Niinpä käänsimme katseemme kohti Syötteen kansallispuistoa ja etenkin sen itäisiä osia. Olemme joskus kivunneet Pyhitys-tunturille, mutta sen lähistöllä olevat polut ovat meille pääosin vieraita.
Yksi sellaisista on Kirkkopolku, joka lähtee Vaarakyläntien varresta länteen päin.
Polku lienee kaikkiaan pidempikin, mutta päätimme joka tapauksessa patikoida sitä pitkin kohti Salmitunturia, kenties Vaara-Salmisen autiotuvalle asti.
Matkan varrella pohdin leveähkön kirkkopolun historiaa. Kirkonmenoihin sitä pitkin lienee ainakin kuljettu, ehkä hautajaisiinkin?
Kuvittelin mielessäni, miten hautajaissaattue etenee ruumiskärryä vetäen pappi etunenässä kohti kirkkoa, ja seurakunta tarpoo perässä laulaen Sua kohti, Herrani. Asiaa miettiessäni alkoi itseänikin laulattaa, mutta en muistanut kuin pari ensimmäistä säettä.
Myöhemmin reitin varrella samoin kuin Vaara-Salmisen tuvallakin uusittiin parhaillaan pitkospuita. Tupa oli aika mukavan oloinen, ja sinne olisi mahtunut yöpymään vähän isompikin porukka.
Koillisessa näkyi ennestään tuttu Pyhitystunturi...
... ja lännessä kauempana Syötteen kansallispuiston muut isot vaarat. Salmitunturi ei sen sijaan erottunut oikein mitenkään.
Ruokailtuamme jatkoimme kämpältä vielä hiukan eteenpäin kohti Salmitunturia.
Olen joskus miettinyt, missä vaiheessa mäkeä tai vaaraa aletaan kutsua tunturiksi. Salmitunturin kohdalla mietin sitä taas, koska kyseinen töppäre ei ole erityisen korkea, eikä sillä myöskään näytä olevan kovin kummoista paljakkaa, vaikka kartta niin väittääkin.
Olisi ehkä pitänyt kiivetä tarkastamaan tilanne, mutta kun tunturin laelle ei näyttänyt menevän polkua, ei tullut lähdettyä. Muuten maasto muuttui kämpän länsipuolella hienommaksi, kun sekametsäisen reitin varrelle alkoi ilmestyä soitakin.
Suolle tähyillessään sitä aina yrittää löytää jostain edes yhden karvaisen takapuolen, mutta tälläkään kertaa niitä ei näkynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti