Retkivaatetuksen trendeistä

Kevät on pukeutumisen juhlaa. Ajankohtaan soveltuvan retkivaatetuksen valinta voi silti olla vaikeaa, koska kesä- ja talviasusteet eivät toimi optimaalisesti säätilan vaihdellessa nopeasti.

Esimerkiksi lippalakki - joka on erityisesti kaltaisteni setämiesten suosiossa - ei vielä huhtikuun koleina päivinä suojaa päätä riittävästi. Toisaalta pipossa tai myssyssä ei ole lippaa, joten se ei oikein toimi aurinkoisilla keleillä.

Onneksi kevään muoti tarjoaa ongelmaan ratkaisun. Tänä keväänä tyylitietoinen mies pukeutuu myssyyn, jonka päälle vedetään päälaelta avonainen golf-lippis.

Pipo pitää pään lämpimänä, ja golf-lisäosa suojaa silmiä auringon häikäisyltä. Lakki ei silti estä lämmönsäätelyä, joka yhä onnistuu päähineen reunoja käärimällä.

Yhdistelmä lienee tyylikkäintä mitä miesten muodissa on nähty vuosikymmeniin. Halutessaan kokonaisuutta voi vielä täydentää pipon sävyyn sopivalla vyölaukulla, mikä kuitenkin edellyttää kantajaltaan poikkeuksellista rohkeutta.

Kieltolain aikana

Maaliskuussa elettiin koronaepidemiaan liittyvää nousuhuumaa. Radiossa ihmeteltiin, että mitä ihminen oikein voi tehdä, kun kaikki on kiellettyä.

Mietin siinä ohjelmaa kuunnellessani, kuinka rajoitukset ovat vaikuttaneet omaan elämääni. Tulin siihen tulokseen, että oikeastaan aika vähän. Suurin muutos on ollut se, että työpaikka on siirtynyt kotiosoitteeseen, eikä muilla asioilla juurikaan ole merkitystä.

Olen sitä tyyppiä, jonka aivot eivät normaalistikaan kestä asioimista täpötäydessä kauppaliikkeessä, enkä myöskään selviä liikenneruuhkista kunnialla. Niihin liittyvistä rajoituksista ja suosituksista pääsen siten helposti yli, mutta mahdolliset puutteet majoitusliikkeiden tarjonnassa saattavat vaikuttaa tulevan kesän ohjelmaan.

Lapin reissu jää tänä keväänä tekemättä, mutta onneksi läheltäkin löytyy paikkoja, joissa voi pyörähtää ilman pelkoa suurista väkimassoista. Tämä mielessä ajelimme eräänä maaliskuisena sunnuntaiaamuna Kinahmin eteläpuolelle tarkoituksenamme lumikenkäillä harjannetta pohjoisen suuntaan.

Eteläpäästä ei olekaan koskaan talviaikaan lähdetty liikkeelle. Kun nyt tuli tehtyä niin, ajattelimme kulkea vähän eri reittiä kuin normaalisti. Hanki ei kantanut ihan odotetulla tavalla, mutta liikkuminen oli silti helpompaa kuin lumettomana aikana.

Päädyimme avaralle paikalle, josta avautui kiva näköala lännen suuntaan. Puijon torni oli helppo paikallistaa, ja taisipa linssiin samalla osua Huuhanmäen tähtitorninkin.

Myös Kinahmin kvartsikaivosta tuli silmäiltyä uudesta suunnasta, vaikka eihän tuo varsinainen kaunistus ole.

Muita kulkijoita näillä kulmilla on harvoin riesaksi asti. Ainoat ihmiset kohtasimme aivan retkemme alussa, kun juttelimme hetken paikallisen pariskunnan kanssa.

Luin netistä, että luontopääkaupunkimme kupeessa oleva luontokeskus Haltia on täydellinen lähtöpiste retkelle. Jos tyytyy hiukan vähempään, voi Kinahmin parkkipaikkakin täyttää retkeilijän toiveet. Ainakaan sinne ei synny ruuhkaa, koska tilaa on noin kolmelle autolle.

Kinahmin eteläpäässä metsä on paikoin tiheää, ja joskus harjanne on ollut vähän hankala ristiin rastiin kaatuneiden puiden vuoksi. Nyt niistä ei ollut suurta haittaa, mutta joissakin kohdin lumikengillä oli muuten hidasta edetä.

Louhoksen vieressä olevassa jyrkkäreunaisessa kurussa oli paljon lunta. Se sai hetkeksi puuskuttamaan, mutta kohta oli taas helpompaa.

Jotakuinkin harjanteen puolivälissä sijaitseva karjamaja toimi tämänkertaisen retkemme kääntöpisteenä.

Maja lienee pääsääntöisesti lukittu, mutta aurinkoisella länsiseinustalla oli penkki, jossa istuskelimme hetken ennen paluumatkaa. Tällä syödään taas palanen kieltolain aikaa.

Viimeinkin kartalla

Olen aika ajoin miettinyt, että tätä blogia pitäisi jotenkin uudistaa. En vain tiedä, miten sen tekisin. Aiempiin kokemuksiini pohjautuen tehtävä ei vaikuta kovin yksinkertaiselta.

Mitä ulkoasuun tulee, teeman vaihtaminen olisi helppoa. Ongelmana vain on, että se vaikuttaa myös tekstin, kuvien ja muiden komponenttien välisiin suhteisiin, eikä ainakaan positiivisella tavalla. Säätämistä siis riittäisi, ja mielekäs lopputulos saattaisi olla suuren vaivan takana.

Sisällön puolesta tehtävä olisi helpompi, koska omaan blogiinsa voi tietysti kirjoittaa mitä vain. Toisaalta tarkoitukseni on yhä rajata aiheet niin, että ne edes jotenkin liippaavat omaa elämääni ja harrastuksiani.

Lisäsin nyt tuohon sivun vasempaan reunaan komponentin, joka listaa blogin luetuimmat tekstit koko ajalta. Jos sen sisältöön on uskominen, minun ehkä kannattaisi soiden ja metsien sijaan kierrellä enemmän autokaupoissa.

Toinen uutuus on otsikkopalkin alta löytyvä karttasivu, johon olen merkinnyt paikat, joihin tämän blogin kuvat ja kirjoitukset liittyvät.

Kartan laatiminen oli melko työlästä. Ensimmäisenä päivänä käytin tehtävään aikaa 12 tuntia, minkä jälkeen silmäni harottivat ja minua oksetti.

Kaikkiaan hommaan meni päiväkausia, ja välillä epäilin koko homman mielekkyyttä. Tästä eteenpäin kartan ylläpitäminen on onneksi helpompaa.

Mitä hyötyä kartasta sitten on? Itselleni ei paljoakaan. Tai ehkä halutessani löydän sen kautta jonkun vanhan jutun tai kuvan, mutta Google-haku toimii yleensä yhtä hyvin.

Entäpä hyöty blogin lukijoille? Toisten puolesta on vaikea arvailla, mutta toivottavasti kartasta ainakin saa ideoita omien retkien suunnitteluun, esimerkiksi sopivien lähtöpaikkojen osalta.

Juuri tällä hetkellä minua kuitenkin pännii se, että en tajunnut hakea Business Finlandilta korona-avustusta. Blogini olisi ehdottomasti tarvinnut tukea retkeilyauton hankkimista varten.

Noiduttu metsä

Käydessäni viime syksynä Älänteellä mieleen nousi ajatus, että samoille rannoille voisi palata uudestaan keväthankien aikaan, lumikengillä. Maaliskuussa asia oli taas ajankohtainen.

Kuokanniemi kiinnosti tälläkin kertaa. Aamu Kuopiossa oli aurinkoinen, joten niemen eteläpäässä voisi olla hienoa.

Suunnitelmaa vastaan potki se, että päivä oli myös tuulinen. Kymmenen metrin sekuntinopeudella etenevä puhuri tekisi ainakin evästelystä koleaa, koska Kuokanniemessä ei ole laavua eikä juuri muutakaan suojaa.

Sääennustusta ja karttaa silmäiltyämme päätimme lopulta suunnata Kuokanniemen sijasta Haatainniemeen. Sen rannat ovat aivan yhtä hienoja, mutta Haatainniemessä olisi laavu, joka tuulen suunta huomioiden tarjoaisi edes vähän suojaa.

