Kesäkuun alku ei tänä vuonna ollut kovin kesäinen, ainakaan Savon suunnalla. Pikemminkin säätilaa olisi voinnut luonnehtia arktiseksi, mutta retkeilyn kannalta asialla ei oikeastaan ollut merkitystä. Kun on viileämpää, lentävät ötökät eivät niin kiusaa, ja ehkä muutkin verenimijät hieman vieroksuvat kylmiä öitä.
Nämä asiat mielessäni lähdin kesäkuun alkupuolella pienelle viikonloppukiertueelle Pohjois-Karjalaan. Vaimo jäi tällä kertaa kotiin, mutta Reiska oli sitäkin innokkaammin menossa mukana.
Minulla ei ole tapana suunnitella reissujani kovin tarkkaan, ja varsinkaan nyt siihen ei ollut syytä, kun saisin matkustaa täysin oman rytmini mukaan. Kuopiosta lauantai-aamuna lähtiessäni olin päättänyt vain, että ajelen aluksi Mujejärvelle, jossa edellisen kerran poikkesin viime syksynä.
Tällä kertaa lähestyin aluetta Peurakankaan suunnasta. Ensisijaisesti siksi, että halusin poiketa Kalmoniemessä, joka oli minulle ennestään vieras paikka.
Peurakankaalle johtava tie oli hyväkuntoinen, mutta kasvamassa hiukan umpeen. Koska olin liikkeellä henkilöautoa leveämmällä ajoneuvolla, raivasin vähän puskia tien reunamilta. Pienet oksasakset ovat tällaisilla teillä liikuttaessa kätevät, ja ne ovatkin minulla aina autossa mukana. Sahakin löytyy, mutta tällä kertaa sitä ei tarvittu.
Peurakankaalle oli ennen minua saapunut yksi henkilöauto. Onneksi P-alue on tilava, joten kovin pitkään ei omaa paikkaa tarvinnut etsiä, ja tuota pikaa olinkin jo polulla.
Jo Kalmoniemeen vievän reitin alkupäässä kävi ilmi, että paikka on varsin hieno. Mäntyvoittoisen metsän ansiosta maasto on avarampaa kuin toisaalla Mujejärven ja Tetrijärven ympäristössä.
Kalmoniemi lienee saanut nimensä siitä, että sitä on joskus käytetty vainajien väliaikaisena hautauspaikkana. En tiedä, vieläkö haudat jotenkin erottuvat ympäristöstään; itse en niitä ainakaan havainnut.
Pimeän aikaan hauta-asia olisi saattanut mietityttää enemmän, mutta säpsähdin silti hieman, kun huomasin oudon hahmon seisovan niemen rannassa.
Hahmo tuijotti eleettömästi järvelle, eikä selvästikään ollut huomannut minua. Pohdin kuumeisesti, kannattaisiko vierasta lähestyä, mutta lopulta päätin olla tekemättä niin. Ehkä siksi, että hahmolla näytti olevan sarvet. Käsitykseni mukaan sarvipäisten hahmojen kanssa ei kannata yrittää iskeä juttua.
Mujejärvellä hiekkarantoja ei löydy ihan jokaisen niemen kupeesta, mutta Kalmoniemessä on yksi sellainen. Luokkaretkellistä lapsia ei rannalle ehkä mahdu, mutta yksinäinen kulkija hyvinkin helposti.
Niemestä parkkipaikalle palattuani päätin vielä käydä kääntymässä Tammikämpällä. Kämpän suuntaan vievä polku on hauskasti merkitty kuin Saksan lipulla, ainakin melkein.
Tämä osuus oli minulle ennestään tuttu, mutta kymmenessä vuodessa yksityiskohdat olivat jo haihtuneet mielestä.
Tammikämppä sijaitsee joen varressa, aavistuksen lehtoisessa paikassa. Kämpälläkään ei ollut muuta väkeä, joten henkilöautoilijat lienevät jatkaneen edemmäs Tetrijärven suuntaan.
Pohjois-Karjala on tunnettua hiisiseutua, ja paluumatkalla kohtasinkin yhden sellaisen. Hieman dinosaurusmaisen otuksen puuhastelua oli mukava hetki seurata - ja toisin kuin sarvipäisiin hahmoihin, näihin olen vuosien myötä tottunut.
Mujejärvelle olisi voinut jäädä yöksikin, mutta päätin silti jatkaa toisaalle. Mielessäni nimittäin vilkkui aiemmin kartasta bongaamani Turkkisuo, jossa näytti olevan kummallisia kaivantoja. Niitä voisi ehkä kuvata kopterilla, jos ensin hakeutuu riittävän lähelle suota.
Sopiva paikka löytyi suon pohjoispuolelta, Katajakankaalta. Kangas ei aivan ollut sellainen harvapuinen mäentöppäre kuin olin toivonut, mutta ainakin se kelpaisi kopterin lennättämiseen.
Turkkisuo näytti luonnossa ihan yhtä oudolta kuin kartallakin.
Mistään luonnon muodostelmistahan näissä ei ole kyse. Mutta miksi ihminen olisi tarkoituksella tehnyt tällaisia?
Oma arvioni on, että kaivannot eivät olekaan ihmisen aikaansaannoksia. Humanoidien tekosiahan nämä ovat, ja näkyvät varmasti korkealle avaruuteenkin. Nurmeksen oma Nazca lines!
Katajakangas ei ollut paikkana poikkeuksellisen viehättävä, ja ufojututkin hieman vaivasivat mieltä, mutta jäin silti metsäautotien silmukkaan yöksi, koska en jaksanut ajaa pidemmälle.
Illalla kävi pieni tuuri, kun kaasupullo tyhjeni sopivasti iltateetä keittäessäni. Jos kaasua olisi ollut jäljellä yhtään enemmän, pullonvaihto olisi pitänyt tehdä keskellä yötä.
Ensimmäinen 11 kilon pullo riitti siis vähäisellä käytöllä reilut neljä kuukautta. Oikeastaan kuvittelin sen riittävän pidemmälle, koska toukokuun reissulla auto lämpisi enimmäkseen sähköllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti