Suunnitelmaa vastaan potki se, että päivä oli myös tuulinen. Kymmenen metrin sekuntinopeudella etenevä puhuri tekisi ainakin evästelystä koleaa, koska Kuokanniemessä ei ole laavua eikä juuri muutakaan suojaa.
Sääennustusta ja karttaa silmäiltyämme päätimme lopulta suunnata Kuokanniemen sijasta Haatainniemeen. Sen rannat ovat aivan yhtä hienoja, mutta Haatainniemessä olisi laavu, joka tuulen suunta huomioiden tarjoaisi edes vähän suojaa.
Olen joskus miettinyt, että talviretkeilyyn liittyy jännä ristiriitaisuus: vaikka lumi haittaa metsäautoteillä ajamista, se kuitenkin helpottaa kulkemista muualla.
Jos siis autolle löytää säädyllisen kolon, voi talvella lähteä liikkeelle melkein mistä vain. Tai ainakaan ei ole pakko jalkautua siellä, mistä kaikki muut lähtevät liikkeelle. Asian merkitys korostuu etenkin nyt, kun sosiaalinen välttely on muutenkin trendikästä.
Tällä kertaa autopaikka löytyi Juudinsalontien varresta. Metsäinen hanki oli pakkasyön jälkeen topakka, mutta ilma lauhtuisi iltapäiväksi, joten varustauduimme matkaan lumikengillä ja aloimme talsia kohti Multasuota ja Älännettä.
Metsässä risteili paljon eläinten jälkiä, joita huonolla menestyksellä yritimme tunnistaa. Lisäksi siellä täällä oli hassuja kuoppia, joihin ei kuitenkaan näyttänyt pudonneen mitään. Onko tässä jonkun lajin edustaja viettänyt aikaansa? Muita jälkiä ei tosin ympärillä näkynyt.
Aamun aurinkoisuus oli tässä vaiheessa vaihtunut pilvipoudaksi. Lunta oli parhaimillaan puolisen metriä eli olennaisesti enemmän kuin vaikkapa Kuopiossa.
Suolta bongasimme jonkun suuren linnun pesän, joka oli nyt tyhjillään. Menomatkalla kiikaroimme sitä vain etäältä, mutta paluumatkalla kävimme tarkastelemassa rakennelmaa lähempää.
Tukirakenteet paljastivat, että ihminenkin oli osallistunut pesän rakentamiseen.
Lähestyessämme Haatainniemen kärkeä aurinko alkoi taas kurkkia pilvien välistä. Tässä vaiheessa tuntui hyvinkin keväiseltä; etenkin, kun tuuli puhalsi takaa päin.
Silmäilin kulkiessamme Kuokanniemen suuntaan yrittäen hahmottaa sieltä veneen raadon, jota viime syksynä kuvasin. Lopulta vene löytyikin, tosin nyt se ei näyttäytynyt yhtä herttaisena.
Olosuhteet Haatainniemen laavulla olivat varsin siedettävät, vaikka tuuli hieman laavun kulmalta kurkkikin. Edellisellä kerralla talvi teki vasta tuloaan, mutta ilma oli silti kylmempi.
Paluumatkalla jouduimme puskemaan vastatuuleen, mutta vasta-aurinko kompensoi tilannetta.
Aivan loppumatkasta kohtasimme kuitenkin muita ongelmia. Päästyämme Multasuon yli edessä oli enää vajaan kilometrin mittainen metsäinen osuus. Asiaa sen enempää miettimättä sukelsimme metsään, jonka takana meitä odottaisi toinen, pienempi suo.
Vika oli minun, koska laahustin edellä, mistä vaimo minua ystävällisesti muistutti. Niinpä kaivoin repustani kompassin, jotta pysyisimme paremmin kulkusuunnassa. Sukelsimme puiden sekaan uudestaan. Nyt yritin varoa kulkemasta liikaa oikealle.
Hetkeä myöhemmin seisoimme jälleen Multasuon laidassa ja tuijotimme toisiamme epäuskoisina. Tällä kertaa olimme kaartaneet liikaa vasemmalle, ja päätyneet taas lähtöpaikkaamme.
Kirottua, kompassiinkaan ei voi luottaa! Metsä selvästikin oli noiduttu, enkä minä ollut varautunut sellaiseen.
Oli ilmeistä, että emme tulisi pääsemään metsän läpi, joten päätimme kiertää sen ympäri. Se tiesi ylimääräistä kävelyä, mutta toisaalta suolla oli ihan kiva lompsia.
Pian olimmekin taas Juudinsalontiellä ja matkalla kohti autoa. Mutta pitäisiköhän sitä kotkanpesää käydä kiikaroimassa uudestaan lähempänä kesää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti