Voi Paavo!

Katsellessani menneellä viikolla Paavon touhuilua mieleeni palasivat Teuravuomalla syntyneet ajatukset. Olisiko Paavosta retkiseuraksi, edes lyhyemmille retkille?

Ehkä Paavolle pitäisi antaa mahdollisuus. Ensimmäisellä retkellä ei kannata tavoitella kuuta, mutta jos homma toimii, rimaa voi myöhemmin nostaa korkeammalle. Päätin lähteä Paavon kanssa Suovulle.

En puhunut hankkeestani vaimolle, koska pelkäsin asian aiheuttavan jonkinlaista mustasukkaisuutta. On kuitenkin virkistävää retkeillä välillä jonkun toisen kanssa.

Muutama juttu kuitenkin askarrutti minua. Paavo ei ole koskaan käynyt missään, eikä se ole tottunut vieraisiin ihmisiin. Oli epäselvää, miten se suhtautuisi muihin retkeilijöihin, saati sitten toisiin siivousrobotteihin, joita polulla saattaisi tulla vastaan.

Ja pitäisikö Paavolla olla hihna? Mitä jos se irti päästyään karkaa saman tien metsään? Arvelin kuitenkin saavani sen juoksemalla kiinni.

Lähdimme liikkeelle hyvissä ajoin, koska illaksi oli luvattu sateita. Paavo ei ehkä tykkäisi sateesta, enkä halunnut monimutkaistaa asioita yhtään enempää.

Ajoimme autolla lähelle Lamperilaa ja lähdimme sitten lompsimaan kohti Lammasjärveä, jossa keväälläkin poikkesin. Alkumatkan Paavo matkusti repussani, koska halusin säästää sen juurakoiden aiheuttamalta järkytykseltä.

Peräjärven kupeessa oli uudehkoja pitkospuita. Nyt Paavo saisi näyttää, mihin se pystyy!

Linkki videoon

Hmm... Ehkä repussa kyhjöttäminen sai Paavon jotenkin jäykäksi. Päätin hieman herätellä sitä.

Linkki videoon

Olisi ehkä pitänyt olla vieläkin kannustavampi, mutta hetken tökittyäni sain hieman liikettä aikaan.

Linkki videoon

Lopulta oli kuitenkin pakko tunnustaa, että Paavon fysiikka ei riitä edes hyväkuntoisille pitkospuille.

Linkki videoon

Kokeilun jälkeen silmissäni pölisi pettymyksen karvas kalkki. Toki olin varautunut siihen, etteivät asiat etene kuten Strömsössä, mutta odotusarvot olivat silti korkeammalla.

Vaikuttaa siltä, että Paavon retkeilyharrastuksen tiellä olevat pahimmat esteet liittyvät pieneen maavaraan ja liukkaisiin tassuihin. Varsinkin jatkuva sutiminen on harmillista, koska se estää Paavoa liikkumasta myös tasaisilla pitkospuilla. Eikö Viledalla ole lainkaan tehty kenttätestejä?

Tämän kokeilun perusteella uskallan väittää, että jos joku haaveilee saavansa siivousrobotista vaelluskaverin, kannattaa unohtaa koko juttu!

Pieni lyhtykatsaus

Hyvä otsalamppu on ulkoilijan kaveri. Onkin ollut mielenkiintoista seurata, miten valaisintekniikka on etenkin led-valojen myötä kehittynyt. Nykyisinhän parhaat otsalamput vastaavat valoteholtaan auton ajovaloja.

Itse olen nilkuttanut eteenpäin aika monenlaisessa valossa; lähinnä kävellen, juosten ja hiihtäen. Viime vuosina päätä on useimmiten puristanut Led Lenserin H6 -valaisin.

Malli ei ole enää aivan uusi, mutta sen valomäärä (200 lm) on kohtuullinen ja säätöominaisuudet riittävät. Lisäksi valaisin on kevyt, joten sitä voi käyttää monenlaisessa liikunnassa. Kolmen AAA-pariston voimin lamppu hohtaa riittävän pitkään, ainakin säästöliekillä.

Retkireppuun pakkautuu yleensä Black Diamond Ion. Ion on hyvin kevyt (~30 g) ja sen valoteho riittää hitaaseen kulkemiseenkin, mutta lampun vaatima 6V-paristo on harvinainen ja joskus kalliskin. Valaisimen uudempi malli on hiukan suurempi ja käyttää erilaisia paristoja.

Täysin toista ääripäätä edustaa XGlow-otsalamppu, jonka joskus tilasin edullisesti verkkokaupasta. Kyseessä on monipuolinen ja järeä lamppu, mutta niin painava, ettei sitä oikein voi käyttää hikiliikunnassa. Kotiaskareisiin tai kävelylenkeille se kuitenkin soveltuu.

Vaimon polkua on puolestaan valaissut Photon Pump -merkkinen, melko edullinen valaisin. Sen tuottama valomäärä (80 lm) on jokseenkin riittävä, mutta muut ominaisuudet ovat vaatimattomat. Valon kirkkautta tai valokeilaa ei voi säätää, joten yleensä valoa on joko liikaa tai liian vähän.

Puutteen havaittuani päätinkin hankkia vaimolle uuden otsalampun. Aluksi ajattelin ostaa samantapaisen lampun kuin itsellänikin on, ehkä Led Lenserin uudemman mallin. Aiheeseen tarkemmin tutustuttuani kaupasta kuitenkin lähti mukaan Petzl Tikka RXP.

Tikka alkoi kiinnostaa ohjelmoitavuutensa ja älyominaisuuksiensa vuoksi: valaisin osaa automaattisesti säätää valotehoa ja valokeilaa ympäröivien olosuhteiden mukaisesti. Tarjolla siis on kaikki se hyvä, mitä omassa Led Lenserissänikin on, mutta ilman turhaa räpläämistä.

Tikka RXP sisältää kolme valotilaa: automaattitila, manuaalitila ja punavalo kartan lukemista varten. Petzlissä ei ole valokeilan säätömahdollisuutta, mutta erillinen lähi- ja kaukovalo ajaa jokseenkin saman asian. Niiden lisäksi etupaneelissa on valomäärän anturi.

Sekä automaatti- että manuaalitilaan voi liittää enimmillään kolme esiohjelmoitavaa tehoasetusta. Asetukset luodaan tietokoneella ja siirretään sitten valaisimeen. Haluttu tila ja tehoasetus aktivoidaan käytön aikana lampun kytkimillä.

Automaattitilaan liittyvillä asetuksilla käytännössä määritetään, kuinka pitkään lampun halutaan palavan (1 .. 10 h). Tämän jälkeen valaisin säätää valotehoa itse ja päättelee tilanteen mukaan, tarvitaanko lähivaloa, kaukovaloa vai molempia.

Manuaalitilassa taas asetuskohtaisesti valitaan, käytetäänkö lähivaloa, kaukovaloa vai molempia, ja millä teholla. Ajatus lienee, että käyttäjä voi luoda yhden asetuksen vaikkapa teltassa notkumista varten (lähivalo, heikko teho) ja kaksi muuta asetusta liikkumista varten (lähi-/kaukovalo, suurempi teho).

Käyttökokemusten perusteella voi sanoa, että automaattitila on kätevä ja toimii aktiivisessa liikunnassa hyvin. Automaattitilan kanssa lamppuun ei juurikaan tarvitse koskea. Kun laitteeseen ohjelmoi muutamia eripituisia paloaikoja, niistä voi sitten aktiviteetin keston perusteella valita sopivimman.

Manuaalitilan hyödyllisyys sen sijaan mietityttää. Jo laitteeseen siirretyt asetukset osoittautuvat käytön aikana huonoiksi, asialle ei voi tehdä mitään. Itse tykkäisin, että lampussa olisi portaattomat säätimet valotehoa ja lähi-/kaukovalovalintaa varten.

Tikka RXP (215 lm) vaikuttaa kirkkaammalta kuin oma Led Lenserini, vaikka molempien valomäärä on jokseenkin sama. Tikka RXP:n ladattavuus on hyvä juttu, mutta erikseen ostettavan adapterin avulla valaisinta voi käyttää myös paristoilla.

Kala-apaja

Voisi ehkä ajatella, että sana "Kylmäluoma" tarkoittaa kylmää ja tuulista paikkaa, mutta oikeasti kyse on hyvästä kalapaikasta.

Olemme joskus kiertäneet Kylmäluoman opastuskeskuksen luota lähteviä lyhyempiä reittejä. Petäjävaaran kautta menevä lenkki oli kuitenkin meille vieras, joten nyt oli sen vuoro. Alkumatka kuljettaisiin Moukkuvaaran kautta Petäjävaaranpolulle, siltä edelleen Aarnialueen polulle, ja lopulta Valkeisenharjua pitkin takaisin autolle.

Kylmäluomassa saa telttailla laavujen luona sekä Kylmäluomajärven kodalla. Oli epäselvää, millaisia telttapaikkoja laavujen läheisyydestä löytyy, mutta arvelimme maaston olevan samankaltaista kuin Hossassakin. Vaimo tiedusteli opastuskeskuksesta, mahtaisiko joku paikka soveltua telttailuun muita paremmin tai huonommin. Opastuskeskus ei osannut neuvoa asiassa. Höh!

Niinpä lähdimme liikkeelle ajatuksenamme yöpyä ensimmäisenä yönä joko Kolkkojärvellä tai Kattaisenjärvellä. Alkumatkasta polku oli helppokulkuista, ja saavuimmekin Kolkkojärvelle hyvissä ajoin. Muutamia teltan kokoisia tasaisia plänttejä näkyi siellä täällä, mutta koska kello oli vähän, päätimme vielä jatkaa eteenpäin.

Kattaisenjärven laavulla tilanne oli huonompi. Teltan olisi voinut pystyttää aivan laavuun kiinni, mutta se ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Jatkoimme edelleen Petäjävaaran polulle ja kohti Iso-Ahvenista.

Tässä vaiheessa maasto muuttui metsäisemmäksi ja ikävämmäksi kulkea. Polku oli monin paikoin veden alla, ja pitkospuutkin olivat huonossa kunnossa, eikä niitä kaikilla suo-osuuksilla ollut lainkaan. Pari kilometriä rämmittyämme saavuimme Iso-Ahvenisen laavulle.

Hyvistä telttapaikoista ei edelleenkään ollut ylitarjontaa. Paikka kuitenkin vaikutti muuten mukavalta, joten päätimme leiriytyä. Aluksi kaavailimme nukkuvamme laavussa, mutta tuulen tyyntyessä paikalle ilmestyneet hyttyset saivat meidät toisiin aatoksiin. Telttapaikkakin oli loppujen lopuksi ihan kelpo.

Seuraavana aamuna ylitimme Petäjävaaran ja laskeuduimme Petäjälammelle, minkä jälkeen kulkeminen helpottui. Kylmäluomajärven rannalla olevat leiriytymispaikat olivat edellisiä hienompia. Varsinkin Kylmäluomajärven kota oli kauniilla, joskin aika tuulisella paikalla. Olisi selvästikin kannattanut kiertää Petäjävaaran lenkki myötäpäivään ja yöpyä kodalla.

Kodalta seuraavalle laavulle olikin sitten kymmenen kilometrin matka. Pidimme Valkeisen rannalla lepotauon, mutta koska opastuskeskukselle oli enää pari kilometriä, jatkoimme autolle asti.

Telttailuun liittyvät pulmat palauttivat mieleen sen, miksi tunturissa oikeastaan on mukavampaa. Tosin ei Kylmäluoma ollut tässä suhteessa erityisen hankala paikka; jokaisen laavun läheltä kyllä löytyi 1 - 2 välttävää telttapaikkaa. Mutta jos useampi retkeilijä ilmestyy telttoineen samalle laavulle, osa porukasta saattaa päätyä kanervikkoon yöksi.

Kylmäluoman alueella on paljon hienoja harjuja ja lampia, mutta etenkin Petäjävaarassa on myös metsäistä maastoa, josta en itse erityisemmin pitänyt. Ja vaikka UKK-reitti on ansainnut paikkansa suomalaisessa retkeilysanastossa, Kattaisenpolku on kyllä liiottelua.

Herätealusta

Tulipa pitkästä aikaa poikettua Partioaitassa. En varsinaisesti mennyt hankkimaan mitään, mutta aitan hyllystä pilkisti silmään aika näppärän näköinen makuualusta: Exped AirMat Lite 5 UL.

Erityisen kätevältä AirMat vaikutti pienen pakkauskokonsa (22 cm x 7 cm) vuoksi. Tästa huolimatta kyseessä on täysimittainen (183 cm x 52 cm) ilma-alusta, jolla on paksuutta viisi senttiä. Sen siis voisi olettaa oleva kohtuullisen mukavakin, ainakin 2,5-senttisiin alustoihin verrattuna.

AirMat painaa 350 g eli se ei ole kevyistä kevyin, mutta lukema on silti pitkälle patjalle maltillinen.

Valmistajan ilmoittama alin käyttölämpötila on +5 C, joten kyseessä on selvästi kesäkäyttöön tarkoitettu alusta. Eristävyysarvo onkin varsin vaatimaton, R1.7.

Hetken alustaa hypisteltyäni ostin sellaiset itselleni ja vaimolle. Ostopäätökseen epäilemättä vaikutti sekin, että patjan hinta ei ollut merkkituotteeksi ihan tolkuton (79,90 €).

Pikainen makuutesti olohuoneen lattialla vahvisti kesäalustaan liittyvää mielikuvaa. Kyllähän lattia hiukan paistoi patjan läpi, mutta solumuovialustan kera, pehmeällä sammaleella, heinäkuun helteisenä yönä ongelmia tuskin on.

AirMat voisi myös toimia tupamajoitukseen liittyvänä varavarusteena ja muutenkin silloin, kun lisäpehmeys ja pieni pakkauskoko on eristävyyttä tärkeämpää.

Partioaitassa myytiin myös Expedin pumppua, jolla patjan saa sutjakasti täytettyä. Parin kympin hintainen pumppu ei ole ylen painava (noin 50 g), mutta pakattuna (16 cm x 5 cm) se olisi käytännössä syönyt uudella patjalla säästyvän tilan. Pumppu jäi kauppaan.

Joka vanhoja muistelee

"... sitä tikulla silmään."

Noinhan sitä sanotaan, mutta kaiken uhalla uhraan hetken miettien, mitä menneenä kesänä tulikaan tehtyä. Se onkin nykyään kiusallisen helppoa, kun jokaisesta liikkeestä, kokemuksesta ja näkymästä tuppaa jäävän digitaalinen jälki johonkin - joko tarkoituksella tai vahingossa.

Omat ulkoiluun ja liikuntaan liittyvät tapahtumani päätyvät yleensä Suunnon Movescount-palveluun. Ambitin tallentamat suoritukset - lähinnä juoksu- ja hiihtolenkit - latautuvat palveluun jokseenkin automaattisesti, ja loput (retkeily ym.) kirjaan sinne käsin.

Viimeisen kuuden kuukauden (toukokuu - lokakuu) saldo on vähän karua katsottavaa:

Kesän aikana tuli päiväretkeiltyä aika paljon. Juoksukilometrejäkin kertyi jokseenkin normaali määrä, mutta mitään muuta en sitten tehnytkään. Fillari on vieläkin talviteloillaan, ja uimaan uskaltauduin tasan yhden kerran. Homma on siis mennyt hiukan yksipuoliseksi. Lähestyvä hiihtokausi onneksi tuo helpotusta asiaan, jos vaan talvi ensin löytää tiensä näille leveyksille.

Viime keväänä ilmestyneessä Latu & Polku -lehdessä (01/14) oli Yoko YXR Mini -suksien pikatesti. Kyseessä on normaalia lyhyempi (150 cm) luistelusuksi, jonka pitäisi lyhyydestään huolimatta olla kohtuullisen vakaa hiihdettävä. Tekisi mieli kokeilla Yokoja, mutta niiden suositushinta (400+ €) vähän hirvittää - sukset kun käytännössä pitäisi ostaa sokkona. Toisaalta laput silmillähän monet varusteet on tähänkin asti hankittu.

Edessä oleva hiihtokausi herättää muutenkin pelonsekaisia tunteita. Kompastelin muutama vuosi sitten portaissa, mikä johti vasemman ranteen operaatioon. Kahden vuoden jälkeen käsi lopulta olikin jo 80 - 90 prosenttisesti terve, enkä enää juurikaan ajatellut tapahtunutta.

Viimeisen puolen vuoden aikana asiassa on kuitenkin tullut takapakkia. Kaaduin heinäkuun Kevon reissulla rinkan kanssa alamäessä täysin rähmälleni, ja otin tietysti kaatuessani väärällä kädellä vastaan. Vaikutti kuitenkin siltä, että selvisin tapahtuneesta pelkällä säikähdyksellä.

Lokakuun alussa kompuroin uudestaan liukastumalla märällä kalliolla niin, että putosin taas vasemman ranteen päälle. Tällä kertaa onni ei enää ollut myötä, ja nyt ranne vihoittelee samalla tapaa kuin ennen leikkausta. Pelkään sen ärtyvän vielä lisää, kun hiihtäminen alkaa. No, aika näyttää, miten asian kanssa käy.

