sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Puukkoa selkään

Helmikuu on edennyt vähän huonoissa merkeissä. Olin elätellyt toiveita, että hiihtokausi pääsisi viimeinkin kunnolla alkuun, mutta toisin kävi. Kotipihassa oleva kävelyluiska oli liukas, ja lensin siinä selälleni.

Kaatuminen oli näyttävä. Aluksi en saanut henkeä, ja hetken ajattelinkin, että näinkö kaikki päättyy, kotipihassa tukehtumalla.

Lopulta ilma alkoi kulkea, mutta keuhkot rohisivat ja kylkeen sattui vietävästi. Ensituntuma oli, että kylkiluu tai useampia on mennyt poikki, ja keuhkossa on reikä. Päänuppikin oli jotenkin sekaisin, vaikka en edes lyönyt sitä mihinkään.

Päätin hakeutua lääkäriin. Ensin tavoittelin työterveyslääkäriä, mutta vapaita aikoja ei ollut. Niinpä raahauduin yliopistollisen sairaalan ensiapuun.

KYS:in ensiapu on nykyään vähän hankalassa paikassa. Parkkitalosta täytyy kävellä sairaalakompleksin toiselle puolelle, jonne on satojen metrien matka. Sinne johtava kävelytiekin oli liukas: ylämäessä vastaan tuli hiekoitustraktori, joka jarrutti menoaan kauhan avulla. Uudestaan ei kannattaisi kaatua.

Ensiavussa oli ruuhkaa, koska moni muukin oli telonut itsensä samana päivänä. Kun oma vuoroni lopulta koitti, kävi ilmi, että olin hakeutunut väärään paikkaan. Olisi kuulemma pitänyt mennä jollekin terveysasemalle. Asia kai sanottiin oven ulkopuolella olleessa kyltissä, mutta en tajunnut viestiä.

Vastaanotossa työskennellyt ystävällinen hoitaja tunnusteli selkääni ja arveli, ettei luissa ole mitään vikaa. Röntgen- tai muita kuvauksia ei siis tarvittaisi, ja kipulääkitys auttaisi pahimman yli.

Analyysi oli pikainen, mutta pienen epäuskon vallitessakin se rauhoitti mieltäni. Luunmurtumien myötä lopputalven hiihdot olisivat vaikeutuneet merkittävästi.

Tapahtuneesta on nyt viikko. Istuminen onnistuu, mutta kaiken muun kanssa on ollut vaikeaa. Eilen kävin ensimmäisen kerran kävelylenkillä, mutta juoksemaan tai hiihtämään ei toistaiseksi ole asiaa.

Kaikenlaiset mömmöt kipulääkkeistä kylmä- ja kuumageeleihin ovat tulleet tutuiksi. Liimasin hätäpäissäni NoPain-suristimenkin selkääni, mutta ei siitä merkittävää apua ollut.


Jos asiasta haluaa löytää jotain hyvää, niin ainakin jonninjoutavat varvasvaivat ovat unohtuneet mielestä, kun on viikon viettänyt puukko selässä. Ja kädetkin ovat edelleen ehjät.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Juoksijan kuolema

Torstaina tuli TV:stä (Yle Teema) uusintana mielenkiintoinen, juoksukuolemia käsittelevä dokumentti. Silloin tällöin käy niin, että nuori, hyväkuntoinen juoksija menehtyy suorituksen aikana ilman ilmeistä syytä. Mikä tämän selittää?

Dokumentin keskeisin sanoma oli se, että juoksijan - ja epäilemättä myös muita kestävyyslajeja harrastavan - kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä suuhunsa laittaa. Kritiikki kohdistui lähinnä lisäravinteisiin, joiden laadusta ei aina ole takeita. Tunnettujen valmistajien tuotteet ovat turvallisia, mutta varsinkin netin kautta löytää valmisteita, jotka olisi parempi jättää syömättä.

Toisaalta myös käsikaupassa myytävät lääkkeet voivat olla haitallisia. Joillakin maratoneilla jopa puolet osallistujista popsii etukäteen kipulääkkeitä helpottaakseen juoksemisen tuskaa. Ei ehkä kannattaisi, sillä dokumentin mukaan varsinkin ibuprofeiini on tutkimuksissa liitetty juoksukuolemiin.

Ohjelman tekijä laittoi itsensä likoon juoksemalla reilussa viikossa Lontoosta Brysseliin, siis kahdeksan maratonin verran. Suoritus on kunnioitettava, joskaan ei poikkeuksellinen. Tanskalainen kotiäiti juoksi taannoin maratonin joka päivä vuoden ajan.

Oma juoksuharrastukseni potee taantumaa. Tuntuu siltä, että joku paikka on jatkuvasti rikki. On ollut tulehdusta sääressä, piikkiä pakarassa ja viimeisimpänä kipeä varvas.

Oikean jalan pottuvarvas on vihoitellut syksystä lähtien. Luulen sen ärtyneen, kun olen juossut liian jäykällä kengällä. Paitsi että varvas kipuilee juostessa, siihen liittyvä jänne kramppailee öisin ja häiritsee siten nukkumista.

Lepo auttaa vaivaan, mutta kovimpien pakkasten aikaan pitämäni viikon juoksutaukokaan ei saanut sitä katoamaan. En tiedä, kuinka pitkä tauko tarvittaisiin, jotta vaiva (joku tulehdus kai) paranisi kokonaan.

En ole viitsinyt mennä lääkäriin, koska hoitosuunnitelmakin todennäköisesti sisältäisi vain lepoa. Sitten muistin, että meillähän on kotona tällaisiin tilanteisiin tarkoitettu tekninen huipputuote: NoPain-kivunlievitin!

Edellisen kerran käytin laitetta operoituun ranteeseen, ja tuolloin varovasti arvelin siitä olleen jotain hyötyä. Toiveet olivat siis varovaisesti koholla, kun liimasin NoPainin varpaan kylkeen, ja kytkin virran päälle.


Täytyy sanoa, että laite tuotti jälleen positiivisia viboja. Parinkymmenen minuutin täryytyksen jälkeen pottuvarpaassa ollut kipu oli poissa, mikä oli hämmentävää. Myös viereinen varvas taisi tykätä hoidosta.

Vielä seuraavana päivänäkään vaiva ei ollut palannut. Vaikutus tuskin kestää täältä ikuisuuteen, mutta ajattelin nyt lepuuttaa jalkaa ja sähköhoitaa sitä muutaman kerran lisää.

Kokeilun jälkeen aloin miettiä, että olisikohan NoPain tehonnut myös pakarassa tuntuneeseen pistokseen... Pakara ei tosin enää ole vaivannut muutamaan viikkoon, mutta ajatus perseentäristimestä on silti kiehtova.