Olen joskus miettinyt, että talviretkeilyyn liittyy jännä ristiriitaisuus: vaikka lumi haittaa metsäautoteillä ajamista, se kuitenkin helpottaa kulkemista muualla.

Jos siis autolle löytää säädyllisen kolon, voi talvella lähteä liikkeelle melkein mistä vain. Tai ainakaan ei ole pakko jalkautua siellä, mistä kaikki muut lähtevät liikkeelle. Asian merkitys korostuu etenkin nyt, kun sosiaalinen välttely on muutenkin trendikästä.

Tällä kertaa autopaikka löytyi Juudinsalontien varresta. Metsäinen hanki oli pakkasyön jälkeen topakka, mutta ilma lauhtuisi iltapäiväksi, joten varustauduimme matkaan lumikengillä ja aloimme talsia kohti Multasuota ja Älännettä.

Metsässä risteili paljon eläinten jälkiä, joita huonolla menestyksellä yritimme tunnistaa. Lisäksi siellä täällä oli hassuja kuoppia, joihin ei kuitenkaan näyttänyt pudonneen mitään. Onko tässä jonkun lajin edustaja viettänyt aikaansa? Muita jälkiä ei tosin ympärillä näkynyt.

Aamun aurinkoisuus oli tässä vaiheessa vaihtunut pilvipoudaksi. Lunta oli parhaimillaan puolisen metriä eli olennaisesti enemmän kuin vaikkapa Kuopiossa.

Suolta bongasimme jonkun suuren linnun pesän, joka oli nyt tyhjillään. Menomatkalla kiikaroimme sitä vain etäältä, mutta paluumatkalla kävimme tarkastelemassa rakennelmaa lähempää.

Tukirakenteet paljastivat, että ihminenkin oli osallistunut pesän rakentamiseen.

Lähestyessämme Haatainniemen kärkeä aurinko alkoi taas kurkkia pilvien välistä. Tässä vaiheessa tuntui hyvinkin keväiseltä; etenkin, kun tuuli puhalsi takaa päin.

Silmäilin kulkiessamme Kuokanniemen suuntaan yrittäen hahmottaa sieltä veneen raadon, jota viime syksynä kuvasin. Lopulta vene löytyikin, tosin nyt se ei näyttäytynyt yhtä herttaisena.

Olosuhteet Haatainniemen laavulla olivat varsin siedettävät, vaikka tuuli hieman laavun kulmalta kurkkikin. Edellisellä kerralla talvi teki vasta tuloaan, mutta ilma oli silti kylmempi.

Paluumatkalla jouduimme puskemaan vastatuuleen, mutta vasta-aurinko kompensoi tilannetta.

Aivan loppumatkasta kohtasimme kuitenkin muita ongelmia. Päästyämme Multasuon yli edessä oli enää vajaan kilometrin mittainen metsäinen osuus. Asiaa sen enempää miettimättä sukelsimme metsään, jonka takana meitä odottaisi toinen, pienempi suo.

Päästyämme metsän läpi saavuimmekin taas suon laitaan, joka ei kuitenkaan näyttänyt erityisen pieneltä. Lyhyen ihmettelyn jälkeen tajusimme, että olimme metsässä kulkiessamme kaartaneet kaiken aikaa oikealle, ja lopulta päätyneet takaisin Multasuolle, josta hetkeä aiemmin lähdimme liikkeelle.

Vika oli minun, koska laahustin edellä, mistä vaimo minua ystävällisesti muistutti. Niinpä kaivoin repustani kompassin, jotta pysyisimme paremmin kulkusuunnassa. Sukelsimme puiden sekaan uudestaan. Nyt yritin varoa kulkemasta liikaa oikealle.

Hetkeä myöhemmin seisoimme jälleen Multasuon laidassa ja tuijotimme toisiamme epäuskoisina. Tällä kertaa olimme kaartaneet liikaa vasemmalle, ja päätyneet taas lähtöpaikkaamme.

Kirottua, kompassiinkaan ei voi luottaa! Metsä selvästikin oli noiduttu, enkä minä ollut varautunut sellaiseen.

Oli ilmeistä, että emme tulisi pääsemään metsän läpi, joten päätimme kiertää sen ympäri. Se tiesi ylimääräistä kävelyä, mutta toisaalta suolla oli ihan kiva lompsia.

