Tai ei lähtemiseen varsinaisesti mitään päätöstä liittynyt; satuinpa vain ajautumaan kamerani kanssa Jätkänkämpälle, jonka kautta polku menee.
Jostain syystä reitti ei ole päätynyt pohjakarttaan asti, vaikka sitä kuljetaan ilmeisen paljon. Olen itsekin muutaman kerran käynyt niemen kärjessä, mutta siitä eteenpäin kaikki näytti kovin vieraalta.
Mietinkin siinä tallustaessani, että vaikka kaikista maailman luontopoluista Katiskaniemen polku sijaitsee lähimpänä kotiani, en ole koskaan tainnut mennä sitä päästä päähän!
Hieman harmaana päivänä metsä ei ollut erityisen virikkeellinen, mutta peloton västäräkki piristi hetkeäni keimailemalla minulle.
Kallavesi oli hädin tuskin päässyt jäistään, mutta Särkilahden puolella suppailtiin jo. Vaikka laudan päällä olevat renkaat näyttävät maallikon silmään vähän hassuilta, ne lienevät kuivalla maalla kätevät.
Katiskaniemen rannoilta erottui myös tuttuja kuopiolaisia maamerkkejä. Näkymä muistutti minua siitä, että en ole myöskään poikennut Saana-kylpylässä, joka tosin taitaa yhä kärvistellä korona-rajoitusten kanssa.
Hyppyrimäkikin on yhä kokematta, mutta Puijon torni on sentään tuttu paikka.
Luontopolun opastaulut jäivät ensimmäisellä kierroksella vähälle huomiolle, joten palasin myöhemmin niemeen uudestaankin. Tällöin opin esimerkiksi sen, että jalkojen vieressä liplattava Iso-Kallan järviallas on Suomen neljänneksi suurin vesialue Suur-Saimaan, Inarijärven ja Päijänteen jälkeen.
Toisella kerralla kevät oli jo olennaisesti pidemmällä. Rauhalahden eläinpuistoon ei vielä päässyt, mutta läheisen tallin kupeessa ruokailevia alpakoita tuijotukseni ei tuntunut häiritsevän.
Tuumasin joskus, että majava voisi olla hyvä matkakaveri, jos autoilee paljon syrjäseuduilla, mutta kyllä alpakallekin löytyisi käyttöä. Omat puutteeni tiedostaen en voinut olla ihailematta eläimen pitkää ja vahvaa kaulaa. Siinä kulkisi helposti viisikin kameraa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti