torstai 5. joulukuuta 2019

Saimaan rantaa

Kuopion ympäriltä ei löydy ylenpalttisesti huolletuksi merkittyjä retkeilyreittejä. Yksi sellaisista kuitenkin on Vehmerin luontotaival, johon päätin syyskuun loppupuolella tutustua.

Vehmersalmen taajamasta lähtevä reitti näkyy myös retkikartta.fi -palvelussa. Reitti ei ole kovin pitkä ja etenee pääosin teitä pitkin, mutta sisältää silti pienen polkuosuudenkin. Ehkä rantapolulta voisi ainakin tähystellä Kallavedelle.


Syyskuun loppupuolella syksy oli jo pitkällä. Aurinko ei nyt halunnut kulkea kanssani, mutta kirkkaimmat värit kohottivat mielialaa pilviselläkin säällä.


Luontotaipaleen varrella olevat opasteet olivat tuoreita ja melko mielenkiintoisiakin. Entisiä Suur-Saimaan rantoja ovat nämä, vedenalaisia tuolloin tosin.




Polkuosuus tuo mieleen Niittylahden retkeilyreitin, mikä ei ole yllätys, koska aika lähellähän tässä ollaan. Harmittavasti polku vaan loppuu heti, kun itse alkaa päästä vauhtiin. Polun päässä odottaa Luukaarteen laavu.

Enpä muista aiemmin käyneeni laavulla, jolla on oma katuosoite, mutta Luukaarteella sellainen on. Käytännön soisi yleistyvän, sillä onhan se kätevää, jos pitkäksi venähtäneen laavuillan jälkeen voi vaikka tilata taksin hakemaan.

Jälkikäteen huomasin, että reitin kaakkoispuolella olisi ollut lintutornikin, mutta siellä jäi nyt käymättä. Tosin eipä tornista tähän aikaan vuodesta olisi ihmeitä näkynyt.




Vehmersalmelta päätin palata Kuopioon Puutossalmen kautta. Reittivalintaan sisältyvä lossiosuus ei varsinaisesti nopeuttanut matkaa, mutta toi muuten vaihtelua matkantekoon.


Losseja ei kai Suomessa ole enää kuin muutamia kymmeniä, vaikka uusi siltoja on viime aikoina rakennettu harvakseltaan. Katoavaa liikennekulttuuria on se.

tiistai 26. marraskuuta 2019

Pientä jännitettä

Sen jälkeen kun Kinahmi löytyi, siellä on tullut käytyä useasti. Osaltaan siksi, että se on lähellä Kuopiota, mutta toisaalta myös siitä syystä, että vaaran harjanne on varsin hieno.

Sama suunta veti puoleensä myös nyt, kun mietimme syyskuisen sunnuntaipäivän ratoksi jotain ohjelmaa. Kinahmin aivan pohjoisin osa oli meiltä näkemättä, joten päätimme tällä kertaa tavoitella sitä.

Vaan mistä lähteä liikkeelle? Kinahmin retkeilyreitti päättyy pohjoisessa 5762-tiehen, mutta liekö niille kulmille soveliasta pysäköidä? Oli epäselvää, ovatko paikalle merkityt rakennukset asuinkäytössä vai liittyvätkö ne läheiseen louhokseen.

Toinen vaihtoehto saattaisi olla jalkautua hieman lännempänä olevan metsäautotien varrelta. Alueella on joskus tehty metsätöitä, ja satelliittikuvia katsoen vaikutti siltä, että tien päässä olevasta silmukasta pääsisi helposti varsinaiselle polulle.


Ajettuamme ensin metsäautotien päähän emme enää viitsineet tutkia toista vaihtoehtoa, vaan nostimme reput selkään ja lähdimme kipuamaan rinnettä.

Alkumatka eteni voimalinjaa seuraten. Tuijottelin siinä mennessäni sähköjohtoja, jotka näyttivät etenkin mäen jyrkimmissä kohdissa roikkuivan melko alhaalla. Se oli hiukan epämiellyttävää, vaikka turvaetäisyys lieneekin ollut riittävä (110 kV:n linja, luulisin).

Onneksi kyseessä oli vain henkinen ongelma. Saatan joskus aistia ukonilman pienenä migreeninä, mutta voimajohtojen sähkö- tai magneettikenttiä en sentään havaitse.

Kinahmille pohjoisen suunnasta nouseva polku on aika kiva. Vaaran eteläpuolellahan puusto on paikoin tiheää, mutta pohjoisrinnettä on parturoitu, mikä helpottaa etenemistä.

Näyttääkö paljas rinne kauniilta on toinen juttu, mutta mäen päältä ainakin avautuu hieno näköala kohti Tahkoa ja alueen muita kukkuloita.

Vaikka oli vasta syyskuun puoliväli, kesästä ei enää ollut tietoakaan. Alhaalla oli vain kosteaa ja märkää, mutta ylempänä rinteessä maa ja puut olivat kuurassa.

Kuura oli kaunista katsella, mutta sai ilmankin tuntumaan jotenkin kolealta. Ilman puissa näkyviä lehtiä olisi hyvin voinut kuvitella marraskuun jo kolkuttelevan ovella.

Lohdutin itseäni tiedolla, että ilmasto on joka tapauksessa lämpenemässä. Tällä menolla muutaman asteen lämpeneminen ei tosin riitä yhtään mihinkään.


Kosteassa heinikossa kulkiessa varpaat kastuvat helposti, jos kengät eivät ole täysin ehjät. Omani eivät olleet, vaikka olin jo kertaalleen käyttänyt niitä suutarilla.

Kenkien kalvo ei varsinaisesti ollut rikki, mutta kenkä irvisti sivusta niin, että kumipohjan ja jalan väliin pääsi kosteutta. Koska ongelma oli tiedossa, olin jo lähtiessä varautunut asiaan. Päätin testata, voisiko Gore-Tex-sukilla paikata kengässä olevia puutteita.


Lyhyen kokeilun perusteella ratkaisu vaikutti toimivalta, tai jalat eivät ainakaan missään vaiheessa tuntuneet kosteilta. Parhaat reissunsa nähneiden vaelluskenkien elämää voinee siis näinkin yksinkertaisella tempulla pidentää.

Tavallisiin vaellussukkiin verrattuna Gore-Tex-sukat ovat hiukan koppurat, mutta eipä tuo kulkiessa haitannut. Kalvosukan alla minulla tosin oli toinen ohuempi sukka, jonka tarkoitus oli suojata kalvoa kynsiltä.


Paluumatkalla poikkesimme vielä katsomaan Halssia, jolla tarkoitetaan kartassakin näkyvää pientä kivistä kurua.

Jyrkänteelle menevä polku ei ollut erityisen väkevä, eikä itse Halssistakaan ole paljoa kerrottavaa. Ehkä se on talvella näyttävämpi, nyt eteemme avautui vain vaikeakulkuiselta näyttävä rytö.


Toinen mielenkiintoa herättänyt kohde oli vaaran pohjoispäässä oleva luhistunut rakennelma. Mikä se on mahtanut olla?


Käydessäni paikalla huhtikuussa en kiinnittänyt rakenteisiin mitään huomiota, koska ne olivat enimmäkseen lumen alla.

Kartassa kyseisellä paikalla ei ole merkintöjä. Se ei toisaalta kerro paljoakaan, sillä Kinahmin karttamerkinnät ovat muutenkin vähän sekavat. Kota on nimittäin merkitty laavuksi, ja laavu kodaksi (tai ehkä kyseessä on lähinnä kodan ja laavun risteytys).

Karjamajan kohdalla kartassa ei lue yhtään mitään. Toisaalta alemmaksi rinteeseen on merkitty vielä yksi laavu, jonka olemassaoloa en ole käynyt tarkistamassa.

Olisiko pohjoispäässäkin joskus ollut laavu? Nykyisin paikka olisikin sellaista ajatellen hieno, tosin aika tuulinen.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Kaksi metriä

Pohdiskelin kesällä valokuvaamiseen ja erityisesti retkillä kannettavaan kameraan liittyviä juttuja. Kuten tuolloin mainitsin, olen parin edellisen kesän aikana kuvannut pääasiassa yhdistelmällä, jossa runkona on Nikonin D7200 ja objektiivina Tamronin 18-400 -millinen linssi. Lisäksi repussa on yleensä ollut mukana kamerakopteri, kohteesta riippuen joko DJI Spark tai Ryzen Tello.

Tamronin objektiivi on ollut retkikäytössä kätevä, koska kinovastaavuudeltaan 27-600 -millisellä objektiivilla saa kaikki tarvitsemansa kuvat. Siihen liittyy vain yksi ongelma... Repussa 1,5 kg:n painoinen kamera menee vielä ongelmitta, mutta jos sitä päivä toisensa jälkeen kantaa kaulassaan, homma vaatii järjestelyjä (tai norsun kaulan).

Poiketessani kesällä Verkkokaupassa kiinnitin huomiota Nikonin Coolpix-kamerasarjaan, ja etenkin P900- ja P1000-malleihin. P-sarjan kamerathan on rakennettu pääasiassa pitkän zoomin ympärille: P900-mallin polttovälin kinovastaavuus on 24-2000 mm ja P1000-mallissa se on peräti 24-3000 mm.

Voisikohan tuollainen kompaktikamera olla osaratkaisu paino-ongelmaan? Coolpix-mallit ovat kamerana hiukan heppoisia, mutta jos sellaisen ottaisi reppuun mukaan, kaulassa voisi kantaa olennaisesti kevyempää järkkäriä.

Ajatus vähentää painosta aiheutuvia pulmia lisäämällä kameroiden määrää on vähän outo, mutta mitä enemmän asia pohdin, sitä järkevämmältä se tuntui. Pystyn tosin aika helposti perustelemaan itselleni minkä tahansa härpäkkeen hankinnan, kun vaan mietin asiaa tarpeeksi.

P900 painaa 890 g, ja P1000 vastaavasti 1400 g. Jälkimmäisen 3000-millinen zoom kuulosti houkuttelevalta, mutta itse laite muistutti painonsa ja kokonsa puolesta lähinnä kevytsinkoa. Asia etenikin niin, että hankin retkille kakkoskameraksi P900-mallin.


Mitä hyvää tästä seurasi? No ainakin se, että nyt voin valita D7200-runkoon jonkun kevyemmän objektiivin, kuten 200-grammaisen 18-55 millin linssin tai 300-grammaisen 55-200 millin linssin. Usein suosin jälkimmäistä, koska 200 millin polttoväli riittää useimpiin äkkitilanteisiin, ja laajaa kuvakulmaa edellyttävät kuvat saa tarvittaessa otettua kännykälläkin.

Kaulalla 400-500 gramman kevennys tuntuu todella suurelta. Toisaalta kevyemmistä objektiiveista puuttuu sääsuojaus, joten huonolla kelillä (ja joskus muutenkin) kameraan tulee yhä ruuvattua Tamronin linssi.

Painoa voisi pudottaa vielä lisää keventämällä kamerarunkoakin. Minulla on jo tovin aikaa ollut kakkosrunkona Nikon D5500, joka on yli 300 grammaa kevyempi kuin D7200.

Ominaisuuksiensa puolesta D5500 olisi hyvinkin riittävä, mutta kääntyvä ja moneen suuntaan nivelöity kosketusnäyttö ei oikein herätä metsäoloissa luottamusta. Niinpä olen säästänyt sen muuhun käyttöön.

Entäpä omat kokemukset P900:sta?

Kameran yleisilme on muovinen, joten sitä ei tee mieli käsitellä kovakouraisesti. P900 ei myöskään ole laite, jonka ensimmäisenä pakkaisin mukaan talviretkille.

Näyttö on kääntyvää mallia, ja suuri osa toiminnoista on valikkojen takana. Fn-painikkeeseen voi ohjelmoida niistä osan, mutta käyttömukavuus ei silti ole samaa luokkaa kuin vaikkapa D7200-rungossa, jossa likipitäen kaikelle on oma vipunsa tai nappinsa.


Toisaalta paino on maltillinen, ja onhan tuo kestänyt retkillä retuuttamistakin. Minulla onkin pistopolkuja kuljettaessa tapana, että menomatkalla kaulassa on D7200, ja paluumatkalla P900. Näin saan reppua jatkuvasti kaivamatta vähän vaihtelevampia kuvia.

P900:n tärinänvaimennus on kohtalaisen hyvä, vaikka maksimizoomilla käsivaralta kuvattaessa näkymä heiluu jo niin, että kohteen rajaaminenkin on vaikeaa. Hämärässä valo ei tahdo pitkällä zoomilla riittää, mutta laajakulmapäässä suurin aukkoarvo on silti kohtuullinen f/2,8.


Kameran elektroninen etsin ei ole hääppöinen, ja esimerkiksi P1000:n etsin vaikutti pikaisen kokeilun perusteella olennaisesti paremmalta. Vastavalosuojaakaan kameraan ei ole tarjolla (ainakaan Nikonin omaa), joten kuvakulmia joutuu usein vähän miettimään.

Sähköinen zoom-toiminto on kohtalaisen nopea, mutta koska itse kuvaan lähinnä still-kuvia, pidän manuaalista vaihtoehtoa kätevämpänä.


Kuudentoista megapikselin kenno on ulkomitoiltaan samaa kokoluokkaa kuin kännyköissä, eli pienehkö. Useimmiten kuvat ovat silti hyvälaatuisia, tosin raw-formaatissa niitä ei saa.

Bokeh-efekti on joskus vähän suttua, mutta kevyessä kesäkäytössä P900 kuitenkin täyttää oman paikkansa. Kohteet ainakin saa mukavan lähelle.


Ja jos ei muuta keksi, aina voi kuvata vaikka kuuta.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Niin traagista!

Matkamme viimeisenä päivänä ajelimme kotiin Juuan kautta. Poiketessamme edellisen kerran Juuassa kiinnitin huomiota kylän keskustassa olleisiin hiekkaveistoksiin, jotka oli synnytetty heinäkuussa pidettyjen hiekanveiston SM-kilpailujen aikana.

Kun Juuassa ollaan, kilpailun aiheena oli tänä vuonna Juuan Elli. Veistosten päähenkilöhahmo on peräisin saman nimisestä laulusta.
Sen päivän mie muistan niin nuukaan
kuin eilen se ollunna ois,
kun Ellin kanss’ seilattiin Juukaan,
Koli-laevalla Lieksasta pois.

Edellisen vierailumme aikaan satoi vettä, ja teokset jäivät kuvaamatta. Se vähän harmitti, koska arvelin hiekkaveistosten menevän nopeasti huonoon kuntoon.


Olikin pienoinen yllätys, kun vielä kaksi kuukautta kilpailun jälkeenkin veistokset olivat yhä pystyssä, tai ainakin useimmat olivat. Asia selittyy liimavesiseoksella, jolla ne lopuksi käsitellään.
En ruvenna Elliä rienoomaan,
pois matkustin kihiloja tienoomaan.
Samalla reissulla tiällä oon viel’,
toisen eukkona Elli on siel’.

Juuan Elliä kutsutaan joskus myös Joensuun Elliksi, mikä on vähän sekavaa, mutta toisaalta aihe on muutenkin vaikea.
On Ellillä mies sekä lapset
ja mikäs sen kaanimpoo ois,
mun piästäni harveni hapset,
ja huaveilut haehtuivat pois.
En avio-onnesta tiijä,
kun vanahaksi poejaksi jäin.
Suat terveiset Ellille viijä,
kun käyt siellä Joensuussa päin.
Melkoisen traaginen tarina, ja kuulemma tosijuttukin vielä.


Kilpailun voittajaksi valittiin tämä Aistikkaasti-niminen teos:


Yleisön parhaaksi arvioima veistos puolestaan oli Elli, kaunein muisto:


Yleisön suosikki taisi viehättää eniten myös omaa silmääni. Etenkin Koli-laiva taidokkaasti tehtyine yksityiskohtineen oli hieno:


Äh, laiva jäi taas piiloon. No, tässä se näkyy:

maanantai 4. marraskuuta 2019

Kovan illan päivä

Naruskasta palattuamme päädyimme taas yöksi Rukalle. Se ei ollut alkuperäinen suunnitelmamme, mutta kun retkiviikkomme loppu alkoi häämöttää, matkaan ei enää haluttu ylimääräisiä mutkia, jotka vähentäisivät retkeilyyn käytettävissä olevaa aikaa.

Huonosta suunnitellusta kärsineen Naruskajärven reissumme jälkeen ehdotin, että vetäytyisimme nuolemaan haavojamme Hämeahon autiotuvalle.

Voisimme vaihteeksi lähestyä tupaa pohjoisen suunnasta. Muutaman viikon takainen Hämeahon retkemme oli nimittäin onnistunut, ja ainakin etelästä tuleva polku kiva kulkea.

Lähtöpaikaksi valikoitui Kovavaarantieltä erkaneva metsäautotie, jonka varrelle auto oli helppo pysäköidä.


Kovavaara kiinnosti lähtöpaikkana lähinnä siksi, että sen läheisen Tulijärven ympäriltä löytyisi sekä tulipaikka että autiotupa. Nuotiopaikan ohi kulkisimme joka tapauksessa, mutta paluumatkalla voisimme koukata myös Tulijärven tuvalla, jos aikaa riittää. Autiotuvat ovat aina mielenkiintoisia!


Tulijärven tulipaikka voisi aurinkoisella säällä olla hienokin, mutta nyt oli yösateiden jälkeen harmaata. Ja koska olimme aamulla sateiden väistymistä odotellessamme hieman vetkutelleet, alkoi näyttää siltä, ettemme ehdi Tulijärven tuvalle enää lainkaan.


Tulijärven ja Varpalammen välinen maasto oli paikoin kivistä ja juurakkoista ja siten hidasta edetä. Jälkikäteen ajatellen olisi saattanut olla parempi lähteä liikkeelle Varpavaaraan menevän tien varresta, tai kenties Olkivaarasta. Hämeaho olisi tällöin ollut liiankin lähellä, mutta ainahan polkua pitkin olisi voinut tehdä ylimääräisen lenkin pohjoisen suuntaan.

Iso-Moukkorin paikkeilla sen sijaan oli hienoa. Samalla polku kuitenkin lähestyi rajavyöhykettä, johon liittyvät keltaiset merkinnät erottuivat yllättävän huonosti.

Yleensähän rajavyöhykettä ei voi olla huomaamatta. Oliko kyse siitä, että vyöhykettä on jossain vaiheessa siirretty, ja me tuijottelimme vanhoja merkintöjä? Hämärässä näitä ei ainakaan havaitse.


Muutenhan rajan lähellä kyllä kelpaa kulkea. Tietyt luontohavainnot tosin hermostuttivat vaimoa, mutta onneksi asiat selviävät selittämällä.


  • Onko tätä pesää joku tonkinut?
  • Ei ole kukaan tonkinut, itsestään on pesä romahtanut. Korkeintaan on siihen joku horjahtanut tai muista syistä pesään istunut.


  • Onko tämä karhun kakka?
  • Ei ole karhun kakka. Se on... jonkun retkeilijän aamupuuro. Ehkä huonoon veteen tehty, eihän sellaista kenenkään vatsa kestä.
  • Mutta tämähän on vielä ihan lämmin!
  • No kuumanahan puuro syödään. Menehän nyt.

Moukkorinsärkän paikkeilla alkoi näyttää siltä, että Hämeaho on tällä erää tavoittamattomissa. Aamun vatulointi yhdistettynä jäljellä olevaan ajomatkaan johti siihen, että käännyimme paluumatkalle jo Olkivaaran kohdalla.

Hämeahoon ei olisi enää ollut kuin kilometri tai pari, mutta edestakaisin kuljettuna kyse oli tunnin matkasta. Tarkoituksemme oli ehtiä illaksi Kuhmoon tai Vuokattiin, ja vaikka metsässä tunti sinne tai tänne ei ole mitään, ilta-askareiden lomassa se on ikuisuus.

Särkän liepeiltä löytyi suon laidasta kiva paikka evästellä, eikä Hämeahokaan suuremmin vaivannut mieltä, koska siellä oli jo aiemmin käyty. Ehkä Hämeahoon poiketaan joskus vaikkapa Olkivaarasta lähtien; vaaralle nouseva metsäautotie näytti nimittäin ihan ajettavalta.


Toivoa herättävistä luontohavainnoista huolimatta eläimiä näkyi vain niukasti. Tulijärvessä sentään huuteli pari kuikkaa...


... ja järven rannalla viipotti muutamia kuukkeleita, mutta siinä kaikki. Talvi lähestyi jo kovaa vauhtia.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Järjen ääni erämaassa

Topsakka-aavan jäätyä taakse ajoimme yöksi Sallaan. Hotelli Revontulessa on yövytty muutaman kerran aiemminkin, mutta kesäaikaan harvemmin, koska hotellin ravintola on tuolloin kiinni, eikä aamiaistakaan siten ole tarjolla.

Nyt kuitenkin tilanteeseen on tullut helpotusta, koska 950-tien toisella puolella olevassa Kiela-ravintolassa tarjoiltiin aamiaista. Ravintola on tosin ollut samalla paikalla jo muutaman vuoden; emmekö ole vain aiemmin ymmärtäneet käyttää mahdollisuutta hyväksemme? Miten vain, 13 eurolla uuden päivän sai potkaistua helposti liikkeelle.

Mutta minne päivä meidät veisi? Käsillä olivat viimeiset hetket tavoitella Kalmakaltiota, mutta lopulta järjen ääni sanoi, ettei puolta päivää kannata käyttää autossa istuen.

Onneksi lähempääkin löytyisi hyvää retkimaastoa. Itseäni kiinnosti Naruskajärven suunta ja erityisesti Kuskoivan ympäristö, mutta myös tämän hankkeen mielekkyys epäilytti hieman.

Naruskajärvellä on käyty joskus ennenkin, ja tiedossa oli, että sinne asti tie on yleensä kohtuullisessa kunnossa. Sen jälkeen yleinen tie päättyy, ja seuraavat 20 km Kuskoivan kulmille lienevät hitaampia.

Kaikkiaan Kuskoivalle olisi Sallasta Savukoskelle menevän 965-tien varresta 60 - 70 kilometriä suuntaansa, soratietä. Onko se päiväretkeä ajatellen liikaa?

Järjen ääni oli tällä kertaa vaiti, joten käännyimme Kotalasta Naruskantielle, jota ajoimme Naruskajärven risteykseen asti.

Kuten olimme ounastelleet, tämän jälkeen tie muuttui hitaammaksi edetä. Ainakaan alkupätkä ei vaikuttanut erityisen huonokuntoiselta, mutta tie oli sen verran kivinen ja sorainen, että matkanopeus putosi.

Koska kello läheni jo puoltapäivää, päätimme luopua tavoittelemasta Kuskoivaa. Asia kirveli hieman, mutta valitsemalla jonkun toisen reitin voisimme viettää enemmän aikaa ulkona sen sijaan, että istumme päivän parhaat tunnit autossa.

B-vaihtoehdoksi oli jo aiemmin noussut Sorsatunturin suuntaan menevä polku. Tunturiin asti emme ehtisi, mutta voisimme ainakin edetä sen verran kuin kohtuudella keritään. Pysäköimme auton Sorsajoentien varteen ja lähdimme kävelemään joen vartta yläjuoksun suuntaan.

Vaikka reitti on kartassa merkitty poluksi, ensimmäiset 2 - 3 kilometriä olivat helppoja. Aluksi autotietä, sitten mönkkäri- tai kelkkauraa ja vasta myöhemmin kapeampaa polkua.


Toisaalta asialla ei ollut suurempaa merkitystä, koska auringon paistaessa metsän laitamilla oli joka tapauksessa mukavaa tallustaa. Jokivarresta ei kovin kummoisia maisemia avaudu, mutta päähän oli silti - ainakin tien jäätyä taakse - helppo loihtia jonkinlainen erämaan tunne.

Sallassa syksyn värit nostivat jo päätään, vaikka täysi ruska ei vielä ollutkaan käsillä. Pienempiä lintuja ei näkynyt paljon, mutta kanalintuja tuntui olevan runsaasti.

Tämäkin metso kirmasi maasta ilmaan lennähtääkseen vain vieressämme olevan puun oksalle. Joko lintua ei huvittanut lentää pidemmälle, tai sitten se tiesi, ettei metsästysaika ollut vielä alkanut.


Itse jatkoimme vähän matkaa Aitatsivaaran tulipaikan ohi kääntyäksemme sitten paluumatkalle. Sorsatunturin kupeessa olevalle vuokrakämpälle ei olisi ollut kuin kolmisen kilometriä, mutta reunaehdot huomioiden se oli silti liian kaukana.

Puuskittainen tuuli rajoitti hieman harrastuksia, mutta lähetin silti Teijon tutkimaan, mahtaisiko edes Sorsatunturin terävä siluetti näkyä Toresvaaran takaa.

No eipä näkynyt, mikä ei 30 metrin maksimikorkeus huomioiden ollut suuri yllätys. Olisi pitänyt itse rimpuilla pidemmälle, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Ei kai vaikuta siltä, että jotenkin toistelen tätä asiaa?

Ollessamme jo päättämässä kahvitaukoamme aiemmin aurinkoiselle taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä. Toivoaksemme tarjolla ei olisi vettä, koska meillä ei ollut sadetakkeja mukana. Voisi ajatella, että näillä retkikilometreillä ihminen jo ymmärtäisi, mitä reppuun kannattaa pakata ja mitä ei, mutta näköjään tuo viisaus ei ole tarttunut meihin.


Onneksemme sade taisi lopulta kiertää meidät pohjoispuolelta. Kuskoivan suunnalta siis, heh.

Vaikka selvisimmekin kuivina takaisin autolle, retkipäivä jäi vähän torsoksi. Kuskoivan seutu on edelleen koluamatta, eikä Sorsatunturistakaan nähty kuin vilaus, sekin tieltä auton ikkunan läpi.

Oli virhetikki ajaa Naruskajärvelle asti vain yhden päivän takia. Aikaa pitäisi jo yksistään ajomatkojen vuoksi olla enemmän. Mutta seutu on kyllä hienoa, ja ensi kerrallapa tuon tietää.