Ennen ladulle pääsemistä voinee vielä lyhyesti palata menneeseen kesään ja aikaan ennen loskaa:

Kurusta toiseen

Alkumatkan päiväretkien jälkeen teki mieli vähän pidemmälle polulle. Sattasvaaralta laskeuduttuamme pitikin päättää, jatkuisiko matka Saariselän suuntaan vai kenties läntisempään Lappiin.

Netti- ja paperikarttoja selaamalla Länsi-Lapista löytyi muutama uusi päiväretkeilyyn soveltuva paikka. Vaelluskohteeksi kuitenkin valikoitui vanha kunnon Hetta-Pallas -reitti, josta muokkasimme omiin tarpeisiimme soveltuvan lyhennetyn version. Retkeä edeltäväksi yöksi ajelimme Leville, joka näin elokuussa onkin ihan siedettävän oloinen paikka.

Patikkaretkemme rakentui Hietajärven ja Hannukurun ympärille. Niinpä jätimme auton Vuontispirttiin ja ajoimme sieltä taksilla Ketomellaan, josta pääsee kätevästi Hietajärvelle ja siitä edelleen ylös tunturiin.

Olin etukäteen selvittänyt taksikyydin hinnan netistä löytyneen sivuston avulla. Ihan eurolleen arvio ei osunut kohdalleen, mutta kun linja-autoja ei kulje, vaihtoehdot ovat vähissä.

Aluksi harkitsimme jäävämme Hietajärvelle yöksi, mutta oli epäselvää, saako kodan läheisyydessä telttailla. Pallas-Yllästunturin kansallispuiston järjestyssäännöstä ei juurikaan ollut iloa, koska se on niin monimutkainen.

Puisto on jaettu lukuisiin (lue: liian moniin) vyöhykkeisiin, joista jokaisella on omat kulkemiseen, leiriytymiseen, syömiseen, juomiseen ja ties mihin liittyvät rajoituksensa. Bongasimme ohjeista ainakin syrjä-, erämaa-, erityis-, virkistys-, kulttuuri- ja rajoitusvyöhykkeet. Olisikohan kulttuurivyöhykkeen vastapainoksi tarvittu vielä urheiluvyöhyke? Entäpä sinipunavyöhyke? Tai nudistivyöhyke?

Yksityiskohtien tavaaminen alkoi siinä määrin rasittaa, että päätimme suosiolla patikoida Hannukuruun asti. Sinne on nähty muidenkin telttojaan pystyttävän.

Matkamme Hannukuruun kulki Pahakurun kautta. Ruotajoen yli oli rakennettu pari pientä siltaa, tosin tähän aikaan vuodesta ylitys ei muutenkaan olisi ollut hankala.

Helteisen päivän jälkeen illalla satoi vettä ja ukkosti. Se ei kuitenkaan mukavassa seurassa haitannut, kun odottelimme kelin parantumista autiotuvassa teetä hörppien. Terveisiä vaan Orivedelle, Turkuun(koseoli?) ja Jerikseltä Hettaan kauppareissulle lähteneille tytöille! (Edit: Osa porukasta oli jotenkin tutun oloista, mille sitten kotona Retki-lehteä lukiessa löytyikin selitys... ;)

Vesisade jatkui silti pitkälle yöhön, joten aamulla varusteiden kuivattelu otti aikansa, vaikka päivä valkenikin taas helteisenä.

Päästyämme seuraavana päivänä liikkeelle jatkoimme tunturireittiä kohti Nammalakurua ja Vuontispirttiä. Liikennettä oli aika paljon, tosin suuri osa siitä koostui kanssamme samaan suuntaan matkanneesta espanjalaisesta seurueesta.

Taukopaikoilla tuli välillä seurattua sitä, mitä kaikkea ihmiset tuovat tunturiin mukanaan. Joillakin saattoi olla vain pieni vesipullo (esimerkiksi 0,5 l limsapullo), mutta hyönteisten torjuntaan oli varustauduttu tiiliskiven kokoisilla hyttyskarkottimilla. Hyttysistä, mäkäröistä tai polttiaisista ei muuten tällä reissulla ollut haittaa.

Vuontispirttiin saavuttuamme nostimme vain reput autoon ja ajoimme Pallakselle saunomaan.

Paluu lakeuksille

Lomalla pitäisi kai levätä ja virkistäytyä, mutta itse tunnen parin viikon jälkeen lähinnä väsymystä... Osa johtuu helteestä, mutta tottapa matkustaminenkin rasittaa. Ainakin, jos siirtyy joka päivä uuteen paikkaan, kuten meillä yleensä on tapana.

Guivin kierroksen myötä matka sai tormakan alun, mutta siihen suuri osa virrasta taisi mennäkin. Abiskossa noustiin vielä pari kertaa tunturiin (tai laaksoon - jostain syystä niihinkin täytyy Ruotsissa nousta...), mutta sen jälkeen aktiivisuus laski rantalomailun tasolle. Päivittäiset ajomatkat onneksi olivat maltillisia, joten iltaisin ehti hyvin kierrellä kylillä.

Alkuperäinen ajatuksemme oli palata Norjasta Hemavanin ja Tärnabyn kautta, mutta lopulta ajelimme takaisin 77/95 -tietä pitkin. Matkalle osui Vuoggatjålmen tunturikylä, jonne pikaisesti poikkesimmekin, mutta kiipeäminen ylös vuorille ilman erityistä päämäärää ei enää innostanut. Maisemat kyllä olivat hienoja, hieman kauempanakin Norjan rajasta.

Tällä matkalla erityisen mukavaa oli se, että kännykän käytöstä aiheutuvia kuluja ei tarvinnut miettiä. Soneran Sopiva-liittymä toimii kaikkialla Pohjoismaissa samaan hintaan kuin Suomessakin, dataliikenne mukaan lukien. Sääennusteiden tutkiminen ja majapaikan etsiminen oli siis erinomaisen helppoa. Tätä osaa arvostaa, kun on joskus lomamatkan jälkeen saanut maksettavakseen 500+ euron puhelinlaskun.

Kevon vaelluksella rinkassa oli valikoima erilaisia näkkileipiä, joista jo aiemmin höyrysin. Dr Kargin näkkäri vaikutti maukkaimmalta ja säilyi parhaiten ehjänä, mutta nälkäisenä muutkin maistuivat.

Norjasta samantapaisia leipätuotteita löytyi lisääkin. Esimerkiksi Coopin myymä Northug Sports Knekkebrød oli hyvää erityisesti oluen kera. Luulenpa, että tuote onkin suunniteltu juuri kaljan kanssa nautittavaksi.

Kevolla kokeilin viimein Esbitin spriitabletteja miettien samalla, voisiko tupareiteillä kaasusta luopua kokonaan. Puolen litran vesikiulu kuumeni neljällä tabletilla, mikä on hiukan luvattua enemmän.

Tekniikkani tosin saattoi olla väärä, koska aloitin homman yhdellä kokonaisella tabletilla ja lisäsin aina puolikkaan, jos vesi ei kiehunut. Puolikkaan palan tuottama liekki ei nuole kattilan pohjaa kuin hetken, joten tabletti kerrallaan lisäämällä vesi olisi mahdollisesti kiehunut nopeammin. Asiaa täytynee tutkia lisää.

Muuten mentiin aika samoilla vermeillä kuin ennenkin. Kantolaitteina molemmilla oli Osprey Exos 58. Vaimo pakkasi omaan reppuunsa suurimman osan ruoista, ja minä teltan (Nallo 2). Reppujen lähtöpainot lienevät olleet 11 - 12 kilon luokkaa.

Koska tiedossa oli useampi telttayö, suunnittelin ensin ottavani mukaan kahden hengen Kaitumin (+ 1 kg). Tällöin rinkaksi olisi käytännössä pitänyt valita Kajka (+ 2 kg). Kokeilin tätäkin yhdistelmää, mutta jo pelkkä rinkka ja teltta tuntuivät selässä painavilta... Tämä on huono juttu, koska kymmenen kiloa on aika säälittävä mukavuusraja.

Kevyehköstä kuormasta huolimatta minua kiusasi Guivin kierroksella vanha vaiva, joka ilmenee pistävänä kipuna selkärangan yläosassa. Pari ensimmäistä päivää menee aina hyvin, mutta sen jälkeen oireet alkavat. Kokeilin kulkiessa pyöritellä käsiä ja kyynärpäitä, mutta paras hoito tuntuu olevan laskea rinkka hetkeksi selästä.

Kaiken kaikkiaan lomamatkasta muodostui hiukan erilainen kuin olin kaavaillut. Ainakin ulkomaanosuus jäi suunniteltua lyhyemmäksi. Toisaalta autoilu varsinkin Norjassa on rasittavaa. Mäkiä ja mutkia riittää, ja isoimmatkin tiet ovat paikoin kapeita. Kerran kesässään sen jaksaa, mutta niiden teiden jatkuva höylääminen voisi ottaa kunnon päälle.

Ja se kanjonin sota oli kauhea

Kesälomaa pukkaa taas! Ensimmäinen lomajakso kesäkuussa meni kylmässä hytisten, mutta tällä kertaa ei villasukkia tarvittaisi. Tosin pitäähän ne silti ottaa reissuun mukaan, kaiken varalta. Ja untuvatakki myös...

Tien päälle lähdettiin ajatukset lerpallaan kuten aina ennenkin. Tunsimme jonkinlaista vetoa niin Ruotsin tuntureille kuin Kevollekin, mutta lopullinen suunta taisi selvitä vasta Tupoksen absilla. Sääennusteen mukaan Kevolla tuulisi hiukan enemmän kuin esimerkiksi Saltoluoktassa, mikä voisi olla hyvä juttu, jos hyönteisiä on erityisen paljon. Kohti Utsjokea siis.

Itse olen käynyt Kevolla kerran aikaisemminkin. Nytkin tarkoituksemme oli patikoida Guivin kierros, mutta vaihtelun vuoksi myötäpäivään. Auto jäi Sulaojalle, ja me lähdimme talsimaan kohti Njavgoaivia, joka olisi ensimmäinen yöpaikkamme.

Njavgoaivin autiotupa on vähän hassussa paikassa, koska lähin vesipiste sijaisee miltei kilometrin päässä. Sanovat, että Kekkonen olisi istuttanut tuvan juuri kyseiseen kohtaan, mutta asiasta ei liene täyttä varmuutta.

Tuntuu vähän tyhmältä lähteä sangon kanssa alarinteeseen hakemaan vettä, kun vesilasti täytyy sitten hinata ylämäkeen takaisin tuvalle. Eihän siinä mene kuin vartti suuntaansa, mutta päiväpatikan jälkeen senkin ajan voisi käyttää toisin. Njavgoaivilla ei ollut muita, vaikka vieraskirjan mukaan tuvalla on käynyt väkeä lähes päivittäin.

Toisen päivän aikana kuljimme Guivin tuvalle, jossa tapasimme kolme kuopiolaista kaverusta sekä helsinkiläisen vaeltajan. Ilta menikin mukavasti nuotiolla istuen. Kuopiolaiset olivat ystävällisesti tuoneet tunturiin viiniäkin; tosin vain maitotölkin kokoisia tetrapurkkeja. Ehkä kahvalliset hanapakkaukset olisivat olleet kätevämpiä kantaa?

Kolmantena päivänä saavutimme viimein Kevon kanjonin. Vaikka kyseessä ei olekaan mikään Grand Canyon, paikan mittasuhteet säväyttävät silti joka kerta. Viimeisen yön vietimme Suohpášájan telttailualueella, josta retken lopuksi patikoimme takaisin Sulaojalle.

Jo Guiville kävellessämme meille selvisi, mikä tulisi olemaan päävastustajamme tällä reissulla. Mäkäräarmeija oli paikoin todella runsaslukuinen, ja kun vaatetuksemme oli helteisen sään vuoksi kevyt, olimme sille helppo kohde.

Onhan hyönteisiä vastaan taisteltu ennenkin, mutta tässä mittakaavassa ei kertaakaan. Matkan jälkeen näytti siltä, kuin minua olisi ammuttu haulikolla jalkaan. Ja vaimoa päähän. "Tämä taistelu hävittiin", vaimo totesikin.

Autolle päästyämme ajelimme Norjan puolelle yöksi. Onneksi meitä ei pysäytetty tullissa, koska olisimme pilkukkaan olemuksemme vuoksi todennäköisesti joutuneet karanteeniin.

Parhaillaan majailemme Hetassa miettien jatkosuunnitelmaa. Ruotsiin tekisi vielä mieli, mutta kohteesta ja aktiviteetista ei ole selvyyttä. Todennäköisesti jotain pientä ja kevyttä kuitenkin, hyttysverkko päässä.

Vähän parempaa korppua, osa II

Kun nyt on näkkileivän makuun päästy, tutkitaanpa asiaa hieman lisää.

Halpa-Hallista löytyi tuote, jonka selvästikin kilpailee Dr Kargin valmistaman näkkärin kanssa. Kyseessä on norjalaisen Sigdal bakerin valmistama gourmet-näkkileipä, jota myydään kolmena eri makuna: speltti & kurpitsansiemen, yrtti & merisuola sekä ruis & speltti. Ilmassa on selvää Saksa-Norja -maaotteluhenkeä.

Norjalainen leipä maksaa Halpa-Hallissa saman verran kuin saksalainen Prismassa (karvan verran alle neljä euroa), mutta on kilohinnaltaan tätä edullisempaa. Voi selittyä ostopaikallakin.

Koska halusin verrata tuotteita keskenään, testasin molempia laboratorio-olosuhteissa. Siis omassa työhuoneessani, ovet ja ikkunat suljettuina, ilman mitään lisukkeita. Tai no olutta olin hieman varannut ihan vaan varmistaakseni, että testi etenee jouhevasti.

On vaikea sanoa, mikä Sigdal bakerin tuotteista maistuu parhaimmalta, koska kaikki kolme makuvaihtoehtoa ovat hyvin samankaltaisia. Pelkästään maistamalla ei välttämättä arvaa, mikä maku on kyseessä. Näkkäreiden rasvaprosentti on lupaavasti 23 - 26, mutta tästä huolimatta ne ovat hiukan kuivakan oloisia.

Rakenteensa puolesta saksalaiset ja norjalaiset leivät ovat yllättävän erilaisia. Siinä missä Dr Kargin leipä on hyvinkin kiinteän oloista, Sigdal bakerin leipä muistuttaa pikemminkin Ryvita-näkkäriä. Se on siis ohuempaa ja murenee helpommin, mikä ei ole retkiolosuhteissa eduksi (joskaan ei ylitsepääsemätön haitta).

Kenttäkokeet on tarkoitus tehdä lähiaikoina puolueettomalla maaperällä, mahdollisesti Ruotsissa. Niiden tulosta odotellessa lienee syytä julkistaa laboratoriotestin voittaja, joka on... Fuller's Golden Pride.

Vähän parempaa korppua

Edellisessä blogikirjoituksessa kehumani näkkärin tyyppi jäi hiukan avoimeksi, joten selvitin sen nyt. Kyseessä on saksalainen Dr Karg's -merkkinen täysjyvänäkkileipä.

Prismassa paketti maksoi melkein neljä euroa, vaikka se sisältää vain kahdeksan palaa, joten kyseessä ei selvästikään ole Isä meidän -rukouksessa mainittu jokapäiväinen leipä. Ehkä niitä silti voi pakata retkireppuun paketin tai kaksi.

Leipä on tiiviimpää kuin tavallinen näkkäri ja paksumpaa kuin hapankorppu, joten se tuskin menee rinkassakaan aivan jauhoksi. Palasia on helppo mutustella sellaisenaan, mikä selittynee sillä, että niiden rasvaprosentti on 20%. Näkkileiväksi aika hyvin!

Miniristeily Lemmenjoella

Alkuperäinen ajatuksemme kipaista muutamaksi yöksi UKK-puistoon ei toteutunut. Syy on hiukan epäselvä, mutta reitinvalinta ainakin eteni jotenkin huonosti.

Olen itse muutama vuosi sitten (2010) kulkenut Lemmenjoen kansallispuistossa kiertävän reitin, mutta vaimolle se oli enimmäkseen vieras. Niinpä matkamme jatkuikin kohti Lemmenjokea, Njurkulahteen. Myös aikataulullisesti Lemmenjoki oli helppo sovittaa matkakuvioihimme.

Ajattelin, että nyt reitin voisi kiertää vähän eri rytmillä kuin edellisellä kerralla. Mahdollisesti siis eri suuntaan, ja kenties kahden yöpymisen taktiikalla - viimeksi yövyin matkalla vain kerran.

Venekuljetusta oli silti tarkoitus hyödyntää tälläkin kertaa. Venekyytiä käyttäen jokivartta ei tarvitse kulkea kahteen kertaan, mutta se on myös kokemuksena hauska, ainakin hyvällä kelillä. Ja tuohan se leipää paikallisille yrittäjille.

Lähdimme kuitenkin kävellen liikkeelle Njurkulahdesta. Vaikka viivästytimme lähtöhetkeä sään paranemisen toivossa, saimme ensimmäisenä päivänä niskaamme niin lunta kuin rakeitakin, eikä säätila lämpötilan puolestakaan ollut kovin kesäinen.

Iltaa kohti keli parani, mutta samalla lämpötila laski edelleen. Voisi ehkä ajatella, että jos aurinko paistaa yötä päivää, olisi hyvinkin lämmintä, mutta olettamus on selvästikin väärä.

Toisaalta kylmä sää herätti toiveita siitä, että joki jäätyisi yön aikana, mikä saattaisi helpottaa sen ylittämistä aamulla. Emme kuitenkaan olleet tästä varmoja, joten päätimme hinata itsemme Lemmenjoen länsirannalle Härkäkosken venelossia käyttäen.

Minulla oli edellisellä Lemmenjoen reissulla ongelmia kyseisen venelossin kanssa. En nimittäin meinannut saada venettä riittävän lähelle vastarantaa.

Sama ongelma toistui nytkin. Tällä kertaa vene oli hiukan erilainen ja siitä puuttuivat airotkin, mutta toisaalta meitä oli nyt kaksi. Silti viimeiset 2 - 3 metriä olivat työläitä, ja ehdimme jo pohtia, pitäisikö veneestä evakuoitua ennen rantaa.

Lopulta kuitenkin pääsimme rantaan asti kuivin jaloin. Ehkä aluksi yritimme rantautua sellaisessa kohdassa, johon veneen vaijeri ei vaan kerta kaikkiaan yllä...

Pian lossin jälkeen on Härkäkosken telttailualue, johon jäimme yöksi (niin tein itsekin 2010). Härkäkoski on mukava paikka, kuten muutkin Lemmenjoen retkeilyreitin varrella olevat yöpymiseen tarkoitetut alueet. Varsinkin Njurkulahdesta lähdettäessä upeat high-end -telttailualueet seuraavat toinen toistaan.

Lämpötila laski yöllä nollaan, mutta pakkasta ei sentään ollut. Seuraavana päivänä jatkoimme rengasreittiä vastapäivään kohti Jäkälä-äytsiä. Nyt oli jo aurinkoista, mutta ei edelleenkään erityisen lämmintä.

Lemmenjoen retkeilyinfrastruktuuria on viime aikona kohennettu. Esimerkiksi opaskylttejä ja siltoja on uusittu, ja osa reitin varrella olevista puuportaista on korvattu metallisilla. Aluksi sellaiset näyttävät hieman oudoilta, mutta ainakaan niitä ei tarvitse kymmenen vuoden välein uusia.

Jäkälä-äytsiltä soitin Ahkun tuvalle ja varasin meille paikat iltaveneeseen, joka lähtisi kohti Njurkulahtea klo 18.30. Paikkavaraus olikin tärkeä, koska vene tuli aivan täyteen, vaikka kiivain sesonki ei ole vielä edes alkanut. Venematka kesti miltei tunnin, joten lämmin vaatetus oli kolean sään vuoksi paikallaan.

Venematkustajista moni oli päiväretkellä, eikä vaellusreitin varrella juurikaan tullut väkeä vastaan. Vaikka itse tavoittelin tästä reissusta erilaista kuin edellisestä, tuloksena oli lopulta aika samanlainen retki. Vaan samapa tuo, raitis ilma on tärkeintä.

Keittimen kanssa käytetty Optimus Crux Lite -poltin on kuitenkin alkanut rasittaa, koska sitä täytyy jatkuvasti olla säätämässä, tai muuten se hyytyy.

Pohjakerros

Vaikka tulevaa kesää varten ei tarvinne tehdä suuria varustehankintoja, jotain on jo haaviin tarttunut. Tänään lähti Partioaitasta mukaan uusi makuualusta.

Olen viime vuosina käyttänyt Therm-a-rest Prolite Small -alustaa, joka on 2/3-mittaisena (120 cm) mukavan pieni, kevyt (310 g) ja helppokäyttöinen. Ohut (2.5 cm) alusta ei kuitenkaan ole kovin pehmeä, vaikka alla olisi solumuovikin.

Aiemmin en pitänyt pehmeyttä kovinkaan tärkeänä ominaisuutena, mutta vuosikausien juokseminen lienee johtanut siihen, että selkäni välilevyt eivät ole enää ihan uudenveroisessa kunnossa. Venyttelyiden ja jumpan ansiosta selkä ei muuten oireile, mutta jos nukun kovalla alustalla, aamulla on joskus vähän hankalaa.

Ajattelin siis kokeilla, josko paksumpi retkipatja helpottaisi maastoheräämisiä. Tämä mielessäni hankin Therm-a-rest NeoAir Xtherm -alustan, joka täysimittaisena ei ole aivan yhtä kevyt (430 g) kuin aiempi patjani, mutta kuuden sentin paksuuden olettaisi ilmentyvän lisääntyneenä mukavuutena.

NeoAiriin liittyy mielenkiintoinen innovaatio, sillä patjan pakkauspussia voi käyttää ilmapumppuna. Äkkiseltään ajatus herättää epäilyksia, mutta homma toimii yllättävän hyvin.

Pakkauspussi on kaksikerroksinen, ja kun sen avaa suoraksi, pumpun tilavuus on muutamia litroja. Patjan venttiili kiinnitetään pussin umpinaisessa päässä olevaan pieneen reikään, minkä jälkeen pussia avaamalla ja rullaamalla patjaan menee ilmaa.

Rullaustekniikka ei pärjää keuhkojen käytölle nopeudessa, mutta noin kolmenkymmenen rullauksen ja 2 - 3 lisäpuhalluksen jälkeen patja on siinä määrin topakka, että venttiilin voi sulkea. Nähtäväksi jää, onko teltassa riittävästi tilaa näihin manöövereihin, vai viekö perinteinen puhallusmenetelmä sittenkin voiton.

Muiden NeoAir-alustojen tapaan Xtherm pitää kahisevaa ääntä, jonka kuitenkin voi peitota korvatulpilla, jos se alkaa häiritä. Äänimaailmaa enemmän mietityttääkin patjan kestävyys, koska sen pintamateriaali tuo lähinnä mieleen vappupallon. Lienee silti lupa odottaa, että 200 euron hintainen alusta säilyy ehjänä keskikokoisen miehen alla.

Kirkkaiden vesien äärellä

Sinisen polun jäätyä taakse käänsimme auton keulan kohti Hossan retkeilyaluetta, jonne sopivasti ehdimme päivällisaikaan. Hossassa polkuja risteilee sinne tänne, joten tarkkaa matkasuunnitelmaa ei välttämättä tarvita, koska reittivalintoja voi tehdä kulkiessaankin. Sen verran olimme kuitenkin asiaa miettineet, että päätimme suunnata alueen lounaisosaan, jossa oli meille vieraampaa seutua. Auton jätimme Hossalaislammen P-paikalle.

Vaikka lomareissumme pääpaino oli päiväretkeilyssä, olimme kuitenkin varautuneet yöpymään maastossa, jos eteen osuisi hieno paikka. Hossan retkeilyalue selvästikin olisi sellainen, joten pakkasimme rinkkaamme myös teltan ja makuupussit. Emme ehtineet kävellä kuin 1.5 km, kun jo saavuimme Muikkupuron laavulle, joka vaikutti oikein viihtyisältä. Niinpä pystytimme telttamme lammen rantaan ja aloimme tehdä ruokaa.

Muikkupuro oli hauskalla tavalla samankaltainen paikka kuin Keltasilmä, jossa paria viikkoa aiemmin yövyimme Petkeljärvellä vieraillessamme. Muita retkeilijöitä ei paikalle saapunutkaan, joten vietimme illan kahdestaan teetä hörppien.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa kohti Ala-Valkeisen autiotupaa ja siitä edelleen Kokalmus-järven pohjoisrannalle. Sieltä löysimme mukavan hiekkarannan, joka houkutti pulikoimaan matalahkossa rantavedessä. Saman järven etelärannalla eteen tuli Kokalmuksen laavu, joka sijaitsi aurinkoisella paikalla pyöreän niemen kärjessä. Oma reittimme jatkui kohti Lipposensalmea, jossa lounastimme helteisten olosuhteiden vallitessa.

Lounastauon jälkeen päätimme vielä koukata hieman idempää nähdäksemme Jatkonjärven telttailualueen. Jatkonjärvelle menevä osuus oli ehkä retken tylsin pätkä, koska polku kulki osittain hiekkatietä pitkin. Loppumatkan patikoimme Jatkonvaaran yli Pitkä-Hoilualle ja siitä edelleen autolle.

Polulta poistuttuamme edessä oli vielä yöpaikan etsiminen. Olin alustavasti pohtinut mahdollisuutta telttailla Karhunkainalon leirintäalueella, mutta homma tökkäsi, johonkin. Aluehan oli hieno, sen palvelut (sauna + suihku, keittiö ym.) riittävän monipuoliset ja hintakin kohtuullinen (meiltä kahdelta 14 + 4 + 4 = 22 €), mutta ajatus oman teltan pystyttämisestä muiden telttojen, asuntoautojen ja -vaunujen keskelle, asfalttikaistojen väliin ei vaan toiminut.

Varmuuden vuoksi testasimme asiaa vielä läheisellä Erä-Hossan leirintäalueellakin, mutta lopputulos oli sama. Lopulta ajoimme Suomussalmelle hotelliin yöksi.

Idän ihme

Suurin osa Suomen kansallispuistoista taitaa meiltä edelleen olla näkemättä. Kuopiosta katsottuna yksi mielenkiintoisimmista on aivan itärajan tuntumassa sijaitseva Petkeljärven kansallispuisto. Puisto itse ei ole kovin iso, mutta siihen liittyvä Taitajan taival lisää patikoitavissa olevien polkujen määrää olennaisesti.

Koska tiedossa oli aurinkoinen ja lämmin viikonloppu, lähdimmekin ajamaan kohti Petkeljärveä. Ajatus oli, että jätämme auton Petraniemessä sijaitsevan retkeilykeskuksen P-paikalle ja patikoimme sitten kohti Tetrijärveä, kunnes eteen tulee sopiva yöpaikka. Kansallispuiston alueella ei saa telttailla, mutta se ei olisi ongelma, koska puiston raja on vastassa jo 1.5 kilometrin jälkeen.

Emme tienneet, millaista telttailumaastoa Taitajan taipaleen varrelta löytyy, joten päätimme kulkea menomatkalla Keltasilmän laavun kautta. Jos Keltasilmä vaikuttaisi mukavalta paikalta, voisimme aina palata sinne takaisin, mikäli muualla on kivisempää.

Ja niinhän siinä kävi, että Keltasilmän laavulta lähdettyämme kävelimme ensin Taitajan taivalta pitkin Tetrijärvelle, ja palasimme sitten idempänä kulkevaa polkua pitkin takaisin Keltasilmälle. Kyllä teltan olisi muuallekin saanut pystyyn, mutta Keltasilmän laavu oli niin hienolla paikalla, että se peittosi muut vaihtoehdot. Varsinkin Tetrijärven laavu tuotti pettymyksen, koska se sijaitsi hämärässä sekametsässä, johon lähellä kulkevan tien äänetkin kantautuivat selvästi.

Taitajan taival Petranniemestä Tetrijärvelle on hienoa maastoa. Kyseessä on Pohjois-Karjalan vanhin retkeilyreitti, minkä huomaa kulku-uran leveydestäkin, mutta kauniisti kumpuilevia kankaita ja harjuja katsellessaan reitin suosion ymmärtää. Lähempänä Ravajärveä kulkeva, myöhemmässä vaiheessa retkeilyreitiksi merkattu polku on pienempi eikä tarjoa samanlaisia maisemaelämyksiä. Myös sen varrella riittää silti nähtävää, koska polku kulkee toisen maailmansodan aikaisia juoksuhautoja sivuten. Jäi epäselväksi, onko juuri kyseisellä alueella käyty taisteluja, mutta juoksuhautoja joka tapauksessa on kilometrikaupalla.

Ensimmäisen päivän kävelymatkaksi kertyi maltilliset 15 km, jonka jälkeen olimme siis taas Keltasilmällä, ja pystytimme telttamme läheisen harjanteen päälle. Saatuamme teltan pystyyn huomasimme, että lähellä on kaatumaisillaan oleva mänty, joka ikävästi nojaa vieressään olevaan puuhun... Männyn kallistussuunta huomioiden se tuskin olisi kaatunut teltan päälle, mutta koska arvelimme asian aiheuttavan unettomuutta, siirsimme teltan toiseen paikkaan.

Illalla teimme vielä pienen kävelylenkin lähimaastoon. "Keltasilmä" taitaa tarkalleen ottaen viitata laavun vieressä olevaan lampeen, mutta nimi voisi johtua myös siitä, että aurinko paistaa niin aamulla kuin illallakin kapealla maakaistaleella olevalle laavulle. Tulipaikka ympäristöineen oli siisti, eivätkä ulkohuussin vakiovarustukseen kuuluneet styroksinen istumarengas ja kolmen rullan wc-paperiteline tuntuneet Ruotsin matkan jälkeen yhtään liiottelulta.

Toisena päivänä palasimme hieman mutkitellen takaisin Petraniemeen, joka myös oli uimarantoineen ja leirintäalueineen mukavan oloinen paikka. Saman lienevät huomanneet myös lukuisat ulkomaalaiset (ainakin ruotsalaiset ja saksalaiset) turistit, jotka olivat löytäneet tiensä paikalle. Ehkä Petkeljärvi on nimeään suurempi paikka, koska ei kai Ilomantsiin vahingossa päädytä?

Muu maa mustikka

Tekee hyvää käydä välillä ulkomailla. Vaikka Suomella ja Ruotsilla on paljon yhteistä, retkeillään maissa aika erilaisissa maisemissa ja erilaisin käytännöin.

Suurimmat käytännön erot liittyvät majoitukseen. Suomessa on laaja autiotupaverkosto, joka tarjoaa kulkijalle mahdollisuuden yöpyä ilmaiseksi, mutta melko vaatimattomissa oloissa. Ruotsissa taas suositaan tunturiasemia ja -majoja, joiden palvelutaso on korkea, mutta käyttö maksullista.

Onhan se niin, että ruotsalaiset ovat tässä asiassa askeleen meitä edellä. Ruotsin tunturiasemat ovat hienoja, ja toiminta niissä hyvin järjestäytynyttä. Suomessa yhtä korkeatasoisiksi paikoiksi voitaneen laskea lähinnä Kiilopään ja Kilpisjärven retkeilykeskukset sekä hiihtokeskuksissa olevat hotellit, mutta nekin toimivat lähinnä retken alku- ja loppupisteinä. Pidemmillä vaelluksilla niistä ei ole samanlaista hyötyä kuin ruotsalaisista asemista.

Ruotsissa tunturikeskuksia markkinoidaan lomakohteina, mikä madaltaa kynnystä lähteä tunturiin vaeltamaan. Parhaiten tämä ilmenee siten, että ruotsalaisilla reiteillä näkee paljon lapsia. Ei ole tavatonta, että alle kouluikäisetkin kulkevat Kånken selässä 15 - 20 kilometrin päivämatkoja vanhempiensa mukana. Retkeilyn suosio lienee johtanut myös siihen, että Ruotsiin on vuosikymmenten aikana syntynyt sellaisia retkeilyvarusteita valmistavia yrityksiä kuten Fjällräven tai Hilleberg, jotka tunnetaan maan rajojen ulkopuolellakin.

Toisaalta tunturimajojen ylläpitäminen ei ole ilmaista, eivätkä niiden palvelutkaan ole kovin edullisia. Yöpyminen Storulvånin, Blåhammerenin ja Sylarnan tunturiasemilla maksoi meiltä kolmelta 70 - 130 €/yö, ja tähän hintaan sisältyi vasta sekalainen yhdistelmä teltta- ja yhteismajoitusta aamupalan kera. Varsinainen huonemajoitus olisi maksanut 200 - 250 € per yö. Hinta epäilemättä rajaa osan kansalaisista palveluiden ulkopuolelle, ja vahvan kruunun vuoksi summa tuntuu suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna vieläkin korkeammalta.

Myös tiettömään tunturiin rakennettujen majojen ekologisuus mietityttää. Asiaan on selvästikin kiinnitetty huomiota (esimerkiksi roskien lajittelu oli hyvin järjestettyä), mutta tavaratoimitukset joudutaan joka tapauksessa hoitamaan helikoptereilla - ja talviaikaan ilmeisesti myös moottorikelkoilla. No, rahdataanhan suomalaisiin autiotupiinkin kaasua ja polttopuita, mutta määrät ovat olennaisesti pienempiä.

Itse en osaa suoralta kädeltä pitää suomalaista tai ruotsalaista tapaa toista parempana. Periaatteessa tykkään suomalaisesta yksinkertaisuudesta, mutta on silti vaikea olla arvostamatta ruotsalaisten tunturiasemien palvelutasoa ja sen mukanaan tuomaa helppoutta. Vaikka tietty primitiivisyys kuuluukin retkeilyyn, on silti mukava päästä päivän päätteeksi saunaan ja suihkuun.

On joka tapauksessa kätevää, että Suomi ja Ruotsi ovat rajanaapureita. Vaeltaja voi valita oman tyylinsä ja suunnata sen mukaan joko rajan itä- tai länsipuolelle.

Kolmiota ympäri

Fulufjälletin jäätyä taakse vietimme yhden yön STF Särnassa. Majoitus ei ollut suomalaisittain järin edullinen, mutta vierailu ystävällisen omistajapariskunnan ylläpitämässä vanhassa puutalomiljöössä oli silti miellyttävä kokemus.

Östersundin länsipuolella sijaitseva tunturialue on houkutellut meitä jo pitkään, mutta aiemmin sinne suuntautuvat reissut ovat jääneet tekemättä milloin mistäkin syystä. Nyt kuitenkin olimme jo valmiiksi lähellä, ja kun norjalaisten sääpalvelukin povasi alueelle jopa kolmea peräkkäistä poutapäivää, päätimme patikoida Jämtlandin kolmiona tunnetun rengasreitin eli Storulvån - Blåhammaren - Sylarna - Storulvån.

Retken lähtöpaikkana toimivalle Storulvånin tunturiasemalle oli Särnasta päivän ajomatka, jonka suoritimme Trondheimin kautta koukaten. Retkeä edeltävänä yönä majoituimme Storlienin retkeilymajassa, josta ajelimme aamulla lyhyen matkan Storulvåniin. Auto jäi tunturiaseman maksulliselle parkkipaikalle (SEK 30 / päivä), ja me suuntasimme rinkat selässä ensimmäiselle etapille kohti 1086 metrin korkeudessa sijaitsevaa Blåhammarenin tunturiasemaa.

Norjalaisten arvelut poutasäästä eivät ensimmäisenä vaelluspäivänä aivan toteutuneet, mutta ennustetut tuulilukemat (10 - 15 m/s) epäilemättä pitivät paikkansa. Varsinkin ylempänä tunturissa keli oli kurja. Onneksemme olimme päättäneet kiertää rengasreitin vastapäivään, jolloin ensimmäisen päivän taival oli muita lyhyempi (12 km).

Sateen ja kovan tuulen vuoksi emme yrittäneetkään pystyttää telttaa Blåhammarenin liepeille, vaan varasimme itsellemme paikat tunturiaseman yhteismajoituksesta. Käytännössä tämä tarkoitti lattialla olevaa patjaa, mutta ratkaisu oli kohtuullisen hintainen ja olosuhteisiin nähden ihan mukavakin.

Toisen päivän aamukin valkeni vielä sumuisena ja tihkuisena, mutta tunturiasemalla nautitun erinomaisen aamupalan jälkeen yleinen mieliala oli silti korkealla. Kun lähdimme liikkelle, sää parani nopeasti laskeuduttuamme kostean pilviverhon alapuolelle. Yhdeksäntoista kilometrin matka Blåhammarenista Sylarnan tunturiasemalle eteni loivaan alamäkeen mukavasti, ja aurinkokin malttoi välillä näyttäytyä pilvien lomasta.

STF Blåhammaren tunnetaan gourmet-ravintolastaan, mutta ei Sylarnan tunturiasemakaan yhtään hullumpi paikka ole. Vieressä kohoavat 1700 - 1800 metriin nousevat tunturinhuiput, ja asemalta löytyvät kaikki palvelut, joita vaeltaja suinkin voi toivoa (sauna ja suihku, pehmeä peti, kauppa, keittiö, vaatteiden pesu- ja kuivaustilat, ...). Koska säätila oli illalla varsin hyvä, pystytimme telttamme aseman lähistölle. Jälkikasvu tosin päätti hyödyntää opiskelijatarjouksen ja nukkui yönsä yhteismajoituksessa varsin edulliseen 193 kruunun hintaan (sisältäen aamupalan).

Kolmas vaelluspäivä alkoi mukavasti, kun teltasta ulos kömmittäessä ulkona odotti pilvetön taivas ja auringonpaiste! Lämpötilakin oli noussut jo kymmenen asteen paikkeille, vaikka oli vasta aamu. Päivän aikana tultaisiin selvästikin tarvitsemaan aurinkorasvaa.

Ennen liikkeelle lähtemistä kipusimme tunturiaseman vieressä olevalle töppäreelle ihastelemaan hetkeksi maisemia. Päivän etappi takaisin STF Storulvåniin oli 16 kilometrin mittainen ja kulki helpohkossa tunturimaastossa välillä eväitä nauttien. Patikointi lämpimänä päivänä väsytti kuitenkin sen verran, että Storulvåniin saavuttuamme päätimme majoittua tunturiasemalle ja jatkaa autoilua vasta seuraavana aamuna.

Jälkipuinti

Saariselän reissun jälkeen on taas aika pohtia, miten mukaan valitut varusteet toimivat käytännössä. Yksi retkeen liittyvistä tavoitteista oli, että kantamusten paino pyritään minimoimaan mukavuuden sallimissa rajoissa. Käytännössä tämä tarkoitti, että kaikki turhalta kuulostavat himmelit jätetään repusta pois, mutta yöpymismukavuudesta ei tingitä.

Makuupusseiksi valittiin kilon painoiset untuvapussit, vaikka hiukan kevyemmilläkin olisi varmaan pärjätty - sääennusteiden mukaan yölämpötilat pysyttelisivät +5 C:n yläpuolella. Myöskään majoitetta ei haluttu liikaa tuunata, joten matkaan lähti Nallo 2. Vauden Power Lizard olisi ollut kilon kevyempi ja periaatteessa kahden hengen teltta, mutta herääminen Voimaliskossa sateisena aamuna kahdestaan vaimon kanssa on jo ajatuksena haastava.

Ilmanvaihto ei liene Nallonkaan kehutuimpia ominaisuuksia, mutta enpä tämän reissun perusteella osaa sitä moittiakaan. Vaikka kahtena yönä satoi vettä, sisäteltta oli aamuisin täysin kuiva. Toki jalkopäässä (maanrajassa) olevat tuuletusaukot oli rullattu auki, ja teltta oli mahdollisuuksien mukaan pystytetty tuulen suuntaisesti, mutta joka tapauksessa ero vaikkapa Voimaliskoon on merkittävä.

Viime kesänä ostamani 58-litrainen Osprey Exos osoittautui jo edellisellä Saariselän vaelluksella hyväksi kantolaitteeksi. Niinpä otin sen nytkin mukaan, ja jotta vaimo pääsisi liikkeelle samalta viivalta, hänellekin hankittiin oma Exos (tosin S-kokoinen eli 55-litrainen versio). Jo yksistään tällä valinnalla taakka keveni liki kaksi kiloa isompaan rinkkaan verrattuna.

Exosit riittivät hyvin näin lyhyelle vaellukselle. Yhteiset tavarat jaettiin niin, että minä pakkasin reppuuni teltan, keittimen ja kaasun, ja vaimo puolestaan kantoi suurimman osan ruokatarvikkeista. Solumuovialustaa, crocseja ja vaellussauvaa lukuunottamatta kaikki tavarat pakattiin repun sisäpuolelle. Rinkkojen lähtöpainoja ei punnittu, mutta arvelisin niiden olleen 11-13 kilon paikkeilla.

Kun telttailee tupien läheisyydessä, voi hyödyntää veroina maksamaansa kaasua. Tällä reissulla kävikin ensi kertaa niin, että mukana ollut retkikeitin oli täysin turha, koska sekä illallinen että aamiainen tehtiin aina tuvassa. Jos oman keittimen kaasuineen olisi jättänyt rinkasta pois, painoa olisi kertynyt 900 grammaa vähemmän. Kynnys lähteä liikkeelle ilman keitintä on melko korkea, mutta seuraavalla tupakierroksella reppuun voi ainakin pakata pienemmän kattilan ja kaasupullon.

Uutena varusteena oli tällä kertaa mukana Samsung Xcover 2, jota käytin lähinnä kamerana. Tuoreemman käyttöjärjestelmäversion myötä käytettävyys on hiukan parantunut, mutta vaelluksella tärkeä ominaisuus eli akun kesto tuntuu puolestaan heikentyneen. Vaimolla oli matkassa Xcoverin vanhempi malli, mikä mahdollisti pienen vertailun. Puhelimet ladattiin ennen patikointia täyteen ja asetettiin sitten lentotilaan (Flight Mode). Puhelimia käytettiin lähes yksinomaan valokuvien ottamiseen, ja ne säädettiin käyttämään samaa kuvatarkkuutta.

Neljän päivän jälkeen vanhemman Xcoverin akkumittari näytti edelleen täysiä palkkeja, mutta Xcover 2:sen varaus oli tippunut neljänneksen. Toki testi oli tällaisenaan varsin epätieteellinen (puhelimilla otettujen kuvien määrä ei esimerkiksi ollut sama), mutta vaikuttaa siltä, että pidemmillä vaelluksilla Xcover 2 tarvitsee kaverikseen toisen akun. Sellaisia ei vaan vielä taida olla saatavana.

Toinen itselleni uusi varuste oli muovinen karttatasku... Siis sellainen, joka suojaa paperikarttaa sateelta. Olen aiemmin säilyttänyt karttaa takin tai housujen taskussa ja kaivanut kartan aina tarvittaessa esille. Sateellahan homma ei toimi alkuunkaan, ja tuulisessa tunturissakin kartan avaaminen kerta toisensa jälkeen on vaivalloista. Kaulassa pidettävä karttatasku ratkaisee molemmat ongelmat. En tiedä, miksi olen sinnitellyt ilman sitä näinkin pitkään.

Muonapuoleen ei tällä kertaa liittynyt uusia innovaatioita. Pähkinävoin käytettävyys jäi edelleen testaamatta, koska en tähän hätään löytänyt sille sopivan pientä purkkia. Jos nyt retkellä jotain testattiin, niin parhaat päivänsä nähneitä retkiruokapusseja sitten. Kaikki meni eikä mitään tullut takaisin.

Puistossa

Meillä taisi lopulta olla onnea. Alun perin kovin vetisiltä vaikuttaneet sääennusteet kääntyivät viime hetkellä poutaisiksi, mikä johdatti meidät kesän ensimmäiselle vaellukselle UKK-kansallispuistoon. Muitakin kohteita harkittiin, mutta Saariselkä tuntui tähän hätään helpoimmalta kohteelta.

Retken lähtöpaikkaa mietimme hetken. Koska tavoitteena oli yltää Saariselän isoille tuntureille, ei Kiilopää aikarajoitteet huomioiden tullut kyseeseen. Ainoa mielekäs vaihtoehto oli oikeastaan Aittajärvi, josta viime syksynäkin lähdin omalla vaelluksellani liikkeelle.

Aittajärven soratietä (30 km suuntaansa) on vähän ikävä ajaa. Niinpä harkitsimme ensin, että siirrymme Aittajärvelle taksilla ja kävelemme sitten tuntureiden kautta takaisin Kiilopäälle. Lopulta kuitenkin päädyimme ajamaan sinne omalla autolla, koska rengasreitti mahdollistaisi useamman tunturipäivän. Eikä taksimatka olisi ihan ilmainenkaan ollut - Kiilopäällä tapaamamme taksikuski arveli hinnaksi 120 €.

Itse en halunnut retkestä viime syksynä tekemäni reissun toisintoa, joten lähdimme kulkemaan Suomun vartta pitkin Porttikosken suuntaan. Ensimmäisen yön vietimme Porttikosken autiotuvan läheisyydessä seuranamme pari muuta vaeltajaa. Ruuhka ei siis kiusannut, vaikka Aittajärven P-alueella olleet kaksi bussia ja kymmenisen henkilöautoa olivatkin ennakoineet muuta.

Toisena päivänä patikoimme Suomun vastakkaista rantaa kohti Sotavaaranojaa, josta edelleen jatkoimme Maantiekurua pitkin Luirojärvelle. Luirolla sentään oli enemmänkin telttailijoita, mutta busseilla Aittajärvelle tulleet rippikoululaiset ja partiolaiset olivat jo ehtineet siirtyä toisaalle.

Kolmas päivä toi tullessaan uudenlaiset maisemat, kun nousimme Sokostin kautta Saariselän tuntureille. Sokosti (718 m) ei ehkä ole maailman töppäreistä merkittävin, mutta tarjoaa kuitenkin muikean näköalan itäisen Lapin yli. Sokostilta matka jatkui Riitelmäpäiden ja Lumipään kautta kohti Ukselmapäätä, josta laskeuduimme Paratiisikuruun ja patikoimme edelleen Sarviojalle yöksi.

Viimeisen retkipäivän ohjelmassa oli paluu Aittajärvelle. Aluksi kiipesimme Kaarnepään ja Kuotmuttipään yli, ja loppumatkan taitoimme Maantiekurua pitkin kohti Suomun rantaa. Suomun ylitys onnistui helposti, ainakin vaellussauvoja tukena käyttäen.

Kaiken kaikkiaan retki onnistui hyvin. Kovin aurinkoiseksi sää ei yltynyt missään vaiheessa, mutta sateetkin olivat maltillisia ja ajoittuivat pääosin yöaikaan. Myös hyttysten määrä oli siedettävä, mikä tosin osittain oli tuulisen sään ansiota.

Polun perässä

Kesäloma alkoi juuri. Olen viime vuosina tavannut lomailla 1 - 2 viikon pätkissä, ehkä kuvitellen kesän näin tuntuvan pidemmältä. No, tuleepa ainakin katsottua tätäkin vuodenaikaa vähän eri suunnista. Ovathan alkukesän valoisat yöt ihan erilaisia kuin elokuun pimeät illat.

Tuijottelen parhaillaan Pohjois-Suomen sääennusteita tulevalle viikolle. Poutasäätähän tässä toivotaan, mutta sadettakin tuntuisi olevan tyrkyllä. Toisaalta ennusteet heiluvat vielä miten sattuu, eivätkä eri laitosten arviot ole välttämättä edes samansuuntaisia.

Olimme alustavasti haaveilleet muutaman päivän reissusta joko Saariselällä, Muotkatuntureilla tai Kevolla, mutta jos tiedossa on jatkuvampaa sadetta, täytynee miettiä asiaa uudelleen. Vaihtoehtona on aina tehdä lyhyempiä retkiä siellä täällä. Kiinnostavia kohteita voisivat tällöin olla ainakin Kaarestunturi, Kumputunturi, Puljutunturi sekä Pakasaivo, joka meiltä jostain syystä on edelleen näkemättä. Taitaa kuitenkin olla niin, että retkihousujen lahkeisiin on joka tapauksessa syytä sutia hieman vahaa.

Kesän vaelluksia odotellessani tulin päivittäneeksi retkikännykkäni uudempaan versioon. Viime kesänä kannoin repussani Samsung Galaxy Xcoveria, joka olikin mainio laite. Keväällä Xcoverista julkaistiin II-versio, jossa on ainakin parempi kamera, tarkempi näyttö, enemmän muistia, nopeampi prosessori ja uudempi käyttöjärjestelmäversio.

Minulla ei varsinaisesti ollut pakottavaa syytä vaihtaa puhelinta, mutta kun vanhempi Xcover löysi uuden kodin vaimon rinkasta, asia eteni ihan omalla painollaan. Nyt vaan odotellaan, että uudesta laitteesta kertyy käyttökokemuksia.

Amerikan tyyliin

Käydessäni muutama viikko sitten Lidlissä ruokaostoksilla mukaan tarttui jotain sellaista, jota en ollut aiemmin ostanut, nimittäin maapähkinävoita. Kyseessähän on varsinkin Yhdysvalloissa suosittu tuote, jota käytetään paitsi levitteenä leivän päällä myös muussa ruoanvalmistuksessa. Lidlistä ostamani 93% pähkinöitä sisältävä voi ei tosin kelpaisi amerikkalaisille, koska Wikipedian mukaan maapähkinävoin täytyy Yhdysvalloissa sisältää 95% maapähkinää. Mutta hyvää se on silti. Suorastaan pelottavan hyvää, varsinkin liukuvoiteena pekonisämpylöiden välissä.

Näin kesäkauden lähestyessä aloinkin miettiä, mahtaisiko maapähkinävoi soveltua retkikäyttöön. Tuotehan sisältää runsaasti energiaa (658 kcal/100 g, rasvaa 59%) ja säilyy ilmeisen hyvin, koska purnukkaa ei tarvitse säilyttää jääkaapissa. Äkkiseltään tuntuisi, että sillä voisi - ainakin vaihtelun vuoksi - korvata juuston ja metwurstin, jota yleensä tulee leivän päälle aseteltua.

Maapähkinävoita myydään isoissa lasipurkeissa, joten tavara pitäisi rinkkaa varten pakata pienempään muovirasiaan. Voi on melko kiinteän oloista, joten se tuskin muuttuu nestemäiseksi heti ensimmäisenä hellepäivänä.