sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Isolla kauhalla

Jouduimme huonerajoitusten vuoksi poistumaan Björklidenistä, joten päätimme kokeilla Abiskoa, josta onnistuimmekin saamaan STF-pohjaisen majoituksen yhdeksi yöksi. Se sopi meille, koska myös Abiskossa oli mukavan rauhallista.

Huonetta varatessani opin, mitä eroa on double- ja twin-huoneilla. Twin-huoneessa on kaksi erillistä sänkyä, jotka tosin voivat olla kiinni toisissaan. Double-huoneessa on yksi iso sänky, ja STF-hinta on 500 kruunua kalliimpi. Kruunujen tuhoamista ajatellen jälkimmäinen siis on parempi, mutta valitsimme kuitenkin ensimmäisen.

Abisko on kuulemma Ruotsin vähäsateisin paikka, mikä ei tietysti kerro aurigonpaisteen määrästä mitään. Nyt auringonvaloa kuitenkin tarjoiltiin isolla kauhalla.

Rouva olisi tänäänkin halunnut lähteä lumikenkäilemään, mutta lähdimme silti asiasta keskusteltuamme hinkkamaan suksilla kohti Abiskojaurea. Se olikin hyvä valinta, koska tunturiin nouseva talvireitti on verrattain helppo. Kesällähän tästä on joskus mentykin.



Menomatkalla tapasimme ahkiota vetävän miehen, joka kertoi lähteneensä reissuun jo helmikuun puolessa välissä. Reilussa parissa kuukaudessa Norrbottenia ehtii nähdä enemmänkin, ja matkan varrelle varmasti osuu synkempiäkin päiviä.

Abiskojauren tuvalle asti emme suksineet, vaan pidimme evästaukoa Keronin kupeessa, ja käännyimme sitten takaisin Abiskoon. Vaikka lunta oli edelleen runsaasti, aurinko oli sieltä täältä paljastanut pieniä töppäreitä, joilla istuskelu liki tuulettomassa säässä oli mukavaa.


Hiihdin nyt ensimmäistä kertaa tämän talven aikana Kolleneilla. Joka paikassa niillä ei voi uran kapeuden vuoksi luistella, mutta missä leveyttä riittää, matka etenee paremmin kuin tervatuilla pertsasuksilla. Abiskojauren suuntaan menevällä reitillä ei ole isoja nousujakaan.

Rouva pisteli menemään pitopohjasuksilla, eikä loman alussa vaivanneesta oireilusta ollut nyt tietoakaan. Liittyikö ongelma jotenkin luisteluhiihtoon?

Pitäisi ehkä kysyä neuvoa lääkäriltä. Omat hoitosuositukseni perustuvat yleensä riittävään määrään toistoja, mutta niitä vaimo ei arvosta.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Kolonnekjøring

Lähdettyämme Bardufossista ajoimme aluksi keväisessä säässä kohti Narvikia...


... koukataksemme sitten Ruotsiin nousevalle E10-tielle.

Olin koko aamun pohtinut, pitäisikö Riksgränsenista varata majoitus etukäteen. Mitä jos siellä onkin ihan kauheat markkinat?

Aikaa pähkäilyyn ainakin riitti, sillä E10-tie oli hetken suljettuna huonon sään vuoksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että odottelimme jonossa puolisen tuntia, minkä jälkeen tielaitoksen auto johdatti kertyneen letkan Bjørnfjellin yli. Mielestäni sää tai keli ei olisi edellyttänyt tuollaista operaatiota, mutta tottapa paikalliset tietävät asiat paremmin.


Ruotsin puolelle päästyämme kurvasimme hotelli Riksgränsenin pihaan. Hyvin pian aloimme tuntea tyytyväisyyttä siitä, että huonevaraus oli jäänyt tekemättä. Väkeä nimittäin oli ihan liikaa, ja autojakin kuin Mannerheimintiellä.

Edelleen kovaa puhaltanut, lunta nostattava tuuli lisäsi tunnetta, että hulinasta on päästävä pois. Mutta minne?

Jos Riksgränsen on täynnä, tilanne Björklidenissä tai Abiskossa tuskin on yhtään lohdullisempi. Täytyykö tässä ajaa Kiirunaan asti, tai peräti Suomeen? Toista peräkkäistä ajopäivää emme todellakaan toivoneet.

Poistuimme vikkelästi Riksgränsenistä, mutta päätimme silti käydä katsomassa, miltä meno Björklidenissä näyttäisi. Hämmästyimme suuresti seesteisyyttä, joka tunturikylässä vallitsi. Lapset laskivat pulkkamäkeä Fjället-hotellin edustalla, autopaikka löytyi muutamassa sekunnissa ja taisipa rinteestä kuulua kerubien lauluakin.

Kaiken kukkuraksi saimme huoneen -50% alennuksella. Huoneen siivousta piti tosin hetki odotella, mutta homman tultua valmiiksi pakkasimme reppumme ja lähdimme tunturin kupeeseen lumikenkäilemään. Vaikka hiihtäminen tuottikin aiemmin vaikeuksia, lumikenkien kanssa rouva kirmasi tunturissa kuin gaselli.





Olemme parhaamme mukaan yrittäneet päästä vanhenevista kruunuista eroon, mutta rahan peseminen etenee silti tuskastuttavan hitaasti. Björklidenissä tarjoutui mahdollisuus nopeuttaa prosessia, kun huomasin, että hotellin vitriinissä on kiviä myytävänä.


Jos ostaisin parikymmentä kiveä, ongelma olisi likipitäen ratkaistu. Kivet saattoivat olla jotenkin erityisiä (taivaalta pudonneita, hoitavia kiviä tms.), mutta kaupan mielekkyys arvelutti silti.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Ohilaukaus

Olimme ennen lomamatkaa puhuneet mahdollisuudesta poiketa Pohjois-Ruotsin tunturikeskuksissa. Emme ole aiemmin vierailleet Abiskon suunnalla talviaikaan, mutta nyt ajatus vaikutti sääennusteidenkin pohjalta mielekkäältä.

Maastohiihtolatuja ei Abiskosta, Björklidenistä tai Riskgränsenistä ylenpalttisesti löydy, mutta se ei nyt haittaisi, koska vaimolla on muutenkin vaikeuksia hiihtämisen kanssa. Lumikengät ovat matkassa, joten pääsemme kyllä tunturiin ilman suksiakin.

Otimme aluksi Jerikseltä suunnan kohti Kilpisjärveä. Jos onnistuisimme saamaan Kilpisjärveltä majapaikan, jäisimme sinne yöksi. Muussa tapauksessa jatkaisimme eteenpäin, mahdollisesti Tromssaan.


Hotelli Kilpis oli täynnä, joten B-suunnitelman mukaisesti varasimme parin yön majoituksen Tromssan Scandic Ishavshotellista. Tromssa alkoi muutenkin tuntua hyvältä vaihtoehdolta, koska netistä löytyneen latukarttapalvelun perusteella kaupungin ympärillä on runsaasti maastohiihtolatuja, jotka kiinnostivat ainakin itseäni.

Hotellin valintaan vaikutti merkittävästi se, että kohteessa ei näyttänyt olevan pysäköintiongelmaa ("Hotellissamme on joko ulkopysäköintialue tai pysäköintihalli."). Kun autoon on joskus lomamatkalla murtauduttu, sitä nykyään kiinnittää huomiota siihen, mihin vaununsa jättää.

Laskeuduttuamme Kilpisjärveltä Skibotniin ehdimme huolestua lumen määrästä, nimenomaan sen vähyydestä. Avoveden läheisyys oli sulattanut lumet liki kokonaan, eikä hiihtämisestä olisi vuonon rantamilla tullut mitään.

Tromssaan päästyämme asiat alkoivat muutenkin monimutkaistua. Kävi ilmi, että valitsemallamme hotellilla ei ollut sen enempää ulkopysäköintialuetta kuin pysäköintihalliakaan.

Pysäköinti oli mahdollista ainoastaan kadunvarsipaikoilla - joita saarelle rakennetussa ahtaassa kaupungissa on vähän - tai Norjan tapaan maanalaisissa pysäköintihalleissa/-tunneleissa. Olisi ollut helpompaa liikkua laivalla, koska silloin hotelliin olisi voinut lompsia miltei suoraan kannelta.


Lähin pysäköintitunneli sijaitsi puolen kilometrin päässä. Kävelymatkana se on ihan OK, mutta jos romppeet täytyy kantaa hotellille kahdessa erässä, auto olisi liian kaukana.

Sama ongelma vaivasi useita muitakin keskusta-alueen hotelleja. Meille olisi hyvin kelvannut lentokentän läheisyydessä ollut hotelli, jossa toissa kesänä vietimme muutaman yön, mutta sitä ei enää ollut.

Ajettuamme muutaman kierroksen korttelirallia hotellin edustalla aloimme kypsyä tilanteeseen. Pitäisikö unohtaa Tromssa ja jatkaa eteenpäin? Ajatusta tuki sekin seikka, että pikainen tutustuminen lähistöllä olevaan hiihtoalueeseen tuotti pettymyksen, joka ei tosin johtunut lumen puutteesta.


Koska ei vielä ollut myöhä, peruimme hotellivarauksemme ja lähdimme ajamaan kohti Narvikia. Ajomatka tuntui norjalaiseen tapaan ylimaallisen pitkältä, ja lopulta päädyimmekin yöksi Bardufossista löytämäämme hotelliin.

Hotellirakennus oli vanha ja aavistuksen kämäinen, joten valinta ehti hetken harmittaa. Hintaan sisältynyt iltapala (kukkakaalikeittoa, leipää, teetä, vohveleita hillolla yms.) kuitenkin kompensoi asiaa. "Hyvä ruoka, parempi mieli", kuten sanonta kuuluu.

Mutta hiihtopäivää tästä ei tullut, tuli ajopäivä.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Alkuvaikeuksia

Päädyimme loman alkajaisiksi Jerikselle. Ajatus oli, että avaamme pelin hiihtämällä jonkun pikkusievän lenkin. Reitti Pallakselta Torassiepin kautta Jerikselle olisi juuri sellainen: aamubussilla ylös Pallas-hotellille, ja sitten alamäkeen lipsutellen takaisin hotelli Jerikselle.

Kun sauvalla lyö muutaman kerran vauhtia, matkaan menee parisen tuntia, joten ehtisimme hyvin Jerikselle ennen puoliltapäivin saapuvia lumisateita. Latukin oli juuri aamupäivän aikana lanattu.

Mäntyrovalle laskeuduttuamme vaimo mainitsi, että hänellä oli vaikeuksia pysyä minun perässäni. Siis alamäessä?! Onko jotain pielessä?

Kun alamäki taittui tasamaaksi, vaikeudet lisääntyivät. Emme todellakaan hiihtäneet kovaa, mutta jouduimme silti pysähtymään muutaman sadan metrin välein vaimon vetäessä happea, vaikka latu oli tampparin jäljiltä loistokunnossa.


Lopullisesti vaimon kone leikkasi kiinni Torassiepin jälkeisissä mäissä. Olin äimän käkenä, koska minulle oli epäselvää, mistä homma oikein kiikasti.

Ongelma hengenahdistuksineen vaikutti ikävältä, joten päätimme palata Torassieppiin ja tilata taksin. Lähimmät autot olivat ajamassa koulukyytejä, joten auto kuljettajineen olisi pitäny tuoda paikalle jostain Muonion takaa. Se kuulosti hankalalta, vaikka lieneekin aika yleistä.

Seuraava vaihtoehto oli, että vaimo jää Torassieppiin odottamaan, ja itse hiihdän Jerikselle hakemaan auton. Se olisi tietänyt 1 - 2 tunnin odottelua ulkona huononevassa säässä. Paikallinen kahvilakin oli jo tältä keväältä sulkenut ovensa.

Lopulta sain maaniteltua vaimon liikkeelle hiihtämään kohti Jeristä. On kuitenkin parempi, että olemme yhdessä, jos tilanne pahenee. Olin itsekin jo poistunut hiihtotilasta, joten hidas vauhti ei enää ollut ongelma. Tarkoitus oli vaan jotenkin ryömiä takaisin hotellille.

Tässä vaiheessa keli oli jo surkea. Jerisjärven jäällä 6 - 7 metriä sekunnissa puhaltanut tuuli tukki silmät ja korvat, mutta etelästä tuleva ilma ei onneksi tuntunut kylmältä.


"Parin tunnin lenkkiin" meni lopulta liki viisi tuntia. Lomat ovat joskus alkaneet paremminkin, mutta olimme sentään päällisin puolin kunnossa ja neljän seinän sisällä.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Rahanpesua ja muuta mukavaa

Subbe taisi hiukan yllättyä kysymyksestäni.

  • Lähdetäänkö Lappiin hiihtämään?
  • Taas? Juurihan me palasimme Lapista. Mutta lähdetään vaan!
  • Otan tällä kertaa vaimonkin mukaan.
  • Ahaa. Ajaako rouvakin?
  • Ei, rouvalla ei ole ajokorttia.
  • Ai sellainen pitää olla.
  • Kyllä. Minulla on muuten uudet ajohanskatkin!
  • Aika hienot. En tosin ole varma, mitä muut autoilijat kukkakuosista ajattelevat.
  • Se ei ole olennaista. Näppylöiden ansiosta ratista saa hyvän otteen. Lisäksi kämmenpuolella on hyvä raplata radion kanavia ja selkäpuolella voi pyyhkiä kosketusnäytöstä pölyt.

Tällä kertaa päätimme suunnata länteen, Länsi-Lappiin siis. Yksi syy asialle oli se, että ruotsalaisten meneillään oleva seteliuudistus tuottaa meille edelleen ongelmia.

Viime kesänähän lakkasivat toimimasta vanhat 20, 50 ja 1000 kruunun setelit, ja tulevana kesänä (kesäkuun lopussa) saman kohtalon kokevat 100 ja 500 kruunut setelit. Sellaisia oli edelleen takavuosien lomamatkojen jäljiltä jemmassa, vaikka olemmekin aktiivisesti yrittäneet päästä niistä eroon.

Emme todennäköisesti ehtisi järkevällä tavalla kuluttaa vanhenevia seteleitä, joten ajattelimme vaihtaa ne uusiin ruotsalaisessa pankissa. Täytyy sanoa, että asiaa ei ole tehty turhan helpoksi.

Aluksi tarkoitukseni oli lompsia Nordean konttoriin Haaparannassa. Lähinnä siksi, että siellä on ennenkin asioitu saman asian tiimoilta. Konttori oli kuitenkin kadonnut, eikä uudesta osoitteesta ollut mitään tietoa.

Tien toisella puolella oli Swedbankin konttori, mutta kävi ilmi, että siellä ei käsitellä käteistä rahaa lainkaan. Rahojen vaihtaminenkaan ei siis onnistuisi.

Mutta ei hätää, viereisestä korttelista löytyi vielä Handelsbankenin toimipiste, jossa näkyi olevan jonkinlainen kassakaappikin. Kaapissa varmaankin säilytettäisiin seteleitä, joita ihmiset käyvät vaihtamassa!

Vaan ei. Setelien vaihtaminen onnistuisi ainoastaan niin, että minä annan vanhat setelit pankille, ja pankki tallettaa rahan tililleni. Mutta minulla ei ole tiliä Handelsbankenissa, enkä ajatellut sellaista perustaakaan yksinomaan ruotsalaisten seteliuudistuksen vuoksi.

Nordeassa tili olisi ollut, mutta sain kuulla, että mystisesti kadonnut Nordean konttori on siirtynyt Kalixiin, liki 70 kilometrin päähän siis! Saavutin pankkivirkailijan kanssa yhteisymmärryksen siitä, että lienee yksinkertaisinta pistää elämä risaiseksi.

Auton tankkaaminen on sentään helppo ja järkevä tapa käyttää 500 kruunun seteleitä, mutta niitäkään ei mene kerralla kuin yksi tai kaksi. Nopeuttaaksemme rahojen kiertoa päätimme asioida ruotsalaisissa liikkeissä mahdollisimman usein.

Yleensä kuvio on sellainen, että menemme ruokakauppaan, josta rouva ostaa sukulakun tai kaksi ja maksaa ostoksensa 500 kruunun setelillä. Minä seuraan perässä, ostan oluen tai kaksi ja maksan ostokseni 500 kruunun setelillä.

Eräänlaista rahanpesua siis, mutta laillista.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Uutta nousua odotellessa

Ajaessamme viikkoa aiemmin pohjoisen suuntaan poikkesimme pikaisesti Suomutunturilla, jossa edellisen kerran vierailimme viime pääsiäisenä.

Näky oli menomatkalla hieman hämmentävä, ja sitä se oli edelleen.


Suomun hotellihan (tai nimenomaan sen vanha puoli) paloi lokakuussa 2015 liki maan tasalle. Sittemmin on yritetty selvittää, mikä tulipalon tarkalleen ottaen aiheuttikaan.

En ole perillä kaikista Suomuun liittyvistä käänteistä, mutta majoittujan silmin katsottuna tilanne vaikutti tänään jokseenkin samalta kuin vuosi aiemmin:

  • Kiinteistö rakennustelineineen on vähän keskeneräisen oloinen
  • Väliaikaiset yleiset tilat (vastaanotto, ravintola) ovat edelleen käytössä
  • Kulkeminen huoneisiin parkkipaikan puolelta on hankalaa
  • Saunaa ei ole

Toisaalta hiihtokeskus tuntuu silti perustoimintojen osalta pyörivän kohtuullisesti. Hyvätasoisen ja tilavan huoneen saa suurella todennäköisyydellä, laskettelurinteet vetävät porukkaa ja maastohiihtolatujen huolto toimii. Ravintolasta saa illalla ruokaa, ja aamupalakin on ihan kelpo.


Jos ylempänä mainitut puutteet eivät haittaa, Suomulla voi viettää rauhallista lomaa jopa pahimpina sesonkeina. Ehkä juuri tästä syystä jäimme Suomulle sen sijaan että olisimme jatkaneet esimerkiksi Rukalle, joka olisi hintansa puolesta ollut edullisempi.

Toinen Suomulle houkuttanut asia oli alueen hiihtoladut. Viime keväänä testasin vaimon kanssa pari lyhyintä latua, mutta nyt ajattelin kokeilla Viiden vaaran lenkkiä, joka kulkee Suomutunturin takamaastoissa.

Tällä kertaa latujen kunto jätti hieman toivomisen varaa. Lähilenkit (Kalliovaara, Suomukangas) olivat kyllä loistavassa kunnossa, mutta tunturin ympäryslatua ja vaarojen lenkkiä ei oltu lanattu muutamaan päivään, joten ne olivat lumisateiden jäljiltä aika pehmeässä kunnossa.

Onneksi aavistin tilanteen oikein ja lähdin liikkeelle pitopohjasuksilla, sillä luistellen viiden vaaran lenkki olisi ollut raskas. Pertsaa hiihtäen pieni pehmeys ei haitannut, ja maisemistakin nautti enemmän, kun koko energia ei mennyt mäkiä polkiessa.

Vaaralenkki oli paitsi kaunis...


... myös hyvin rauhallinen, koska vastaan ei tullut yhtään ihmistä.

Kerran tosin säikähdin ladun varressa olevaa tummaa hahmoa, jota ensin luulin noidaksi. Lapissahan noitia riittää, ja joskus ne voivat olla ilkeitäkin.


Valokuvan jälkianalyysi kuitenkin paljastaa, että kyseessä taisikin olla Darth Vader, joka sattui samaan aikaan laskemaan jäistä rinnettä alas.


Takaisin hotellille palattuani päätin mennä syömään hotellin ravintolaan. Minulla ei ollut huutava nälkä, mutta halusin omalla kulutuskäyttäytymiselläni tukea Suomun tulevaisuutta. Kiirastorstaina leipä ja viini olisivat riittäneet, mutta otinpa lisukkeeksi broilerinrintaakin.

Epäonnekseni ruokapöytäni taakse ilmestyi juuri annoksen saatuani sähköpianoa soittava live-pianisti. Kaveri soitti ihan hyvin, mutta kun minulla on vähän herkät korvat ja olin heti kaiuttimesta seuraava, ylä-äänet särisivät korvissani ikävästi.

Chiquititan alkaessa en enää tuntenut oloani kotoisaksi, vaan kumosin loput ~18 senttiä viinistäni yhdellä kulauksella ja pakenin paikalta. Olisin yhtä hyvin voinut juoda viinini suoraan pullon suusta.

Suomu oli lomamatkamme viimeinen yöpaikka. Seuraavana päivänä koukkasimme vielä Ukko-Hallan ja Paljakan hiihtokeskusten kautta, mutta ainakin Halla oli majoituksen puolesta täynnä, joten jatkoimme kotiin asti.

Yleisesti ottaen pohjoisessa tuntui vielä olevan talvinen keli, ehkä enemmän kuin tähän aikaan vuodesta yleensä. Tämä huomioiden tuntuukin hassulta, että enää pari kuukautta ja taas mennään kohti uutta talvea... Toivottavasti ensi talvena Suomun hiihtokeskuskin saa kunnolla ilmaa siipiensä alle.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pyhiä kohti

Pallakselle olisi voinut jäädä vielä muutamaksi päiväksi, mutta lähestyvä pääsiäinen alkoi työntää meitä etelään. Lehdissäkin puhuttiin täpötäysista Lapin-junista; niitä ei kannattaisi jäädä odottamaan.

Kantaessani laukkuja autolle juttelin ulkona olleen naisen kanssa. Hän oli edellisenä iltana saapunut hotellille ja tuntui jakavan ajatuksen siitä, että huhtikuu on parasta Pallaksella.

Päästyäni autolle Subbe oli jotenkin tohkeissaan.

  • Hei, tunsitko sinä tuon naisen, jonka kanssa juttelit?
  • En varsinaisesti, tosin ääni oli kyllä jotenkin tutun oloinen. Kuinka niin?
  • Se nainenhan oli... Äh, mikä se nimi taas olikaan... Pirre! Se nainen oli Pirre!
  • Pirre? Vai niin. No, Pirrekin tuntui fanittavan Pallasta.

Normaalisti ajoreitti Pallakselta kotiin kulkisi luontaisimmin Torniojokilaakson kautta, mutta kun kiire ei ollut, ratsastimme Sodankylään ja sieltä edelleen kohti Pyhä-Luostoa. Kahvittelin hetken Luostolla latukarttaa tutkien, minkä jälkeen matka jatkui vielä Pyhälle.


Pyhätunturi olikin hyvä valinta seuraavaksi kohteeksi. Pyhän ladut olivat mainiossa kunnossa, ja varsinkaan tunturin pohjoispuolen latuja en ollut aikoihin hiihtänyt. Edellisen kerran ehkä vuosia sitten suksiessani Luoston ja Pyhätunturin väliä.


Pyhätunturin eteläpuolelta kiertävä latu on minulta vielä kokonaan näkemättä, mutta osa siitä on luonnonlatua, joten sitä varten täytyy varata hieman enemmän aikaa.


Hotelli Pyhätunturin aamiaisella oli lisäkseni neljä muuta miestä. Tuntui kotoisalta, kun kaikki sanaakaan sanomatta asettautuivat aamiaissalissa maksimietäisyydelle toisistaan... Taisimme kaikki olla suomalaisia.

Kuin kontrastina tälle Pallaksella oli iso leegio ranskalaisia, jotka todennäköisesti olisivat tulleet syliin istumaan, jos muualle ei olisi mahtunut.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Sonnilauman jäljillä

Pallakselle povattu aurinkoinen päivä valkeni pilvisenä. Missä aurinko oikein luurasi? Toisaalta minulla ei ollut kiire mihinkään, joten odottelin aamulla rauhassa taivaiden aukeamista.

Olin ajatellut hiihtää Pallakselta Vuontisjärven kautta Nammalakuruun, ja sitten tunturin länsipuolta takaisin Pallakselle. Reittiin ja hiihtosuuntaan vaikuttivat entiseen tapaan monet parametrit, esimerkiksi:

  • Aurinkoisena päivänä sielua kannattaa helliä iltapäivän tunteina tunturin länsipuolella.
  • Jos tuulee kovaa etelästä, länsipuolta ei kannata hiihtää Pallaksen suuntaan (ja päinvastoin).
  • Helteellä tunturin itäpuolen ladut kantavat paremmin / pidempään.
  • Jos meinaa Pallakselta käsin pyörähtää Hannukurussa, kannattaa menomatkalla pääsääntöisesti hiihtää länsipuolta, koska itäpuolen latu on varmempi tapaus.
  • Jos repussa on konjakkia, Palkaskurua ei kannata mennä alaspäin.

Tarkoitukseni oli vältellä Lapponia-hiihtoon osallistuvaa porukkaa, mutta tänään se ei ehkä täysin onnistuisi. Himmelriikin 50 km:n hiihto nimittäin etenee Vuontisjärveltä Nammalalakurun ja Keräsjärven kautta Pallakselle, josta matka edelleen jatkuu Olokselle.

Päätin antaa lapponialaisille riittävästi etumatkaa, jotta omat manööverini eivät hidastaisi kilpaa hiihtäviä. Retken kuulain hetki ajoittui matkan alkuun.


Tunturissa oli kova tuuli, ja se puhalsi alkumatkan juuri siitä suunnasta, johon itse pyristelin. Ylhäällä Palkaskurussakin puhalsi niin, että vielä ylämäen taittuessa alamäeksikin vauhtia sai lykkiä ihan tosissaan.


Hyvä puoli tuulessa oli se, että se oli pyryttänyt kuruun pehmeää lunta, mikä helpotti laskemista. Jäisessä Palkaskurussa minua yleensä vaivaava kuolemanpelko ei nyt saanutkaan otetta, vaan mutkittelu rinnettä alas oli jopa nautinnollista.

Toisaalta vastatuuli kirvoitti jälleen hien pintaan tunturin itäpuolen aukeilla osuuksilla, ja nousu Montellin majalle ja Nammalakuruun oli vasta edessä.

Päästyäni Vuontisjärven rantaan rullasin nousukarvat suksien pohjaan. En kuitenkaan jaksaisi luistella mäkeä Nammalakuruun asti, joten voisin ihan hyvin tehdä elämäni seuraavasta tunnista hieman helpomman.

"Tästäköhän se sonnilauma meni?", pohdiskeli paikalle osunut toinen hiihtäjä vilkuillen samalla mäkeen nousevaa uraa. Niin, kyllähän liki 300 miestä jonkinlaisen mylvinnän saa aikaan. Varsinkin, kun seassa on vielä viitisenkymmentä naishiihtäjääkin.

Mietin siinä Montellille noustessani, että onkohan se dopingia, jos turaa pari minuuttia karvojen kanssa ja hölkkää sitten ylämäessä muiden ohi? Tosin ehkä vahvimmat jaksavat luistattaa suksea koko neljän kilometrin nousun ajan. Muutamia harjoitusnousuja täytyy kyllä ennen sitä olla takana.


Säätila tunturissa ei edelleenkään ollut niin umpiaurinkoinen kuin mitä ennusteet olivat antaneet ymmärtää. Pikemminkin keliä olisi voinut luonnehtia synkäksi. Välillä satoi luntakin, liekö ennustajalta menneet sääsymbolit sekaisin? Vai onko niin, että ostamani sääarpa ei vaan tällä kertaa voittanut?


Nammalakurun tuvan lämmössä oli kuitenkin kiva pitää taukoa. Hiukan väsynyt taisin tässä vaiheessa olla, koska tulin ensin lompsineeksi varaustuvan puolelle, vaikka tiesin autiotuvan olevan sisäänkäynnin oikealla puolella.


Loppumatka Pallakselle oli odotetusti myötätuulen ansiosta helpompi. Mutta aurinkoa ei edelleenkään näkynyt, vain karjalauman jäljet pehmeässä lumessa.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kurssinmuutos

Oltuamme pari päivää Saariselällä ajattelimme vaihtaa maisemaa. Matkan iso kuva oli se, että lähestyvän pääsiäissesongin alta täytyisi selvitä pois, mutta ehtisimme vielä muutamaksi vuorokaudeksi jonnekin.

Joku itäisessä Lapissa oleva kohde soveltuisi matkarytmiimme parhaiten, mutta sitten huomasin, että Pallakselle on luvassa aurinkoa.

Olin oikeastaan etukäteen päättänyt, että tällä reissulla ei kannata tavoitella Pallasta. On nimittäin Lapponia-hiihtoviikko, ja se voi hankaloittaa majoituksen löytymistä. Kartan muutenkin kaikenlaisia tapahtumia ja varsinkin niihin liittyvää hälinää.

Tulin silti jotenkin varanneeksi Pallakselta huoneen, mikä lopulta johdatti meidät Länsi-Lapin suuntaan. Ajaessamme Saariselältä Sodankylän suuntaan näin Sattasvaaran valkoisen laen vilkkuvan aukean yli. Siellähän olisi kiva käydä lumikengillä!

Ainoa ongelma oli se, että ajovarustukseni ei soveltunut lumikenkäilyyn. Koukkasimme silti Rajalaan menevälle tielle. Ainahan asiasta voi tehdä itselleen ongelman.

Ajoimme 4-tieltä 15 kilometriä Sattasvaaran lähelle. Vaara tuntui pilvisenä päivänäkin kutsuvan, mutta lumikenkäily olisi edellyttänyt, että heittäydyn munasilleni tien varteen.


Sakkoja tuskin olisin näillä leveyksillä saanut, mutta muita pahoja asioita olisi saattanut tapahtua. Ja vaikka kantavan oloinen hanki olisi helpottanut kipuamista, 200 kilometrin hikinen ajomatka Pallakselle ei houkuttanut, joten luovuin suunnitelmasta. Lumikenkäily Sattasvaaralle on kuitenkin selvää To Do -ainesta.

Olin kaavaillut, että Pallakselle päästyämme suksin lähikeroille testaamaan uusia BC-monoihini hankkimiani pohjallisia. Tunturissa oli kuitenkin inha keli, joten hylkäsin tämänkin ajatuksen.

Päivämmme siis eteni lähinnä asioita tekemättä jättäen. Toisaalta lepopäiviäkin tarvitaan, olkoon tämä sitten sellainen.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Tolosjoen kulmilla

Saariselän hiihtoladut on aika paljolti tullut vuosien mittaan hiihdettyä, mutta yksi merkittävä reitti oli vielä näkemättä, nimittäin Kulmakurun kierros. Sinne siis!

Kulmakuruun veti oikeastaan toinenkin syy. Ostin Saariselän Partioaitasta uudet backcountry-monot (NNN BC), joita piti päästä kokeilemaan.

Minulla oli kyllä ennestäänkin yhdet BC-monot, mutta ne hankaavat varpaat verille jo parin kilometrin matkalla. Varpaat voi toki etukäteen teipata, mikä auttaa vähän, mutta muuta asialle ei juuri voi tehdä.

Monoasia sinetöi samalla myös suksivalinnan, koska omistan vain yhdet BC-siteellä varustetut sukset (Madshus Voss). Mutta ehkä Vossit toimisivat Kulmakurun reitillä, joka on ns. erämaalatu, eli maastoon kelkalla vedetty kapea pertsaura.

Aika pian liikkeelle lähdettyäni selvisi, että minulla oli alla väärät sukset. Vossihan on hintsusti liian leveä uraan, joka latusukselle vedetään.

Kun ura vähän kuluu, Voss saattaa siihen mahtua, mutta tuoreella ladulla suksi tai side tökkää alituiseen uran reunaan. Pelkäsin, että jään suksistani kiinni latuun, ja sitten tarvitaan taas helikopteria.

Asia ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, mutta vaihtoehtoja ei ollut, jos monoa halusi testata. Joka tapauksessa hiihtäminen osoittautui todella hitaaksi.

Toinen Kulmakurun reitillä kohtaamani pulma oli se, että luistavalla kelillä loivatkin mäet tuntuivat hankalilta. Osittain siitä syystä, että en voinut laskea urassa, mutta toisaalta siksi, että jarruttaminen oli kapealla uralla vaikeaa.

Jos uran vieressä oli tilaa laskea, ongelma tietysti ratkesi, mutta esimerkiksi Tolosjoelle laskeva kuru oli haastava. Reitti oli kuitenkin kaunis ja sisälsi niin metsäisiä osuuksia kuin tunturiakin.




Itse Kulmakuru on ihan näyttävän näköinen, L-muotoinen rotko. Talvireitti myötäili kesällä käytössä olevaa maastopyöräreittiä, jota seuraten kurulla voisi poiketa myös sulan maan aikaan.


Oma matkani tuntui hitaasta vauhdista johtuen pitkältä. Reitillä oli jonkin verran muitakin hiihtäjiä, ja kaikki - siis ihan kaikki - painelivat latusuksineen minusta ohi. Vain ylämäissä pysyin suomupohjieni ansiosta edes jotenkin muiden tahdissa.

Kun viimein pääsin takaisin parfyymiladulle, Laanilasta lähti samaan aikaan liikkeelle arviolta 70-vuotias mies vaimonsa kanssa. Siinä hiihdettiin ehkä kilometrin verran rinta rinnan - saatoinpa hetken olla pari metriä edelläkin - mutta kun ylämäki taittui, vaari nykäisi ja katosi mummoineen horisonttiin.

Uusi monokaan ei selvinnyt kokeesta ihan puhtain paperein, koska vaikka varpaat olivat testin jälkeen ehjät, kantapäässä oli rakko. Arvelen kuitenkin ongelman ratkeavan kantapään alle laitettavalla ylimääräisellä pohjallisella. Sellaistan käytän muidenkin monojen kanssa, mutta nyt koroke lähtötohinoissa unohtui.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Poistun kuplastani

Mietin tässä yhtenä päivänä, että en ole väistyvän talven aikana käynyt oikeastaan missään. En ole poistunut Kuopiostakaan kuin pari-kolme kertaa, lähinnä käydäkseni vanhempieni luona.

Talviloman koittaessa asia oli mahdollista korjata. Vaimo ei tällä kertaa päässyt mukaan, mutta Subbe innostui heti, kun ehdotin Lapin matkaa. Mitä kauemmas, sen parempi.

Olin ajatellut loman alkajaisiksi tavoitella Suomutunturia, mutta töistä irtaantuminen oli odotettua hitaampaa, ja Suomu olisi tehnyt ensimmäisen illan etapista liian pitkän.

Vaihtoehtona harkitsin Rukaa, mutta siellä oli joku tapahtuma, Ski Pride tai jotain. Ehdotin Subbelle, että jäämme yöksi Kuusamoon.

  • Hei, pitäisikö pysähtyä jo Kuusamoon?
  • Jaa, eikö mennäkään Rukalle? Mikä se pride-juttu oikein on?
  • Se liittyy... Äh, no kuvittele vaikka, että sata eri väristä autoa ajaa peräkkäin. Autot pitävät jatkuvaa meteliä, ja työntävät keulaansa joka väliin.
  • Kuulostaa jännältä! Eikö sittenkin mentäisi Rukalle?
  • Ei kun me jäädään Kuusamoon, minä en jaksa enää ajaa. Tuosta oikealle nyt!

Kuusamoonkin tuntui olevan ihan riittävästi matkaa, vaikka talvinopeusrajoitusten poistuminen lyhensikin sitä ajallisesti. On tainnut ajokunto päästä talven aikana rapistumaan.

Seuraavana päivänä päätimme jatkaa Saariselälle. Pääasiassa sääennustuksen ohjaamina, mutta myös siksi, että Saariselän laduilla ei ole tullut ihan juuri hiihdettyä.

Matkalla teitä oli paikoin suolattu rankasti. Tuulilasiin lensi jatkuvasti loskaa, joka ei meinannut lähteä pyyhkimillä irti. Subbekaan ei tainnut tykätä, kun sen helmat olivat kuin paskasoikon reunat.

Varasin Riekonlinnasta saunallisen huoneen, koska työlään ajomatkan ja sitä seuraavan hiihtolenkin jälkeen voisi olla kiva saunoa rauhassa.

Kiilopäälle suuntautunut aurinkoinen iltalenkki oli mukava, mutta Ahopäiden ylitys tuotti vaikeuksia. Olisi kai se pitänyt arvata, kun on koko talven hiihtänyt vain tasaisella jäällä. Laduissa tai maisemissa ei ollut moitteen sijaa.



Hotellihuoneen sauna ei edustanut lajinsa parhaimmistoa. Voisi ajatella, että parin neliön löylyhuone lämpiäisi ripeästi millä tahansa lämmönlähteellä, mutta maitopurkin kokoinen kiuas ei hommaan selvästikään riitä.

Puolen tunnin huhkimisen päätteeksi saunan lämpömittari näytti 55 C:n lukemaa. Kovin hätäiseen saunomiseen lukaalini sauna ei siis sovellu, mutta ainakin siellä voi suihkun jälkeen kuivatella itsensä.