torstai 27. heinäkuuta 2017

Loppusuoraa pukkaa

Edellinen matkapäivä meni vähän pitkäksi. Olin oikeastaan aavistellut sellaista, ja varauduin tilanteeseen etsimällä etukäteen sopivan telttapaikan siltä varalta, että ajaminen käy raskaaksi.

Löysinkin mielestäni hyvä paikan Kallunkinjärven itärannalta. Ranta näytti niin kartassa kuin satelliittikuvissakin mukavalta, ja sinne oli jopa merkitty kota tai laavu.

Paikalle päästyämme kävi kuitenkin ilmi, että ranta oli hieno, koska kyseessä oli yleinen uimaranta. Siellä oli porukkaa, eikä hiukan kapea kangaskaistale oikein soveltunut telttailuunkaan.

Päätös jatkaa Rukalle syntyi nopeasti. Rahallisesti asian merkitys ei ollut suuri, koska nykyisin Cumulus-ketjuun kuuluvaan Rukahoviin pääsisi 62 eurolla. Aamiainenkin olisi monipuolisempi kuin telttamajoituksessa.

Kuten tavallista, edulliset hinnat kuitenkin johtivat hirmuisiin ruuhkiin. Vaikka venytimme aamiaiselle menoa mahdollisimman pitkälle, ruokasali oli aamulla tupaten täynnä. Onneksi ruokaa sentään riitti kaikille.

Toipuaksemme ruuhkista ajattelimme Rukan jälkeen hakeutua johonkin hiljaiseen paikkaan. Mikähän sellainen olisi?

Kartasta nousi jälleen kerran esiin Malahvianvaara. Paitsi että paikalla on poikkeuksellisen hieno nimi - vähän niin kuin Egyptinkorpi tai Mooseksenkuru - sen länsipuolella olevaa Aittojärveä halkoo kauniin näköinen harju, jota voisi käydä katsomassa.

Tielle päästyämme suunnitelma kuitenkin alkoi epäillyttää. Itäinen taivas nimittäin oli aivan sinisen musta. Sääennusteen mukaan tiedossa piti olla lähinnä sadekuuroja, mutta kun taivaanrantaa tuijotti, oli vaikea kuvitella sinne mitään muuta kuin salamointia ja rankkaa sadetta.

Emme suunnanneet enää yhtään idemmäksi. Ajoimme pari tuntia ja pysähdyimme sitten niityn laidassa olevaan tienvarsikahvilaan. Hätkähdin hieman, kun huomasin, että pellolla oli jotain ihmeporukkaa.


Juurihan pakenimme Rukan hälinää, kuinka taas päädyimme tällaiseen väenpaljouteen?


Vaimo siinä hetken sinnitteli tyttölöisten vieressä. Olivat kovin hiljaisia, onneksi.


Matkamme loppumetreillä koukkasimme vielä Tiilikkajärven kansallispuistoon. Olimme jo hyväksyneet sen tosiasian, että lomamme alkaa olla loppusuoralla, mutta voisimme ainakin vielä kerran syödä ulkona, ja hiukan käppäillä ympäriinsä.


Keitin pitkästä aikaa vettä Jetboilia käyttäen. Enpä edes muistanut, että homma voi olla näin vaivatonta. Vesi kiehuu niin nopeasti, että hädin tuskin ehtii ruokapussin avata. Painava laitehan se on, mutta jos keittiö on alle sadan metrin päässä autosta, asiasta ei muodostu ongelmaa.

Ennen lomaa ilmassa roikkui ajatus ajella Ruotsiin, mutta tällä kertaa tuulet puhalsivat meidät eri suuntaan. Ehkä ensi kerralla sitten.

Muuten parin viikon pienloma tuntui onnistuneelta. Vaikka olimme liikkeellä miltei päivittäin, kohtasimme poluilla lopulta vain yhden vastaantulijan. Tai kolme, jos koiratkin lasketaan. Tai pari sataa, jos viimeisen päivän peltoväki huomioidaan. Mutta aika vähän kuitenkin.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Suuria haaveita

Heräsin Inarissa melko varhain. Vaimon vielä nukkuessa minulla oli aikaa suunnitella päivän ohjelmaa. Zoomailin nettikarttoja löytääkseni jotain sellaista, johon voisimme edessä olevalla kotimatkalla vielä tutustua.

Kartasta pomppasi esiin Kemijärven ja Sallan välissä oleva Tuuravaara. U-kirjaimen muotoinen vaara kätkee syleilyynsä järven, joka on 130 metriä vaaran laen alapuolella. Lisäksi vaaralle näytti menevän polku. Varsin mielenkiintoista!

