perjantai 31. heinäkuuta 2020

Satumetsän tango

Olemme joskus reissuillamme tehneet sen virheen, että ryntäämme heti loman alkajaisiksi Martinselkoseen. Tällöin käy usein niin, että muut kohteet eivät selkosten jälkeen tunnu miltään, ja loma on pilalla.
 
Tällä kertaa osoitimme itsekuria säästämällä Martinselkosen lomamme loppupäähän.  Vaimolla malttia olisi saattanut riittää pidemmällekin, mutta itse aloin jo hiukan hätäillä asian kanssa.

Ajatukseni oli, että voisimme ponnistaa selkosille eri paikasta kuin aiemmilla kerroilla.  Päässäni olevan suunnitelman mukaan lompsisimme ensin Hoikkajärven sillan kautta Mustalammen laavulle, minkä jälkeen kaartaisimme Niittylammen pohjoispuolelta merkitylle reitille ja palaisimme Hallavaaran kautta takaisin lähtöpaikkaamme.

Yleensä vaimo on se, joka ensimmäisenä vastustaa hulluimpia suunnitelmiani, mutta tällä kertaa aloin epäillä niitä itse.  Suot nimittäin olivat vielä märkiä, ja rajavyöhykkeen reunassa menevällä reitillä tuskin olisi kunnollisia pitkospuita.  Hyttysten ja mäkäräisten herättyä suo-osuudesta saattaisi muodostua Via Dolorosa, jota en varsinaisesti tavoitellut.

Vaaliakseni avioliittomme tilaa ehdotin, että lähdemme sittenkin liikkeelle Porrasahosta, aivan kuten muutama vuosi sitten.  Lisäpontta mielenmuutokselle antoi se, että satelliittikuvissa näkyi Mustalammen paikkeilla uusia pitkospuita, jotka olivat eri paikassa kuin nettikarttaan merkitty reitti.  Onkohan Martinselkosen kautta kulkevaa polkua jotenkin uudistettu? 

Ajelimme Syötteeltä Pirttivaaraan ja edelleen kohti Porrasahoa, jonka pienehköllä pysäköintipaikalla oli ennestään rajavartioston auto.  Jos rajavartijatkin lähtevät mieluummin liikkeelle täältä, reittisuunnitelmaan tehty muutos lienee ollut järkevä.  
 

Martinselkosesta on vuosien myötä tullut itselleni mieluinen paikka.  Jopa vaimo hetkittäin ihmettelee sitä intoa, jolla minä tätä paikkaa lähestyn.


Toisaalta vaimokin taitaa viihtyä selkosilla, kun niille viimein päästään.  Ainakin, jos puheenaiheista sovitaan etukäteen.
  • Kuuletko... Mustarinda!
  • Äläpä nyt taas aloita tuota juttua.
  • No en.  Mutta onkohan Teerilammelle menevä polku linjattu uudelleen?
  • Toivottavasti ei ainakaan siksi, että karhut ovat liikaa mieltyneet vanhaan polkuun.


Jo matkan alussa kävi ilmi, että merkittyä reittiä oli todella tuunattu, ilmeisesti jo viime kesänä.  Suo-osuuksia oli korvattu metsäisemmillä pätkillä, joiden alkua oli paikoin vaikea havaita.  

Retkikartan reittimerkintä seuraili yhä vanhaa polkua, joten kartasta ei ollut apua muuten kuin ilmakuvien osalta.  Menomatkalla etenimmekin pääosin vanhaa reittiä pitkin, koska heikosti merkityt risteyskohdat jäivät meiltä huomaamatta. 


Puissa oli valtavasti naavaa, mikä sai paikan näyttämään aivan satumetsältä.  Luulen, että tämä on yksi syy sille, miksi pidän tästä paikasta.



Teerilammen tuvalla ei enää näkynyt korona-aiheisia viestejä.  Tosin eipä tuolla ollut muita kulkijoitakaan.


Olin ajatellut esitellä selkosia Mallalle, mutta se ei Teerilammella onnistunut, koska tupa lähiympäristöineen on EFR100-rajoitusalueella.  Ratkaistaksemme ongelman jatkoimme tuvalta kilometrin verran pohjoiseen, jolloin sopivasti putkahdimme rajoitusalueen ulkopuolelle.

Itärajalla tapahtuvaan ilmakuvaukseen saattaa lentorajoitusten ohella liittyä myös kuvauskieltoja.  En ollut varma, rajoittavatko ne myös EFR100-alueen suuntaan tapahtuvaa kuvaamista, joten kuvailinpa kaiken varalta vain sisämaahan päin.


Autolle palatessamme päätimme keskittyä seuraamaan uutta reittiä, jonka menomatkalla paljolti missasimme.  Uusi linjaus ei mielestämme ollut yhtä hieno kuin vanhempi, mikä tosin saattoi johtua siitä, että osa huomiosta meni reittimerkintöjen hakemiseen.  Onneksi maasto oli enimmäkseen helppokulkuista.



Kuuman päivän jälkeen ajaminen ei enää houkutellut, joten päätimme tiedustella majoitusta läheisestä Martinselkosen eräkeskuksesta.  Kyseessä on entinen rajavartioasema, joka sittemmin (90-luvulla jo) on otettu matkailukäyttöön.  


Eräkeskus osoittautuikin mainioksi paikaksi!  Uudehko, siisti huonemajoitus oli liki hotellitasoa, ja aamupalaakin sai.  Olkoonkin, että en arvosta karhusafareita ja kuvauskoppitoimintaa, joita täälläkin harjoitetaan.

Keskuksen sijainti Martinselkosen luonnonsuojelualueen välittömässä läheisyydessä herätti minussa monenlaisia haaveita. Voisikohan tänne sulkeutua etätöihin?

Aamuisin voisi alkutöikseen lompsia läppärin kanssa Teerilammelle, jossa netti tuntui välttävästi toimivan.  Virta tietysti jossain vaiheessa loppuisi, mutta sitten olisikin jo aika palata takaisin.  Siinähän tuo uusi polkukin pikku hiljaa syntyisi.
 

Eräkeskuksen isäntä (entinen rajamies itse) vahvisti, että alkuperäinen ajatuksemme tavoitella Mustalammen laavua olisi ollut huono.  Pitkospuita ei juurikaan ole, eikä kuulemma ole Hoikkalammen siltaakaan. 

Liekö sitä siltaa koskaan ollutkaan...  Muistelen joskus sellaisen kartassa nähneeni, mutta nyt paikalla ei näy mitään.  Ilmakuvistakaan siltaa ei erotu sen enempää kuin Hoikkalammen rannastakaan, josta yritin siltaa tihrustella.  Olenkohan keksinyt koko asian?

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Välipala

Tapanani ei ole videoida jokaista kirkossa käyntiäni, mutta edellisen kirkkomatkan sivutuotteena syntyi tällainen pieni videopätkä.


sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Körö körö taas


Majoituttuamme Kide-hotelliin ajattelimme käyttää yhden päivän Syötteen kansallispuiston liepeillä.  Muutama vuorokausi enemmänkin olisi kelvannut, mutta edessä oleva juhannus ja loman pituus rajoittivat vaihtoehtojemme määrää. 

Kun päiviä on vain yksi, ei virheisiin ole varaa.  Niinpä yliviivasimme listaltamme kaikki Iso-Syötteen ympärillä olevat lähireitit, ja päätimme suunnata suoraan kirkkopolulle.

Olemme menneet kirkkopolkua aiemminkin, mutta tällä kertaa lähdimme liikkeelle toisesta suunnasta, läheltä Huovisenjärveä.  Merkitty polku olisi oikeastaan alkanut Vaarakyläntien varresta, mutta valitsemamme lähtöpaikka vaikutti pysäköintimielessä paremmalta.

Vaimolla oli selvä näkemys siitä, mihin suuntaan meidän pitäisi edetä.



Karttaa katsoen reitti näytti vaihtelevammalta kuin Selkälehdosta alkava haara, joka kulki lähes yksinomaan metsässä.  


Olimme ajatelleet tavoitella Pikku Jylkynvaaraa, jossa reittimme risteäisi Uudentalonjärven suunnasta tulevan polun kanssa.  Tällä osuudella ei ole tupia tai laavuja - ihan polun varrella ainakaan - mutta matkan varrelle osui kuitenkin kaksi suurehkoa suota, joita oli vaikea ohittaa pysähtymättä.


Lähempänä Jylkynvaaraa maasto oli metsäisempää, mutta varsin kaunista sellaista.  Ihmisten kirkossakäyntiaktiviivisuus lienee kuitenkin vähentynyt, koska paikoin polku erottui maastosta heikosti.


Syrjäojan ylitys edellytti tiettyä varovaisuutta, koska ojan yli menevä lankkusilta oli aivan vinksin vonksin.  Itsekin käytin ylityksessä apukeppiä, vaikka yleensä loikin ojien yli melko suruttomasti.


Pieni horjahtelu ojaa ylitettäessä sai minut suhtautumaan nöyremmin muihinkin ylityksiin.  Nöyrä mieli ei muutenkaan liene kirkkopolulla haitaksi.


Reilun parin tunnin jälkeen saavuimme Pikku Jylkynvaaraan.  Kääntöpaikaksi valitsemassamme polkujen risteyksessä oli joskus ollut kelopöytä, mutta nyt varpujen keskellä nökötti vain pöydän raato.  


No, pöytävarauskin oli jäänyt tekemättä.  Etsimme lähistöltä sammaleisen kallion, johon pystytimme oman ravintolamme.  Palvelusta ei ollut tietokaan, mutta paikka oli viihtyisä!
 

Paluumatkalla koukkasimme vielä Vähäjärven kodan kautta juodaksemme pois viimeiset kahvivedet.


Syötteen kansallispuiston itäosa on kyllä mukavan rauhallista seutua.  Luulenpa, että jossain vaiheessa päädymme vielä kahdelle jäljellä olevalle kirkkopolkuun liittyvälle haaralle.  Liiverin ympäristökin on vielä näkemättä, mutta sinne ei kannattane hyttysaikana yrittää.

torstai 23. heinäkuuta 2020

Iso musta

Kahden Ukkohalla-vuorokauden jälkeen oli aika jatkaa eteenpäin.  Seuraavaksi majapaikaksemme kaavailimme Iso-Syötettä, jonka lähistöllä olisi useita mielenkiintoisia reittejä. 

Myös matkan varrelta löytyisi muutamia meille vieraita kohteita; oikeastaan koko vaarajono Kuirivaaralta Siikavaaralle oli sellainen.  Olemme tosin joskus kivunneet Siikavaaralle, mutta tällä kertaa meitä kiinnosti erityisesti Kuirivaara.

Ihan aluksi päätimme kuitenkin pistäytyä paikassa, johon kiinnitimme huomiota jo Vääränsärkiltä palatessamme.  Paljakanvaaran laelta nimittäin löytyy paitsi lyhyehkö Mustarinnan luontopolku myös näkötorni, joka mäen korkeus (380+ m) huomioiden vaikutti lupaavalta.

Luontopolun lähtöpaikalla on yleisessä käytössä oleva kota sekä parkkipaikka muutamalle autolle. Kodan yleisyyttä on syytä korostaa siksi, että lähellä on Mustarinda-seuran tukikohtana toimiva asuinrakennus, ja nimestä päätellen kota polkuineen on seuran reviiriä.


Mustarinda on tietysti mustarinta-sanan vanhakielinen versio.  Lintujen livertäessä yritin lähtöpaikalla keventää tunnelmaa.
  • Kuuletko, Mustarinda!  
  • Täh? 
  • Tuolla puussa, Mustarinda laulaa meille!
  • Tyhmä, se sana tarkoittaa karhua.  Seuran nettisivuilla sanottiin niin.
Kevennykseni ei toiminut haluamallani tavalla.  Ei pitäisi vitsailla, jos ei tunne alan sanastoa.

Luontopolun varrella olevalle näkötornille ei ollut kuin vajaan kilometrin matka.  Torni oli verrattain korkea...


... mutta ei siltikään riittävän suuri, koska kaikkiin ilmansuuntiin ei nähnyt esteettömästi.  Ukkohallan rinteet sentään erottuivat puiden lomasta.


Olin ennen retkeämme tutustunut Mustarinda-aiheeseen vierailemalla seuran nettisivuilla:
Mustarinda-seura kurottelee kohti jälkifossiilista kulttuuria yhdistämällä tieteellistä tietoa ja kokemuksellista taiteellista toimintaa.
Kuulostaa hienolta, joskin aavistuksen hipahtavalta.  Pitäisiköhän laatia residenssihakemus?  Tuskin jaksaisin tutkia mitään, mutta voisin vaikka soitella Paljakanvaaralla syntikkaa yhden talven.  Ehkä tuloksena olisi taidetta!

Paljakanvaaran rinteestä löytyi tällainen EContaineriksi kutsuttu laitos.  Nyt se oli tyhjillään, mutta joskus siellä on jotain, näyttelyitä tai muuta jälkifossiilista kulttuuria.


Luontopolku eteni pääosin aarnimaisessa metsässä ja tuntui pidemmältä kuin oikeasti olikaan.  Kun viimein selvisimme metsästä ulos, kello oli jo kaksi.  

Vaikutti siltä, että emme enää ehtisi Kuirivaaralle, jos tarkoituksemme on jatkaa yöksi Syötteelle. Päätimme silti tutkia, löytyisikö Kuirivaarantien varresta pysäköintipaikkaa, jota voisimme hyödyntää myöhemmin.  

Tässä vaiheessa asiat hieman mutkistuivat.  Paikansimme kapean Kuirivaarantien varresta lupaavan näköisen levikkeen, mutta siihen oli ajanut iso kuorma-auto, ja vähän matkan päässä odotti metsätraktori.

Saadaksemme auton käännettyä jouduimme ajamaan puolisen kilometriä pidemmälle, minkä jälkeen lähdimme huristelemaan takaisin kohti päätietä.  Mutta voi, tuona aikana kuorma-auto oli ajettu levikkeeltä keskelle tietä, ja sen kuljettaja oli hakeutunut metsätraktorin ohjaimiin selvästikin tarkoituksenaan siirtää traktori kuorma-auton lavalle.

Samaan aikaan vastakkaisesta suunnasta paikalle kaahasi Postin jakeluauto.  Tuloksena oli Kuirivaarantien kello kuudentoista ruuhka, johon osallistuivat siis kuorma-auto (työhommia), metsätraktori (työhommia), Postin auto (työhommia) ja me (turisteja tukkimassa tietä).


Onneksi kuorma-auton kuljettaja sai traktorin kyytiinsä nopeasti.  Etenkin lavalle peruuttaminen tapahtui sellaisella rutiinilla, ettei kyseessä selvästikään ollut ensimmäinen kerta.

Ruuhkan hälvettyä jatkoimme kohti Syötettä ja Kide-hotellia, jota kaavailimme tukikohdaksemme seuraavien kahden vuorokauden ajaksi.

Majoitus järjestyikin helposti.  Varausta tehdessäni satuin tiedustelemaan virkailijalta: "Huoneistoilla taisi olla omat merkityt autopaikat?"  Sekuntia myöhemmin tajusin, miten hölmö kysymykseni olikaan.


Koska päivän aktiviteetit jäivät vähäisiksi, lähdin illalla vielä juoksemaan.  Olen joskus vähän purnannut sorastetuista poluista, mutta onhan niissä omat hyvät puolensa.


Onneksi olin mennyt Naavaparran polun joskus aiemminkin.  Alamäkeä ravatessa suon laidassa odottava karhu olisi saattanut muuten säikäyttää.

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Taistoihin tiemme kun käy

Ukkohallan huoneistomme vaikutti hyvältä tukikohdalta vaikka useampaakin retkipäivää varten.  Meillä oli nyt käytössämme vain yksi päivä, jonka olimme ajatelleet viettää Paljakan luonnonpuistossa kiertävällä polulla.

Edellisen illan viivästynyt majoittuminen johti kuitenkin siihen, että nukuimme aamulla tavallista pidempään.  Aamupalan jälkeen alkoi näyttää siltä, että Paljakan laskettelukeskuksen parkkipaikalta lähtevä reilun parinkymmenen kilometrin mittainen lenkki on tilanteesen nähden liian pitkä.  

Reitti olisi saattanut olla turhan pitkä rmyös helteisen säätilan vuoksi, mutta päätimme joka tapauksessa vaihtaa luonnonpuistokierroksen lähellä oleviin Vääränsärkkiin.  Särkkiä pitkin menevälle UKK-reitille pääsisi kätevästi Huuhkajanlammen kautta kulkevalta metsäautotieltä.

Polku oli samalla osa Köngäskierrosta, joka kiertää Ukkohallan ja Paljakan laskettelukeskusten välillä.  


Vääränsärkkien maasto oli mukavaa ja juuri sellaista kuin kartasta saattoi päätelläkin.  Särkillä oli kuitenkin joskus tehty metsätöitä, joiden vuoksi alueella risteili paljon metsäkoneen jälkiä.


Jäljet herättivät meissä ristiriitaisia tunteita.  Niitä ei ollut kiva katsella, mutta toisaalta harjumaisema oli metsän harventamisen jälkeen kaunis, hienompi kuin sivummalla ollut hoitamaton alue.  Avara miljöö myös teki paikasta tuulisemman, mikä itsekkäästi ajatellen oli mukavaa, koska se edes vähän helpotti mäkärätilannetta.
 

