Ufojuttuja

Aamulla Katajakankaalla herätessäni päällimmäisin tunteeni oli helpotus. Olin yhä elossa, edelleen omassa autossani, eikä kehossani ollut kipuja (ainakaan sen enempää kuin aamuisin yleensäkään). Kuten tunnettua, sieppauskokemukset tapahtuvat usein yöllä, ja Turkkisuon läheisyydessä abduktion riski oli epäilemättä ollut koholla. 

Kerättyäni aamupalan aikana rohkeutta päätin tutkia, mahtaisiko Turkkisuolle päästä helposti Katajasuolle merkityn polun tai uran kautta. Suo oli kuitenkin märkä, enkä viitsinyt alkaa rämpiä sen yli, vaikka matka ei olisi ollut erityisen pitkä. Ennen Turkkisuota eteneminen joka tapauksessa tyssäisi Katajajokeen.

Parempien vaihtoehtojen puuttuessa kävin katsomassa Katajakoskea, joka ei kuitenkaan ollut erityisen näyttävä. Jälkeenpäin huomasin, että kosken pohjoispuolella olisi saattanut olla pieni silta, jota pitkin Katajoen olisi voinut ylittää. Joen vastarantaa seuraillen Turkkisuolle ei olisi ollut kuin kilometri, mutta tämä vaihtoehto jäi testaamatta, koska siltaa ei näkynyt pohjakartassa.

Saatuani aamun askareet valmiiksi lähdin ajamaan kohti Kuhmoa. Matkan varrella sain päähäni ajatuksen poiketa Jämäsvaaran suunnalla. Vaaran liepeillä olisi muutamia polkuja, joita en ole vielä kulkenut, ja yksi niistä on Riihikankaan kupeessa etenevä harjureitti.

Ajoin Reiskan Jämäsjärventiellä olevalle levikkeelle, ja lähdin kävelemään luoteeseen kohti Jämäsvaaraa. Vaikka reittiä ei ole erikseen merkitty Retkikarttaan, puissa näkyi silti punaisia maalimerkintöjä. Ehkä polku on aiemmin ollut osa Jämäsvaaran reitistöä, tai jotain.

Harju oli joka tapauksessa oikein hieno, ja polku mukavaa kulkea. Kuten kesäkuussa yleensäkin, ympärillä lenteli runsaasti lintuja, ja läheiseltä lammelta pakeni muutama hanhi. 

Hanhet taisivat närkästyä huomatessaan minun saapuvan paikalle, sillä ne jäivät mekkaloimaan harjun yläpuolelle minuuttikausiksi. Hetken näytti siltä, että ne rohkenevat vielä palata takaisin lammelle, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Jossain kohtaa harjua polun vierestä löytyi hassu matala "pöytä". Taso oli selvästi jotain tarkoitusta varten tehty, mutta en keksinyt, mikä se voisi olla. Rakennelma joka tapauksessa soveltui hyvin kopterin lentoonlähtöalustaksi.

Alueella kurvailevat linnut olivat myös kiinnostuneita Mallasta, yksi vähän liikaakin. Se ei näyttänyt petolinnulta, mutta tilanne oli siinä määrin häiritsevä, että jouduin pikaisesti laskemaan Mallan maahan.

Hetkeä myöhemmin ajauduin jälleen hämmennyksen valtaan havaittuani metsässä hiiden. Tämä ei kuitenkaan ollut tavallinen hiisi, koska sillä oli humanoidimaisia piirteitä.

Turkkisuon laidassa tuntemani huoli ei selvästikään ollut aiheeton. Eivätkö ne jätä hiisiäkään rauhaan? Herraties mitä olivat tällekin raukalle tehneet. Pää ainakin oli vaihdettu.

Pari-kolme kilometriä pitkä harju ylittää pohjoispäässään Jämäsjärventien ja jatkuu sitten Alanteensärkkinä vielä pari kilometriä pidemmälle. Itse kuitenkin palasin tietä pitkin takaisin autolle ajaakseni Loukkukankaalle, jossa on Jämäsvaaran alueen pohjoisin virallinen pysäköintialue.

Jämäsjärven rannassa oli meneillään pitkospuiden uusimistyöt, ja myös Laukkukankaalta Jämäsvaaran suuntaan menevän polkun pitkoksia oltiin kunnostamassa. 

Koska kyseinen lyhyt osuus Hiekan tulipaikalle oli vielä kulkematta, lähdin vain kamera olallani käymään Hiekalla.

Kun edellisen kerran poikkesimme Hiekalla, putosin rannassa olevilta kallioilta järveen. Vaikka tapahtuneesta on jo vuosia, asia oli vielä tuoreessa traumamuistissa.

En halunnut nyt toistaa virhettä, joten pysyttelin tukevasti rannan puolella. Hiekka saattaa aurinkoisena iltapäivänä olla hienokin paikka, mutta harmaana päivänä ympäristö näyttäytyi aavistuksen ankeana.

Jämäsvaaran polut on nyt aika tarkkaan kuljettu, merkityt reitit ainakin. Myös viikonloppu alkoi olla käytetty, mutta en vielä malttanut palata kotiin. Sen sijaan jatkoin Kuhmoon ja Lentuankoskelle, joka oli kesäkuussakin näyttävä.

Ajatukseni oli jäädä johonkin etätöihin päiväksi tai pariksi, mutta en ollut varma, mikä olisi sopiva paikka. Lentualla olisi ollut tilava P-alue, mutta 4G-verkon toimivuus hieman mietitytti.

Lopulta päätin ajaa takaisin Kuhmoon. Lentualta lähdettyäni Fiatin mittaristoon ilmestyi jälleen uusia virhevaloja ja -viestejä, tällä kertaa turvajärjestelmiin liittyen.

Valot onneksi sammuivat muutaman minuutin vilkuttuaan. Pohjolan aurinko taisi Niska-ahontiellä vähän paistaa tuulilasiin, sitäkö nämä etelän järjestelmät jäivät ihmettelemään?

Kuhmosta sain uuden 11 kilon pullon kaasua, jonka hinta (37,95 €) kuitenkin yllätti. Shell ei liene ostopaikkana edullisin, ja taisin kokemattomuuttani maksaa pullosta ylihintaa. No, ensi kerrallahan tuon tietää paremmin.

Minä lähdin Pohjois-Karjalaan

Kesäkuun alku ei tänä vuonna ollut kovin kesäinen, ainakaan Savon suunnalla. Pikemminkin säätilaa olisi voinnut luonnehtia arktiseksi, mutta retkeilyn kannalta asialla ei oikeastaan ollut merkitystä. Kun on viileämpää, lentävät ötökät eivät niin kiusaa, ja ehkä muutkin verenimijät hieman vieroksuvat kylmiä öitä.

Nämä asiat mielessäni lähdin kesäkuun alkupuolella pienelle viikonloppukiertueelle Pohjois-Karjalaan. Vaimo jäi tällä kertaa kotiin, mutta Reiska oli sitäkin innokkaammin menossa mukana.

Minulla ei ole tapana suunnitella reissujani kovin tarkkaan, ja varsinkaan nyt siihen ei ollut syytä, kun saisin matkustaa täysin oman rytmini mukaan. Kuopiosta lauantai-aamuna lähtiessäni olin päättänyt vain, että ajelen aluksi Mujejärvelle, jossa edellisen kerran poikkesin viime syksynä.

Tällä kertaa lähestyin aluetta Peurakankaan suunnasta. Ensisijaisesti siksi, että halusin poiketa Kalmoniemessä, joka oli minulle ennestään vieras paikka.

Peurakankaalle johtava tie oli hyväkuntoinen, mutta kasvamassa hiukan umpeen. Koska olin liikkeellä henkilöautoa leveämmällä ajoneuvolla, raivasin vähän puskia tien reunamilta. Pienet oksasakset ovat tällaisilla teillä liikuttaessa kätevät, ja ne ovatkin minulla aina autossa mukana. Sahakin löytyy, mutta tällä kertaa sitä ei tarvittu.

Peurakankaalle oli ennen minua saapunut yksi henkilöauto. Onneksi P-alue on tilava, joten kovin pitkään ei omaa paikkaa tarvinnut etsiä, ja tuota pikaa olinkin jo polulla.

Jo Kalmoniemeen vievän reitin alkupäässä kävi ilmi, että paikka on varsin hieno. Mäntyvoittoisen metsän ansiosta maasto on avarampaa kuin toisaalla Mujejärven ja Tetrijärven ympäristössä. 

Kalmoniemi lienee saanut nimensä siitä, että sitä on joskus käytetty vainajien väliaikaisena hautauspaikkana. En tiedä, vieläkö haudat jotenkin erottuvat ympäristöstään; itse en niitä ainakaan havainnut.

Pimeän aikaan hauta-asia olisi saattanut mietityttää enemmän, mutta säpsähdin silti hieman, kun huomasin oudon hahmon seisovan niemen rannassa.

Hahmo tuijotti eleettömästi järvelle, eikä selvästikään ollut huomannut minua. Pohdin kuumeisesti, kannattaisiko vierasta lähestyä, mutta lopulta päätin olla tekemättä niin. Ehkä siksi, että hahmolla näytti olevan sarvet. Käsitykseni mukaan sarvipäisten hahmojen kanssa ei kannata yrittää iskeä juttua.

Mujejärvellä hiekkarantoja ei löydy ihan jokaisen niemen kupeesta, mutta Kalmoniemessä on yksi sellainen. Luokkaretkellistä lapsia ei rannalle ehkä mahdu, mutta yksinäinen kulkija hyvinkin helposti.

Niemestä parkkipaikalle palattuani päätin vielä käydä kääntymässä Tammikämpällä. Kämpän suuntaan vievä polku on hauskasti merkitty kuin Saksan lipulla, ainakin melkein.

Tämä osuus oli minulle ennestään tuttu, mutta kymmenessä vuodessa yksityiskohdat olivat jo haihtuneet mielestä. 

Tammikämppä sijaitsee joen varressa, aavistuksen lehtoisessa paikassa. Kämpälläkään ei ollut muuta väkeä, joten henkilöautoilijat lienevät jatkaneen edemmäs Tetrijärven suuntaan.

Pohjois-Karjala on tunnettua hiisiseutua, ja paluumatkalla kohtasinkin yhden sellaisen. Hieman dinosaurusmaisen otuksen puuhastelua oli mukava hetki seurata - ja toisin kuin sarvipäisiin hahmoihin, näihin olen vuosien myötä tottunut. 

Mujejärvelle olisi voinut jäädä yöksikin, mutta päätin silti jatkaa toisaalle. Mielessäni nimittäin vilkkui aiemmin kartasta bongaamani Turkkisuo, jossa näytti olevan kummallisia kaivantoja. Niitä voisi ehkä kuvata kopterilla, jos ensin hakeutuu riittävän lähelle suota.

Sopiva paikka löytyi suon pohjoispuolelta, Katajakankaalta. Kangas ei aivan ollut sellainen harvapuinen mäentöppäre kuin olin toivonut, mutta ainakin se kelpaisi kopterin lennättämiseen.

Turkkisuo näytti luonnossa ihan yhtä oudolta kuin kartallakin.

Mistään luonnon muodostelmistahan näissä ei ole kyse. Mutta miksi ihminen olisi tarkoituksella tehnyt tällaisia?

Oma arvioni on, että kaivannot eivät olekaan ihmisen aikaansaannoksia. Humanoidien tekosiahan nämä ovat, ja näkyvät varmasti korkealle avaruuteenkin. Nurmeksen oma Nazca lines!

Katajakangas ei ollut paikkana poikkeuksellisen viehättävä, ja ufojututkin hieman vaivasivat mieltä, mutta jäin silti metsäautotien silmukkaan yöksi, koska en jaksanut ajaa pidemmälle.

Illalla kävi pieni tuuri, kun kaasupullo tyhjeni sopivasti iltateetä keittäessäni. Jos kaasua olisi ollut jäljellä yhtään enemmän, pullonvaihto olisi pitänyt tehdä keskellä yötä.

Ensimmäinen 11 kilon pullo riitti siis vähäisellä käytöllä reilut neljä kuukautta. Oikeastaan kuvittelin sen riittävän pidemmälle, koska toukokuun reissulla auto lämpisi enimmäkseen sähköllä.

Kotkanmetsästäjät

Taakse jäävä kesä tuskin katoaa muistista ainakaan sen vuoksi, ettei kuvia retkistä ja reissuista olisi tarpeeksi. Etenkin videomateriaalia on paljon, ja vaikka suuri osa siitä on jo käsitelty, jatkossa videoeditointia helpottanee vaimolle muista syistä hankittu Mac Studio. 

Omat kokemukseni Maceista ovat aika pintapuolisia, ja nekin vuosien takaa. Mac-järjestelmän vahvuudet tunnetusti ovat mediapuolella, video- ja musiikkituotannossa, joten uskon uudesta koneesta olevan hyötyä itsellenikin.

Testasin konetta pikaisesti luomalla sen mukana tulevalla iMovie-ohjelmalla lyhyen trailerin. Voi olla, ettei elokuva lopulta päädy teatterilevitykseen asti, mutta eihän sitä koskaan tiedä...

Linkki videoon

Peltikuoren alta - osa II

Jo keväällä havaitsimme, että Truman 1800 watin sähkövastus riittää ainakin nollakeliin asti pitämään pienen Adria Twinin lämpimänä. Erityisen väkevästi se ei ilmaa puhku, mutta ei näemmä ole tarpeenkaan, jos etu- ja takapeitot ovat paikallaan. Tiukemmilla pakkasilla - tai jos verkkosähköä ei ole tarjolla - kaasua toki tarvitaan.

Kaasun tarvetta yleisesti ottaen vähentää myös se, että jääkaappi toimii sähköllä. Kaappi onkin kätevä, ja sen ansiosta reissuilla tulee syötyä hiukan monipuolisemmin.

Thetford-kaapilla on kuitenkin yksi ikävä piirre: sillä on tapana mennä itsekseen pois päältä. Joskus kaappi sammuu yön aikana, toisinaan taas jo 10 - 15 minuuttia sen jälkeen, kun sen on käynnistänyt.

Ongelma on hankala, koska jääkaappia täytyy vahtia kuin pientä lasta, tai muuten elintarvikkeet saattavat mennä pilalle. Lisäksi kaapin sininen virtavalo ei erotu kovin hyvin, joten nopeasti vilkaisten ei välttämättä edes huomaa, onko kaappi päällä vai ei.

Vielä omituisempaa on se, että joskus jääkaappi saattaa pyytämättä myös mennä päälle. Havaitsimme asian, kun lomamatkan jälkeen autoa siivotessamme kaappi käynnistyi itsestään (ja sammutettiin) ainakin kolmesti. Voiko olla, että kaapin ohjauspaneelin kosketusnäyttö jotenkin herkistyi, kun sitä pyyhittiin kostealla liinalla? Sittemmin ongelma on toistunut kerran, jälleen autoa siivotessa, mutta tällöin paneeliin ei kyllä koskettu.

Kaikki pulmat eivät silti liity elektroniikkaan. Kun vesijärjestelmä otettiin keväällä käyttöön, minulla oli aluksi vaikeuksia harmaan veden tyhjentämisen kanssa. Voisi ajatella, että tankkien tyhjentäminen on triviaali juttu: sen kun kääntää poistohanan auki, ja katsoo veden valuvan. Poistoputkesta ei kuitenkaan tullut mitään ulos, vaikka vettä oletettavasti oli ainakin parin ämpärillisen verran. Jotain olisi siis pitänyt lirua, vaikka auto olisi ollut vähän kallellaankin.

Poistohanan vipu on aavistuksen jäykkä, mikä synnytti epäilyn, ettei se avaudu tarpeeksi. Kun ongelma ei omin voimin ratkennut, lähestyin asian johdosta paikallista Adria-huoltoa. 

Huollossa auton alla oleva hanamekanismi avattiin ja kasattiin uudestaan, ja vaikka en enää muista kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia, jotain vikaa hanassa nähtävästi oli. Säätämisen jälkeen se joka tapauksessa on toiminut kuten... no, hanan olettaisi toimivan.

Hanaongelmaa tutkittaessa huomasin, että harmaavesisäiliön läpivientien ympärillä oleva eristelevy (yllä olevan kuvan oikeassa alareunassa) on osittain kiinnitetty ilmastointiteippiä käyttäen, ja nyt teippaus on alkanut pettää. Siis teippiä auton alustassa, tähänkö ei sitten keksitty parempaa ratkaisua?

Jotain outoa oli myös auton sivuoven hyttysverkossa (liukuovi sekin). Kun kesän tullen ensimmäisen kerran avasin verkon, verkon kiinnike irtosi alareunassa olevasta kiskosta. Tämä tapahtui niin helposti ja pienellä voimalla, että en usko, että asiaa olisi mitenkään voinut välttää. Nähtävästi ongelma on yleinen, koska siihen on kehitetty jonkinlainen ratkaisukin.

Jotta verkon sai takaisin paikalleen, rakennelmaa piti purkaa, mikä oli ärsyttävää, sillä mekanismi naruineen ja ohjaimineen on aavistuksen monimutkainen. Verkko saatiin kuntoon, mutta enpä tiedä, viitsiikö sitä enää käyttää.

Toisaalta hyttysovi on jokseenkin tarpeeton varuste, koska Adriaan joka tapauksessa liittyy hyttysongelma: sisätiloihin pääsee jostain yön aikana hyttysiä - pahimmillaan todella paljon. Mielestäni autoon on turhaa asennella monen sadan euron hintaisia hyttysovia, jos a) ne hajoavat ensimmäisestä kosketuksesta, ja b) auto muutenkin hyönteisvuotaa kuin seula.

Myös pienempiä vikoja on ilmennyt. Auton takaosan yläkaapin lukitusmekanismi meni ensimmäisten helteiden aikaan jumiin, eikä luukku enää auennut. Adriassa käytetään painolukkoja, jotka siis sekä avautuvat että sulkeuvat luukkua painamalla. Ongelmallinen luukku toimi alunperinkin vähän nihkeästi, mutta nähtävästi kohonnut sisälämpötila johti siihen, että toleranssit ylittyivät. 

Hetken rumppaamalla luukku onneksi aukesi. Luukku vaikutti olevan hieman vinossa, joten yritin säätää sitä parempaan asentoon, mikä ei kuitenkaan ratkaissut ongelmaa. Lopulta päädyin irrottamaan koko lukkomekanismin, jotta kaappia voi edes jotenkin käyttää. Onneksi mekanismi ei ole kovin kallis, joten ehkä joskus kokeilen vaihtaa sen uuteen.

Kaappien perusongelma melestäni on, että painolukkomekanismi on matkailuautoon huono valinta. Se saattaa toimia, jos kaappien asennus on onnistunut 100-prosenttisesti, mutta muuten jo lämpötilan vaihtelut voivat aiheuttaa ongelmia (tai näin luulen). Muidenkaan kaappien luukut eivät toimi ihan optimaalisella tavalla.

Perinteinen kielekelukko kahvoineen olisi varmatoimisempi, vaikka kahva on hieman epäesteettinen ja saattaisi luukkua avattaessa osua jonnekin. Itse arvostaisin ensisijaisesti toimivuutta, mutta Adrialla asia on selvästi nähty toisin. Onneksi Twinissä yläkaappeja kuitenkin on runsaasti, koska säilytystilaa ei pienessä autossa koskaan ole liikaa - etenkään, jos osa kaapeista jää jumiin.

Mainittakoon myös, että auton taaimmaisesta kattoluukusta valuu joskus vettä sisälle. Asia ei tullut ihan yllätyksenä, koska huomasin jo talvella, että sängyn päälle oli kerran tuprahtanut pieni määrä lunta.

Epäselvää silti on, millaisessa tilanteessa vesi pääsee sisälle. Näyttäisi siltä, että sateessa ajettaessa näin ei ainakaan tapahdu (asiaa on tarkkailtu). Liekö mahdollista, että katolle jää sateen jälkeen vettä, joka liikkeelle lähdettäessä valahtaa pakkotuuletusaukoista (tai jostain) sisälle?

Besserwisserin rooli ei ole erityisen arvostettu, mutta sanonpa silti: vaikka Adria on rakentanut asuntoautoja ja -vaunuja vuosikymmeniä, itse osaisin jo puolen vuoden kokemuksella kertoa, mitä kannattaisi tehdä toisin. Onko slovenialaisten intohimo asiaa kohtaan hiipumassa, vai ovatko yllä (ja aiemmin) mainitsemani puutteet ihan peruskauraa retkeilyautoissa? Vai onko korona-aikaan rakennetuissa autoissa tavallista enemmän laatupoikkemia?

Uudessa autossa olevat viat tietysti kuuluvat takuukorjauksen piiriin, mutta ei jokaisen pulman takia viitsisi huoltoon ajaa. Eikä se aina ole mahdollistakaan, jos ongelma ilmenee tien päällä.

Pienten vikojen korjaaminen itse on jossain määrin palkitsevaa, mutta useimmiten ne vain ärsyttävät. Sivuikkunan räminä saattaa vaimentua, kun ikkunan väliin työntää paperia ja haarukan, mutta olisiko tällaiset jutut voitu huomioida jo tehtaalla?

Turhia toiveita

Näitä toukokuussa kuvattuja videoita on oikeastaan hieman epämieluisaa katsella. Toivoisin, että olisi yhä toukokuu.

Linkki videoon

Museomoodissa

Peurajärvellä oli mukavan seesteistä, mutta jo toukokuussa saattoi päätellä, että kesäsesongin alettua tilanne voi olla erilainen. Järven kaakkoiskulmalla oli lisäksemme vain kaksi muuta autoa, mikä selittynee sillä, että rantaan päästäkseen täytyy kääntyä aika monesta risteyksestä.

Alueen läpi menevän Porttijoentien varrella autoja oli enemmänkin, sillä Peurajärvella oli samaan aikaan joku motoristien kokoontuminen. Mikään salainen piilopaikka erämaassa Peurajärvi ympäristöineen ei siis enää ole - jos lie koskaan ollutkaan.

Olemme viime vuosina yrittäneet petrata kultturipalveluihin liittyvää kulutustamme. Pari vuotta sitten ostin työsuhde-etuihini kuuluvalla Epassilla museokortin, joka maksoi muistaakseni 70 euroa.

Kortti oli voimassa vuoden, ja sinä aikana käytin sitä yhden kerran. Kortin perusongelma oli, että se ei kelvannut kaikkiin museoihin, ja hyväksytyt kohteet olivat kovin kummallisissa paikoissa, lähinnä Etelä-Suomessa.

Nyt kuitenkin bongasin kartalta museon, joka oli pystytetty asialliseen paikkaan: Murtovaaran talomuseo. Museo ei tosin toukokuussa ollut auki, mutta ehkä piha-alueellakin olisi jotain nähtävää.

Päätimme Peurajärveltä palatessamme koukata Murtovaaran kautta. Museolle menee melko hyväkuntoinen tie, jonka päässä olevalle tilavalle kääntöpaikalle mahtuu useampikin auto. Viimeiset puoli kilometriä edetään jalkapatikassa, kuten talomuseon tyyliin sopii.

Aivan parkkipaikan vieressä on Tammitupa, joka autiotupana olisi ollut avoinna, mutta jostain syystä emme tulleet kurkanneeksi sisälle. Ulkopuolelta tupa ainakin oli hyväkuntoisen näköinen.

Tuvan sijainti kuitenkin herätti kysymyksiä. Yleensähän autiotuvat rakennetaan olemassa olevien reittien varrelle; mikä reitti tästä oikein menee?

Opasteita ja karttaa tutkien selvisi, että kyseessä on Talonpojan taival, josta itsekin taivalsimme pienen pätkän muutama vuosi sitten. Oikeita talonpoikiahan reitillä ei nykyään juuri tapaa.

Puissa näkyi jotain maalijälkiä, mutta niistä huolimatta reitti lienee aika haastava, ainakin Murtovaarasta länteen päin. Nettitietojen mukaan reittiä aiotaan kuitenkin lähiaikoina ehostaa. Astumalla metrin verran metsän puolelle polun kunto olisi ehkä selvinnyt, mutta valitettavasti olin jo ehtinyt siirtyä museomoodiin.

Lähestyimme aluetta Murtojärven rannassa olevan laavun suunnasta. Paikka toi heti mieleen Kaunislehdon talomuseon, jossa taannoin poikkesimme. 

Rakennukset olivat paria aittaa lukuunottamatta suljettuja, joten Murtovaaraan liittyvä tietoähky ei meitä uhannut. Epäilemättä museovierailusta olisi saanut enemmän irti, jos edes päärakennukseen olisi päässyt sisälle.

Museo näkyy olevan auki myös elokuussa; vieläköhän tuonne ehtisi uudestaan? Toivoakseni ovenavausmaksu koskee vain ryhmävierailuja.

Murtovaarasta palasimme takaisin Kuopioon. Matkan varrelle osui mielenkiintoisen näköistä maastoa, ainakin mitä pohjakarttaan merkittyjen laavujen ja tulipaikkojen lukumäärään tulee. Nyt meillä ei ollut mahdollista tutustua siihen, mutta ehkä joskus myöhemmin.

Miten toimitaan?

Toukokuu eteni vahvasti retkeilyautotunnelmissa. Vaikka alkukuusta ilman lämpötila ei vielä ollut kesäisissä lukemissa, auringonpaiste nosti tunnelmaa ja houkutteli meidät monille pienille viikonloppuretkille.

Kesäkuun jo lähestyessä päätimme poiketa Peurajärvellä. Jostain syystä kyse nimenomaan on Peurajärven virkistysalueesta, vaikka alueella menevät reitit ja retkeilyrakennelmat on rakennettu pikemminkin Mäntyjärven ja Iso-Valkeisen ympärille.

Peurajärvellä on joskus päiväretkeilty ja pari kertaa telttailtukin, mutta alue on myös karavaanareiden suosiossa. Vaikka en jostain syystä miellä kuuluvani tähän joukkoon, täytyyhän Peurajärven palvelut testata myös retkeilyauton kanssa. 

Retkemme aikoihin uutisoitiin siitä, miten karhu oli Kuhmossa hyökännyt rajavartijan kimppuun. Vartija oli selvinnyt tilanteesta heittäytymällä maahan ja leikkimällä kuollutta.

Vaikka Peurajärvi ei ole erämaista erämaisin, tokihan siellä liikkuu isoja eläimiä, kuten muuallakin Itä-Suomessa. Asia herätti meissä keskustelua. Jos karhuja todella on olemassa, osaisimmeko itse käyttäytyä vastaavassa tilanteessa oikein?

Yhteisiä pelisääntöjä on vähän vaikea löytää, koska meillä kummallakin on reissuillamme erilaiset vastuut. Vaimolla on repussaan eväät, jotka saattaisivat kiinnostaa myös karhua. Omassa repussani taas on Malla, joka sekin olisi karhulle vain pieni suupala.

Vaikeiden neuvottelujen jälkeen sovimme seuraavaa: mikäli joudumme karhun prokaation kohteeksi, minä heittäydyn maahan, olen liikkumatta ja suojelen Mallaa parhaan kykyni mukaan. Rouva puolestaan yrittää eväiden avulla houkutella karhun luotamme, ja jos ei muu auta, siirtää karhun voimakeinoja käyttäen toisaalle, jotta saan itse vietyä Mallan turvaan.

Illalla kävelimme iltalenkillä Mäntyjärven ympäri. Polku on oikein hieno, mutta karhuja ei näkynyt, joten suunnitelmamme jäi koeponnistamatta. Yhden käen sentään kohtasimme, mutta sekin väisteli meitä.

Palatessamme autolla toukokuisen illan viileys tuntui jo, vaikka aurinko oli yhä korkealla. 

Mäntyjärven kaakkoiskulmalla oleva pysäköintialue on varsin viihtyisä, ja sen palveluihin sisältyvät esimerkiksi laavu, käymällä ja vesipiste (kaivo). Paikalta ei myöskään ole pitkä matka Kärnänkivelle, yhdelle Pohjois-Karjalan metsien kummajaisista.