Kaupunkilomapäivästä yhä uneksinut vaimoni ei heti silmät avattuaan jakanut Tuuravaaraan liittyvää innostustani, mutta kun parempiakaan vaihtoehtoja ei noussut esiin, päätimme kotimatkalla koukata Sallan kautta.

Inarista Sallaan on melko pitkä matka, ja kello lähentelikin jo kolmea, kun viimein lähdimme kiipeämään Tuuravaaran rinnettä.

Odotusarvoni Tuuravaaraa kohtaan olivat korkealla. Toivoin, että vaaran laelta avautuisi liki alppimainen näkymä alempana olevalle Peräjärvelle.

Odotukset osoittautuivat liian suuriksi, sillä järvi enintään vilkkui puiden välistä. Muihin ilmansuuntiin yli 300 metriä korkealta vaaralta kuitenkin näkyi verraten hyvin. Pyhätunturi ainakin taisi erottua, tosin sinne ei ollutkaan matkaa kuin 50 kilometriä.

En tiedä, olisiko viereisellä Paljakalla ollut hienompaa, mutta sen laki näytti nimestä huolimatta niin umpeen kasvaneelta, että emme lähteneet yrittämään. Sen sijaan päätimme poiketa katsomassa lähistöllä olevaa Salmijoen kurua.

Kuru ei ollut aivan niin lähellä tietä kuin olin muistellut. Kurulle pääsee, kun ajaa 82-tieltä erkanevaa, hiukan kivistä soratietä noin kahdeksan kilometriä. Käveltävää jää ehkä kilometrin verran.


Samassa yhteydessä kannattaisi kai poiketa myös kolmen kilometrin päässä olevalla Kalliojärvellä, mutta tämä jäi meiltä huomiotta. Toisaalta aika ei olisi nyt riittänytkään, ja hetkeä aiemmin alkanut vesisade vei muutenkin kohteesta parhaan terän pois.

Kivikkoinen Salmijoki oli silti harmaana hetkenäkin näyttävä. Tänne täytynee tulla paremmalla kelillä uudestaan.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kääntöpaikka

Tuntuu hassulta ajaa itään ja yhtäkkiä huomata, että kello on tunnin vähemmän kuin hetkeä aiemmin. Mutta niinhän siinä käy, kun Norjaan menee Näätämön kautta.

Olimme Semekurtan jälkeen päättäneet tavoitella Kirkkoniemeä. Lähinnä siksi, ettei siellä ole koskaan käyty. Ja ehkä voisimme seuraavana päivänä kiivetä jollekin lähitunturille.

Pölähdin kuuman päivän päätteeksi verkkopaidassani Thon Hotels Kirkenesin vastaanottoon. Saadaksemme huoneen sopuisaan hintaan olimme tehneet nettivarauksen hotellin parkkipaikalla.

  • Helou! Mai neim is Hotti, I häv ä reserveissön.
  • Suomestako sitä ollaan?
  • Kyllä vain! Pääseekö saunaan?
  • Ei valitettavasti pääse. Nyt ollaan Norjassa.

Ei ole tavatonta, että Suomen rajan lähellä puhutaan suomea, mutta yllätys oli silti mukava. Järkytys sen sijaan oli se, että Norjassakin ollaan uusimassa seteleitä.

Pahimmillaan edessä on samanlainen rahanpesurumba jonka kävimme läpi päästäksemme eroon vanhenevista Ruotsin kruunuista. Tai oikeastaan vielä pahempi, koska Norjan kruunuja käyttääkseen ei riitä, että ajaa Haaparantaan.

Muuten Kirkkoniemi vaikutti ihan miellyttävältä paikalta, ainakin kesällä. Tuntuu oudolta, että siellä asuu vain 3000 ihmistä; keskusta on suuremman oloinen. Ehkä hotellien määrä hämää.

Alkuperäinen ajatuksemme oli jatkaa Kirkkoniemestä Vesisaareen (Vadsø), mutta sääennusteita tutkittuamme tulimme seuraavana aamuna toisiin aatoksiin. Vesisaaren kierros oli tietänyt ylimääräistä sadepäivää, jonka voisimme välttää ajamalla sateita päin.

Ympäröivät kukkulatkaan eivät nyt vetäneet puoleensa, vaikka olimme jo etsineet sopivan reitinkin. Norjan tunturit ovat usein ilmavia, mikä ei oikein sovi vaimolle. Ongelma olisi ehkä ratkaistavissa silmälapuilla, joita hevosetkin käyttävät, mutta mistä sellaiset olisi tähän hätään löytänyt?

Päätimme palata Suomeen. Norjan vierailumme jäi siis tällä erää alle vuorokauden mittaiseksi. Vaimo onneksi pääsi aamulla ostoksille, ja löysikin minulle kaksi T-paitaa.

Ajoimme illaksi takaisin Inariin. Majoituksen saatuamme kävimme vielä lenkillä Juutuan polulla. Juoksemiseen se soveltuukin reppuretkeilyä paremmin.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Järvien mosaiikkia

Nellimin seudusta jäi hyvä jälkimaku. Sinne menevä tie tosin oli mutkainen ja mäkinen, mutta soratieksi kuivana kesäpäivänä yllättävän hyvä. Lähiaikoina tie sitä paitsi peruskorjataan.

Vietettyämme yön Ivalossa jatkoimme kohti Sevettijärveä. Sillä suunnalla ei ole aiemmin retkeilty, joten sopivan reitin löytäminen ei ollut vaikeaa.

Päätimme tutustua Semekurtan ympäristöön, johon näppärästi pääsee Saamenpolkua pitkin. Lähdimme liikkeelle Koivuvaaran kupeesta.


Saamenpolkua olikin mukava edetä. Toki matkan varrelle mahtui parit kalmansuot, mutta ylempänä tunturissa oli kuivaa ja miellyttävää.


Ympärillä avautuvia maisemia voi kuvailla hienoiksi, lähinnä lukuisten järvien ja lampien vuoksi. Alueen korkein huippu ei nouse kuin 266 metrin korkeuteen, mutta se riittää, kun jäämerelle on vain 50 kilometriä.

Maastonsa puolesta Semekurtta muistuttaa jotenkin Keski-Ruotsin tuntureita. Ehkä sekin johtuu jäämeren läheisyydestä.


Matkalla huomasin, että vaelluskenkäni sisävuori ja samalla kalvo oli mennyt rikki. Varastossa on jo uudet kengät odottamassa, mutta mietin silti, voisiko kenkiä jotenkin korjata.

Vedenpitävyyttä tuskin saa palautettua, mutta kengillä olisi mukavampi kävellä, jos reikä ei koko ajan tuntuisi varpaan kohdalla. Jospa kengän kärkeen, sisäpuolelle, tökkäisi laastarin? Vedenpitävän laastarin!


Paluumatkalla vaimo taisi hiukan tuskastua paarmoihin, koska hän ehdotti, että pitäisimme edes yhden kaupunkipäivän. Voisi kuulemma tehdä ostoksia.

Pohdin kuumeisesti, mikä mahtaisi olla lähin kaupunki, mutta pääni oli aivan tyhjä. Lupasin silti harkita asiaa.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Nellimistä näätämöön

Sää tuntui hellivän Nellimin seutuja, joten emme tohtineet vielä poistua Koillis-Lapin maisemista. Päätimme tutustua Piilolan polkuun, joka lähtee Nellimin näätämöpuolelta, Kessintien varrelta. Alueena kyse on lähinnä Vätsäristä.


Piilolan polun koko pituus on 35 kilometriä, ja se päättyy Norjan puolelle. Reitti on kulkuyhteyksiensä puolesta hiukan pulmallinen, koska ilman omaa autoa tai taksia sekä alku- että loppupää ovat hankalasti tavoitettavissa.

Itse polkuakin sanotaan vaativaksi, lähinnä huonokuntoisten tai puuttuvien rakenteiden vuoksi. Meillä ei kuitenkaan ollut tarkoitusta patikoida koko polkua, vaan ajattelimme käydä kääntymässä Kessijärvellä. Siellä on kai joskus ollut autiotupa.

Jo alkumatkasta kävi selväksi, että polku on meille aivan liian vaativa. Suo-ojaa ylittävät tukit olivat lahoja, ja vaimo horjahti mutaan polveaan myöten.

Tiedättehän tunteen, kun nenää oikein kutittaa, mutta aivastaminen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää? Juuri siltä minusta tuntui, kun yritin huulta purren opastaa vaimoa takaisin polulle.

Mutaisia osuuksia oli enemmänkin, ja vähän ennen autiotupaa rouva putosi mutaiseen ojaan vielä uudestaankin. Tällä kertaa molemmin jaloin, mutta vielä syvemmälle ja miltei eteenpäin kaatuen.

Enintään vienosti hymyillen kannustin taas vaimoa, kun hän taisteli itsensä ojasta ylös. Harmi, ettei näitä hetkiä ole soveliasta kuvata edes opetustarkoitusta varten.

Lohdutin vaimoa sillä, että jotkut maksavat mutakylvyistä suuria summia. Ja onhan naisia, jotka vapaaehtoisesti sutivat kuraa naamaansakin.

Kessijärven autiotupa ei enää ole yleisessä käytössä, emmekä siten jääneet paikalle kahvittelemaan. Aivan pitkospuiden vieressä oli nokkosiakin, joten katsoin paremmaksi johdattaa rouvan paluumatkalle.



Piilolan polun varrelta epäilemättä löytyy monenlaisia maisemia, mutta Kessijärvelle menevä osuus ei ollut erityisen hehkeä. Pikemminkin maasto oli karun yksitotista ja paikoin kivistä, mikä tosin ei liiemmin haitannut kulkemista.


Reitille osuneet lammet olivat kyllä kauniita, mutta ehkä Norjan päässä on vielä hienompaa.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Kohti Petsamoa

Mielessäni on jo pitkään vilkkunut ajatus poiketa Sarmitunturilla - tai Tsarmitunturilla, kuten se myös jollain kielellä kirjoitetaan. Kuopiosta on kuitenkin pitkä matka Ivalon taakse, ja hanke on peruuntunut useaan otteeseen milloin mistäkin syystä.

Nyt kuitenkin näytti siltä, että nousu Sarmitunturille toteutuu. Ivalo osui sopivasti reittimme varrelle, eikä Sarmitunturille olisi sieltä kuin nelisenkymmentä kilometriä.

Helpoiten Sarmitunturille pääsee, kun kun ajaa Ivalosta Nellimin suuntaan 30 km ja kääntyy sitten oikealle Kontosjärventielle. Polku tunturiin lähtee noin kymmenen kilometrin jälkeen tien oikealta puolelta.

Toinen vaihtoehto on ajaa Kontosjärventietä vielä muutama sata metriä pidemmälle. Tie ylittää joen, minkä jälkeen oikealle erkanee sorakuopalle menevä pienempi tie. Kuopan reunamille voi jättää auton, ja metsäautotietä / mönkkäriuraa pitkin pääsee itse polulle.

Tunturiin on matkaa viitisen kilometriä suuntaansa. Reittiä ei virallisesti ole merkitty, mutta puita on kuitenkin pilkoitettu niin, että selvästi erottuva polku on päässyt syntymään.



Tunturin laella näkyi jonkinlainen rakennelma, jota toiveikkaasti arvelin näkötorniksi, mutta kyseessä olikin kolmiomittaustornin raato. Toisaalta ei näkötornille varsinaisesti ollut tarvettakaan.


Sää ei ollut aurinkoinen, mutta miellyttävä silti, kuten vehreä tunturin laki muutenkin. Viihdyimme tunturissa pitkän tovin, joten rouvallakin oli aikaa harjoitella kivellä istumista.


Tunturista laskeuduttuamme jatkoimme kohti Nellimiä tarkoituksenamme yöpyä erähotellissa. Onnistuimmekin saamaan huoneen, vaikka muitakin yöpyjiä oli runsaasti.

Nellimin erähotelli ei ole ihan uusi juttu, mutta yrityksen toiminta on viime aikoina laajentunut aika lailla. Suljetun kyläkoulun tiloihin rakennettu majoitus on tosiaan hotellitasoista, ja uudet huoneet siistejä.

Aluelle on rakennettu myös hirsitaloja, jotka täydentävät majoitusvalikoimaa.


Minulla on ollut sellainen käsitys, että Nellimissä vierailee enemmän ulkomaisia ryhmiä kuin kotimaisia matkailijoita. Näen joka tapauksessa Nellimin tulevaisuuden valoisana. Tällaisille tuotteille ja palveluille on kysyntää.

Paikalla ei nyt näkynyt venäläisiä turisteja, mutta jos he innostuvat Nellimistä, vain taivas on rajana alueen kasvulle. Arvelen, että ensimmäisenä rakennettaisiin kanava Murmanskista Nellimiin. Sitä pitkin kelpaisi venäläisten matkustaa Nellimiin huvijahdeilla, jäänmurtajilla ja sukellusveneillä.

Sata vuotta pöydällä pyörinyt jäämeren rautatiekin valmistuisi hetkessä. Samassa rytäkässä venäläiset varmaankin lahjoittaisivat meille Petsamon alueen; ihan vaan siksi, ettei heidän tarvitse itse rakentaa kaikkea. Suomi-neito arvostaisi kyllä.

Keski-eurooppalaiset tietysti saapuisivat paikalle lentokoneilla, jotka laskeutuvat Nellimin kansainväliselle lentokentälle. Ja kaiken tämän liikehdinnän tuottaman vaurauden myötä nellimiläiset saisivat uuden kyläkoulun, ehkä oman yliopistonkin.

Suomen kokoisessa maassa asialla toki olisi myös haittapuolensa. Syrjäisemmät alueet - kuten esimerkiksi nykyinen pääkaupunkiseutu - todennäköisesti kärsisivät Nellimin noususta.

On vaikea kuvitella, miksi rikkaat amerikkalaiset haluaisivat nousta maihin Katajanokalla, kun loistoristeilijät voisivat suoraan purjehtia Pahtalahden Rautaporttiin.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Summamutikassa

Retkikohteita tulee nykyään etsittyä vähän erilaisella otteella kuin ennen. Yleensä päiväretkiemme kohteina ovat merkityt reitit, koska ne syntyvät useimmiten sellaisille seuduille, joissa on jotain nähtävää.

Aika monta Itä- ja Pohjois-Suomen reittiä on kuitenkin koluttu. Niinpä joskus tuleekin etsittyä kartasta paikkoja, jotka muuten vain vaikuttavat mielenkiintoisilta. Joskus tällä menetelmällä löytyy helmiä, toisinaan taas päätyy keskelle rämeikköä.

Savukoskelta 15 kilometriä itään löytyy hauskan näköinen luonnonmuodostelma (Pyhäkuru). Koska olimme jo valmiiksi Savukoskella, päätimme hakeutua jyrkkäreunaisen rotkon luo.

Retkikartan mukaan lähistöllä (Iso-Marjavaaran itäpuolella) olisi myös kaksi pienempää tähdellä merkittyä luonnonnähtävyyttä, joiden tyypistä ei kuitenkaan ollut tietoa. Koska ne olivat samalla suunnalla, päätimme tarkistaa nekin.


En tiedä, millä kriteereillä retkikartan nähtävyyskohteet valitaan, mutta emme löytäneet paikalta mitään sellaista, jonka olisimme osanneet liittää kartan merkintöihin. Poroaitaus tähden osoittamalla paikalla kyllä oli, mutta tuskin sellaista luonnonnähtävyydeksi luokitellaan?

Olisi hyvä, jos kartan selite kertoisi vähän tarkemmin, mistä kohteessa on kyse. Toista tähteä emme edes viitsineet käydä katsomassa, koska ensimmäinen tapaus oli niin epäselvä.

Pyhäkuru sen sijaan löytyi, ja uudehkon metsäautotien ansiosta autolla pääsi lähemmäksi kohdetta kuin mitä kartasta oli pääteltävissä.

Rotkon reunamat olivat tosiaan jyrkät, mutta puuston vuoksi kuru ei näyttäytynyt aivan täydessä komeudessaan. Paikoin rinteeltä kuitenkin avautui mukava näköala kauempana oleville tuntureille ja vaaroille.

Ollessamme jo paluumatkalla 965-tielle huomasimme, että Iso-Marjavaaran rinteessä, näätämön puolella, on oikeastaan aika hienot kalliot. Marjavaarakin on liki 350 metriä korkea, joten sieltähän voisi näkyä kauaskin!

Pysäköimme auton vaaran pohjoispuolella olevalle levikkeelle, jonka vierestä lähti kutsuvan oloinen mönkkäriura ylös vaaralle.


Jo vartin jälkeen seisoimme vaaran rinteessä kivikossa, josta avautui upea näköala itään! Kaivoimme kuksat repusta ja istahdimme kiville kahvittelemaan.

Itärinteessä oli myös erikoisia poteroita, vähän kuin kivisiä tähystystorneja, mutta matalampia. Mahtavatko ne olla sodan peruja vai kenties myöhempää tekoa? Luonnon muovaamilta ne eivät näyttäneet.

Mutta paarmoja, sellaisia peukalon kokoisia, niitä oli liikaa. Vaikka vaaralla puhaltava tuuli vei hyttyset mennessään, paarmoja pörräsi jatkuvasti ympäriinsä.

Puremilta on helppo suojautua vaatetuksella, mutta miten estää paarmoja tarttumasta sulatejuustoon? Ja osa tietysti lentää kahvikuppiin ja kuolee sinne.

En yleensä käytä mitään hyönteiskarkottimia, mutta jotain hyttyssavuja pitäisi ehkä kokeilla. En tosin tiedä, onko niitä edes tarkoitettu paarmojen torjuntaan.

Onni taisi silti suosia meitä päivän retkikohdearvonnassa. Ei ehkä pääpalkinnon edestä, mutta mielekkään aamupäiväohjelman verran kuitenkin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Ladanivatunturi

Ranualta matkamme jatkui kohti Rovaniemeä. Matkan iso kuva oli se, että pohjoista tavoitellaan, mutta yhtään idemmäksi ei sateiden vuoksi kannata vielä ajaa.

Päädyimme illaksi Leville. Retkettömän päivän päätteeksi kävin juoksemassa Levitunturin huipulle. Tällä kertaa tajusin ottaa mukaan kännykän, joka edellisellä kerralla jäi hotellille.


Seuraavana aamuna alkoi näyttää siltä, että Itä-Lappiin voisi viimein yrittää. Karttaa tuijotettuamme päivän retkikohteeksi valikoitui Pelkosenniemen ja Savukosken rajamailla oleva Nivatunturi.

Nivatunturiin pääsee etelän suunnasta kahta reittiä. Matarakankaantien kautta matkaa kertyisi kymmenisen kilometriä, mutta metsäautotien kunto oli arvoitus. Matalaisentietä pitkin matkaa puolestaan olisi 16 kilometriä, mutta tietä kehuttiin netissä paremmaksi.

Kurkkasimme ensin Matalaisentielle, jonka alussa oleva liikennemerkki kuitenkin varoitti tien huonosta kunnosta. Jokseenkin ajettavalta - joskin kuoppaiselta - se näytti, mutta 16 km voi tuntua pitkältä, jos edessä on yllätyksiä.

Jatkoimme Matarakankaantien risteykseen. Tien alkupää vaikutti edellistä paremmalta, ja matkakin olisi olennaisesti lyhyempi. Tästä mennään!

Olisi ehkä pitänyt tajuta, ettei Matarakankaantiekään olisi päästä päähän tasaista hiekkakangasta, varsinkaan kahden sadepäivän jälkeen. Jossain Pirunpaskanmaan paikkeilla aloimmekin kutsua kohdetta Ladanivatunturiksi.

Matkalla piti raivata puskiakin, mutta vajaan tunnin jälkeen tunturi ilmestyi näkyviin. Toinen reittivaihtoehto olisi silti saattanut olla mielekkäämpi.

Odotusarvo oli, että tunturiin nouseva polku olisi kivinen ja hiukan hankala. Sateen jälkeen maasto ainakin oli märkää, ja reitin alussa polku virtasikin iloisesti meitä vastaan. Lähdimme kahlaamaan kohti polun yläjuoksua.


Ylempänä onneksi oli kuivempaa, eikä tunturin rinnekään ollut ihan niin rakkainen kuin mitä olimme kuvitelleet. Varsinkin laki oli yllättävän helppokulkuinen, ja telttapaikkakin olisi tarvittaessa löytynyt helposti.


Palovartijan maja oli pieni ja vähän vinossakin, mutta vieraskirjan mukaan vierailijoita näytti silti käyvän säännöllisesti. Yli puolen vuosisadan takaiset riimittelyt tuvan seinässä olivat jotenkin kiehtovia.


Maisematkin olivat kohdillaan, vaikka lähikukkuloita ei oikein osannut nimetäkään. Ennestään tuttu Kivitunturi ainakin jäi muiden mäkien taakse.

Koska olimme jo mennessä raivanneet tien auki, paluu takaisin päätielle sujui menomatkaa nopeammin. Yöksi vetäydyimme Samperin Savottaan.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tiukka vasen

Olimme kolmessa päivässä ehtineet hädin tuskin Kuusamoon asti. UKK-reitti tuntui kaiken vitkastelun jälkeen jo tutulta ja turvalliselta. Aloimmekin kutsua sitä Paasikiven-Kekkosen linjaksi.

Kuusamossa yövyttyämme matkamme koki ensimmäisen suunnanmuutoksen. Näytti nimittäin siltä, että maan itäosaan vyöryy sateita, joita riittäisi vielä seuraavaksi päiväksikin. Alunperin tarkoituksemme oli jatkaa Kuusamosta pohjoiseen, mutta päätimmekin kääntyä länteen.

Lännessä vastaan tulisi ainakin Korouoma, mutta siellä poikkesimme edellisenä kesänä. Korouomasta turkuun löytyy onneksi muitakin kiinnostavia polkuja, kuten esimerkiksi Simojärven reitti. Otimme uuden kurssin kohti Ranuaa.

Korvajoen suistosta lähtevä rengasreitti kiertää Tuppilammen kautta Simojärvelle, ja sieltä edelleen takaisin lähtöpaikkaan.

Tuppilammen nuotiopaikassa ei varsinaisesti ollut mitään vikaa...


... mutta Simojärvellä palveluihin sisältyi jopa keittokatos. Paikkakin oli hieno, etenkin telttailua ajatellen.



Muutenkin reitti oli hyvin vaihteleva. Reiluun kymmeneen kilometriin mahtui niin hiekkaisia harjuja, kangasmetsää ja jyrkkiä kallioita kuin soita ja hiekkarantojakin.



Korvajoelle palatessamme kohtasimme polulla ensimmäisen ihmisen neljään päivään. Silloinkin vastaan rymisteli ensimmäisenä haukkuva koira, mikä vähän säikäytti.

Yöksi päädyimme Ranualle, hotelli Ilveslinnaan. Illallisella tarjoiltiin katajanmarjoilla maustettua kotikaljaa. Join sitä retken jälkeen janooni, ehkä vähän liikaakin. Piti lopettaa, kun päässä alkoi humista.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Rajan pintaan

Kuhmon ja Kuusamon välillä on kyllä paljon mielenkiintoista. Suuri osa paikoista on myös helposti tavoitettavissa, kuten esimerkiksi Puraksen lähellä oleva, kauniilta kuulostava Hietajärvi.

Laskeutumisemme Purakseen ei silti ollut ihan ongelmaton. Ensin vaimo unohti lompakkonsa kaupan vessaan, ja vähän myöhemmin osan ostoksista kaupan kassalle. Elämäni tämän sirkuksen tirehtöörinä on ajoittain vaativaa.

Selviydyimme kuitenkin Hietajärven luoteiskulmalle, josta on hyvä ponnistaa järven rantaa pitkin etenevälle UKK-reitille. Kävimme aluksi kääntymässä rajavyöhykkeen suunnassa, Härkölammilla, ja palasimme sitten Tontinniemen laavulle, jota varsinaisesti tavoittelimme.



Hietajärvi tuotti pienoisen pettymyksen. Sen nimihän synnyttää mielikuvan hiekkarantaisesta, kirkasvetisestä järvestä, joka houkuttelee uittamaan varpaita rantavedessä.

Järven rannat kuitenkin olivat ruohikkoisia, ainakin pohjoispäässä. Tontinniemen eteläpuolella näkyy kartassa hiekkainen ranta, jota tietysti menimme katsomaan, mutta aivan parhaiden uimarantojen tasolle ei sekään yltänyt.


Hietajärveltä matkamme jatkui hiukan pohjoisempana olevalle Kivijärvelle. Se ei kuulostanut yhtä kauniilta, mutta oli todellisuudessa hienompi.

Varsinkin järven länsirantaa menevä polku oli mukavaa kulkea, ainakin Ryvikköniemeen asti. Niemen jälkeen polku muuttui suomaiseksi ja vähän rytöiseksi.


Kivijärvi on hyvin lähellä rajaa, eikä järven itärannalle olekaan tästä syystä asiaa. Pohjoispään nuotiopaikalta ei ole rajavyöhykkeelle kuin pari sataa metriä, joten ilmansuuntien kanssa saa olla tarkkana.

Mietin kulkiessani, että ilmansuuntiin liittyvät sanat on valittu suomen kieleen jotenkin huolimattomasti. Pääilmansuunnat sentään ovat selvät, mutta väli-ilmansuunnat menevät ainakin itseltäni sekaisin.

Varsinkin lounas ja luode on helppo sekoittaa, koska ne muistuttavat toisiaan. Olisi parempi, jos väli-ilmansuuntina käytettäisiin termejä, jotka kaikki muistavat ilman mietiskelyä.

Koillinen-kaakko-lounas-luode voitaisiinkin korvata vaikkapa rimpsulla näätämö-lappeenranta-turku-kilpisjärvi. Ennen sotaa syntyneet voisivat halutessaan käyttää näätämön sijasta petsamoa.

Käytäntö ei tietenkään toimisi ulkomailla liikuttaessa, mutta mikä pakko se on matkustaa Suomen rajojen ulkopuolelle?

Ahvenanmaalaisiakin uudet termit voisivat hetken hämmentää, mutta siellä varmasti keksittäisiin selitys sille, miksi Turkuun päästäkseen täytyy tosiasiassa suunnistaa näätämöön.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Sata paarmaa iskee tulta

Kuhmon Kalevala-hotellissa nukutun yön jälkeen päätimme kurvata kohti tuntureita. Helpoiten se onnistuisi, kun jatkamme Kuhmosta itään, kohti Kiekinkoskea. Tien pohjoispuolelta nimittäin löytyvät Luulaja- ja Tunturi-nimiset paikat. Jonkinlaisesta itsepetoksestahan tässä saattaa olla kyse, mutta ei haittaa!


Päivän ensimmäiseksi retkikohteeksi oli valikoitunut Kylmänjärvi ja sitä halkova hauskan näköinen harju. UKK-reittikin kulkee sen kautta, joten tuskin harju ihan pilalla on.

Lähdimme liikkeelle Ryönänkankaalta, mikä jälkikäteen ajatellen oli huono valinta. Olisi kannattanut ajaa lähemmäksi Kylmänjärveä, koska Laiskansaaren kautta kulkeva osuus ei ollut erityisen hehkeä.

Varsinainen särkkäosuus (Kylmänsärkät) sen sijaan oli messevä.


Patikoimme Rapalammen laavulle, joka sekin oli mainiolla paikalla. Mutta missä kaikki ihmiset ovat? Luulisi, että tänne riittäisi kesäviikonloppuna väkeä.



Polku olisi jatkunut edelleen kohti Elimyssaloa, mutta me palasimme samaa reittiä takaisin autolle. Päivän toiseksi kohteeksi olimme nimittäin valinneet Teerinen-lammen, jonne UKK-reitti Elimyssalosta edelleen jatkuisi.

Parkkipaikan löytäminen Viiksimoon menevän tien varrelta osoittautui kuitenkin vaikeaksi, joten Teerinen vaihtui hieman pohjoisempana sijaisevaan Iso-Tahkoseen. Sinne vievä polku kulkisi Kylmänsärkkien ja Kylmänjärven kautta.

Siis hetkinen... Taas Kylmänsärkät ja Kylmänjärvi? Ovatko kaikki paikat täällä saman nimisiä?

No, ehkä se ei ole niin tarkkaa. Iso-Tahkosen rannassakin oli hyvä paistatella päivää. Myös siellä saimme olla kahdestaan.


Hyttysiä enemmän kiusaa oli paarmoista, joita pörräsi metsässä aika lailla. Varsinkin autolle palattuamme niitä oli runsaasti, ehkä muutamia kymmeniä.

Vaikka saimme kabiinin tyhjäksi pörriäisistä, ne seurasivat autoa vielä kilometrin tai kaksi. Paarmahan lentää yllättävän kovaa, ja vasta 30 - 40 km/h nopeus sai ne katoamaan auton taustapeilistä.

Surullisinta asiassa kuitenkin on paarmojen itsetuhoisuus. Kun auton pysäköi metsään, paarmat tunkevat aivan väkisin autoon sisälle. Jos paarmoja ei polulle lähtiessään hätistele autosta pois, ne ovat retken jälkeen aivan kanttuvei.

Alkää hyvät ihmiset jättäkö paarmaa kuumaan autoon!

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Voidellen sotaan

Kesälomakausi jatkuu, onpa kiva taas päästä tien päälle! Matkakohteiden valinta tosin tuottaa jälleen päänvaivaa, mutta ainahan sitä on jotain keksitty.

Tällä kertaa halusimme pelata varman päälle ja lähdimme loman alkajaisiksi Kuhmon suuntaan. Yksi lomaan liittyvistä teemoista oli, että voisimme kiertää katsomassa retkikartta.fi:stä löytyviä nähtävyydeksi merkittyjä kohteita.

Koska minä ajan autoa, minä myös viime kädessä päätän, mihin mennään. Välillä tuntuu siltä, ettei vaimo aina arvosta reittivalintojani. Lähinnä siksi, että omat suosikkikohteeni sijaitsevat usein sellaisilla seuduilla, missä liikkuu eläimiä. Mitä isompia, sen parempi.

Vaimokin jossain määrin tykkää eläimistä, mutta ei oikein siedä karhuja. Tai sietää on ehkä väärä sana, mutta suotavaa joka tapauksessa olisi, jos karhuja ei liiemmin näkyisi.

Madaltaakseni retkikohteisiin liittyvää kynnystä päädin voidella vaimoa Citymarketista ostamani voimajuoman avulla. Arvelin, että pieni herkku ennen retkeä nautittuna vie turhat ajatukset pois ja muutenkin keventää askelta.


Juoma on kuulemma hyvää, vaikka joku toisen niminen tuote olisi ehkä soveltunut tarkoitukseen paremmin.

Nurmeksen ohitettuamme päädyimme ensi alkuun Petranpolulle. Erkanimme 75-tieltä Kaunistontielle, jota pitkin pääsee Koiravaaran ja Honkavaaran välimaastoon. Tie ei ollut sorateiden aatelia, mutta onneksi lomalla ei ole kiire.

Kävimme kääntymässä Honkavaaran ja Kaivoslammen laavuilla. Ensin mainittu oli aavistuksen hyttysherkällä paikalla, mutta pieni taistelu toisaalta kuuluu tähän lajiin.


Olin jo ennen matkaa huomioinut, että pureviin ja pistäviin hyönteisiin kannattaisi jotenkin varautua. Ostinkin Stadiumista kevyen juoksutakin, jossa on huppu.


Takki ei vaikuta erityisen laadukkaalta, mutta hyttysiltä se suojaa hyvin. Oikeastaan niin hyvin, että ostin myöhemmin toisenkin samanlaisen takin, isomman vain ja eri värisen. Kävi nimittäin ilmi, että normaalisti käyttämäni M-koko on kulkiessa vähän pieni, koska reppu rajoittaa takin liikettä, eikä kangas juurikaan veny.

Kun alle pukee vain verkkopaidan, takkia voi käyttää parinkymmenen asteen lämpötilassakin. Verkkopaidan kanssa takkia ei toisaalta voi riisuakaan, koska turhapuroefekti saattaisi häiritä vastaantulijoita.