Korven kutsu

Oli syntymäpäiväni jälkeisen ensimmäisen tiistain aamu. Vaikka lomalla ei pitäisi liikaa huolehtia asioista, minua yhä huoletti Reiskan iskunvaimennuksen tilanne. Onko mahdollista, että jousituksessa on vaurioita, joita en vain illalla huomannut?

Yritin selvittää asiaa kuvaamalla iskunvaimentimen ympäristöä johtomallisella tarkastuskameralla. En kuitenkaan havainnut, että ainakaan iskunvaimentimen jousi olisi mistään kohtaa vioittunut.

Lopulta lähdimme liikkeelle sillä ajatuksella, että jos jousitus yhtään oireilee, poiketaan Lieksassa jollekin korjaamolle. Matkan aikana ei kuitenkaan ilmennyt mitään erityistä, eikä auton keula paikallaan ollessakaan näyttänyt roikkuvan mihinkään suuntaan. Ehkä kolahdus sittenkin oli peräisin jostain muusta kuin jousituksesta.

Kun nyt jo olimme Lieksassa, päätimme seuraavaksi jatkaa Ruunaalle. Yksi edellisen kesän tavoitteista oli käydä katsomassa Ruunaanjärven ja Lieksanjoen yhdistävää kanavaa, mutta hanke jäi tuolloin toteuttamatta. Ehkä sen voisi viimeistellä nyt.

Niinpä ajoimme Reiskan parkkiin Miikkulanvaaran P-alueelle, josta kanavalle olisi maltillinen 3 - 4 kilometrin matka. Koska kohde kiinnosti myös kuvausmielessä, tein ennen polulle lähtemistä lentosuunnitelman, jotta voisin kuvata sitä myös ilmasta; Ruunaahan on kauttaaltaan ADIZ-aluetta.

Miikkulanvaarasta polku laskeutuu Lieksanjoen varteen, Haapaniskalle. 

Joen takana on Kakkisen laavu, jonka luona polku jakaantuu Patvinsuon suuntaan meneväksi Karhunpoluksi ja toisaalta Lieksanjoen suuntaiseksi pienemmäksi poluksi, joka johtaa kanavan luo.

Lähdimme seuraamaan jälkimmäistä.

Polkua oli pääosin hyvä edetä, mutta puolisen kilometriä ennen kanavaa se lopulta lakkasi näkymästä. Maasto kuitenkin säilyi kohtuullisen helppokulkuisena.

Rannassa olevia mökkejä väisteltyämme kanava lopulta tupsahti esiin puiden keskeltä.

Kanavan yli pääsee pientä siltaa pitkin, tosin eipä meillä ollut toiselle puolelle varsinaista asiaa. 

Kanava lienee alkujaan rakennettu tukkien uittamista varten ("Alaniemen uittokanava" lukee kartassa). Ei ole selvää, milloin se on kaivettu, mutta ilmeisesti 1900-luvulla kuitenkin, koska uoma näytti yhä hyväkuntoiselta. Näiltä paikkeilta saanee alkunsa myös Lieksanjoki.

Paluumatkalla poikkesimme pikaisesti vielä Karsikkosuolla, joka on auringon paistaessa hieno. Alunperin tarkoituksemme oli patikoida Marinkankaalle asti, mutta luovuimme suunnitelmasta, jotta ilta-askareisiin jäisi enemmän aikaa.

Autolle palattuamme ajoimme ensin Ruunaan retkeilykeskukseen, mutta siellä ei oikein ollut Reiskalle tilaa, minkä oikeastaan arvasimmekin. Tai ehkä II-alueella olisi ollut, mutta se on niin kaltevassa rinteessä, että kiilatkaan tuskin olisivat riittäneet auton suoristamiseksi.

Lopulta ajelimme parkkiin Suuri-Piilosen kupeeseen, kuten edellisenä kesänäkin. Miellyttävä, hiukan syrjäinen paikka.

Illalla viihdytin itseäni käymisteitse valmistetulla juomalla, jonka olin ostanut Ilomantsin S-marketista. Karvilan Panimon markkinointiosasto oli selvästikin keksinyt tuotteelle sieluani hivelevän nimen.

Puijoilua

Tässä vielä kuvia perjantain iltapäiväpuijoilusta.

Katso YouTubessa

Ajankohtaista asiaa!

Subarun lyhyehkö huoltoväli (15000 km tai yksi vuosi) tarkoittaa kohdallani sitä, että huollatan auton kerran vuodessa, elokuussa. Kilometrejä ei vuoden aikana ehdi kertyä kuin viitisen tuhatta, mutta koska bokseri-Subaruita ei enää tuoda Suomeen, täytyyhän harvinaisuudesta pitää huolta.

Keskellä päivää oleva autohuolto on töiden kannalta vähän hankala. Huollon ajaksi voisi kiiruhtaa konttorille, mutta matkaan menee kävellen sen verran aikaa, ettei töissä kerkiä olla kuin hetken, kun pitää jo lähteä takaisin. Sijaisauto tietysti ratkaisisi ongelman, mutta en viitsi varata sellaista vain muutaman kilometrin vuoksi.

Joskus otan läppärin mukaan ja teen töitä autoliikkeen nurkissa, mutta tällä kertaa päätin sulkea työkoneen ja vain velmuilla koko iltapäivän. Luovutettuani Subarun Väänäsen autoliikkeen huomaan lähdinkin kiipeämään Puijon rinnettä tornin suuntaan.

Mäen kipuaminen oli oikeastaan mieluisaa, sillä vaikka olen asunut Kuopiossa liki 40 vuotta, Puijolla tulee käytyä aika harvoin. Tornille ei ole Puijonlaaksontien varresta kuin reilu kilometri, mutta rinteen harjoitusvaikutus tuli matkan aikana selväksi. Ei ihme, että Iivokin tykkää koluta näitä mäkiä.

Pelkästään harjoitusmielessä en silti ollut liikkeellä, vaan minulla oli myös toinen motiivi: nälkä. Olin suunnittellut lounastavani Puijon majalla, jonne saavuinkin juuri sopivaan aikaan. Salaattia, ribsejä, wingsejä ja maustettua riisiä. Jälkiruoaksi kahvia ja toscakakkua.

Oli vähän outoa patikoida ja lounastaa yksistään, ilman vaimoa. Päätinkin säilyttää lounaspöydästä poimimani lautasliinan ja viedä sen rouvalle tuliaisena. Pienetkin lahjat ovat tärkeitä, jos niiden takana on lämmin ajatus!

Lounaan jälkeen tunsin Puijon tornin kutsuvan minua, vaikka 8,90 euron sisäänpääsymaksu hieman mietityttikin. Mutta ehkä raha menee kuopiolaisittain hyvään tarkoitukseen.

Tarkoitukseni oli kiivetä torniin portaita pitkin, mutta en hätäisesti etsien löytänyt muita kuin henkilökunnan käyttöön tarkoitettuja ovia. Vaikka hissi on helpompi vaihtoehto, en tunne oloani kotoisaksi pienessä, ikkunattomassa kopissa. Ehkä poden jonkin sortin ahtaan paikan kammoa. Lisäksi pelkään, että hissi jää jumiin, hissikori putoaa tai - mikä pahinta - koko torni kaatuu. Kovin yleistähän sellainen ei tosin taida olla.

Puijon tornista avautuu kirkkaana päivänä hieno maisema ympäri Kuopiota.

Tornista laskeuduttuani jatkoin patikoiden kohti Antikkalaa ja Kokonmäkeä. Puijon alueella risteilee paljon polkuja, ja ilman karttaa niiden kanssa on vähän hukassa. Yritin aluksi suunnistaa auringon mukaan, mutta lopulta päädyin kulkemaan puhelin kädessä.

Lähellä tornia menevän luontopolun varrella oli hauskoja, eläinaiheisia teoksia. Pienistä lampuista tehdyt eläinhahmot ovat epäilemättä pimeän aikaan vielä näyttävämpiä.

Putkahdettuani metsästä Pihlajalaakson alueelle poikkesin vielä lähikauppaan ostaakseni loppumatkan evääksi jäätelön. Autoliikkeeseen palattuani havaitsin kävelyä kertyneen yllättävän paljon, liki 10 kilometriä. Varsin paljon sitä saa puolikkaana työpäivänäkin aikaan, kun on motivaatio kohdallaan!

Ennen auton luovutusta ehdin vielä pikaisesti tutustua uusiin sähkö-Subaruihin, vaikka en tällä hetkellä ole sellaista hankkimassa, koska uskoni sähköautoihin on heikko. Mutta ehkä vähän ajetun Outbackin jälleenmyyntiarvo yhä säilyy hyvänä, jos mieli jossain vaiheessa muuttuu.

Pelkkää juhlaa

Maanantaiaamu Hietajärven rannassa oli erityinen. Hyvää syntymäpäivää minulle, rakkain!

Olin jo ennalta ilmoittanut vaimolle, että en halua mitään lahjoja, mutta ehkä voisimme silti juhlistaa merkkipäivääni vaikkapa lounastamalla Parppeinpirtillä.

Niinpä suuntasimme Kiihtelysvaarasta kohti Ilomantsia. Käytyämme ensin kaupassa jatkoimme Parppeinvaaralle, jossa karjalaistyylinen talo meitä odotti. Tai ehkä nimenomaan meitä ei odotettu, mutta ruokailijoita yleensä.

Emme kovin usein syö ulkona, ja jos teemme niin, se yleensä tarkoittaa tien poskessa olevaa huoltoasemaa. Nykykarjalainen pitoateria oli selvä poikkeus tästä linjasta. Lounaan hinta ei ollut erityisen edullinen, mutta sillä ei nyt ollut merkitystä, koska rouva hoitaisi maksupuolen.

Parppeinpirtin tarjoilua voisi luonnehtia ravitsevaksi. Totta puhuen jo alkupalojen voimalla jaksaisi kulkea kauas, mutta pääruokana tarjoiltu karjalanpaisti tietysti kantaa vielä pidemmälle. Onneksi emme asu Ilomantsissa, sillä tästä voisi tulla ongelma, monellakin tavalla.

Lounaan jälkeen ajattelimme ensin vyöryä Kaunisjärven suuntaan, mutta orastavat muutokset säätilassa saivat meidät pohtimaan asiaa uudelleen. Ja mikäli loman aikana on tarkoitus ehtiä Suomussalmelle asti, pitäisikö tässä vaiheessa muutenkin pyristellä hieman pohjoisemmaksi?

Hetken karttaa tuijotettuamme päätimme Kaunisjärven sijaan tavoitella Vuonislahdessa olevaa SFC Rekiniemeä. Olemme viime aikoina suosineet SFC-alueita, koska ne ovat pääsääntöisesti hyvätasoisia ja SFC-kortilla yleensä kohtuuhintaisiakin.

Rekiniemeä kannattaa periaatteessa lähestyä pohjoisen suunnasta, Tiensuun kautta siis, koska tällöin perille asti pääsee asfalttitietä pitkin. Koska itse tulimme etelästä, emme viitsineet ajaa Tiensuuhun asti, vaan koukkasimme Pykäläkorven läpi kulkevalle pienemmälle tielle, jonka länsipää oli jo melko lähellä Vuonislahtea.

Pykäläkorven tie oli kapeudestaan huolimatta ihan hyvä ajaa, mutta Ala-Kelvän ja Vuonislahden välisellä soratiellä sen sijaan oli melkoisesti nimismiehen kiharaa, jopa suorilla ja tasaisilla tieosuuksilla. Vaikka yleensä ajan huonoilla teillä varovaisesti, yhdessä kohtaa Ducaton vasemman etujousituksen suunnasta kuului kova kolahdus.

Ääni oli niin voimakas, ettei se oikein voinut kuulua auton pohjaan sinkoutuneesta kivestä. Iskunvaimenninkaan tuskin pohjasi, koska kiharat olivat kuitenkin melko matalia. Ensimmäinen mieleen tullut ajatus olikin, että vasen etujousi taisi katketa. Toisaalta nopeutta oli vain 10 - 20 km/h, ei kai siinä vauhdissa voi jousi mennä rikki, helposti ainakaan?

Pikainen tarkastus tien päällä ei kuitenkaan paljastanut vaurioita, enkä ajaessakaan huomannut mitään erityistä. Kai sen nyt tuntee, jos jousitus on hajalla.

Ajoimme hissukseen Rekiniemeen, josta meille järjestyi kelpo paikka, koska saavuimme paikalle hyvissä ajoin.

Illalla lähdimme vielä kevytretkeilemään leirintäalueen ympäristöön ja Pielisen rantaan. Vuonislahdessa on paitsi kiva uimaranta myös hauska pieni saari, johon vie pitkospuista tehty silta.

Saaressa on laavu ja tulipaikka, joille meillä ei kuitenkaan nyt ollut käyttöä. 

Hetken Sallaa lennätettyäni jatkoimme leirintäalueen vieressä olevaan niemeen, jossa myös kiertää lyhyt Hiljaisuuden polku.

Tavanomaista hartaammista opasteista päätellen polku mahdollisesti on seurakunnan ylläpitämä, tai muuten sidoksissa viereiseen hautausmaahan.

Mitä SFC Rekiniemeen tulee, paikka on laadukas ja ainakin oman vierailumme aikaan hyvin rauhallinen. Majoitushinta on hiukan korkeampi kuin muualla, mikä todennäköisesti selittyy sillä, että vastaanotto samoin kuin keittiö- ja wc-tilat löytyvät uudehkosta rakennuksesta.

Itse kuitenkin suosimme omaa pientä keittiötämme, jossa päivän päätteksi tarjoiltiin vielä rommileivoksia. Olihan edelleen juhlapäivä, nääs.

Viisauden alku

Karhun pelko kuulemma on viisauden alku, mutta Kiteen eräpolulla siitä viisaudesta ei ollut hyötyä.

Katso YouTubessa

Turhaa viisastelua

Vuohimäeltä matkamme jatkui Kiteen suuntaan. Savonlinna vaikutti ohi ajaessamme houkuttelevalta, ja siellä ehkä olisi pitkän tauon jälkeen pitänyt poiketa, mutta olimme jo ehtineet kiinnittää katseemme Kiteen ja Rääkkylän välissä olevaan Koivukummun retkeilyreittiin.

Reittiä ympäröivä alue ei ollut kartassa kovin iso, mutta sen tarjonta vaikutti silti runsaalta, sillä pohjakartassa mainittiin myös Parppeinlammen kierros ja Hietaniemen kierros. Liikennemerkeissä kuitenkin puhuttiin Kiteen erä- ja riistapolusta, joka nähtävästi sisälsi kaikki edellä mainitut.

Hietalahden rantaan vievä tie oli hyväkuntoinen, mutta aavistuksen kapea. Pysäköintitilaa oli silti kohtalaisen runsaasti sekä riistapolun alussa että tien päässä olevassa silmukassa.

Eräpolun erikoisuus on eläinaiheiset veistokset, joita reitin varrella on useita. Ne lienee viimeistelyä lukuun ottamatta tehty moottorisahalla, ja etenkin karhuaiheiset veistokset olivat varsin onnistuneita.

Porsaalta näyttänyt pystykorva olisi ehkä kaivannut pientä tuunausta, ja ihan kaikkia lajeja tuskin edes tunnistin oikein.

Mutta ei pitäisi viisastella, kun itselle neliskanttisen kynttilänjalankin tekeminen on haastava tehtävä.

Kaikkiaan veistokset olivat hauskoja, ja riistapolku muutenkin positiivinen yllätys.

Hietaniemen kota on kivalla paikalla, ja myös Hietalahden uimarannalla oli aurinkoisena keskipäivänä miellyttävää, vaikka tuuli olikin nyt tuonut rantaan jotain puun silppua.

Pientä ihmetystä herätti Mäkränhovin luontotupa, joka nimensä puolesta synnytti suuria odotusarvoja, mutta osoittautui lähinnä suljetuksi puuvajaksi, vaikka olihan siinä sentään ikkuna.

Vai onko rakennus vain merkitty kartassa väärään paikkaan? Liittyisikö merkintä sittenkin reitin alussa olleeseen Luontoaittaan?

Luontoaitan ovet olivat lukossa, mutta nähtävästi aitta on tarvittaessa käytettävissä, tilauksesta. Itse kuitenkin jatkoimme illaksi Kiihtelysvaaraan, SFC Hietajärvelle.

Hietajärven camping-alue on melko lähellä tietä, mutta muuten oikein viehättävä, eikä palvelutasossa juuri ole puutteita. Sauna oli myös mainio, ja tarjosi jälleen mahdollisuuden keskustella auton renkaista, automaattivaihteistojen eroista ja Fiatin jakohihnan vaihtovälistä.

Kun ymmärtäminen on tärkeää

Jos ymmärtää kiertää pahimmat pusikot, Vuohimäen leirintäalueelta on hyvä ponnistaa lähiseudun retkeilyreiteille.

Katso YouTubessa

Oikopolkuja

On elokuu ja kirjoitan elokuussa tapahtuneista asioista... Voisi melkein luulla, että olen saanut kurottua blogini päivitysviiveen umpeen, mutta ei sentään. Taidan tarvita blogilleni haamukirjoittajan.

Elokuussa 2025 kesä joka tapauksessa jatkui suotuisissa merkeissä. Vaikka olimme kesä- ja heinäkuun aikana tehneet jo pari reissua pohjoiseen päin, sama suunta kiinnosti edelleen. Lomaviikon alussa Suomussalmen ja Sallan tienoille näytti kuitenkin kiertyvän sadealue, jota halusimme vältellä.

Käytännössä tämä tarkoitti, että ajaisimme Kuopiosta pohjoiseen Savonlinnan kautta. Reitti ei ollut optimaalinen, mutta pieni koukkaus etelään antaisi sadealueelle aikaa väistyä tieltä. Emmekä sitä paitsi olleet käyneet Savonlinnassa aikoihin, joten matkasuunnitelmamme vaikutti myös mukavan freesiltä.

