lauantai 20. kesäkuuta 2020

Lumille taas!

Kuten taannoin kirjoitin, retkikohteita tulee nykyään etsittyä uudenlaisia menetelmiä käyttäen. Helatorstain aikoihin silmäilin taas nettikarttaa yrittäen löytää sieltä mielenkiintoisia paikkoja.

Maaston muotoja korostava rinnevarjostus soveltuu tällaiseen hommaan hyvin. Jos alueella on jotain poikkeuksellista, se erottuu varjostusta käyttäen helposti. Nyt kiinnitin huomiota Nurmeksen lounaispuolella oleviin Leiviskänkallioihin ja Kujanginkankaaseen.

Etenkin Kujanginkankaan pinnanmuodot näyttivät hauskoilta. Rotkomainen Leiviskänkalliot puolestaan oli suojelualuetta, ja siksi mielenkiintoinen kohde. Kuin bonuksena alueiden väliin oli lisäksi merkitty joku nähtävyys, jonka tyypistä ei tosin ollut tietoa.

Kohteisiin oli sadan kilometrin matka, mutta koska syitä oli riittävästi, lähdimme ajamaan kohti Nurmesta. Kuten yleensä, etsin satelliittikuvia käyttäen paikan, johon auton voisi pysäköidä.

Hyvätkään suunnitelmat eivät silti aina riitä. Kujanginkankaan lähelle vievän metsäautotien alkupää oli vielä armottoman luminen. Autosta löytyi kyllä lapio, mutta lapiohommia olisi ollut ihan liikaa.


Vaikka lumen määrä oli pieni yllätys, olin aavistellut jotain sellaista ja etsinyt meille varalaskeutumispaikan, joka sijaitsi aivan Leiviskänkallioiden kupeessa.



Kartassa ei juurikaan näkynyt polkuja, joten nousimme vain tieltä kallioille, josta jatkaisimme rotkon länsireunaa pohjakarttaan merkityn nähtävyyden kautta kohti Kujanginkangasta.


Leiviskänkallioiden maasto on varsin hienoa, joskin näille seuduille aika tavanomaista. Rotkomainen ympäristö toi mieleen Uuronrotkon ja kaksi läheltä löytyvää Hiidenporttia.


Rotko ei ole aivan yhtä jylhä kuin Hiidenportin kansallispuiston verrokki, mutta toisaalta alueella on kansallispuistoa rauhallisempaa. Ja vaikka polkuja ei olekaan tarjolla, puissa näkyi silti maalijälkiä, ikään kuin reittimerkintöjä. Jäi hiukan epäselväksi, mikä niiden merkitys lopulta oli.


Maasto oli enimmäkseen helppokulkuista. Rotkon pohjallekin pääsi kohtalaisen pienellä vaivalla, jos ei aivan jyrkimmästä kohdasta yrittänyt.



Vajaan tunnin jälkeen saavutimme metsäautotien, jonka päähän tavoittelemamme nähtävyys oli merkitty. Usein tällaiset luontokohteet ovat joko poikkeuksellisen isoja puita tai kiviä.  Tällä kertaa puut voittivat.


Ympäristöstään selvästi erottuva kelo ei ehkä ollut poikkeuksellisen suuri, mutta ikää sillä selvästikin oli.


Puuta halattuamme jatkoimme tielle, joka veisi meidät Kujanginkankaalle, jota alunperin yritimme tavoitella autolla.


Kujanginkangas on mukavan näköistä harjumaastoa, mistä syystä siellä kai joskus pidetään suunnistustapahtumia. Harjun kupeessa mutkitteleva tie oli jo sula...


... mutta kankaan eteläpuolella lunta taas piisasi. Ei tästäkään olisi autolla menty, ainakaan muuten kuin hitaasti ryömimällä.


Korkeat laatukriteerimme täyttävää ruokapaikkaa on toisinaan vaikea löytää, mutta tällä kertaa asiat etenivät hyvin. Jylänginkankaan eteläpuolella oli joskus tehty metsätöitä...


... ja hakkuuaukea tarjosi lukemattomia kantoja, joihin itsensä saattoi ruokailun ajaksi asetella. Ei ehkä kauneinta mahdollista maastoa, mutta metsän reunasta oli ainakin hyvä tarkkailla ympäristöä.


Paluumatkan alkajaisiksi selvitimme, miltä kartassa olleet hauskat kuopat näyttäisivät luonnossa. No, monenlaista suppaahan siellä oli, suurta ja pientä.


Ajattelimme ensin kulkea autolle Kujanginsuon ja Pöksyvaaran kautta, koska suolle oli merkitty jonkinlainen polku. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä oli lähinnä kelkkareitti, ja märkäähän suolla olisi ilman pitkospuita ollut. Niinpä suunnistimme takaisin kohti Leiviskänkallioita, tällä kertaa rotkon itäpuolelle.

Kujanginsuolta laskeva puro oli sulamisvesien vuoksi melko leveä, ja sen ylittäminen aiheutti hieman ylimääräistä päänvaivaa.


Lopulta sopiva ylityspaikka kuitenkin löytyi. Hetken puskissa ryömittyämme ja reunavyöhykkeen äärimmäisen takareunan ohitettuamme...


... olimme jälleen kallioilla, joilla oli hyvä kulkea.


Autolle palattuamme päätimme vielä ajaa Pöksyvaaraan, jonne myös oli merkitty nähtävyys, Pöksyvaaran tornin jäänteet.


Tornista ei ollut paljon jäljellä, eikä tarina kerro, mahtoiko rakennelma olla palovartijan vai jonkun muun käytössä. Voisi ajatella, että yli 250 metriä korkea vaara olisi soveltunut ainakin metsäpalojen havainnointiin.

Tornin purkaminen sai mieleni murheelliseksi, joten päätin käyttää hetken ajastani palontorjuntatehtäviin.


Metsäpaloja ei tällä kertaa näkynyt, joten oli aika palata kotiin. Pöksyvaaran ensiluokkaiset opasteet olivat tässä suureksi avuksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti