Haukea mä metsästän

Juuka on yksi suosikkipaikoistani silloin, kun on tarve löytää mukavaa retkeilymaastoa läheltä Kuopiota. Juukaan ajaa reilussa tunnissa, mikä on päiväretkeilyä ajatellen jokseenkin siedettävää, ja vaihtoehtoja retkikohteiksi on paljon.

Juukaan taannoin perustettu Haukisuon luonnonsuojelualue oli pitkään roikkunut kohdelistamme kärjessä, mutta lähteminen ei ollut ottanut toteutuakseen. Elokuun viimeinen viikonloppu näytti lopulta tarjoavan hyvät puitteet Haukisuo-vierailulle.

Ilma oli yhä kohtuullisen lämmin, kenties viimeistä kertaa kuluvana vuonna. Loppukesästä suolla on muutenkin helppo liikkua, kun maasto ei ole aivan umpimärkää.

Sattumoisin oli myös Suomen luonnon päivä, joten liikkeellä saattaisi olla muitakin retkeilijöitä. Haukisoilla tuskin silti haitaksi asti, koska nevalla ei ole tarjolla muita kuin luonnon itsensä järjestämiä retkeilyrakenteita.

Suojeltu alue ei ole kovin iso, mutta polkujen puuttuessa pienempikin alue riittää. Kulkemisen osalta ennakko-odotus oli, että Haukisoiden maasto olisi samankaltaista kuin Vuoripurolla kesäkuussa. 

Karttaa katsoen näytti siltä, että soita olisi helppo lähestyä joko pohjoisesta, Perävaaran suunnasta, tai etelästä, Koppalanjärventien kautta. Valitsimme ensimmäisen vaihtoehdon, koska pohjoisen puolelta löytyi sopivan oloinen pysäköintipaikka, vieläpä aivan suoalueen laidasta.

Eteläinen reitti olisi tarjonnut mahdollisuuden tutustua pieneen pätkään Timanttitaivalta, mutta kulkemista se tuskin olisi helpottanut, eikä polku olisi tuonut meitä yhtään lähemmäksi suota.

Haukisuon luonnonsuojelualueelle ovat ominaisia pitkulaiset suot ja niitä erottavat metsäiset saarekkeet. Elokuun lämpimien päivien myötä suoalueet olivat sopivasti kuivuneet, joten kumikenkiäkään ei tarvittu.

Suolla ei loppukesästä näkynyt suuremmin elämää, mutta oli sinne joku luojanluoma kuopan kaivanut. 

Työnsin tietysti pääni kuoppaan, mutta siellä ei ollut ketään, joten jäi epäselväksi, millainen otus kuopan oli tehnyt. 

Syvälammen itäpuolella tuuli oli paikoin kaatanut puita, mikä hidasti liikkumista. Muuten metsäkaistaleet olivat kallioisia ja varsin kauniitakin, joten niillä oli mukavaa kulkea.

Reilun kilometrin päässä olevalle Tahkovaaran ympärille kaavaillaan Juuan kunnan puolesta kansallispuistoa. Puiston koko olisi 3000 hehtaaria, mikä ilmeisesti tarkoittaisi, että myös Haukisuot päätyisivät osaksi puistoa.

Polkujen puuttuminen varmaankin vähentäisi kulkijoiden määrää, ainakin aluksi, mutta parin laavun rakentaminen tuskin olisi ylivoimainen ponnistus. Tällä hetkellä ainoa rakennelma näillä kulmilla taitaa olla Muurahaisenpolun varresta löytyvä laavu. 

Suolla kulkiessani pohdin, miksi suoalueelle on annettu tällainen nimi. Liekö suon paikalla joskus ollut järvi? Maasto oli kyllä aavistuksen viettävää.

Ihan viime aikoina haukea ei ole tainnut nousta, mutta hirvikärpäsiä metsässä pörräsi senkin edestä. Ne eivät onneksi ole samalla tavalla ikäviä kuin vaikkapa punkit, mutta aavistuksen inhoja silti, kun päässä tai paidan alla vipeltää koko ajan jotain.

Kärpäsiä löytyi vaimon hiuksista vielä seuraavan päivänäkin. Voi tosin olla, että ne edustivat jo uutta sukupolvea, koska äkkiäkös kärpänen laskee munansa pahaa arvaamattoman ihmisen päähän.

Valoa päin

Hetken vielä on pimeää, mutta valoa kohti mennään jo. Hyvää joulua!

Riskibisnes

Haatainniemessä vallinnut tuulinen sää lisäsi kopterin lennätykseen liittyviä riskejä, mutta tällä kertaa Malla selvisi tehtävistään ongelmitta.

Linkki videoon

Oi muistatko vielä ne helteet

Vaikka elokuussa kesä veteli jo viimeisiään, lämpöä tuntui riittävän vielä kuun loppupuolellekin. Eihän se poikkeuksellista ole, mutta toisinaan syyskuun alku tuo jo tullessaan pakkaset. Lämmöstä pitäisi ymmärtää nauttia silloin, kun sitä on tarjolla. Näin joulun lähestyessä asian ainakin tajuaa hyvin.

Lapinlahden ja Rautavaaran puoliksi jakama Älänne-järvi soveltuu retkikohteeksi ympäri vuoden. Älänteen rantoja onkin vuosien myötä kierretty monesti, mutta kesähelteillä ei sittenkään kovin usein. Yleensä on liikuttu lumikengillä, tai kun on muuten ollut holotna.

Elokuussa päätimme lähestyä Älännettä järvelle kurottavan Haatainniemen kautta. 

Niemen kärkeen vievälle polulle voi loikata monesta kohdin, mutta helpoiten ehkä Näätähiekan uimarannan pysäköintialueelta. Vaikka Jaakko oli jo aikoja sitten heittänyt kylmän kivensä järveen, Näätähiekalle oli saapunut muitakin ruokakuntia viettämään päivää, uimaankin. Ehkä rautavaaralaisia tai lapinlahtelaisia, ihan kuntarajalla kun ollaan.

Muistan jossain vaiheessa ajatelleeni, että Haatainniemen polulle käy kuten niin monille vähäisemmille reiteille: ne pikkuhiljaa kuihtuvat pois. Opasteet P-paikalla varoittivatkin, että pitkosten ylläpito on lopetettu, mutta tosiasiassa ne oli juuri uusittu, kesän aikana kai. Kyllä näillä taas yhden vuosikymmenen pärjää.

Elokuussa pitkoksille harvoin on todellista käyttöä, mutta alkukesästä Haatainniemen polulla on muutama kohta, jossa ne ovat tarpeen. Kerran on käännytty takaisinkin, kun eteneminen on alkanut muistuttaa puolisukeltamista. Nyt oli hyvä mennä, ja polku hienompi kuin muistinkaan.

Haatainniemen polulla olikin tällä kertaa yllättävän paljon reppuretkeilijöitä. Kun on koko kesän kulkenut näkemättä juuri ketään, tuntuu oudolta tervehtiä vastaantulijoita. Laavullakin pitäisi osata lausua jotain fiksua, jos viereen tulee ihminen istumaan. Hyvänen aika, näytänkö minä mieheltä, jolla on mitään järkevää sanottavaa?

Täytyy kuitenkin todeta, että vaikka Haatainniemessä saattoi paikallisesti ottaen olla ruuhka, laajasti ajatellen siellä ei ollut juuri ketään. Suosituimmissa retkeilykohteissa samalle nuotiopaikalle voi ahtautua viisikin ihmistä, tai niin olen kuullut. Ihan niin paljon väkeä ei sentään ollut.

Hiekkarantoja Älänteellä kyllä riittää vaikka isommallekin väkimäärälle.

Jälkikäteen kävi ilmi, että Haatainniemen reissu oli vuoden 2022 viimeinen kesäretki, tai ainakin viimeinen helleretki. Sellaisten voimin pitäisi ilmeisesti jaksaa ensi kevääseen... No, päivän piteneminen ainakin on jo alkamassa.

Nuo miehet loosheissaan

Retkeilyaiheinen blogini laahaa taas aikaansa jäljessä, joten kerrotaanpa välillä hieman tuoreempia kuulumisia.

Kuten joskus paljastin, olen jo pitkään ollut mukana pienimuotoisessa partiotoiminnassa. Joku tosin saattaisi kutsua lippukuntaamme salaseuraksi, sillä setävoittoinen porukkamme kokoontuu yleensä hämyisissä kellareissa, eikä jäseniksi missään olosuhteissa hyväksytä naisia.

Toimintamme vireystila on vuosikymmenten aikana vaihdellut, mutta marraskuussa päätimme jälleen tavata Plevna-ravintolassa Tampereella. Omalta osaltani tämä tarjoaisi myös mahdollisuuden pienimuotoiseen kaupunkiretkeilyyn, sillä Lentävänniemessä sijaitsevasta asentopaikastani keskustaan olisi sopivasti muutama kilometri.

Huhutaan, että Tampereella liikkuu nykyään raitiovaunua muistuttava liikenneväline, mutta itse en sellaista havainnut, joten suuntasin kävellen kohti Näsinneulaa, joka olisi hämärtyvässä illassa hyvä kiintopiste.

Reittini kulki aluksi Hiedanrannan ja Lielahden kartanon kautta. Jostain syystä en ole koskaan poikennut kartanossa, vaikka samoilla kulmilla tulee aika ajoin häärittyä. Siellä olisi ollut kahvilakin, mutta se oli juuri sulkeutumassa, eikä kuksakaan ollut nyt matkassa. Ehkä sellaisen olisi tosin saanut lainaan.

Hiedanrannassa tehtiin maatöitä, mikä ei suosinut tapaani edetä kompassisuorasti pisteestä toiseen. Keskustaan päästyäni minulle jäi silti ylimääräistä aikaa, jonka käytin Tammerkosken rantoja kierrellen.

Viimein oli aika siirtyä Plevnan suojiin. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa edellisen tapaamisemme jälkeen, mitä ei voinut jo tilaisuutemme alustuspuheenvuorojen aikana olla huomaamatta. Nähdäkseni tämä oli ensimmäinen kokoontuminen, joka alkoi niin, että kukin vuorollaan toi esiin omat vaivansa ja terveysmurheensa.

Tämän jälkeen kävimme läpi kaikki päivänpolttavat asiat autoiluun, energiahuoltoon ja maamme nykytilaan liittyen. Lisäksi tietysti keskustelimme aiheista, joista ei naisten ja lasten läsnäollessa sovi puhua lainkaan. Tilaisuuden päätteeksi loimme katseen edessä siintävään eläkeaikaan, mikä oli virkistävän pelottavaa.

Plevna loosheineen tarjoaa salaseuratoiminnalle hyvät puitteet. Ruoka on poikkeuksellisen ravitsevaa, ja tuleepa kerrankin syötyä myös makkaraa, mikä ei omilla retkillä aina toteudu. Seuraavan kokoontumisen sovimme jo ensi kevääksi, mikä on hyvä juttu, koska eihän tapaamisia voi tässä iässä enää viiden tai kymmenen vuoden päähän suunnitella.

Ravintolasta poistuttuamme poikkesimme vielä pikaisesti yhdessä baarissa. Johtuneeko ikääntymisestä vai mistä, mutta näihin partiohommiin tyypillisesti liittyvä ryyppääminen on merkittävästi vähentynyt. Asiaan voi tosin vaikuttaa sekin, että viinan hinta tuntuu inflaation myötä nousseen pyöristyttävän korkealle.

Tampereella on poliisin mukaan tapahtunut syksyn aikana runsaasti ryöstöjä, jotka ovat kohdistuneet etenkin yksin kulkeviin ihmisiin. Savosta tulleena en ehkä täysin tajunnut vaaran suuruutta, mutta yritin silti houkutella muita lippukuntamme jäseniä seurakseni paluumatkalle.

Kaikki muut kuitenkin päätyivät suosimaan autokyytiä (ehkä hyvästä syystä). Odotukseni yhteishenkeämme kohtaan olivat suurempia, mutta lähdin silti yksin lompsimaan kohti Lentävänniemeä.

Väkivallan uhka lienee pimeän aikaan suurempi kuin päivällä. Yritin jälkikäteen lehtijutun avulla selvittää, miten suurelle riskille olin altistunut. 

• "Neuvo koskee erityisesti tätä pimeää pikkujouluaikaa." - Pikkujouluaika oli, joo. ✔ 
• "Jos sitä ystävää tai lähiomaista ei päästettäisi yksin kulkemaan tuonne kaduille. Sillä ohjeella, että kaveria ei jätetä, voisi päästä aika pitkälle." - Jättivät kuitenkin, ja ajoivat itse autolla pois. ✔ 
• "Tapauksia on silti myös keskeltä viikkoa ja muistakin kaupunginosista: Hervannasta, Lielahdesta, Linnainmaalta ja Tesomalta." - Sinnepä juuri olin matkalla, Tesoman suuntaan ja Lielahteen. ✔ 
• "Pahalta näyttää ainakin silloin, jos vastaantulijan päässä on kommandopipo. Osa tekijöistä on peittänyt kasvojaan muuten." - Ainakin yksi vastaantullut pyöräilijä oli nostanut kaulurin epäillyttävän korkealle. ✔ 
• "Joskus on tullut nyrkistä suoraan tauluun, mikä on aika valitettavaa." - Nyrkistä en saanut, mutta yhteen tauluun olin valitettavasti pimeässä kävellä. ✔

Luettuani jutun ymmärsin, kuinka onnekas olin selvittyäni vahingoittumana takaisin Lentävänniemeen. Täytynee silti jatkossa varustautua näihin reissuihin paremmin, esimerkiksi retkikirveen kera.

Turvaväli

Hiiden vastustelusta huolimatta onnistuin kuvaamaan Hiidenporttia sen yläpuolelta, turvavälin säilyttäen.

Linkki videoon

Hiiden kirous

Kolmen päivän minilomani alkoi olla ohi, mutta kotimatkan varrelta voisi vielä löytyä jotain mukavaa. Sellainen voisi olla vaikkapa Kuhmon ja Lieksan välissä oleva Jonkerinsalon hiidenportti.

Jonkerinsalon portti pienempi kuin lännempänä sijaitseva kaimansa, mutta ihan näyttävä silti. Olen joskus käynyt Jonkerinsalossa vaimon kanssa, joten menemällä sinne yksin en rikkoisi minulle asetettuja rajoja, mutta voisin silti venyttää sääntöjä lähestymällä porttia lännen suunnasta, mikä olisi itselleni uusi juttu.

Niinpä jälleen kurvasin Nurmes-Kuhmo -tieltä Heinävaarantielle, jota jo paria päivää aiemmin autoilin Tetrijärvelle, ja siltä edelleen pienemmille metsäautoteille, jotka johdattivat minut Suolakankaan P-paikalle. 

Asfalttiteiden jälkeen hiekkatiet ovat hitaampia ajaa, mutta... sittenkin niin mukavia, ja tällä kertaa myös verrattain hyväkuntoisia.

Tien varressa oli muutamassa kohtaa Kapulatie-kylttejä. En aluksi ymmärtänyt, mihin ne liittyvät, mutta asiaa on selvitetty täällä, ja myös Wikipedia valaisee termiä yleisellä tasolla.  

Suolakankaalta Hiidenportin laavulle menevä polku on niin sanottu saapasreitti, mikä käytännössä tarkoittaa, että pitkospuita ei ole kuin korkeintaan pahimmissa kohdissa (suot, ojien ylitykset). Jos ei olisi tiennyt pitkospuiden puuttuvan tarkoituksella, asiaan tuskin olisi kiinnittänyt mitään huomiota.

Hiidenportin laavu sijaitsee kauniilla paikalla, josta portille ei ole kuin muutaman sadan metrin matka. Kahvittelin ensin aikani kuluksi, ja päätin sitten lennättää Mallaa saadakseni rotkosta muutaman yleiskuvan.

Tämän jälkeen saapastelin itsekin rotkon reunalle, jossa sain ajatuksen videokuvata kanjonia alempaa. Se olisi muuten hankalaa, mutta kopterilla periaatteessa helppoa. Kuvaamisen aikana tapahtui kuitenkin outoja asioita. 

Asensin Mallaan uuden akun, ja laskin sen sitten muutaman metrin päähän veden pinnasta. Tuijottaessani kännykkää en aluksi huomannut, että Malla hivuttautui kohti pystysuoraa kalliota, eikä se tuntunut tottelevan ohjausta. Osuma kallioon olisi tuhoisa, koska se rikkoisi propellit saman tien.

Minulla oli vaikeuksia saada kopterin sivuttaisliike loppumaan, mutta onnistuin kuitenkin nostamaan sen hiukan ylemmäksi. Tuloksena oli, että kallion sijasta Malla törmäsi jyrkänteen reunalla olevan puun oksiin, mutta pysyi kuitenkin ilmassa, ja samalla myös kontrolli palasi.

 

Tilanne oli pelottava, ja Mallan menettäminen oli lähempänä kuin koskaan. Unohtamatta sitäkään, että jos Malla olisi pudonnut veteen, olisin varmaan refleksinomaisesti hypännyt perään.

Olen pohtinut, mikä ongelman mahtoi aiheuttaa. Mieleeni tulevat seuraavat vaihtoehdot:

1. Malla hämääntyi alla olevasta vedestä. Kopteri voi joskus alkaa seurata veden liikkeitä yrittäessään pitää itsensä paikoillaan. Toisaalta rotkossa oleva vesi ei juurikaan virrannut.
2. Rotkon reunat peittivät GPS-signaalin. 
3. Kalliot olivat poikkeuksellisen magneettisia, mikä sotki kopterin kompassin.
4. Olimme hiiden reviirillä, eikä silloin pitäisi lentää lainkaan.

On mahdollista, että tilanne oli seurausta kaikista yllä mainittuista asioista. Onneksi katastrofilta kuitenkin vältyttiin, eikä Malla päätynyt osaksi Lentoturmatutkinta-sarjaa.