Retkeilymielessä Etelä-Karjala ei ollut toivelistamme kärjessä, mutta löysimme silti kartasta muutaman meitä kiinnostavan kohteen. Yksi sellaisista oli Soininmäen luontopolku, jonka yksi lähtöpaikka sijaitsi sopivasti Vuohimäen leirintäalueella.

Niinpä ajelimme ensimmäisen päivän illaksi Vuohimäkeen, josta Reiskalle järjestyikin aika mukava pilttuu, ja lähdimme sitten patikoimaan Soininmäen suuntaan.

Vaikka merkittyjä reittejä on kuljettu aika paljon, tapaamme joskus turhan tiukasti seurata karttaan piirrettyä viivaa maastossa olevien opasteiden sijaan. Niin teimme tälläkin kertaa, ja se johdatti meidät ikävään ryteikköön, mikä olisi ihan arkijärjellä ollut vältettävissä.

Tilajoenlahden rantaan nettikartassa menevää reittiä ei siis kannata seurata, ellei viidakkoinen ympäristö erityisesti kiehdo. Helpommalla pääsee, kun kulkee leirintäalueen mökkialueen kautta ja jatkaa sieltä valmiille polulle.

Onneksi rytöä oli vain muutaman sadan metrin verran, ja sen jälkeen varsinainen polku erottui maastosta paremmin. Luontopolun opasteet olivat hyviä, mutta kartta on silti tällä reitillä avuksi, elleivät kylteistä löytyvät paikannimet ole ennestään tuttuja.

Soininmäen polulla on aika paljon korkeusvaihteluita. Tämä suosi vaimoa, joka on kevytrakenteinen ja nousee mäkiä kuin norjalainen hiihtäjä.

Itse taas... no, puhutaanpa asioilla niiden oikeilla nimillä. Minusta tuntuu, että Malla on viime aikoina hieman lihonut, mitä ei voi olla huomaamatta, kun sitä kantaa reppu selässä. Kun omat jalatkin vielä reistaavat, en ylämäissä meinannut pysyä vaimon perässä.

Reitin varrella on paljon kuusivaltaista metsää, joka ei ole suurinta suosikkiani, ei edes luonnontilainen perintömetsä. Iso Soininmäellä maasto muuttuu mäntyisemmäksi, ja on mielestäni hienompaa. Soininmäen osuus toikin mieleen Pukkipalon kalliot, joilla aiemmin keväällä patikoimme.

Soininmäki ei ole häkellyttävän korkea, mutta sen laelta avautuu silti jonkinlainen maisema. Kiintopisteitä ei liiiemmin näy, ja tunnelma on yllättävän seesteinen, vaikka Savonlinnaan ei ole kuin muutama kilometri. 

Iso Soininmäki joka tapauksessa on luontopolun helmi, joten sitä ei kannata jättää väliin, vaikka pidempää reittiä muilta osin lyhentäisikin.

Ison ja pienen Soininmäen välissä reitti etenee vehreän rotkolaakson kautta.

Alueen laavut eivät ole ihan uusia, mutta yhä paikallisen yhdistyksen ylläpitämiä, ja monet myös latureittien varrella, kuten esimerkiksi Mustalammen laavu.

Soininmäen kierroksen pituudeksi tuli kymmenisen kilometriä, mikä oli loppukesäiseksi iltalenkiksi varsin sopiva. Alueella risteilee luontopolun lisäksi muitakin reittejä, joihin voisi joskus tutustua tarkemmin. Osa niistä tosin näyttää menevän pieniä teitä pitkin.

Vuohimäen caravan-alue on rakennettu avaraan rinteeseen, jonka alaosasta - noin 500 metrin päästä - löytyy tilava sauna uimarantoineen.

Leirintäalueesta jäi hyvä jälkimaku, vaikka illalla alueen lavalle nousut suomiräp-yhtye Mellunmäestä suorittikin osuutensa tarpeettoman äänekkäästi.

Ohjelmisto ei sinänsä ollut aivan kuraa - erityismaininta annettakoon Just an Illusion -kappaleen cover-versiolle - mutta jouduin silti volyymin vuoksi turvautumaan korvatulppiin, jotka ajoneuvomme vakiovarusteisiin sisältyvät.

Rannan läheisyydessä näkyi olevan myös uudempia caravan-paikkoja, joista vastaanotossa ei mainittu mitään. Ylärinteen mainiolle huoltorakennukselle on niiltä jonkin verran matkaa, mutta onpahan sitten esiintymislavakin sopivalla etäisyydellä. WC taitaa sentään löytyä lähempää.