Koska meidän ei ollut pakko puskea päin myrskyä, päätimme vielä jatkaa pariksi päiväksi Ylläkselle. Ylläs valikoitui kohteeksi lähinnä siksi, että siellä oli tarjolla majoitusta vapun jälkeenkin.
Hiihtokelit eivät Länsi-Lapissakaan enää olleet parhaimmillaan. Yllästunturin rinteessä vielä meni latu, ja muutamia hiihtäjiäkin näkyi, mutta ajattelimme, että talvi voisi nyt päättyä kunniakkaammin lumikengät jalassa.
Niinpä ajelimme seuraavana aamuna Äkäskerolle, josta viime kesänä lähdimme patikoimaan kohti Linkukeroa. Ilmeisesti muutkin olivat sittemmin keksineet tehdä samoin, koska hotelli Äkäskeron pihaan oli ilmestynyt pysäköintikieltokyltti. Hotelli oli kyllä jo suljettu, mutta kunnioitimme silti kieltoa jättämällä auton tien varteen, johon oli aurattu muutama levike.
Päiväretkemme kohteeksi oli valikoitunut Pahtavuoman autiotupa. Niinpä päätimme aluksi tavoitella Mustakeron pohjoiskärkeä, jonka kautta tuvalle menevä kesäretkeilyreitti etenee.
Olimme saaneet jostain päähämme, että kesäreittiä varmaankin kuljetaan myös talvella, joten kun reitti löytyy, sitä on helppo tallustaa. Reittimerkintöjä ei kuitenkaan alkanut näkyä, mikä sai minut epäilemään, onkohan polkua sittenkään merkitty.
No, lopulta reitti löytyi, mutta eihän sitä kukaan ollut mennyt. Lähdimme kuitenkin seuraamaan täpliä.
Matkan varrella oli vietetty jotain peijaisia. Ilmeisesti metsot olivat avoimella paikalla vähän mellastaneet, yhden näimme ponnistavan lentoonkin.
Puiden lomassa esitetty näytelmä olisi saattanut olla mielenkiintoinen, mutta harmiksemme myöhästyimme näytännöstä.
Hukkasimme reittimerkinnät pariinkin kertaan, ja matkamme Pahtavuomalle eteni melko hitaasti. Vuomalla lunta oli vähemmän kuin metsässä, joten osa loppumatkasta mentiin taas lumikenkiä kantaen.
Tuvan läheltä ilmaan nousi pari kurkea, jotka jäivät hetkeksi kaartelemaan suon päälle.
Pahtavuoman tupa on aika pieni. Itse asiassa se on niin matala, että sisällä on hankala puuhastella muuten kuin istualtaan. Eikä se mikään yöpyjän unelmakaan ole, mutta välttänee, jos vaihtoehdot ovat vähissä.
Paluumatka sujui sukkelammin omia jälkiämme seuraten. Metsoparvea ei kohdattu vieläkään, mutta muita kummajaisia nähtiin. Vaikka pidän itseäni alan asiantuntijana, tämä hahmo oli minullekin vaikea tunnistaa:
Kannon nokassa istunut otus lienee ollut entti. Havainto on merkittävä, koska eihän niitä yleensä näe kuin elokuvissa.
Itse kiertäisin entit kaukaa, mutta vaimo rohkaisi mielensä ja meni sanomaan otukselle käsipäivää. Se oli yllättävää, koska rouva pelkää esimerkiksi susia ja karhuja, vaikka eihän niitä koskaan edes näe (ja liekö oikeasti olemassakaan).
Toisaalta nämä pienet kohteliaisuudet ovat tärkeitä. Eipä ainakaan vaikuta siltä, että toisiamme ihan tarkoituksella vältellään. Ja ehkä entitkin ovat lopulta mukavia, jos niihin tutustuu paremmin.
Samaa ei voi sanoa mustasta enkelistä, jonka kohtasimme hetkeä myöhemmin. Pienihän tuo oli, mutta näitä toivoisi silti näkevänsä vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti