sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Perinteitä vaalien

Olen parina edellisenä vuotena ajellut toukokuussa Patvinsuolle ikäänkuin juhlistamaan kesän alkamista. Osittain siksi, että Patvinsuolla on hienoa, mutta ensisijaisesti kuitenkin siitä syystä, että helalomien paikkeille on osunut hyvää säätä.

Myös tänä vuonna ilmassa oli samanlaista henkeä: tiedossa oli aurinkoinen viikonloppu, ja päivälämpötilat olivat viimein nousussa. Pitäisiköhän taas lähteä Patvinsuolle?  Etelä-Suomesta oli kuitenkin kantautunut tietoja, että monet kansallispuistot ja retkeilyalueet ovat tupaten täynnä ihmisiä.

Patvinsuo ei ole koskaan komeillut kävijämäärälistojen kärjessä, ja Suomun luontotupakin avattaisiin poikkeuksellisesti vasta kesäkuun alussa. Jospa alueella on kaikesta huolimatta rauhallista? Lähdin ajamaan kohti Suomunjärveä, sillähän tuo asia selviää.

Perille päästyäni ensimmäinen tunne oli pieni pettymys. Suomunjärven kahdella parkkipaikalla oli yhteensä 20 - 30 autoa, mikä oli odotettua enemmän.

Mielessä kävi ajatus kääntyä takaisin, mutta pikainen tutustuminen telttailualueeseen paljasti, että suuri osa ihmisistä lienee ollut päiväkävijöitä, koska telttoja näkyi vain yksi.

Päätin pystyttää oman majani telttailualueen kulmaan. Arvatenkin yöpyjiä tulisi vielä lisää, mutta onneksi Suomunjärvelle mahtuu tarvittaessa aika monta telttakuntaa. Poluillakaan ruuhka tuskin näkyisi, koska niitä on kohtalaisen paljon, ainakin kilometreissä mitaten.

Olin alustavasti kaavaillut, että voisin vielä illan aikana kiertää Suomunjärven ympäri. Pystytettyäni teltan kello kuitenkin lähenteli jo kuutta, joka oli järven kiertämistä (15 km) ajatellen liikaa, ainakin minun tyylilläni.

Varavaihtoehdoksi muodostui Suomunjärven lähimaastoissa kiertävä Mäntypolku. En muista, että olisin aiemmin mennyt sitä, ja iltalenkiksi viiden kilometrin mittainen lenkki oli juuri sopiva.


Patvinsuo on aavistuksen syrjäinen paikka, mistä syystä sen lajien kirjo on runsas. Esimerkiksi tätä, hiukan riikinkukkoa muistuttavaa lintua en muista tavanneeni muualla. Linnut viistomaiset silmät ovat niin oudot, että se on saattanut saapua kaukaakin.


Tämäkään ei ole helppo tunnistettava. Aluksi luulin sitä kentauriksi, mutta... eikö sellaisilla ole ihmisen pää? Tämä muistuttaa pikemminkin Krampusta. Ehkä se on Krampus.


Keväinen päivä oli kohtalaisen lämmin (kymmenen astetta ainakin), mutta ilta viileni nopeasti. Vaikka olen useasti poikennut Kuikkaniemessä...


... en koskaan ole mennyt aivan niemen kärkeen asti. Sieltä löytyikin pieni mökki, kalasauna.  Hiukan epäselväksi jäi, onko rakennus tarkoitettu ihmisten vai kalojen saunottamiseen.


Suomunjärvellä on runsaasti samankaltaisia piirteitä Älänteen ja Tiilikkajärven kanssa. Hiekkaisia rantoja on paljon...


... ja jos yksi menee varjoon, voi aina siirtyä seuraavalle.


Palattuani opastuskeskusen liepeille vetäydyin telttaani tekemään iltapalaa. Tässä vaiheessa ilta oli jo sen verran viileä, ettei ulkoruokailu enää houkutellut, vaikka muilta osin elämä oli kohdillaan.


Viime vuonna hankkimani NeoAir-pumppu oli nyt ensi kertaa tositoimissa. Kuten alustava olohuonekokeilu osoitti, pumppu ei tee patjasta ihan valmista, mutta helpottaa kuitenkin sen täyttämistä merkittävästi.

Murusteltuani leipäni pitkin telttapohjaa aloin miettiä, voisiko pumppua käyttää myös telttaimurina, jos sähköt kytkee toisin päin? Joku pakastepussihan tuohon pitäisi vielä jatkoksi liittää, mutta laite voisi yllätysvieraiden tapauksessa olla korvaamaton.


Seuraava aamu avautui iltaa kylmempänä. En tiedä, oliko yöllä ollut pakkasta, mutta aamullakaan ei juuri tehnyt mieli poistua teltasta muuten kuin aivan välttämättömien syiden vuoksi.

Saatuani asiani järjestykseen päätin lähteä kohti Koiteretta.


Se tosin edellytti, että siirryn ensin autolla Lahnalammen pysäköintialueelle, josta voisin jatkaa minulle ennestään vierasta polkua pitkin kohti Pirskanlampea.

Lahnalammelta Koitereen suuntaan vievä polku kulkee osittain rajavartioston ampuma-alueen kautta, joten sitä ei voi kulkea milloin tahansa.  Minulla oli onnea, koska muutaman päivän kesäneet ammunnat olivat päättyneet juuri edellisenä päivänä.

Pirskanlammelle päästyäni menin ihmettelemään lammelta kuuluvaa mekastusta. Siellä taisteli kolme lintua, joita ensin luulin lokeiksi, mutta ne taisivatkin olla tiiroja, kuten laiturilla kohtaamani nainenkin arveli.


Taistelulta homma vaikutti siksi, että linnut suorittivat todella jyrkkiä syöksyjä veteen. Olisin halunnut saada sellaisesta kuvan, mutta tehtävä osoittautui vaikeaksi, joten seurasin sitten näytöstä muuten vaan.



Tämä kulma Patvinsuosta oli viimeinen, jota en vielä ollut nähnyt. Ihan avosuolla reitti ei missään vaiheessa kulkenut, mutta kylmästä aamusta huolimatta iltapäivä oli jo kesäisen lämmin.

Kylmästä tuskin tarvitsee kärsiä niidenkään, jotka kesän aikana (näin oletan) asentavat uusia pitkospuita paikoilleen. Uusia lankkuja nimittäin oli paljon, kenties kilometrikaupalla.


Oman retkeni kääntöpaikaksi muodostui Nälmänjoki ja sen juuri käyttöön otettu lossilautta.



Lossilta Majaniemeen olisi ollut vain kolme kilometriä, mutta se oli tällä erää liikaa, kun takaisinkin pitäisi tulla.  Arvaan silti, että ne kolme kilometriä jäävät mieleeni kummittelemaan.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Pari sanaa Rivieran matkasta

Vaikka edellisessä postauksessa niin vihjailinkin, en ajanut Ritoniemeen - jota myös Savon Rivieraksi kutsutaan - yksinomaan Kaukon ja Mallan vuoksi.  Matkan ensisijainen tarkoitus oli kuvata lyhyt video työkaverin lähtiäisiä varten.

Koska tuotokseni ensi-ilta oli tänään, liitän sen myös tähän.


maanantai 22. kesäkuuta 2020

Pari sanaa mustasukkaisuudesta

Kai se on niin, että jokaisen miehen täytyy jossain vaiheessa käydä tämä keskustelu.
  • Sinä et taida enää rakastaa minua.
  • Kuinka niin?
  • Olen alkanut epäillä, että sinulla on joku toinen.
  • Äh, ei kyllä ole.
  • No kuka se tuo sitten on?
  • Jaa... Hän on Malla.
  • Mitä se meillä tekee ja miksi?
  • Ajattelin, että Malla hiukan piristäisi omaa elämääni. Ja ehkä sinunkin, tehän voisitte joskus lentää yhdessä!
  • Minä en lennä tyttöjen kanssa.
  • Vai niin.
  • Huomasin, että sovittelit Mallalle tuota uudempaa reppuakin.
  • Kokeilin vain, mahtuisiko Malla reppuun sinua paremmin.
  • Ahaa, kyse on siis siitä, että olen mielestäsi lihava! Niinkö?
  • En tarkoittanut sitä. Mutta Malla painaa vain 249 grammaa, mikä yksinkertaistaa asioita silloin, kun ollaan itärajan lähellä.
  • Sinä et enää rakasta minua!
  • Ääh.
Kauko oli silminnähden tuohtunut sen vuoksi, että tulin hankkineeksi uuden DJI Mavic Mini -kopterin. Odotinkin jotain sellaista, joten olin hieman vitkutellut ostopäätöksen kanssa.


Enhän minä toki Kaukoa ollut hylkäämässä, vaan Mallaksi nimeämäni uuden kopterin tarkoitus oli laajentaa kuvausmahdollisuuksia erityisesti itäisessä Suomessa.


Vaikka tilanne oli tulehtunut, päätin lähteä Kaukon ja Mallan kanssa Ritoniemeen. Ehkä ongelmat ratkeavat, kun ne saavat mahdollisuuden tutustua toisiinsa.


Kiihtyneessä mielentilassa olevan kopterin lennättäminen arvelutti hiukan, mutta kaikki meni lopulta hyvin.  Ehkä tästäkin kesästä selvitään, vaikka Kaukon mustasukkaisuus on tietysti kamalaa.

Ritoniemen reissun liikunnallinen osuus oli varsin vähäinen, mutta kyseessä oli kuitenkin minun 2000. moveni, minkä tosin tajusin vasta jälkikäteen. Jos olisin ymmärtänyt asian, olisin ehkä juhlistanut hetkeä jotenkin.

Kun aikoinaan lähestyin 1000 moven rajaa, ajattelin tonnin täytyttyä palkita itseni uudella kellolla, joka kuitenkin on yhä hankkimatta. Toisaalta Ambit edelleen täyttää melko vaatimattomat mittaustarpeeni, joten mitäpä tuota vaihtamaan.

lauantai 20. kesäkuuta 2020

Lumille taas!

Kuten taannoin kirjoitin, retkikohteita tulee nykyään etsittyä uudenlaisia menetelmiä käyttäen. Helatorstain aikoihin silmäilin taas nettikarttaa yrittäen löytää sieltä mielenkiintoisia paikkoja.

Maaston muotoja korostava rinnevarjostus soveltuu tällaiseen hommaan hyvin. Jos alueella on jotain poikkeuksellista, se erottuu varjostusta käyttäen helposti. Nyt kiinnitin huomiota Nurmeksen lounaispuolella oleviin Leiviskänkallioihin ja Kujanginkankaaseen.

Etenkin Kujanginkankaan pinnanmuodot näyttivät hauskoilta. Rotkomainen Leiviskänkalliot puolestaan oli suojelualuetta, ja siksi mielenkiintoinen kohde. Kuin bonuksena alueiden väliin oli lisäksi merkitty joku nähtävyys, jonka tyypistä ei tosin ollut tietoa.

Kohteisiin oli sadan kilometrin matka, mutta koska syitä oli riittävästi, lähdimme ajamaan kohti Nurmesta. Kuten yleensä, etsin satelliittikuvia käyttäen paikan, johon auton voisi pysäköidä.

Hyvätkään suunnitelmat eivät silti aina riitä. Kujanginkankaan lähelle vievän metsäautotien alkupää oli vielä armottoman luminen. Autosta löytyi kyllä lapio, mutta lapiohommia olisi ollut ihan liikaa.


Vaikka lumen määrä oli pieni yllätys, olin aavistellut jotain sellaista ja etsinyt meille varalaskeutumispaikan, joka sijaitsi aivan Leiviskänkallioiden kupeessa.



Kartassa ei juurikaan näkynyt polkuja, joten nousimme vain tieltä kallioille, josta jatkaisimme rotkon länsireunaa pohjakarttaan merkityn nähtävyyden kautta kohti Kujanginkangasta.


Leiviskänkallioiden maasto on varsin hienoa, joskin näille seuduille aika tavanomaista. Rotkomainen ympäristö toi mieleen Uuronrotkon ja kaksi läheltä löytyvää Hiidenporttia.


Rotko ei ole aivan yhtä jylhä kuin Hiidenportin kansallispuiston verrokki, mutta toisaalta alueella on kansallispuistoa rauhallisempaa. Ja vaikka polkuja ei olekaan tarjolla, puissa näkyi silti maalijälkiä, ikään kuin reittimerkintöjä. Jäi hiukan epäselväksi, mikä niiden merkitys lopulta oli.


Maasto oli enimmäkseen helppokulkuista. Rotkon pohjallekin pääsi kohtalaisen pienellä vaivalla, jos ei aivan jyrkimmästä kohdasta yrittänyt.



Vajaan tunnin jälkeen saavutimme metsäautotien, jonka päähän tavoittelemamme nähtävyys oli merkitty. Usein tällaiset luontokohteet ovat joko poikkeuksellisen isoja puita tai kiviä.  Tällä kertaa puut voittivat.


Ympäristöstään selvästi erottuva kelo ei ehkä ollut poikkeuksellisen suuri, mutta ikää sillä selvästikin oli.


Puuta halattuamme jatkoimme tielle, joka veisi meidät Kujanginkankaalle, jota alunperin yritimme tavoitella autolla.


Kujanginkangas on mukavan näköistä harjumaastoa, mistä syystä siellä kai joskus pidetään suunnistustapahtumia. Harjun kupeessa mutkitteleva tie oli jo sula...


... mutta kankaan eteläpuolella lunta taas piisasi. Ei tästäkään olisi autolla menty, ainakaan muuten kuin hitaasti ryömimällä.


Korkeat laatukriteerimme täyttävää ruokapaikkaa on toisinaan vaikea löytää, mutta tällä kertaa asiat etenivät hyvin. Jylänginkankaan eteläpuolella oli joskus tehty metsätöitä...


... ja hakkuuaukea tarjosi lukemattomia kantoja, joihin itsensä saattoi ruokailun ajaksi asetella. Ei ehkä kauneinta mahdollista maastoa, mutta metsän reunasta oli ainakin hyvä tarkkailla ympäristöä.


Paluumatkan alkajaisiksi selvitimme, miltä kartassa olleet hauskat kuopat näyttäisivät luonnossa. No, monenlaista suppaahan siellä oli, suurta ja pientä.


Ajattelimme ensin kulkea autolle Kujanginsuon ja Pöksyvaaran kautta, koska suolle oli merkitty jonkinlainen polku. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä oli lähinnä kelkkareitti, ja märkäähän suolla olisi ilman pitkospuita ollut. Niinpä suunnistimme takaisin kohti Leiviskänkallioita, tällä kertaa rotkon itäpuolelle.

Kujanginsuolta laskeva puro oli sulamisvesien vuoksi melko leveä, ja sen ylittäminen aiheutti hieman ylimääräistä päänvaivaa.


Lopulta sopiva ylityspaikka kuitenkin löytyi. Hetken puskissa ryömittyämme ja reunavyöhykkeen äärimmäisen takareunan ohitettuamme...


... olimme jälleen kallioilla, joilla oli hyvä kulkea.


Autolle palattuamme päätimme vielä ajaa Pöksyvaaraan, jonne myös oli merkitty nähtävyys, Pöksyvaaran tornin jäänteet.


Tornista ei ollut paljon jäljellä, eikä tarina kerro, mahtoiko rakennelma olla palovartijan vai jonkun muun käytössä. Voisi ajatella, että yli 250 metriä korkea vaara olisi soveltunut ainakin metsäpalojen havainnointiin.

Tornin purkaminen sai mieleni murheelliseksi, joten päätin käyttää hetken ajastani palontorjuntatehtäviin.


Metsäpaloja ei tällä kertaa näkynyt, joten oli aika palata kotiin. Pöksyvaaran ensiluokkaiset opasteet olivat tässä suureksi avuksi.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Nyt tuunataan!

Valokuvaaminen on yksi niistä harrastuksista, joissa mopo alkaa helposti keulia. On helppo kehittää uusi "tarpeita", jotka täyttyvät vain hankkimalla uusia välineitä. Ja tietysti laitevalmistajatkin pyrkivät jatkuvasti keksimään uusia juttuja, joihin kuluttajien toivotaan tarttuvan.

Minun kuvauskalustoni on jo pitkään ollut käyttötarkoitukseensa nähden riittävän hyvää, joten omat tarpeeni pyörivät lähinnä laitteiden painon ympärillä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tapani kulkea jatkuvasti kamera kaulassa on hiukan työläs, jos laite on painava.

Selvitäkseni kuormasta olen tehnyt kantojärjestelmään virityksiä, joilla pyrin siirtämään painoa kaulasta jaloille. Parhaaksi keinoksi olen havainnut sen, että nostan normaalisti niskan ympärillä olevan kamerahihnan repun yläosan päälle, mikä edellyttää, että repussa on jonkinlainen runkokehys.

Lisäksi olen pyrkinyt vähentämään painoa siirtymällä kevyempiin objektiiveihin. Puuttuvat polttovälimillit kompensoin superzoom-kameralla, jonka kaivan repusta aina tarpeen mukaan.


Viimeisin hankintani liittyy kuitenkin kamerarunkoihin. Vuosikausia käyttämäni Nikonin D7200-runko on yhä kelpo, mutta painaa 765 g. Lukema ei ole tolkuton, mutta kevyen objektiivin kanssa yhdistelmä painaa silti kilon verran.

Valokuvausmaailmassa iso trendi on jo hyvän aikaa edennyt peilittömien kameroiden suuntaan. Keveys on yleensä peilittömiin laitteisiin liitetty ominaisuus, mutta tästä huolimatta Nikon julkaisi vielä toissa vuonna D3500-peilijärkkärin, jonka runko painaa vain 415 g. Se on 350 g vähemmän kuin D7200.

Kun paikallinen liike myi viimeisiä D3500-malleja alennuksella pois, päätin tarttua tarjoukseen. En ehkä muuten olisi enää hankkinut peilikameraa, mutta kun objektiivivalikoimani on kohtuullisen kattava, minulla ei varsinaisesti ole kiire uudistaa koko järjestelmää.

Myymälässä esillä olleesta laitteesta puuttuivat sekä laturi että kaulahihna, joten sain rungon verrattain edulliseen 175 euron hintaan. Yhteensopiva laturi minulla oli ennestään, mutta kaulahihna täytyisi hankkia muualta.

Sopiva hihna löytyi Verkkokaupasta, ja myöhemmin tilasin vielä toisenkin, hiukan erilaisen. Molemmat tuntuvat kaulassa hyvältä, mutta niihin liittyy silti pieni ongelma. Hihnojen leveä osa ei nimittäin kulkiessa pysy repun (Osprey Exos) rungon päällä, vaan luiskahtaa takaisin olkapäälle.

Onneksi pulma oli helppo ratkaista. Tuunasin pienestä pyykkipojasta tapin, jonka kiinnitin Exosin runkoon. Tappi estää hihnaa valumasta pois paikalta, johon olen sen asettanut.



Pienikokoisia pyykkipoikia oli vain yksi, ja sekin hiukan hapero, joten niitä täytyi hankkia lisää. Kun en löytänyt samanlaisia mistään, päädyin hankkimaan pienen kuivaustelineen, josta irrotin pari pyykkipoikaa omaan käyttööni. Itse himmeli jäi vaimon iloksi.


Lopuksi vielä pari sanaa D3500-rungosta. Käyttökokemuksia ei vielä ole paljon, mutta laitteen keveyteen ainakin olen tyytyväinen. Sopivan objektiivin (kuten AF-P DX NIKKOR 18-55mm f/3.5-5.6G VR tai AF-S DX NIKKOR 55-200mm f/4-5.6G ED VR II) kanssa järjestelmä painaa vain 600 - 700 grammaa, mikä on kohtuullista.

Tällainen yhdistelmä on parhaimmillaan hyvällä kesäkelillä, koska D3500 sen enempää mainitut linssitkään eivät ole sääsuojattuja. Toisaalta D3500-runko on yksinkertainen eikä sisällä paljon liikkuvia osia, joten sitä on hyvä retuuttaa metsässä.

D7200-malliin verrattuna muut erot liittyvät pääasiassa käytettävyyteen ja tarkennusjärjestelmään. D3500:ssa on vähemmän painikkeita, joten kaikki perustoiminnotkin täytyy suorittaa i-napin kautta avautuvasta valikosta, mikä on vähän kankeaa. Samasta syystä kameraa ei ole helppo käyttää hansikkaat kädessä, mutta se ei kesällä haittaa.


Tarkennusjärjestelmän yksinkertaisuus puolestaan heijastelee kameran edullista hintaa. Nähtäväksi jää, miten suuri merkitys tällä on omassa käytössäni, esimerkiksi lintuja kuvattaessa. Muitakin eroja toki on, mutta kevyemmän painon vuoksi olen valmis tinkimään aika monesta asiasta.

Muilta osin D3500 on retkikameraksi ja luontokuvaukseen hyvin riittävä.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Nälkä, mikä ihana tekosyy

"Paluumatkalla mietin, että näille kulmille täytynee kesäaikaan palata uudestaan. Metsämaasto ei näyttänyt kovin helppokulkuiselta, lumikengilläkään, mutta esimerkiksi Valkeisenkalliot saattaisivat aurinkoisena kesäpäivänä olla näyttävät."

Nämä olivat päällimmäiset ajatukset tammikuisen lumikenkäretkemme jälkeen. Ihan kesä ei vielä ollut, mutta kun malttia ei juuri ole, suuntasimme äitienpäivän aikoihin kohti Airakselaa ja Valkeisenkallioita, jotka olivat jo tovin pyörineet mielessä.


Lisäpotkua lähtemiselle antoi se, että meillä oli nälkä, ja kalliot sijaitsivat riittävän lähellä kotia, jotta ne voisi katsastaa ulkoruokailun yhteydessä.

Niinpä ajelimme ensin Viita-ahontietä ja sitten metsäautoteitä pitkin kohti Hoikanlammen laavua, joka nimestään huolimatta on kota.


Kodan vieressä oli pysäköitynä muutama auto, joten jatkoimme vielä muutaman sata metriä kodan ohi. Talvisin moottorikelkkareittinä toimiva tie oli varsin hyväkuntoinen.


Mielikuvissani Valkeisenkalliot ovat paljaita ikikallioita, joita auringonpaiste lakkaamatta kuluttaa, vähän kuin Paalasmaassa. Kuvitelmani eivät ihan osuneet kohdilleen, sillä kallioilla kasvoi metsääkin, mutta paikka oli silti hieno.


Aurinko joka tapauksessa paistanee kallioille aamusta iltaan, mikä tuulisena retkipäivänä tuotti kaipaamaamme lisälämpöä.



Kalliolla istuessa oli aikaa pohdiskella asioita.  Mitähän sitä tulevana kesänä tekisi?  Ulkomaille ei nyt juuri ole menemistä, tosin eipä tuonne ole hinkuakaan.

Itseäni kiehtoo edelleen Suomen itäinen reuna, etenkin Pohjois-KarjalaKainuu ja Koillismaa.  Niillä seuduilla on kuitenkin kuljettu aika usein, ja vaimo taitaisi välillä haluta jonnekin muualle.  Vaan minne?

Lappiin päädyttäneen jossain vaiheessa kesää, mutta viikon loma on Lapin matkaa ajatellen lyhyt.  Etelä-Suomi kauhistuttaa minua väestöntiheyden vuoksi, enkä oikein löydä lännestäkään itseäni kiinnostavia kohteita.  

Joskus mietin yhä retkeilyauton hankintaa, vaikka kertaalleen jo torppasin koko asian. Auto on pohjaton rahanreikä, mutta toisaalta se suoraviivaistaisi majoittumista etenkin syrjäseuduilla.  Myös fillareiden kuljettaminen olisi yksinkertaisempaa, mikä toisi retkeilyyn uusia mahdollisuuksia.

Ainoa järkevä veruke retkeilyauton hankkimiselle olisi se, että sitä voisi käyttää myös arkiajoihin.  Tällöin auto ei saisi olla liian iso, mutta siinä pitäisi kuitenkin olla neliveto ja automaattivaihteisto.  Liekö sellaista olemassakaan?

Aurinko paistoi koko päivän kauniisti, mutta ajatuksiani se ei juuri kirkastanut.  Paluumatkan alkajaisiksi johdatin meidät ankealle metsätraktoriuralle.  


Vaimo olisi äitienpäivänä ansainnut parempaa, mutta ruusuja en nyt tähän hätään löytänyt.