keroille.

Olen usein kyntänyt Nammalajoen ja Hannukurun välistä osuutta enemmän tai vähemmän epäsuotuisissa olosuhteissa. Toisinaan lunta on ollut nilkkaan asti, joskus taas latupohja on jyrätty kelkalla huonoon kuntoon.

Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin priimaa, sillä reitti oli juuri edellisellä viikolla lanattu Lapponia-hiihtoa varten, eikä sen jälkeen ollut satanut uutta lunta.

Paluumatkalle lähtiessämme harkitsimme koukkaavamme Montellin majan ja Nammalakurun kautta, mutta jyrkähkön rinteen nouseminen arvelutti minua, koska pelkäsin reisissäni kuplivan energian aiheuttavan lumivyöryjä.

Rouva puolestaan oli huolissaan siitä, että ilmiö saattaisi villiinnyttää muut alueella hiihtävät naiset. Lopulta päädyimmekin palaamaan vanhaa jälkeä takaisin Pallakselle.