Luontainen kääntöpaikka retkellemme oli Syvälammen laavu, joka kuitenkin sijaitsi tuulen suunta huomioiden notkossa.  Lammen ruohoinen rantakaan ei ollut erityisen hieno...
     

... joten päädyimme lounastamaan hieman ylempänä, tuulisemmalla harjulla. 
 

Koska reittimme oli alkuperäistä suunnitelmaa lyhyempi, meillä oli aikaa pysähdellä siellä täällä.  Keski-Pussisen soistuvassa lammessa oli jotain kaunista ja suo siinä määrin kuiva, että liikkuminenkin oli vaivatonta.


Koska emme menomatkalla käyneet Väärälammen laavulla, koukkasimme autolle palatessamme myös siellä.


Laavu sijaitsi soistuvalla niemellä, jossa olisi voinut kuvitella lentävän kaikkia maailman ötököitä, mutta lammelta käyvä tuuli taisi viedä ne mennessään.  Tämä miellytti erityisesti vaimoa, joka oli matkan aikana joutunut useiden raakalaismaisten mäkärähyökkäysten kohteeksi.


Itseäni mäkärät kiusasivat vähemmän, vaikka muutamia puremajälkiä siellä täällä olikin.  Mikähän asian selittää?  Vaatetuksessamme ei ollut suuria eroja, mutta jostain syystä esimerkiksi vaimon käsivarsien takaosat olivat mäkäräisten suurta herkkua, vaikka omani eivät niille kelvanneet.

Kertaalleen vaimo kaatui alamäessä pahan näköisesti naamalleen.  Mäki oli kyllä jyrkkä, mutta emme voineet sulkea pois sitäkään vaihtoehtoa, että kaatuminen olisi johtunut mäkäränpuremien heikentämistä jaloista.  Näinkö ne uuvuttavat uhrinsa?

Emme yleensä käytä hyönteiskarkotteita, mutta jatkossa säännöstä joutunee lipsumaan.  Hyttysten keskellä kyllä pärjää ilmankin, mutta mäkäriä vastaan on vaikeampi taistella paljain käsin (ja jaloin).

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Metsiin ja soille

"Helteiden alkaessa suomalaiset ryntäävät metsiin ja soille."

Noin minä sen autoradiosta kuulin, tosin kuuloni taisi olla hiukan valikoivaa, koska seuraavaksi ohjelmassa haastateltiin uimarannalla olevia ihmisiä. 

No, me joka tapauksessa ryntäsimme kesälomamatkamme alkajaisiksi metsiin ja soille.  Tai oikeastaan ensimmäinen määränpäämme oli Ukkohalla, mutta kun matkan varrelle osui sopivasti luontopolku, päätimme tutustua siihen.  Polulle olisi helpoiten päässyt 800-tien varresta, mutta ajattelimme tavoitella reittiä pohjoisesta, Tunturikankaantien päästä

Tunturikankaantielle oli kuitenkin ajettu todella karkeaa sepeliä, mikä toi mieleen Liikasenvaarantien tragedian viime kesältä.  Huono osuus oli vain parin kilometrin mittainen, mutta into testata renkaiden rajoja heti loman alussa ei ollut suuri.

Koska pakottavaa syytä puskea tien päähän ei ollut, palasimme takaisin 800-tien varteen, ja pysäköimme auton Varpuojantien alkupäähän


Jo polun alkumetreillä kävi selväksi, että hyttyskausi 2020 oli alkanut.  Vaikeutimme tilannetta lisää pysähtymällä kahvitauolle Pirttilammen rantaan, jossa tuulikaan ei juuri käynyt.
 

Kokeilin, olisiko ohuista käsineistä apua taistelussa hyttysiä vastaan.  Ei niistä merkittävää hyötyä ollut, ja valkoiset käsineet & suklaalevite on muutenkin aika pelottava yhdistelmä.
 

Toivoin, että aukealla suolla olisi aavistuksen miellyttävämpää, ja päätin lähettää Mallan tutkimaan ympäristöä.  Lentoa edeltävä kalibrointitanssini tuntui kuitenkin kiihottavan hyönteisiä ihan liikaa.
 

Mallaa hyttyset eivät onneksi vaivanneet, vaan se lensi kauniisti ja kertoi nähneensä aina Oulujärvelle asti.


Pirttilammen jälkeen polku näytti muuttuvan pienemmäksi, mutta se oli vain tilapäistä.  Reitin hienoimmat pätkät alkoivat itse asiassa Pirttikankaan jälkeen.  Suolla aiemmin näkynyt voimalinja rikkoi hiukan tunnelmaa, mutta muuten ympäristö vaikutti mukavan rauhalliselta.

Suolla ollessamme kiinnitin huomiota kauempana olevaan puuhun.  Sen latvassa oli jotain, joka näytti minusta aivan linnunpesältä, mutta vaimo arveli, että kyseessä oli pikemminkin tuulenpesä.
 

Malla olisi mielellään tutkinut tilannetta, mutta en halunnut ottaa riskiä, että härö olisi osoittautunut linnunpesäksi, joten tyydyin pokkarikuviin.  Tosin eipä tuolla asukkaita näkynyt.


Retkemme kääntöpaikkana toimivan Suonperän autiotupa oli yhä käyttökiellossa koronan vuoksi.  Hiukan vinksallaan oleva rakennus oli jotenkin sympaattisen oloinen, vaikka emme sisällä käyneetkään.



Autolle palattuamme jatkoimme kohti Ukkohallaa, josta kaavailimme tukikohtaa parin vuorokauden ajaksi. 

Meillä ei ole tapana varata eikä varsinkaan maksaa majoitusta etukäteen.  Näin ensisijaisesti siksi, että matkalla mieli voi muuttua, mutta toisaalta myös siitä syystä, että haluamme ensin varmistaa, miltä paikan päällä näyttää.  Ei naurata, jos onnistuu varaamaan hotellin viimeisen vapaan huoneen, ja kohteessa onkin kauheat markkinat.

Niinpä ajelimme ensin paikan päälle, ja teimme sitten nettivarauksen Ukkohallan parkkipaikalta käsin.  Tällä kertaa käytäntömme meinasi kuitenkin pettää.


Varauksen tekeminen sujui ongelmitta, mutta avaimien saaminen osoittautui vaikeaksi.  Ukkohallan nettisivulla sanottiin, että majoitusta on tarjolla 1.6. alkaen, joten oletimme, että paikalla on myös henkilökuntaa.  Mutta ei ollut - mikä olisi kannattanut etukäteen selvittää - vaan koko paikka oli yhä koronan jäljiltä kiinni.

Käytäntö oli se, että huonevarauksen tehneet löytävät avaimensa suljettuna olevan infopisteen edessä olevasta postilaatikosta.  Selvää kuitenkin on, ettei avain putkahda laatikkoon samalla hetkellä, kun nettivaraus tehdään.  Mutta kuinka kauan siinä menee?  Saisimmeko avaimen aamuun mennessä?


Nopeuttaaksemme prosessia soitimme nettisivuilta löytyneeseen puhelinnumeroon, jossa vastasi puhelinvastaaja.  Jätimme viestin, vaikka jo etukäteen arvasimme sen turhaksi.  Lisäksi lähetimme sähköpostia osoitteeseen, johon ohjeiden mukaan täytyisi kiireellisissä tapauksissa ottaa yhteyttä. Jäimme odottamaan.

Odottaminen oli ärsyttävää, koska emme tienneet, olisiko siitä mitään hyötyä.  Toisaalta alueelta poistuminenkaan ei tuntunut mielekkäältä, koska majoitus oli jo maksettu.  Silmäilimme pientareilta sopivaa telttapaikkaa siltä varalta, että odottaminen ei johda mihinkään.


Onneksi ylimääräinen aika soveltui ainakin ruokailuun, joka olikin aurinkoisessa säässä ihan mukavaa.  Samalla yritin miettiä tilannetta majoitusta tarjoavan yrityksen näkökulmasta.  Ymmärsin koronan aiheuttamat ongelmat, mutta asiakkaan suunnasta katsoen käytäntö oli silti rasittava.  Joko lafka on auki tai se ei ole auki, mutta ei näin.



Lopulta lähettämäni sähköposti kantoi kuitenkin hedelmää, ja puhelin soi.  Sovimme avaimien toimittamisesta, minkä jälkeen asiat etenenivät sukkelasti, ja olimme vartissa majoittuneet Chalet-huoneistoomme. 

Odotuksesta aiheutuva viive ei lopulta ollut kuin vajaan parin tunnin mittainen, mutta epätietoisuuden vuoksi se tuntui pidemmältä.  Itse majoitukseen olimme kuitenkin erittäin tyytyväisiä.  Ilmastoitu huoneisto oli helteellä mainio, eikä aamupalan puuttuminenkaan haitannut vallitsevissa olosuhteissa lainkaan.