Epätoivon vimmalla

Pian pääsiäislomamme jälkeen Suomeen iski lämpöaalto, joka sulatti lumet kotinurkiltamme. Tilanne yllätti meidät, koska emme olleet vielä ajatelleet kantaa suksia varastoon.

Vappuviikolla oli kuitenkin muutama vapaapäivä. Joko talvesta pitäisi kokonaan luopua? Idässä oli kyllä lumikartan mukaan 10 - 30 senttiä lunta, mutta se ei vuodenaika huomioiden suosisi sen enempää hiihtämistä kuin patikointiakaan, ja todennäköisesti sulaisi pois ennen kuin ehdimme paikalle.

Lyhyesti pähkäiltyämme pakkasimme taas sukset ja lumikengät autoon, ja suuntasimme pienen hämmennyksen vallassa kohti pohjoista. Tällä kertaa ehkä Saariselälle, vaikka myös Abisko ja Kvikkjokk nousivat vaihtoehtoina esiin jo ennen Kajaania.

Valinnan mielekkyys ehdittiin pitkän ajomatkan aikana kyseenalaistaa moneen kertaan. Vielä Rovaniemen korkeudellakaan lunta ei ollut nimeksikään, eikä Sodankylässäkään lumipeite olisi riittänyt hiihtämiseen.

Olisiko sittenkin pitänyt lähteä itärajalle? Lieksassa paistaisi aurinkokin. Kynnys myöntää virhe oli kuitenkin korkea, joten jatkoimme viimeiset kilometrit Saariselälle, jossa lumitilanne onneksemme näyttikin paremmalta.

Majoituimme pitkästä aikaa Saariselän Holiday Club -hotelliin. Pääasiassa siksi, että muut hotellit olivat jo sulkemassa oviaan, mutta valinta joka tapauksessa oli mainio. Superior-huoneen tarjoushinnalla (72 € / vrk) pääsi myös kylpylään, joten lomailuun liittyvät ulkoiset puitteet olivat kohdillaan.

Tässä vaiheessa pitkä ajomatka ei enää harmittanut. Erään arvostamani lauluntekijän sanoja lainatakseni:

Jos mopo hangessa liikahtaa
voi ladun varteen ratsastaa
siellä taivas odottaa
ei etelässä parempaa

Jos sukset vielä jalkaan saa
voi ylämäkeen ponnistaa
siellä taivaat aukeaa

Aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi, koska lumipeite hupeni pohjoisessakin vauhdilla. Niinpä lähdimmekin heti seuraavana aamuna suksimaan kohti Luulampea.

Rumakurun latua ei enää huollettu, mutta se oli silti kohtuullisessa kunnossa.

Auringonpaisteesta ei tällä kertaa saatu nauttia, vaikka keli muuten olikin mukava. Rumakurun kautta ei oltu ihan hetkeen kuljettu, joten siltäkin osin reitti tarjosi vaihtelua.

Luulammen latukahvila oli yhä auki, joten poikkesimme sinne munkkikahveille. Samalla kartutimme Rautulammen päivätuvan tulipaloon liittyvää tietouttamme.

Tulipalo oli kuulemma syttynyt, kun pari ranskalaistyttöä oli tuvassa yöpyessään kuivatellut vaatteitaan liian lähellä kaminaa. Päivätuvassahan ei periaatteessa pitäisi yöpyä lainkaan, mutta olosuhteet kai olivat hankalat.

Tytöt eivät palavasta tuvasta paetessaan ehtineet pelastaa kuin yhden makuupussin, jonka turvin he sitten viettivät loppuyön tuvan lähellä olevassa ulkohuussissa. Kengätkin paloivat, joten pelastusta piti odottaa siihen asti, että kämpälle osui muita kulkijoita.

Munkit syötyämme olimme taas voimissamme, joten päätimme paluumatkalla koukata Kiilopään tunturikeskuksen kautta.

Tässä vaiheessa matkan eteneminen hidastui, koska ylempänä tunturissa lunta oli niukasti, ja suksia piti kantaa useaan otteeseen. Eikä osittain jäistä rinnettäkään ollut helppo laskea.

Kiilopään ylitys vei sen verran aikaa, että tunturikeskukselle päästyämme hiukoi taas, joten päätimme pitää ruokatauon. No, onhan syöminen tavallaan osa tätä hommaa.

Hiihtoreissulta palattuamme menin HC-hotellin kylpylään, jota voi kyllä kehua. Uudehkot saunat ovat miellyttäviä, altaassa on riittävästi vettä ja pukuhuoneen ilmastointikin toimii.

En ole ihan viime aikoina kylpenyt Kiilo-ojassa, mutta kylpylän lämmin allas tuntui melkeinpä paremmalta. Lienen tulossa vanhaksi.