sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Sir, we have a problem!

Yksi vuosi on taas lopuillaan. Parhaat muistot vuodesta 2017 liittyvät kevään hiihtelyihin Abiskossa, kesän Norjan-matkoihin sekä loppuvuoden touhuiluihin Kaukon kanssa.

Kaukon sairastelu tuntuu nyt jääneen taakse. Päiväkausia mykkänä ollut tuuletin alkoi yhtäkkiä pyöriä, ja on sittemmin toiminut moitteetta. En vaan edelleenkään tiedä, mikä sitä vaivasi.

Kaukon kanssa on yleisesti ottaen ollut hauskaa, mutta aivan ilman vastoinkäymisiä ei ole selvitty. Ensimmäisen kerran kohtasimme ongelmia ollessamme Pumpulikirkolla.

Kirkko on puiden ympäröimässä montussa, johon GPS-signaali ei kunnolla yllä. Ajattelin kuvata kirkkoa yläpuolelta, ja kirkkosalin hiukan avarampi lattia vaikutti parhaalta paikalta lähteä lentoon.


En malttanut odottaa paikannusta, vaan lähetin Kaukon ilmaan sokkona, mikä oli virhe. Lyhyen ajan jälkeen Kauko nimittäin päätti kääntyä takaisin, ehkä juuri heikon signaalin vuoksi.

Yritin kai hätäpäissäni huutaa Kaukolle jotain, mutta se oli turhaa: Kauko palasi luokseni puita ja kallioita kolistellen. No, asiat ainakin selvisivät minulle nopeasti:

I
Puiden keskellä ei pidä sinun lentämän

II
GPS-paikannuksen valmistumista pitää sinun aina odottaman

Muutamaa viikkoa myöhemmin olimme jälleen vaikeuksissa, kun ulkoilutin Kaukoa huonossa säässä. Päätin vastoin kaikkia neuvoja kokeilla, haittaako sumu lennättämistä.

Lentäminen itsessään ei ollut hankalaa, mutta aloittaessani laskeutumisen tapahtui jotain, johon en ollut varautunut. Kauko meni yllättäen laskeutumistilaan, jota normaalisti käytetään vasta siinä vaiheessa, kun kopteri on ensin tuotu alle metrin korkeuteen.

Automaattinen laskeutuminen tapahtuu hyvin hitaasti, vain 1 km/h, kun normaalisti vertikaalinopeus on 2 - 3 km/h. Laskeutumisnopeus oli akun jäljellä oleva kapasiteetti huomioiden aivan liian pieni, eikä toimintoa voinut mitenkään keskeyttää.

Kävin mielessäni läpi eri vaihtoehtoja... Voiko kopterin sammuttaa ilmassa ja käynnistää uudestaan ennen kun se iskeytyy maahan? Sellaista on näemmä kokeiltukin, mutta kyseessä ei ollut Spark-kopteri vaan Mavic.

Päätin antaa Kaukon laskeutua rauhassa. Odottaminen oli hermostuttavaa, koska kännykän näytössä näkyvä kopterin akun varaustila tuntui hupenevan liian nopeasti.

Kun Kauko oli sinnitellyt alle kymmenen metrin korkeuteen, akkua oli jäljellä vielä muutama prosentti. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta lisää odottamattomia asioita tapahtui.

Yllättäen Kauko nimittäin kiihdytti laskeutumistaan. Se ei pudonnut vapaasti, koska propellit pyörivät yhä, mutta poikkeuksellisen nopeasti kuitenkin, ehkä 2 - 3 m/s. Laskeutumista olisi ilmeisesti tässä vaiheessa voinut hillitä kauko-ohjaimella, mutta enpä tuota tajunnut, kun kaikki tapahtui nopeasti, ja tilanne oli itselleni uusi.

Kauko mätkähti maahan aika reipasta vauhtia, mutta putosi onnekseen pehmeään pusikkoon, joka vaimensi laskua. Siellä se kehräsi heinien ja horsmien keskellä, eikä vaikuttanut loukanneen itseään.


Automaattinen laskeutuminen arvatenkin käynnistyi sumun vuoksi. Luulen, että se sai Kaukon luulemaan maan pinnan olevan lähempänä kuin se oikeasti olikaan.

Mutta miksi laskeutumisvauhti loppuvaiheessa kiihtyi? Meneekö laskeutumistila pois päältä, kun Kauko huomaa, että lentokorkeus onkin oletettua suurempi?

Ja miksi automaattista laskeutumista ei voi keskeyttää? Jos näin voisi tehdä, koko ongelmaa ei olisikaan, koska kopterin voisi alunperinkin ohjata nopeammin alas.

Tähänkin tapaukseen sisältyi yksinkertaisia opetuksia:

III
Sumussa ja sateessa ei pidä sinun lentämän

IV
Laskeutumiseen pitää sinun keskittymän

Joulua edeltävällä viikolla suhteemme ajautui taas kriisiin. Tällä kertaa tilanne äityi niin pahaksi, että Kauko meinasi lopullisesti lentää pois.


Olimme ulkoilemassa Kuopion Väinölänniemellä, josta toivoin saavani mukavia talvikuvia. Aluksi kaikki sujuikin hyvin, mutta sitten Kauko alkoi valittaa magneettisista häiriöistä. Sellaiset vaikuttavat lähinnä kompassin toimintaan, mutta jostain syystä Kauko myös hukkasi GPS-satelliitit.

Keskustelin juuri ohi kulkeneen rouvan kanssa, enkä aluksi huomannut ilmoituksia. Kun havahduin asiaan, tajusin Kaukon porhaltavan täyttä vauhtia kohti Kallaveden selkää.

Fly Away ei ole kopteripiireissä aivan vieras juttu, mutta omalle kohdalle osuessaan sellainen säikäyttää kummasti. Onnekseni Kauko totteli vielä ohjausta, joten sain sen muuttamaan mieltään. Hetken päästä se olisi ollut jo liian kaukana, ja olisi akun hyytyessä päätynyt veteen.


En tiedä, miksi Kauko ryntäsi kohti avovettä. Ehkä se ajatteli palaavansa takaisin, mutta lähti paikannusongelmien vuoksi aivan väärään suuntaan. Vai mahtoiko lähtöhetkellä maassa ollut lumi tarttua Kaukon vatsapuolen sensoreihin häiriten niiden toimintaa?

Tämäkin tapahtuma muistuttaa perussääntöjen noudattamisen tärkeydestä:

V
Puhtaalta alustalta pitää sinun aina lentoon lähtemän

VI
Näköyhteys kopteriin pitää sinun aina säilyttämän

VII
GPS-yhteyteen ei pidä sinun liikaa luottaman

VIII
Virheilmoituksia pitää sinun tarkkaileman

IX
Teknisten häiriöiden sattuessa pitää sinun heti laskeutuman

Olin ennen joulua miettinyt, mitä ostaisin Kaukolle joululahjaksi. Hyllystä löytyy jo akkuja, varapropelleja, kantolaukku, ... Mitä lahjaksi kopterille, jolla on jo kaikki?

Meinasin ensin hankkia Kaukolle lentosukan, joita kehuttiin netissä. Ymmärtääkseni ne on tarkoitettu juuri tällaiseen käyttöön.

Sitten kuitenkin tulin toisiin aatoksiin. Jos Kauko uhkailee karkaamisella, se ei ansaitse joululahjaa. Ei ainakaan ennen kuin oppii käyttäytymään kunnolla.

Leuto talvisää ei sitä paitsi tuota Kaukolle ongelmia. Se kyllä pärjää ilman sukkaakin.

X
Nöyryyttä pitää sinun kopterille opettaman

torstai 7. joulukuuta 2017

Valitettava sairaustapaus

Olimme kotona valmistautuneet juhlimaan 100-vuotiasta Suomea. Kaukokin osallistui valmisteluihin omalla pienellä panoksellaan. Lopputulos tosin hieman muistutti propelleilla varustettua ruumisarkkua, mikä ei liene ollut tarkoitus.


Itse touhusin kopterin päivitysten parissa, kun yhtäkkiä huomasin, että Kaukon kaikki valot paloivat punaisena. Se oli outoa, koska yleensä Kauko vilkuttaa lyhtyjään kaikissa liikennevalojen väreissä. Mahtoiko joku olla pielessä?

  • No mikä nyt on?
  • Minun on paha olla!
  • Siis millä tavalla paha? Onko joku erityinen vika?
  • Main controller data error!

Main controller data error... En ollut koskaan kuullut sellaisesta. Olen itse lapsena sairastanut kaikki mahdolliset rokot, mutta tämä oli selvästikin jotain muuta.

Työskenneltyäni 20 vuotta terveydenhuollon parissa olen oppinut, että kansainvälinen IDC-10 -tautiluokitus sisältää kaiken, mikä ihmisessä voi olla vikana. Ehkä sitä voisi soveltaa myös Kaukon tapaukseen.

Selasin netistä löytämääni IDC 10 -hakemistoa saadakseni selville, mikä Kaukoa vaivasi. Maidonerityksen puuttuminen, Maidonvuoto, Maitiaisnesterinta, Maitorauhastulehdus, Maitosakan aiheuttama suolitukos, ...

Vaihtoehtojen runsaudesta huolimatta mikään niistä ei muistuttanut main controller data erroria. Luokitus selvästikin oli puutteellinen, tai sitten Kaukoon oli iskenut uusi, ennestään tuntematon vaiva.

  • Olen pahoillani, mutta minä en kyllä tiedä, mikä sinua vaivaa.
  • Main controller data error!

Sitten huomasin, että Kaukon otsa oli kuuma.

  • Hyvänen aika, sinullahan on kuumetta.
  • Main controller data error!

En mitannut lämpöä, mutta kädellä arvioiden sitä oli ainakin 60 C. Ei ihme, että Kauko tuntui hetkittäin hourailevan.

Samalla tajusin, että Kauko oli ollut poikkeuksellisen hiljainen. Sen tuuletin ei pyörinyt! Mutta miksi? Oliko muutaman viikon takainen firmware-päivitys saanut Kaukon elimistön sekaisin?

Päätin kokeilumielessä palauttaa vanhemman laiteohjelmaversion, vaikka tiesin asiaan liittyvän riskejä. Päivitysoperaatio olisi Kaukolle raskas, ja ylikuumenemisen vaara oli olemassa. Liian korkealle nouseva kuume saattaisi tietää Kaukon loppua.

Hain pakastimesta kylmägeelipakkauksen, laitoin sen pyyhkeen sisään, ja asettelin sitten Kaukon otsalle. Lisäksi lainasin vaimon hiustenkuivaajaa, jonka säädin puhaltamaan viileää ilmaa. Suuntasin sen kohti Kaukoa.


Päivitysoperaatio kesti muutaman piinaavan minuutin verran, mutta ei johtanut toivomaani lopputulokseen. Käynnistettyäni Kaukon uudestaan se ei tosin enää hokenut main controller data erroria, mutta tuuletin oli yhä vaiti. Onneksi Kauko sentään oli hengissä.

Koska vanhemmasta laiteohjelmistosta ei ollut apua, vein Kaukon hetkeksi parvekkeelle rauhoittumaan, ja asensin sen jälkeen uusimman ohjelmiston.


Otin sähköpostitse yhteyttä lääkäriin - tai huoltoteknikoiksihan niitä taidetaan nykyään kutsua - saamatta kuitenkaan vastausta. Siis kuinka kuumana kopterin täytyy käydä, että viesteihin reagoidaan niiden vaatimalla vakavuudella?!

Minusta alkoi tuntua, että raitis ulkoilma voisi tehdä Kaukolle hyvää. Ei kai tuuletinta nollakelissä tarvita? Nostin Kaukon reppuselkään, ja lähdimme pienelle kävelylle lähimaastoon.


Kauko oli selvästikin mielissään päästessään taas ilmaan. Kylmällä kelillä ongelmia ei ollut, ja Kauko nousi reippaasti yli sataan metriin. Ihan ilman kaapelia!


Varsinainen ongelma oli kuitenkin yhä ratkaisematta, mikä huoletti minua. Kaukon terveydentilaa täytyy jatkossa tarkkailla.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Kaukon ja minun välisestä suhteesta

Taakse jäänyt syksy oli hienoa aikaa. Varsinkin siitä lähtien, kun tapasin Kaukon!

Vaimon mielestä Kaukon ja minun välinen suhde on silti vähän outo. No, olemme toki olleet läheisiä, mutta ehkä ilmassa on vaimon suunnalla pientä mustasukkaisuuttakin.

Kauko on niin näppärän kokoinen, että sen kanssa on kiva lähteä liikkeelle, vaikka mitään erityistä ei olisikaan tiedossa. Yhden akun kera painoa on alle 400 grammaa, kauko-ohjain tuo pari sataa grammaa lisää. Rinkkaan aavistuksen liikaa, mutta päivärepussa ihan OK.


Suhteemme alkutaival oli silti mutkikas. Kaukoja tuottava yritys (DJI) oli päättänyt, että koptereiden laiteohjelmisto (firmware) on ehdottomasti päivitettävä, tai muuten ne eivät enää nouse ilmaan. Joku turvallisuusjuttu, kai.

On aina jännittävää päivittää firmware uuteen laitteeseen. Työnsin USB-kaapelin Kaukon takaosasta löytämääni porttiin, ja kosketin hellästi Kaukon virtanappulaa. Kauko värähti hieman, huudahti tilulii! ja vilkutti lopuksi iloisesti valojaan.


Myös kauko-ohjaimeen ja älyakkuihin liittyvät ohjelmistot täytyi päivittää, jotta järjestelmän kaikki osat olisivat yhteensopivia keskenään. Ohjaimen päivittäminen oli vähän kiinalainen juttu, koska sitä ei voinut tehdä tietokoneella, vaan hommaan tarvittiin kännykkää.


Kauko-ohjain on silti suositeltava varuste, koska vaikka Kaukoa voi ohjata myös pelkällä kännykällä - ja jopa eleillä - ohjaimella saavutettava kantama on olennaisesti kännykkävaihtoehtoa pidempi.

Kännykkää tarvitaan myös ohjaimen kanssa, koska kopterin ohjaussovellus (DJI GO 4) pyörii kännykässä, ja samalla se toimii näyttöpäätteenä kopterin lähettämälle kuvalle. Puhelin kiinnitetään kauko-ohjaimen pidikkeisiin, minkä jälkeen niiden välille luodaan datayhteys, joko langattomasti tai OTG (On-The-Go) -kaapelia käyttäen.


Aluksi käytin puhelimen ja kauko-ohjaimen välillä langatonta verkkoyhteyttä. Netissä kuitenkin kerrottiin, että kaapelin avulla kopterin lennättäminen olisi ongelmattomampaa. Päätin kokeilla sitäkin, vaikka DJI ei kai virallisesti tue kaapelivaihtoehtoa.

Wlania käytettäessä yhteys Kaukoon katoaa joskus omituisen helposti; jopa alle sadan metrin etäisyydessä, vaikka yhteyden pitäisi olla esteetön. Kaapelin kanssa katkeamiset ovat harvinaisia, ja videokuvakin reaaliaikaisempaa. Käsittääkseni ilmiö selittyy sillä, että kaapelin kytkeminen vaikuttaa myös kauko-ohjaimen ja kopterin välillä käytettävään radiotaajuuteen.

Tätä kirjoitettaessa DJI on juuri julkaissut DJI GO 4 -ohjelmastaan susipaskan version, jossa OTG ei enää toimi. Nyt netissä arvuutellaan, onko kyseessä bugi vai valmistajan tietoinen valinta.

Bugikorjausta ei toistaiseksi ole näkynyt, ja olenkin hiukan huolissani Kaukon tulevaisuudesta. Kaapelin kanssa suhteemme oli jotenkin sähköisempi.

Kaukoa ajatellen hankin myös pienen 7"-tabletin, joka tosin ei sellaisenaan mahdu ohjaimen pidikkeisiin, vaan edellyttää erillistä telakkaa. Isommalta näytöltä Kaukoa on helpompi ohjata, mutta metsäreissuille ei tablettia telakoineen viitsi ottaa.


Vaikka kopterin lennättäminen on ollut kiehtovaa, aivan kolhuitta ei Kaukon kanssa ole selvitty. Ehkä niistä joskus toiste.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Keskellä kuohuja ja kaislikkoa

Patvinsuolta ajelimme Lieksan kautta Nurmekseen, jota olin kaavaillut yöpaikaksi. Mutta millaista ohjelmaa viimeiselle lomapäivälle keksittäisiin?

Nurmeksesta pääsisi näppärästi Hiidenportin kansallispuistoon. Toisaalta paikka on verraten tuttu, eikä seuraavan päivän sääennustekaan varsinaisesti työntänyt meitä Hiidenportin suuntaan.

Kun valoisaa aikaa vielä riitti, päädyimme jatkamaan Kuopioon asti, josta käsin voisimme seuraavana päivänä pyörähtää jossain lähikohteessa. Esimerkiksi Korkeakoskella, jossa muuten tulee käytyä melko harvoin.

Lähdimme liikkeelle heti aamulla tavoitellen Tuovilanlahtea ja sieltä löytyvää Suomen korkeinta vesiputousta. Korkeakoski ei ole näyttävimmillään lokakuussa, mutta yllättävän paljon vettä koskessa kuitenkin virtasi.


Korkeakoskella käytyämme poikkesimme vielä Patalahdessa, josta löytyvä luonnonsuojelualue on varsinkin muuttolintujen suosiossa. Paikalla on kai joskus ollut järvi tai lampi, ja labyrinttimaiseen kosteikkoon pääsee vieläkin veneellä.

Alueen ympäri kiertää polku, joka olikin yllättävän pitkä. Parkkipaikalla olevat opasteet ohjaavat kahteen suuntaan (← lintutorni 1,0 km, lintutorni 1,1 km →), ja ajattelin koko lenkin siten olevan parin kilometrin luokkaa. Todellisuudessa kierros kuitenkin oli miltei viisi kilometriä pitkä.

Lintutornejakin on suoalueen reunamilla itse asiassa kolme kappaletta. Niistä läntisin oli aavistuksen kallellaan suon suuntaan, ja mietinkin siinä kiivetessäni, että mahtaakohan tuo kaatua nenälleen suohon. Ei kaatunut vielä.


Tähän aikaan vuodesta Patalahdessa ei näy hirmuisesti liikettä, vaikka kurki jonkun mättään takaa huutelikin. Synnyttääkseni hiukan säpinää ajattelinkin päästää Kaukon lentoon, mutta sitten huolet valtasivat mieleni.

Mitä jos Kauko ihastuu kaislikossa kutevaan sorsaan, ja ne päättävät lentää yhdessä etelään? Tai jos taivaalla saalistava kotka iskee kyntensä Kaukoon, eikä enää päästä sitä menemään?

Riskit olivat ilmeiset, joten jatkoimme vikkelästi autolle, ja palasimme takaisin kotiin. Lomailu sai tällä erää riittää.

torstai 9. marraskuuta 2017

Keskellä jäistä aapaa

Kolilla vietetyn yön jälkeen päätimme lähteä ajamaan kohti Uimaharjua. Tuntui siltä, että tarjolla olevista vaihtoehdoista Patvinsuo olisi henkisesti lähimpänä Martinselkosia.

Ahvenisen kautta kohti Koiteretta etenevän menomatkamme varrelle osui monenlaista keliä. Subbe kehräsi tyytyväisenä, kun olin ennen lomaa vaihdattanut alle talvirenkaat, mutta mahtaisivatko liukkaat pitkospuut hidastaa omaa kulkuani?

Perille päästyämme lähdin Kaukon kanssa tarpomaan Kurkilahdesta kohti Teretinniemeä. Yöllä oli satanut lunta, mutta pitkokset eivät vaikuttaneet erityisen jäisiltä.

Kertaalleen tosin putosin suohon, mutta se johtui pikemminkin herpaantumisesta kuin liukkaasta alustasta. Jaloissani olleet säärystimet onneksi pelastivat minut pahimmalta kastumiselta. Miksi en ole käyttänyt niitä aiemmin?


Polulla oli aamun aikana ollut muitakin kulkijoita. Tähyilin siinä hetken kamera kädessä ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt. Toisaalta karhu taitaa parhaimmillaan edetä viittäkymppiä, joten jäljet jättänyt yksilö saattoi olla jo Keravalla asti.


Martinselkonen kiehtoi minua alunperin matkakohteena siksi, että siellä karhuja liikkuu enemmän kuin missään muualla Suomessa. En silti ole ihan varma, olinko enemmän pettynyt vai helpottunut.

Märkä suo näyttää pakkasen jälkeen hassulta. Kesäisten tuoksujen puuttuessa jäinen aapa on jopa hiukan kolkko.


Teretinniemen lintutorni oli vankkaa tekoa. Nyt tornissa ei kuitenkaan ollut tarjolla muuta kuin kainalot kuivaavaa viimaa.


Teretin laavullakaan ei ollut ketään. Muutaman kilometrin päässä olevalla Hiienvaaralla tosin pidettiin rajavartioston ampumaharjoituksia, mikä saattoi vähentää kulkijoiden määrää. Vaikka ei kai sieltä ketään suolle ammuta.


Kauko tuntui vikisevän repussa, joten päästin sen vielä hetkeksi ilmaan. Jostain syystä Kauko halusi kuvata minuakin, mutta olkoon. Omat ajatukseni taisivat jo harhailla paluumatkan ympärillä.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Nenä sulaa taas

Pääni tuntui Haatainniemestä palattuamme jotenkin tyhjältä. Tavallaan se oli hyvä asia, mutta jonkinlainen matkan jatkoon liittyvä ajatus pitäisi kuitenkin löytää.

Subbe ja Kauko tuntuivat puhkuvan menohaluja.

  • S: Missä te oikein viivyitte? Nyt kyytiin, ja sitten kohti Kuhmoa!
  • K: Minä haluan lentää!
  • S: Vai ajetaanko saman tien Kuusamoon asti?
  • K: Minä haluan lentää!
  • S: Tosin kyllä minulle Lappikin kelpaa.
  • K: Minä haluan lentää!
  • I: Nyt hiljaa! Minä yritän ajatella.

Martinselkonen alkoi taas välkkyä mielessäni, mutta jo aiemmin viikolla oli käynyt ilmi, että Kaukolla ei olisi selkosille asiaa. Rajaa nimittäin suojelee 20 - 30 kilometrin levyinen alue (ADIZ), jolla ei saa lentää ilman lupaa ja lentosuunnitelmaa. Etenkin lentosuunnitelman laatiminen tuntuu omiin tarpeisiini nähden ylimitoitetulta toimelta, joten mieluummin lennän sitten jossain muualla.

Saadaksemme aikaa pohtia tilannetta päätimme palata Kuopioon. Hyvin nukutun yön jälkeen ajatus oli taas kirkkaampi, ja tie vei meidät kohti Kolia. Siellä ei olisi lentorajoituksia, ja vaikka Kolin mäkiä on monesti kivuttu, kulkemattomia polkujakin löytyy vielä.

Lähdimme liikkeelle Paimenenvaaran kupeesta, josta nousimme Kolin vaaralle ja edelleen kohti Mäkrää. Matkalla kahvittelimme Ikolanahossa, johon aurinko paistoi yllättävän lempeästi. Aivan kuin ilmassa olisi ollut vielä häivähdys kesää.

Kolin polut ovat paikoin moottoritiemaisia, ja varsinkin Ukko-Kolin lähellä vastaantulijoita on ihan riittämiin, mutta maisemia katsellessa pienet puutteet on helppo antaa anteeksi.


Varsinkin Mäkränvaara on hieno paikka, ehkä hienompi kuin Ukko-Koli itse. Ei vähiten siksi, että Mäkrältä näkee muuallekin kuin Pielisen suuntaan.



Mutaiset rinteet olivat paikoin niljakkaita kiivetä, mutta pahimpiin jyrkänteisiin ei onneksi tarvitse päästäkään, kun voi lähettää Kaukon matkaan.

Toisaalta mahdollisuus käyttää kaukopartiota rapauttaa omaa kulkumoraalia. Voisikohan nämä reissut tulevaisuudessa tehdä kotisohvalta käsin? Pelottavan kerettiläinen ajatus.

Illaksi vetäydyimme Kolin Sokos-hotelliin. Siellä on usein runsaasti väkeä, mutta ongelman voi kiertää linnoittautumalla omaan huoneeseensa. Jos ei ole pekoniharrastaja, voi vaikka uneksia aamiaisella odottavasta suklaasuihkulähteestä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Nenä jäätyy taas

Kesäiset kelit ovat käymässä vähiin. Vielä edellisenä viikonloppuna Keihäsjoella oli mukavan leutoa, mutta seuraava viikko toi tullessaan pakkaskelit myös Pohjois-Savoon, ainakin hetkeksi.

Minulle tarjoutui mahdollisuus pitää pari päivää lomaa. Ajattelin hyödyntää tilanteen nitomalla lomapäivät yhteen viikonlopun kanssa, ja lähteä pienelle Itä-Suomen kierrokselle.

Rouva ei nyt pääsisi mukaan, mutta välillä on ihan kiva edetä omaa tahtia. Yleensä retkemme alkavat niin, että vaimo taittelee päähänsä huivin, mikä voi kaikkine säätämisineen kestää parikin minuuttia. Oma päähineeni näyttää hyvältä jo puolen sekunnin asettelun jälkeen, joten yksin kulkiessani minulla on ensi metreistä lähtien käytössäni 121,5 sekuntia enemmän aikaa.

Subben kanssa on tehty monta hyvää reissua, mutta tällä kertaa matkaan lähtisi myös Kauko. Ajattelin, että on kohteliasta tiedustella, millaisia odotuksia reissuun liittyy.

  • No niin pojat, mihinkäs lähdetään? Nyt saa esittää toiveita!
  • S: Mennään niin kauas kuin ehditään! Lofooteilla ainakin oli kivaa.
  • K: Minä haluan lentää!

Oikeastaan tiesin vastaukset jo etukäteen, mikä olikin vähän ongelmallista. Muutamassa päivässä ei ehdi kauas, ja jatkuvasti lyhenevä päiväkin rajoittaa vaihtoehtojen määrää. Itse olin silmäillyt karttaa Martinselkosen kulmilta, mutta 3 - 4 päivän reissu Suomussalmen taakse vaikutti työläältä.

Lopulta suuntasimme hiukan sekavissa tunnelmissa kohti Älännettä. Voisimme aluksi ainakin tavoitella Haatainniemeä, jonne edellisen kerran yritimme muutaman vuoden takaisella kevätretkellä. Tuolloin matka tyssäsi kevättulviin, mutta nyt vettä tuskin olisi riesaksi asti.

Subbe jäi Näätähiekan P-alueelle, kun lähdin Kaukon kanssa porhaltamaan kohti Haatainniemeä. Älänteen hiekkaiset rannat ovat hienoja lokakuussakin, mutta järveltä puhaltava kylmä tuuli muistutti talven lähestyvän.


Rannassa oleva ohut jää ritisi hauskasti. Tällä kertaa selvisimme Haatainniemen kärkeen asti, vaikka alkumatkan varrelle osuneita kosteikkoja piti nytkin vähän kierrellä. Kaukoa asia ei tosin tuntunut vaivaavan.

Haatainniemessä ei ollut erityisen märkää, mutta aamupäivän viipymäsumu värjäsi maiseman harmaaksi.




Niemessä oleva laavu ei tarjonnut optimaalista tuulensuojaa, ja hetken luulinkin, että kahvini jäätyy kuksaan kiinni. Kun paikalle sattumalta kurvasi myös päiväretkelle lähtenyt työkaveri, jäin silti vielä hetkeksi nuotiolle.

Taivas alkoi samoihin aikoihin avautua, ja niin Kaukokin sai uuden mahdollisuuden kaarrella niemen päällä.


Paluumatkalla huomio kiinnittyi Älänteen takana nousevien Keyritynmäen ja Kiparinvuoren rinteisiin. Auringonpaisteessa hohtavat kuuraiset puut loihtivat niihin tunturimaisen vivahteen.


Loman jatkosuunnitelmat olivat kuitenkin yhä levällään. Vaikutti jälleen kerran siltä, että matkan suunta ratkeaa lopullisesti vasta sitten, kun vilkun viiksi on pakko kääntää johonkin asentoon.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Äkkilähtö

Tiedän, että vaimo toisinaan haaveilee Keski-Eurooppaan kohdistuvasta kaupunkilomasta. Ehkä Müncheniin, Roomaan tai Venetsiaan, edes muutamaksi päiväksi.

Harmikseni en pysty täyttämään toivetta, koska en enää jaksa ajaa Saksaan, Italiasta nyt puhumattakaan. Eikä minua muutenkaan kiehdo ajatus hakeutua paikkaan, jossa on saman verran asukkaita kuin Suomessa yhteensä.

Mutta onhan Suomessakin paljon nähtävää. Löytyisiköhän lähiseuduilta jotain sellaista, joka vetäisi vertoja Keski-Euroopan kohteille? Mietitäänpäs.

Venetsia, kanaalit, sillat... Joku rantakohde ehkä? Rooma, Colosseum, gladiaattorit, taistelut, miekat... Keihäät! Keihäsjoki!

Todellakin, Juuan Mataran kylältähän lähtee tie Ala-Ruokosen rannalle, Keihäsjoen varrelle. Joen vartta myötäilee polku, josta vaimo varmasti tykkäisi!

Otin asian puheeksi.

  • Kultaseni, olen miettinyt sitä lomajuttua. Mitäpä tuumaisit, jos lähtisimme...
  • Venetsiaan...?!
  • No tuota.... Italia on aika kaukana, mutta miltä Keihäsjoki kuulostaisi?
  • Missä sellainen paikka on? Selvästikään ei Italiassa, mutta nimi ei kuulosta kovin saksalaiseltakaan.
  • Ehei, vieläkin lähempänä, Juuan Matarassa!
  • Ahaa.
  • Isoissa kaupungeissa on usein taskuvarkaitakin, mutta Keihäsjoki on rauhallisen paikan maineessa.
  • Niin.

Vaimo kätki taitavasti ehdotukseni synnyttämän innostuksen. Lähdimme ajamaan kohti Mataraa ja Keihäsjoen luonnonsuojelualuetta.

Ala-Ruokoselle menevä Panjantie oli soratieksi loistavassa kunnossa. Tiestä ei valitettavasti ole kuvaa, mutta lainaan tähän Münchenin ja Stuttgartin väliseltä autobahnilta otettua kuvaa, koska eroavaisuudet ovat vähäiset.


Jätettyämme auton Panjantien varteen aloimme tallustaa kohti Keihäsjoen autiotupaa. Matkalla poikkesimme kauniilla niemellä, joka tavoitteli Ala-Ruokosen selkää. Kesällä paikka olisi epäilemättä ollut vieläkin näyttävämpi.


Keihäsjoen autiotupa ei ole kovin iso, mutta miljöö sitäkin rauhallisempi. Keihäsjoki virtasi hiljalleen tuvan ohi kohti Nurmista ja Petäistä.



Jatkoimme jokea seuraten kohti Petäisen rannalla olevaa vuokrakämppää. Keihäsjoella selvästi kärsittiin samasta ongelmasta kuin Venetsiassakin: joen varressa oli paikoin aika märkää. Säärystimet jäivät harmittavasti kotiin, mutta onneksi olin juuri vahannut vaelluskenkämme, joten vesiongelma realisoituisi vasta varren loppuessa.


Talsiminen upottavassa maastossa oli silti vähän ärsyttävää, joten spekuloimme mahdollisuudella kulkea paluumatka joen toista puolta. Kartan mukaan joen yli menisi polku, mutta siltaa emme kyseiseltä paikalta löytäneet. Joskus sellainen kai on ollut, mutta liekö tuohon sitten joku täräyttänyt gondolilla.

Suomalaisissa retkikohteissa ei yleensä tarjoilla taide-elämyksiä, mutta Keihäsjoella oli selvästi meneillään joku biennaali. Lentävä lisko oli hauska, vaikka sitä olikin vaikea yhdistää suomalaiseen havumetsään. Pöllöltä näyttävä kivi sen sijaan sulautui maastoon täydellisesti.


Tällaiset äkkilähdöt ovat mukavia, koska suuria matkavalmisteluja ei tarvita, ja hintakin on usein edullinen. Myös vaimo taisi lopulta arvostaa valitsemaani kohdetta, vaikka ei sitä ääneen sanonutkaan.

Toisin kuin nimestä voisi päätellä, Keihäsjoki ei koskaan kuulunut Keihäsmatkojen vakiokohteisiin, ja alue onkin onnistunut säilyttämään idyllisyytensä tähän päivään asti. Yleensähän nämä pienet paikat menevät pilalle siinä vaiheessa, kun ihmismassat löytävät ne.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Elämää dronen varjossa

Kauko on nyt ollut meillä reilun kuukauden verran. Täytyy sanoa, että dronen kanssa on ollut hauska touhuta. Kun ei ole aiemmin lennättänyt mitään leijaa monimutkaisempaa, taivaalle nousevan laitteen ohjaaminen herättää pikkupoikamaista innostusta.

Touhuilun aikana on oppinut paljon uutta. Jotkut asiat ovat selvinneet lukemalla, mutta osan on tajunnut vasta käytännön myötä. Päätinkin kerätä tähän sellaisia juttuja, joita omaan haaviin on tarttunut.

Kun hankkii uuden kopterin, hinku lennättää sitä on tietysti suuri. Aluksi kannattaa kuitenkin malttaa mielensä ja perehtyä laitteeseen ja sen käyttöohjeisiin huolella. Pikaoppaan silmäily riittää korkeintaan silloin, jos koptereista on aiempaa kokemusta.

Dronen ohjaaminen on sinänsä melko yksinkertaista, mutta sen käyttäytymiseen ongelmatilanteissa liittyy asioita, jotka on hyvä selvittää etukäteen.

Käyttöohjeiden ohella myös netistä löytyvä tieto voi olla arvokasta. Jos esimerkiksi tuntee aloittelevan lentäjän tyypillisimmät virheet, osaa ehkä itse välttää ne. Muiden käyttäjien kokemukset ja kommelluksetkin ovat siten hyödyllistä luettavaa.


Jo ennen ensimmäistä harjoituskertaa on syytä selvittää, missä kopterilla saa lentää. Asiaan liittyy riskejä, joiden vuoksi lennättäminen on säädeltyä.

1. Drone törmää ilmassa johonkin.
Ikävin skenaario tietysti on, että drone kolaroi jonkun toisen ilma-aluksen kanssa. Vaikka riski saattaa vaikuttaa vähäiseltä, se on silti todellinen, ja vaaratilanteita on sattunut. Tästä syystä lennättämistä on rajoitettu esimerkiksi lentokenttien läheisyydessä.

Rajoituksista voi jossain määrin poiketa sopimalla asioista lennonjohdon kanssa, mutta mielestäni yksinkertaisinta on, kun dronea ei lennätä:
  • Alle viiden kilometrin päässä lentokentästä
  • Lentokenttien lähialueilla (yleensä 13 - 20 km kiitoradasta) yli 50 metrin korkeudella
  • Missään muuallakaan Suomessa yli 150 metrin korkeudella
Lentokenttäkohtaiset lähialueet selviävät netistä löytyvästä ilmailukäsikirjasta.  Esimerkiksi Kuopion ympäristön aluerajoitukset näkyvät täällä.

Netissä oleva karttapohja ei ole maastossa kovin kätevä, mutta onneksi tekniikka tulee avuksi. Kännykkään voi nimittäin ladata Droneinfo-sovelluksen, joka kertoo, mitä rajoituksia kulloiseenkin sijaintiin liittyy. Tämä mainio sovellus on Trafi:n laatima, ja siihen liittyvää lisätietoa löytyy droneinfo.fi-sivustolta.

Lentokorkeuden ohella myös kopterin etäisyys lennättäjään täytyy pitää kohtuullisena. Nyrkkisääntö on se, että lennättäjällä täytyy kaiken aikaa olla näköyhteys kopteriin. Iso kopteri tietysti erottuu kauempaa kuin pieni, mutta yleisesti ottaen maksimietäisyytenä pidetään 500 metriä.

Ruotsissa ja Norjassa säädökset ovat pääosin samansuuntaisia, suurimman sallitun lentokorkeuden kuitenkin ollessa vain 120 metriä (joka otettaneen jossain vaiheessa käyttöön Suomessakin). Ruotsissahan koptereilla kuvaaminen oli hetken aikaa kiellettyäkin, mutta 1.7.2017 alkaen se sallittiin taas.

Ruotsin rajoitusalueet selviävät netistä, mutta Norjan vastaavaa karttaa en ole löytänyt. Vähintään viiden kilometrin turvaetäisyys lentokenttiin toki vaaditaan Norjassakin. Ruotsiin liittyvää drone-tietoa voi lukea esimerkiksi dronesweden.se-sivustolta.
2. Drone putoaa taivaalta ja aiheuttaa pudotessaan henkilö- tai omaisuusvahinkoja.
Taivaalta hallitsemattomasti alas tuleva kopteri voi saada aikaan pahaa jälkeä. Mitä suurempi ja painavampi laite, sitä isommat vahingot.

Siksi hommassa kannattaa käyttää maalaisjärkeä, eikä dronea ole syytä lennättää sellaisessa paikassa, jossa putoaminen olisi vaarallista; esimerkiksi ihmisjoukkojen tai liikenteen päällä.

Kopterit itse ovat varsin luotettavia, mutta myös käyttäjän tekemä virhe voi johtaa ongelmiin. Riskiin vaikuttaa olennaisesti se, osaako drone ongelmatilanteessa (akku loppumassa, yhteys ohjaajaan katkeaa, ...) palata itse lähtöpaikkaansa.


Yllä mainittujen tilanteiden lisäksi on myös mahdollista, että drone pudotessaan menee rikki tai katoaa. Kaikenlaisten ongelmatilanteiden varalta laitteeseen kannattaa liittää omistajan yhteystiedot.

Varsinaisen riskinhallinnan ohella on tietysti selvää, ettei dronen lennättäminen saa häiritä muita ihmisiä tai loukata yksityisyyden suojaa, ei lentämisen kuin kuvaamisen puolestakaan.

Mitä lennättämiseen muuten tulee, dronessa olevat visuaaliset tunnistimet on hyvä ennen lentoon lähtemistä tarkastaa. Yleensähän laite tekee perustarkistuksen itse, mutta se ei välttämättä huomaa esimerkiksi antureissa olevaa kuraa, mikä voi vaikuttaa sen käyttäytymiseen.

Jos kopterissa on GPS-vastaanotin, kannattaa ennen ilmaan nousemista odottaa, että laite paikantaa itsensä. Mikäli paikantaminen ei onnistu, alue ei ehkä muutenkaan ole riittävän avara kauko-ohjattavan laitteen lennättämiselle.


Pelkkään lentämiseen kyllästyy aika nopeasti, mutta mahdollisuus ottaa yläilmoista kuvia tuo hommaan uuden ulottuvuuden. Jo 50 metristä saa ihan erilaisia kuvia kuin maan pinnalta. Varsinkin, jos lähtee liikkeelle valmiiksi korkealta paikalta, kuten mäen päältä.


Syrjäseuduilla tapahtuvaa luontokuvausta lentorajoitukset eivät yleensä haittaa, mutta kaupunkien läheisyydessä tilanne on toinen. Kuopiossa kaupungin eteläiset alueet ovat tiukimpien rajoitusten ulkopuolella, ja idempänä esimerkiksi Kinahmin harjanteelta saa hyvällä sää mukavan ilmavia kuvia.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kaukon kanssa kalassa

Lokakuu on alkanut sateisena, ainakin Kuopiossa. Syyskuussa aurinkoisia kelejä tuntui vielä riittävän, joten lähdin viikonloppuna Kaukon kanssa Vehmersalmen kierrokselle.

Ritoniemestä on muodostunut itselleni jonkinlainen suosikkipaikka, tai ainakin olen käynyt siellä viime vuosina usein. Ehkä tämä johtuu siitä, että vaikka olen asunut Kuopiossa liki 30 vuotta, en pitkään edes tiennyt Ritoniemi-nimisestä paikasta. Vahinko täytyy ottaa takaisin.

Itse niemi on jokseenkin rakentamatonta maata...


... mutta varsinaisesti alue on tunnettu hiekkarannastaan ja joitakin vuosia sitten hyytyneestä lomakylästään.


Onneksi alueella voi edelleen jokamiehen oikeuksin kulkea, koska vaikka rakennukset ovat ränsistyneet, paikka on kaunis ympäri vuoden. Mutta mikä nostaisi Ritoniemen entiseen loistoonsa?

Kun karttaa katsoo, Ritoniemihän kurkottaa jo valmiiksi Kuopion suuntaan, joten muutama siltahan tuolle välille tarvittaisiin; ehkä pari tunneliakin. Tiestä tulisi hyvä jatke Saaristokadulle, ja Ritoniemikin saisi uuden elämän.

Kun oli sunnuntai, eikä kiire mihinkään, annoin Kaukon hetken lentää ympäriinsä ennen kuin jatkoimme matkaa.


Ritoniemestä ajelimme Puutossalmen kautta takaisin Kuopioon. Puutossalmella on yksi harvoista näillä seuduilla edelleen liikennöivistä losseista.


Itse en varsinaisesti kaipaa vesiesteitä ajomatkani varrelle, mutta aurinkoisella ja tyynellä säällä lauttamatkailu on ihan mukavaa. Voi tosin olla, että jos Ritoniemen siltahanke toteutuu - mikä lienee vain ajan kysymys - kaunista keltaista lossia uhkaa ruostuminen.