sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Uusia rytkyjä

Kun talvi puskee päälle ja päivä lyhenee, uusia päiväretkeilykohteita on joskus vaikea keksiä. Niinpä olin jo ennalta pohtinut asiaa ennen kuin otin sen aamiaispöydässä esille.

  • Kultaseni, olen ajatellut, että voisimme lähteä Egyptiin.
  • Voi miten ihanaa! Olenkin aina halunnut nähdä pyramidit, ja se Sfinksikin on niin söpö! Rooma ei totta puhuen ole oikeasti minua kiehtonutkaan, mutta Tutankhamonin hauta sen sijaan...
  • Rauhoitu! On mahdollista, että puhumme eri paikoista. Minä tarkoitin sitä Egyptiä, joka löytyy Iisalmen läheltä.
  • Ääh... Olisi pitänyt arvata, että tässä asiassa on taas koira haudattuna. Ei siis aurinkoa, lämpöä eikä faaraoiden hautoja?
  • Pelkäänpä, ettei siellä tule vastaan mitään faaraoihin liittyvää.

Tässä vaiheessa vaimo jo arvasikin, että mielenkiintoni kohdistui Paljakanperästä Rytkyyn menevään luontovaellusreittiin, koska siitä oli puhuttu aiemminkin. Reitti ilmestyi retkikartta.fi -palveluun muutama vuosi sitten, mutta poiketessamme taannoin Paljakanvuorella sitä ei vielä kartassa näkynyt.

Mutta miksi reittiä kutsutaan luontovaellusreitiksi? Eivätkö vaellusreitit yleensä mene luonnossa, pitääkö sitä vielä erikseen korostaa?

Asia herätti meissä tiettyjä epäilyksiä, joiden vuoksi päätimme aluksi hakeutua reitin länsipäähän. Tällöin pääsisimme helposti Huvikallion luontopolulle, jos varsinainen retkireitti sisältäisi yllätyksiä.

Epäilymme eivät olleet täysin aiheettomia. Kun kyseessä on merkitty reitti, voisi ajatella, että maastosta löytyy sekä itse polku että siihen liittyvä merkintä - tai edes toinen niistä - mutta emme kyenneet havaitsemaan kumpaakaan.


Metsä ei ollut pahinta mahdollista rytöä, mutta ei erityisen hienoakaan. Jossain vaiheessa bongasimme punaisilla nauhoilla merkityn metsätraktoriuran, joka näytti menevän oikeaan suuntaan. Liittyisivätkö nauhat etsimäämme reittiin? No ei, ne johdattivat meidät jonkun tontin rajapaalulle.


Mutta ehkä luontovaellusreitti tarkoittaa juuri tätä. Pitäisi selvästikin perehtyä terminologiaan ennen kuin suinpäin ryntää metsään. Olisiko reitin pohjoispää kuitenkin ollut lähtöpaikkana parempi?

Hortoiltuamme maastossa nettikartan avulla muutaman kilometrin verran palasimme takaisin tielle ja Huvikallion luontopolulle.


Lyhyt luontopolku johtaa vain Rytkynjärven rannassa olevalle laavulle, mutta ainakin sitä pitkin oli helppo edetä. Jääkausi on jättänyt jälkensä näillekin rannoille, sanottiin opastaulussa.


Laavu oli jo vähän kallellaan ja muutenkin vaatimaton, mutta tarjosi kuitenkin suojaa satunnaisilta räntäkuuroilta. Se oli mukavaa, koska sään yleistilaa saattoi luonnehtia koleaksi, vaikka Egypti olikin vain kivenheiton päässä. Tähän on taas tottuminen.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Piikkinä kengässä

Talviaikaan kengän alle kaipaa usein lisää pitoa. Kengän pohjaan kiinnitettäviä liukuesteitä on monenlaisia, mutta niiden soveltuvuus retkeilyyn vaihtelee.

Suurin osa tähän tarkoituksen tarkoitetuista varusteista on nastallisia tai piikillisiä kumipohjia, jotka vedetään kengän alle, kärjestä kantapäähän. Sellaiset pitävät hyvin, mutta ne on usein sidottu kengän kokoon, joten yksi pari ei välttämättä ole yhteensopiva kaikkien kenkien kanssa. Joskus käy myös niin, että liukuesteet unohtuvat kotiin tai autoon juuri silloin, kun niille olisi tarvetta.

Edellisen talven viimeisillä lumilla löysin jostain tuotteen, joka on järeimpiä liukuesteitä minimaalisempi, mutta saattaisi silti riittää satunnaiseen retkeilykäyttöön. Kyseessä on tarrakiinnitteinen, päkiän kohtaan asennettava liukueste, jossa on seitsemän suurehkoa nastaa.

Koska tuote ei maksanut kuin muutaman euron, ostin kaksi paria kokeillakseni, onko niistä mitään hyötyä. Piikit säilytyspusseineen eivät ainakaan vie paljoa tilaa, joten ne voi hyvin unohtaa talvireppuun, jolloin ne ovat varmasti mukana.


Lyhyen käyttökokemuksen perusteella voi sanoa, että avattava, remmimallinen varuste on ainakin helppo kiinnittää. Toisaalla myytiin samantapaisia, venytettävään kumilenkkiin perustuvia liukuesteitä. Arvelen, että niitä voisi olla vaikea vetää vaelluskenkien päälle (ehkä ei ole tarkoituskaan).

Toisaalta remmi täytyy vetää aika kireälle, jotta se pysyy paikallaan. Jos näin ei tee, varuste joko irtoaa kengän kärjen kautta tai sitten liukuu jalan jalkaholvin kohdalle, jolloin siitä ei ole hyötyä. Saattaa auttaa, jos remmin ujuttaa kengännauhojen alta.


Jos varuste on kunnolla kiinni, se tuo mukavasti lisäpitoa. Ei toki niin paljon, kuin koko pohjan peittävät mallit, mutta äkkitarpeeseen aivan riittävästi. Lisäksi tällainen pieni malli on kävellessä melko huomaamaton, ja toimii jo loppusyksyn liukkailla pitkospuilla.

Toisaalta muutaman euron tuotteelta ei kannata odottaa liikoja. Omasta paristani näkyy jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen puuttuvan kaksi nastaa. Tällä menolla keväällä ei ole jäljellä kuin pelkät kumit.

perjantai 13. joulukuuta 2019

Rannalle taas!

Aurinkoisia kelejä ei loppusyksystä ollut haitaksi asti, ei Savon maalla ainakaan. Kun eräänä viikonloppuna oli edes poutaa, ajattelin, että voisi olla sopiva hetki käydä katsastamassa Älänteen pohjoispää.

Minua kiinnosti erityisesti Kuokanniemi ja sen hiekkaiset rannat, joita pari vuotta aiemmin Haatainniemen suunnasta tiirailin. Vaimo oli jo aiemmin päättänyt lähteä kyläilemään äitinsä luo, joten vein rouvan rautatieasemalle ja jatkoin itse Kaukon kanssa kohti Rautavaaraa.

Kuokanniemi ei ole erityisen pitkä, eikä siitä ehkä riittäisi hupia koko päiväksi. Päätimmekin siten matkalla poiketa katsomaan Helvetinkattilaa, joka on yksi Varpaisjärven luonnonnähtävyyksistä.



Helvetinkattilan rotkomuodostelma muistuttaa paljolti Juuan Porttilouhea. Louhen pystysuorat kalliot ovat ehkä aavistuksen näyttävämmät, mutta kattilan jyrkänteilläkin voi kyllä teloa itsensä, jos kallioilla liikkuu huolimattomasti.



Helvetinkattilalta matka jatkui kohti Älännettä. Helpointa olisi ehkä ollut koukata 87-tien kautta, mutta päädyimme seuraamaan kartalle vetämääni suoraa linjaa. Reitti sisälsi isoja ja pieniä teitä, mutta oli lopulta yllättävän nopea.


Ajatukseni oli, että voisimme pysäköidä jonnekin Saari-Valkeisen paikkeille, ja tehdä sieltä retken kohti niemeä ja sen rantoja.


Epäselvää kuitenkin oli, missä kunnossa Saari-Valkeiselle menevä tie mahtaisi olla. En ollut koskaan aiemmin ajanut siitä, ja satelliittikuvissa tie näytti verrattain pieneltä.

Tie osoittautui ennakoitua paremmaksi. Sateiden jälkeen tiellä oli jonkin verran vesiesteitä, mutta suurempaa haittaa niistä ei ollut. Lisäksi reitti oli kaunis, jopa harmaana syyspäivänä.


Etenkin lammet olivat hienoja, mikä toisaalta hidasti matkan etenemistä. Hetken jo luulin, ettemme ehdi Kuokanniemeen lainkaan, ja ulkoilupäivämme typistyy pelkäksi autoretkeksi.

Kaukokin järjesti hiukan ylimääräistä ohjelmaa. Noustuaan lentoon Harjuntakasen rannalta se yllättäen parkaisi:
Critically low voltage! Landing...
Siis mitä!? Akussa piti kyllä olla virtaa, enkä muistanut nähneeni vastaavaa ilmoitusta aiemmin.
Critically low voltage! Landing...
Ongelma oli se, että Kauko oli järven päällä. Järveen laskeutuminen on huono ajatus, mutta Kauko ei itse tuntunut ymmärtävän siihen liittyviä riskejä.
Critically low voltage! Landing...
Onneksi Kauko yhä totteli ohjausta. En ollut varma, saanko ohjattua sen takaisin lähtöpaikkaansa (tielle), joten pyrin vain kiireesti siirtämään kopterin pois veden päältä. Tilanne oli jännittävä, mutta puiden oksia hipoen Kauko lopulta löysi turvallisen laskeutumispaikan.


Yritin analysoida, mistä ongelma johtui. Olin ladannut akut muutamaa päivää aiemmin, ja ne näyttivät yhä liki täyttä varausta.

En kuitenkaan ollut ottanut huomioon, että 1) akut eivät enää olleet uusia, 2) ulkona oli nollakeli ja 3) akkujen jännite oli saattanut muutaman päivän aikana hiipua, vaikka varausta olikin vielä reilusti jäljellä.


Kesällä muutaman päivän ikäinen lataus on OK, mutta ilmojen viilentyessä tilanne on toinen. Kopteri itse asiassa (lentoon lähdettäessä) varoittaakin tästä, mutta jatkossa asia täytyy muistaa itsekin: kylmällä ilmalla akut on syytä ladata juuri ennen lentämistä.


Kuokaniemestä palattuamme ajattelimme jatkaa Joutenlahdentietä pitkin kohti Rouskunhiekkaa ja sitä kautta takaisin Kuopioon. Matka kuitenkin tyssäsi siltaan, jota edeltäviä liikennemerkkejä ihmettelin.


Sillan yli ei siis saa ajaa moottoriajoneuvolla, ja kaikkia muitakin koskee 15 tonnin painorajoitus? Mutta ketä muita? Jos osallistuu norsusafariin, on muistettava 10 metrin turvaväli?

Asia kuitenkin selvisi, kun siltaa tarkasteli lähempää. Osa rakenteista oli sortunut, mistä syystä aiemmin painorajoitetulle sillalle ajaminen oli kielletty kokonaan. Ehkä niin on parempi, tosin meille se tiesi ylimääräistä lenkkiä.


Muuten Älänteellä oli häkellyttävän kaunista, vaikka vuoden lempeimmät kuukaudet olivatkin jo takana. Paikka selvästikin täytyy korvamerkitä kesäisiä retkiä varten, ja epäilemättä rannoilla kelpaisi keväthankien aikaan tarpoa lumikengilläkin.

torstai 5. joulukuuta 2019

Saimaan rantaa

Kuopion ympäriltä ei löydy ylenpalttisesti huolletuksi merkittyjä retkeilyreittejä. Yksi sellaisista kuitenkin on Vehmerin luontotaival, johon päätin syyskuun loppupuolella tutustua.

Vehmersalmen taajamasta lähtevä reitti näkyy myös retkikartta.fi -palvelussa. Reitti ei ole kovin pitkä ja etenee pääosin teitä pitkin, mutta sisältää silti pienen polkuosuudenkin. Ehkä rantapolulta voisi ainakin tähystellä Kallavedelle.


Syyskuun loppupuolella syksy oli jo pitkällä. Aurinko ei nyt halunnut kulkea kanssani, mutta kirkkaimmat värit kohottivat mielialaa pilviselläkin säällä.


Luontotaipaleen varrella olevat opasteet olivat tuoreita ja melko mielenkiintoisiakin. Entisiä Suur-Saimaan rantoja ovat nämä, vedenalaisia tuolloin tosin.




Polkuosuus tuo mieleen Niittylahden retkeilyreitin, mikä ei ole yllätys, koska aika lähellähän tässä ollaan. Harmittavasti polku vaan loppuu heti, kun itse alkaa päästä vauhtiin. Polun päässä odottaa Luukaarteen laavu.

Enpä muista aiemmin käyneeni laavulla, jolla on oma katuosoite, mutta Luukaarteella sellainen on. Käytännön soisi yleistyvän, sillä onhan se kätevää, jos pitkäksi venähtäneen laavuillan jälkeen voi vaikka tilata taksin hakemaan.

Jälkikäteen huomasin, että reitin kaakkoispuolella olisi ollut lintutornikin, mutta siellä jäi nyt käymättä. Tosin eipä tornista tähän aikaan vuodesta olisi ihmeitä näkynyt.




Vehmersalmelta päätin palata Kuopioon Puutossalmen kautta. Reittivalintaan sisältyvä lossiosuus ei varsinaisesti nopeuttanut matkaa, mutta toi muuten vaihtelua matkantekoon.


Losseja ei kai Suomessa ole enää kuin muutamia kymmeniä, vaikka uusi siltoja on viime aikoina rakennettu harvakseltaan. Katoavaa liikennekulttuuria on se.

tiistai 26. marraskuuta 2019

Pientä jännitettä

Sen jälkeen kun Kinahmi löytyi, siellä on tullut käytyä useasti. Osaltaan siksi, että se on lähellä Kuopiota, mutta toisaalta myös siitä syystä, että vaaran harjanne on varsin hieno.

Sama suunta veti puoleensä myös nyt, kun mietimme syyskuisen sunnuntaipäivän ratoksi jotain ohjelmaa. Kinahmin aivan pohjoisin osa oli meiltä näkemättä, joten päätimme tällä kertaa tavoitella sitä.

Vaan mistä lähteä liikkeelle? Kinahmin retkeilyreitti päättyy pohjoisessa 5762-tiehen, mutta liekö niille kulmille soveliasta pysäköidä? Oli epäselvää, ovatko paikalle merkityt rakennukset asuinkäytössä vai liittyvätkö ne läheiseen louhokseen.

Toinen vaihtoehto saattaisi olla jalkautua hieman lännempänä olevan metsäautotien varrelta. Alueella on joskus tehty metsätöitä, ja satelliittikuvia katsoen vaikutti siltä, että tien päässä olevasta silmukasta pääsisi helposti varsinaiselle polulle.


Ajettuamme ensin metsäautotien päähän emme enää viitsineet tutkia toista vaihtoehtoa, vaan nostimme reput selkään ja lähdimme kipuamaan rinnettä.

Alkumatka eteni voimalinjaa seuraten. Tuijottelin siinä mennessäni sähköjohtoja, jotka näyttivät etenkin mäen jyrkimmissä kohdissa roikkuivan melko alhaalla. Se oli hiukan epämiellyttävää, vaikka turvaetäisyys lieneekin ollut riittävä (110 kV:n linja, luulisin).

Onneksi kyseessä oli vain henkinen ongelma. Saatan joskus aistia ukonilman pienenä migreeninä, mutta voimajohtojen sähkö- tai magneettikenttiä en sentään havaitse.

Kinahmille pohjoisen suunnasta nouseva polku on aika kiva. Vaaran eteläpuolellahan puusto on paikoin tiheää, mutta pohjoisrinnettä on parturoitu, mikä helpottaa etenemistä.

Näyttääkö paljas rinne kauniilta on toinen juttu, mutta mäen päältä ainakin avautuu hieno näköala kohti Tahkoa ja alueen muita kukkuloita.

Vaikka oli vasta syyskuun puoliväli, kesästä ei enää ollut tietoakaan. Alhaalla oli vain kosteaa ja märkää, mutta ylempänä rinteessä maa ja puut olivat kuurassa.

Kuura oli kaunista katsella, mutta sai ilmankin tuntumaan jotenkin kolealta. Ilman puissa näkyviä lehtiä olisi hyvin voinut kuvitella marraskuun jo kolkuttelevan ovella.

Lohdutin itseäni tiedolla, että ilmasto on joka tapauksessa lämpenemässä. Tällä menolla muutaman asteen lämpeneminen ei tosin riitä yhtään mihinkään.


Kosteassa heinikossa kulkiessa varpaat kastuvat helposti, jos kengät eivät ole täysin ehjät. Omani eivät olleet, vaikka olin jo kertaalleen käyttänyt niitä suutarilla.

Kenkien kalvo ei varsinaisesti ollut rikki, mutta kenkä irvisti sivusta niin, että kumipohjan ja jalan väliin pääsi kosteutta. Koska ongelma oli tiedossa, olin jo lähtiessä varautunut asiaan. Päätin testata, voisiko Gore-Tex-sukilla paikata kengässä olevia puutteita.


Lyhyen kokeilun perusteella ratkaisu vaikutti toimivalta, tai jalat eivät ainakaan missään vaiheessa tuntuneet kosteilta. Parhaat reissunsa nähneiden vaelluskenkien elämää voinee siis näinkin yksinkertaisella tempulla pidentää.

Tavallisiin vaellussukkiin verrattuna Gore-Tex-sukat ovat hiukan koppurat, mutta eipä tuo kulkiessa haitannut. Kalvosukan alla minulla tosin oli toinen ohuempi sukka, jonka tarkoitus oli suojata kalvoa kynsiltä.


Paluumatkalla poikkesimme vielä katsomaan Halssia, jolla tarkoitetaan kartassakin näkyvää pientä kivistä kurua.

Jyrkänteelle menevä polku ei ollut erityisen väkevä, eikä itse Halssistakaan ole paljoa kerrottavaa. Ehkä se on talvella näyttävämpi, nyt eteemme avautui vain vaikeakulkuiselta näyttävä rytö.


Toinen mielenkiintoa herättänyt kohde oli vaaran pohjoispäässä oleva luhistunut rakennelma. Mikä se on mahtanut olla?


Käydessäni paikalla huhtikuussa en kiinnittänyt rakenteisiin mitään huomiota, koska ne olivat enimmäkseen lumen alla.

Kartassa kyseisellä paikalla ei ole merkintöjä. Se ei toisaalta kerro paljoakaan, sillä Kinahmin karttamerkinnät ovat muutenkin vähän sekavat. Kota on nimittäin merkitty laavuksi, ja laavu kodaksi (tai ehkä kyseessä on lähinnä kodan ja laavun risteytys).

Karjamajan kohdalla kartassa ei lue yhtään mitään. Toisaalta alemmaksi rinteeseen on merkitty vielä yksi laavu, jonka olemassaoloa en ole käynyt tarkistamassa.

Olisiko pohjoispäässäkin joskus ollut laavu? Nykyisin paikka olisikin sellaista ajatellen hieno, tosin aika tuulinen.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Kaksi metriä

Pohdiskelin kesällä valokuvaamiseen ja erityisesti retkillä kannettavaan kameraan liittyviä juttuja. Kuten tuolloin mainitsin, olen parin edellisen kesän aikana kuvannut pääasiassa yhdistelmällä, jossa runkona on Nikonin D7200 ja objektiivina Tamronin 18-400 -millinen linssi. Lisäksi repussa on yleensä ollut mukana kamerakopteri, kohteesta riippuen joko DJI Spark tai Ryzen Tello.

Tamronin objektiivi on ollut retkikäytössä kätevä, koska kinovastaavuudeltaan 27-600 -millisellä objektiivilla saa kaikki tarvitsemansa kuvat. Siihen liittyy vain yksi ongelma... Repussa 1,5 kg:n painoinen kamera menee vielä ongelmitta, mutta jos sitä päivä toisensa jälkeen kantaa kaulassaan, homma vaatii järjestelyjä (tai norsun kaulan).

Poiketessani kesällä Verkkokaupassa kiinnitin huomiota Nikonin Coolpix-kamerasarjaan, ja etenkin P900- ja P1000-malleihin. P-sarjan kamerathan on rakennettu pääasiassa pitkän zoomin ympärille: P900-mallin polttovälin kinovastaavuus on 24-2000 mm ja P1000-mallissa se on peräti 24-3000 mm.

Voisikohan tuollainen kompaktikamera olla osaratkaisu paino-ongelmaan? Coolpix-mallit ovat kamerana hiukan heppoisia, mutta jos sellaisen ottaisi reppuun mukaan, kaulassa voisi kantaa olennaisesti kevyempää järkkäriä.

Ajatus vähentää painosta aiheutuvia pulmia lisäämällä kameroiden määrää on vähän outo, mutta mitä enemmän asia pohdin, sitä järkevämmältä se tuntui. Pystyn tosin aika helposti perustelemaan itselleni minkä tahansa härpäkkeen hankinnan, kun vaan mietin asiaa tarpeeksi.

P900 painaa 890 g, ja P1000 vastaavasti 1400 g. Jälkimmäisen 3000-millinen zoom kuulosti houkuttelevalta, mutta itse laite muistutti painonsa ja kokonsa puolesta lähinnä kevytsinkoa. Asia etenikin niin, että hankin retkille kakkoskameraksi P900-mallin.


Mitä hyvää tästä seurasi? No ainakin se, että nyt voin valita D7200-runkoon jonkun kevyemmän objektiivin, kuten 200-grammaisen 18-55 millin linssin tai 300-grammaisen 55-200 millin linssin. Usein suosin jälkimmäistä, koska 200 millin polttoväli riittää useimpiin äkkitilanteisiin, ja laajaa kuvakulmaa edellyttävät kuvat saa tarvittaessa otettua kännykälläkin.

Kaulalla 400-500 gramman kevennys tuntuu todella suurelta. Toisaalta kevyemmistä objektiiveista puuttuu sääsuojaus, joten huonolla kelillä (ja joskus muutenkin) kameraan tulee yhä ruuvattua Tamronin linssi.

Painoa voisi pudottaa vielä lisää keventämällä kamerarunkoakin. Minulla on jo tovin aikaa ollut kakkosrunkona Nikon D5500, joka on yli 300 grammaa kevyempi kuin D7200.

Ominaisuuksiensa puolesta D5500 olisi hyvinkin riittävä, mutta kääntyvä ja moneen suuntaan nivelöity kosketusnäyttö ei oikein herätä metsäoloissa luottamusta. Niinpä olen säästänyt sen muuhun käyttöön.

Entäpä omat kokemukset P900:sta?

Kameran yleisilme on muovinen, joten sitä ei tee mieli käsitellä kovakouraisesti. P900 ei myöskään ole laite, jonka ensimmäisenä pakkaisin mukaan talviretkille.

Näyttö on kääntyvää mallia, ja suuri osa toiminnoista on valikkojen takana. Fn-painikkeeseen voi ohjelmoida niistä osan, mutta käyttömukavuus ei silti ole samaa luokkaa kuin vaikkapa D7200-rungossa, jossa likipitäen kaikelle on oma vipunsa tai nappinsa.


Toisaalta paino on maltillinen, ja onhan tuo kestänyt retkillä retuuttamistakin. Minulla onkin pistopolkuja kuljettaessa tapana, että menomatkalla kaulassa on D7200, ja paluumatkalla P900. Näin saan reppua jatkuvasti kaivamatta vähän vaihtelevampia kuvia.

P900:n tärinänvaimennus on kohtalaisen hyvä, vaikka maksimizoomilla käsivaralta kuvattaessa näkymä heiluu jo niin, että kohteen rajaaminenkin on vaikeaa. Hämärässä valo ei tahdo pitkällä zoomilla riittää, mutta laajakulmapäässä suurin aukkoarvo on silti kohtuullinen f/2,8.


Kameran elektroninen etsin ei ole hääppöinen, ja esimerkiksi P1000:n etsin vaikutti pikaisen kokeilun perusteella olennaisesti paremmalta. Vastavalosuojaakaan kameraan ei ole tarjolla (ainakaan Nikonin omaa), joten kuvakulmia joutuu usein vähän miettimään.

Sähköinen zoom-toiminto on kohtalaisen nopea, mutta koska itse kuvaan lähinnä still-kuvia, pidän manuaalista vaihtoehtoa kätevämpänä.


Kuudentoista megapikselin kenno on ulkomitoiltaan samaa kokoluokkaa kuin kännyköissä, eli pienehkö. Useimmiten kuvat ovat silti hyvälaatuisia, tosin raw-formaatissa niitä ei saa.

Bokeh-efekti on joskus vähän suttua, mutta kevyessä kesäkäytössä P900 kuitenkin täyttää oman paikkansa. Kohteet ainakin saa mukavan lähelle.


Ja jos ei muuta keksi, aina voi kuvata vaikka kuuta.