Pian olimmekin taas Juudinsalontiellä ja matkalla kohti autoa. Mutta pitäisiköhän sitä kotkanpesää käydä kiikaroimassa uudestaan lähempänä kesää?

Kanteleeni

Vaimo on jo pitkään toivonut meille uutta sohvaa. Niinpä hän silminnähden innostui, kun eräänä päivänä huomasi minun mittailevan olohuoneessa vanhan sohvan leveyttä.

Uusien huonekalujen hankkimisesta ei kuitenkaan ollut kyse. Tilanne oli se, että Korg Kronosiin tilaamani bender-varaosa oli viimein saapunut, ja ajattelin asentaa sen paikalleen.

Kronos on melko painava soitin, joten sitä ei voi asetella ylösalaisin miten vaan. Alle on syytä laittaa ainakin pehmusteita, jotta laitteen kytkimet ja säätimet eivät vaurioidu. Esitutkimuksen perustella vaikutti siltä, että kahden hengen sohvamme olisi tähän tarkoitukseen paitsi riittävän pehmeä myös juuri oikean levyinen.

Keskikohdan alle asettelemani tyyny tuki Kronosta sopivasti puolivälistä jättäen silti benderin vapaaksi.

Sitten vain työn kimppuun. Niin, sanomattakin lienee selvää, etten kehota ketään avaamaan Kronosta tai muitakaan sähköisiä soittimia itse. Kronoksen takapaneelissakin varoitetaan sähköiskun vaarasta ja kielletään tekemästä näin (olkoonkin, ettei tällaisten laitteiden sisällä taida jännitteettömänä suuria virtoja olla).

Soittimen alapuolella oleva suojapelti oli kiinni lukuisilla ruuveilla, mutta ne eivät olleet kovin pitkiä, joten avaaminen onnistui sukkelasti ilman sähköisiä työkalujakin.

Vialliseksi epäilemäni komponentti näytti samalta kuin postin tuoma varaosa. Kahden liittimen irrottaminen vaati hetken nytkyttelyä, mutta muuten osa oli helppo vaihtaa, kunhan varoi pudottamasta kiinnitysruuveja laitteen syövereihin.

Ennen kotelon sulkemista imuroin varovasti sisältä pölyt pois. Sitten vaan kansi takaisin paikalleen ja ruuvit kiinni.

Laitteen käynnistäminen on aina jännä hetki, vaikka operaatio ei erityisen suuri ollutkaan. Kronos joka tapauksessa käynnistyi normaalisti, ja pikaisen kokeilun perusteella vaikutti siltä, että vika on poissa!

Operaatio eteni kaikkiaan hyvin sutjakasti. Minun ehkä kannattaisi perustaa soitinkorjaamo! Korjaisin hetkessä niin sähköiset soittimet kuin huilut, harput ja kanteleetkin.

Mitä 25-vuotiaaseen sohvaamme tulee, se on kyllä näissä korjaushommissa korvaamaton. Sitä ei siis parane vaihtaa, mikä täytyy ottaa puheeksi vaimon kanssa. Ehkä sohvaankin löytyy vielä varaosia.

Benderin hajoaminen muistutti minua siitä, että musiikkiharrastukseni on suuresti riippuvainen Kronoksesta, jonka ympärille kaikki muu on rakennettu. Kronos on soittimista monipuolisin, mutta samalla se on koko laitteiston kriittisin osa. Jos se menee rikki, en oikeastaan tee muillakaan laitteilla mitään.

Vielä pari sanaa varaosan tilaamisesta. Toimitus Yhdysvalloista kesti pari viikkoa, josta suuren osan paketti taisi odottaa satamassa laivaa (luulen).

Vaikka Suomen postilaitosta (tai mikä ikinä sen nimi nykyään onkaan) moititaan milloin mistäkin, olen itse pääosin tyytyväinen postin palveluksiin, niin tälläkin kertaa. Erityisesti arvostan sitä, että paketin voi aina itse hakea järkevällä etäisyydellä olevasta toimipaikasta, jos toimitus ovelle syystä tai toisesta epäonnistuu (kuten omassa tapauksessani lähes poikkeuksetta käy).

Kuriirifirmaa käytettäessä paketin vastaanottaminen on joskus käsittättömän vaikeaa, koska vaikka tilausta tehdessään olisi antanut puhelinnumeronsa, ei ole mitään takeita siitä, että numero päätyy paketin kanteen. Jos toimitys pysähtyy riittävän monta kertaa esimerkiksi lukossa olevaan kerrostalon alaoveen, paketti lähtee pahimmassa tapauksessa takaisin lähettäjälle.

Rotkon suojassa

Muistatteko, millaista elämä oli helmi-maaliskuun taiteessa? Silloin, kun lapset vielä kävivät koulussa, Uusimaa oli osa Suomea ja OMX Helsinki PI kymmenessätuhannessa pisteessä?

Se oli hienoa aikaa, ja ainakin itäsuomalaisia hellittiin aurinkoisilla päivillä. Yhtenä sellaisena päätimme poiketa Tuusniemellä, Seinävuoren rotkolaaksossa, koska meillä oli muutenkin asioita samaan suuntaan.

Rotkolaakso ei ole meille aivan vieras paikka, mutta talviaikaan siellä tuskin on käyty kertaakaan. Ehkä ajatus sipsutella jäisillä kallioilla on tuntunut vieraalta, vaikka eihän sinne rotkon reunalle ole pakko mennä luistelemaan.

Aamulla rotkolaakson hyvätasoisella tulipaikalla oli rauhallista, eikä muita ihmisiä juuri näkynyt.

Ennen metsän puolelle siirtymistä kävin pikaisesti tutkimassa lumitilannetta. Olisiko parempi mennä lumikengillä vai ilman?

Näytti siltä, että rotkolaakson ympäri menevää reittiä oli jonkun verran kuljettu. Päätimme jättää lumikengät autoon, mutta nastapohjalliset kuitenkin kiinnitettiin talvikenkien alle.

Valinta osui kerrankin kohdalleen. Reitin alkuosa oli tamppaantunut, ja rinteissä maa paikoin jo pilkotti. Metsässä lunta yhä riitti, mutta hanki kantoi todella hyvin. Lumikengät olisivat vain hidastaneet menoa.

Rotkolaakson ympäristö on oikeastaan talvella hienompi kuin kesällä. Toki aurinkoinen sääkin vaikutti tunnelmaan, mutta etenkin rotkon itäpuolella on mukavan avaraa maastoa, jossa on hankiaisten aikaan mukava kulkea.

Muutaman sadan metrin mittaisen rotkon jyrkimpiin kohtiin aurinko ei juuri yltänyt...

... mutta sen verran kuitenkin, että jyrkänteiden reunamilla olevat paannejäät kiinnittivät huomiomme. Hämyinen paikka on kai joskus ollut pontikankeittäjien suosiossa.

Oma reittimme koukkasi läheisen Honkasuon kautta...

... josta löysimme tuoreita tassunjälkiä.

Jälkiin liittyvä innostus johti aluksi villeihin spekulaatioihin, mutta lopulta totesimme, että lumessa oli tainnut mennä vain koira tai pari.

Suon jälkeen vuorossa oli retkemme rytöosuus. Jokaiseen retkeen täytyy sisältyä ainakin yksi sellainen, koska muutenhan voisi yhtä hyvin retkeillä kaupungissa.

On myös tärkeää, että rytöosuudella hanki ei kanna yhtä hyvin kuin muualla. Se mahdollistaa, että voi retkellään kahlata lumessa polviaan myöten, mikä ei kaupunkiympäristössä yleensä onnistu.

Tovin lumessa möyrittyämme saavutimme jälleen rotkon ympäri kiertävän reitin, ja palasimme tulipaikalle, jonne oli ilmestynyt muutakin väkeä. Pienen Seinälammen rannassa oleva laituri ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostavan ketään, joten suuntasimme rantaan evästelemään.

Seinälampi sijaitsee suojaisessa montussa, joten auringon paistaessa lammella oli tyyntä ja mukavan keväistä, oikeastaan ensimmäisen kerran tänä talvena.

Sittemmin elämä on kyllä muuttunut pilvisemmäksi. Ravintoloihin ei kuulemma enää pääse, eikä julkisiin paikkoihin uskalla muutenkaan mennä ilman että kaiken aikaa toistelee mielessään Ave Mariaa.

Voi olla, että tulevana kesänä tulee telttailtua tavallista enemmän.