sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Synnintunnossa

Kun Hotelli Suomutunturin vanha osa viime syksynä paloi, olin jotenkin poikkeuksellisen harmissani. Hotelli oli pitkään jatkuneen matalalennon jälkeen saanut uuden yrittäjän, mutta uuden nousun kynnyksellä osa kiinteistöstä palaakin poroksi.

Osa harmistani taisi johtua siitä, että Suomulla ei tullut käytyä kovin usein. Itse asiassa olemme yöpyneet siellä vain kerran, ja siitäkin on aikaa toistakymmentä vuotta. Olisi pitänyt poiketa useammin.

Kyse saattoi siis olla synnintunnosta, kun Hetasta lähdettyämme pysähdyimme kotimatkalla Suomulle yöksi. Toisaalta myös Suomun hiihtoladut kiinnostivat, koska niitä on kehuttu hyviksi.

Ajattelimme, että Suomu voisi pääsiäisenä olla seesteinen paikka, ainakin isompiin hiihtokeskuksiin verrattuna. Ajaessamme aamulla Levin ohi katselimme epäuskoisina hiihtäjävirtaa, joka tasaisena ketjuna eteni pitkin tunturin rinnettä. Jos yksi olisi kaatunut, tunturin toisella puolellakin olisi täytynyt hiljentää vauhtia.

Saapuessamme Suomulle seesteisyys ei silti heti hypännyt silmille. Hotelli Suomutunturin piha-alue oli täynnä autoja, ja ihmismassat velloivat ympäri pihaa. Ravintolassa soitti joku bändi niin, että musiikki kuului ulos asti.

Saimme kuitenkin varaamamme huoneen nopeasti, ja pääsimme vaihtamaan hiihtovaatteita. Hotellin uusi siipi on varsin hieno, ja kahden hengen huoneet ovat tilavia vastaten pinta-alaltaan miltei pientä huoneistoa.

Myös hiihtoladut vaikuttivat laadukkailta. Suomulla menee neljä ympyrälenkkiä, joista testasimme kaksi lyhyintä, Kalliovaaran kierroksen ja Suomunkankaan lenkin.


Etenkin Kalliovaaran reitti on helppo, mutta molempia latuja oli hetken kestäneen lumisateenkin jälkeen mukava sutia. Erityismaininnan voisi antaa siitä, että luisteluhiihtoa ajatellen latupohja on miellyttävän leveä.


Kun palasimme hiihtämästä, mekkala oli jo laantunut. Syksyinen tulipalo oli tilapäisesti vienyt hotellin saunan mennessään, mutta viikon intensiivisen kylpemisen jälkeen saunomiselle ei ollut pakottavaa tarvetta.

Alkukangertelun jälkeen talvisesta Suomusta siis jäi varsin positiivinen mielikuva. Jos jotain moitittavaa pitäisi keksiä, niin sulatejuustoja ei saa kovin helposti parvekkeen sisä- ja ulko-oven väliin.

Talviloma on nyt takana, ja viikon harjoittelun jälkeen hiihtokin on alkanut taas kulkea. Sekös kesän lähestyessä lämmittää mieltä.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Ranskalainen punnerrus

Neljän vuorokauden jälkeen onnistuimme lopulta poistumaan Pallakselta, mitä lähestyvä pääsiäissesonki epäilemättä avitti. Muistan joskus pääsiäisenä ajaneeni Pallastunturintien varressa olevien autorivistöjen ohi. Se ei ollut hyvä aika olla Pallaksella.

Mutta minne seuraavaksi? Jos haluaa kiirastorstaiksi rauhalliseen paikkaan, voi useimmat hiihtokeskukset unohtaa saman tien. Ylläkset ja Levit eivät siis tule kysymykseen, vaikka latujahan varsinkin Äkäslompolossa on enemmän kuin missään muualla.

Pienen venyttelyn jälkeen palaset onneksi loksahtelivat kohdalleen, ja niinpä käännyimme Pallakselta kohti Raattamaa ja Hettaa. Hetassa on edellisen kerran hiihdetty yhdessä toissa keväänä, joten siltäkin osin on jo aika.

Tällä kertaa varasimme huoneen Hotelli Hetasta, joka on kätevästi aivan Ounasjärven rannassa. Siitä pääsee hetkessä Pyhäkeron puolelle, ja tarvittaessa jäälläkin riittää hiihdettävää.

Keskiviikkona kävimme pikaisesti kääntymässä Pyhäkeron tuvalla. Latuihin liittyvä ensihuomio oli se, että ne ovat erinomaisen hyvässä kunnossa.

Hetan hiihtomaastot ovat painottuvat Pyhäkeron rinteille, joten maasto on metsäisiltä osiltaakin avoimempaa kuin esimerkiksi Jeriksen lähellä, jossa alkuviikosta kiertelimme. Käytännössä ero näkyi siinä, että laduilla ei juurikaan ollut puista pudonnutta putua.

Torstai-päivän ohjelmaksi valikoitui Pyhäkeron kierto Ullajärven ja Onnasvaaran kautta Sioskuruun. Hiihtelin muutama vuosi saman reitin yksikseni, mutta nyt vaimon kanssa keli oli parempi.


Nousu Onnasvaaralle oli edelleen työläs, mutta vaaran laella vastaantulleen latukoneen jälki teki laskuosuudesta miellyttävän. Jäisten latujen aikaan Onnasvaara on vähän hankala.

Onnasvaaran jälkeinen etappi Sioskuruun ja siitä edelleen Pyhäkeron toiselle puolelle on hivuttavaa nousua, mutta silti yksi hienoimpia maastohiihto-osuuksia mitä olen hiihtänyt. Reitin linjaus tosin vaihtelee, koska lumivyöryvaaran vuoksi vanhempi (ja lyhyempi) talvireitti on usein suljettu.



Hotelli Hetassa ei taida meidän lisäksemme olla kuin pari suomalaista vierasta. Ranskalaisia sen sijaan on iso lauma. Ovat kovia puhumaan, mutta keskustelutaajuudelle on vaikea virittyä, kun yhteistä kieltä ei oikein löydy. Me eurooppalaiset olisimme varmasti näinä aikoina keksineet kuumia puheenaiheita.

Onneksi repusta löytyi pullo ranskalaista brandyä. Jos olen ymmärtänyt oikein, se paitsi auttaa ymmärtämään ranskaa myös opettaa puhumaan ja laulamaan ranskaksi.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Rajan takana

Lomamatkamme on jatkunut meille ominaisen poukkoilun vallitessa. Alkuperäinen ajatuksemme oli poistua Pallakselta kolmen vuorokauden jälkeen, mutta kun emme päässeet selvyyteen seuraavasta kohteesta, jäimme Pallakselle vielä yhdeksi yöksi.

Ratkaisu mahdollisti myös sen, että voisimme tehdä jotain lauantaina rikkoutuneelle auton tuulilasille. Asia hermostutti minua, koska särö vaikutti sellaiselta, että voi hetkessä levitä koko lasin levyiseksi railoksi. Tuulilasin vaihtaminen maksaisi lasivakuutuksesta huolimatta 200 €.

Sain selville, että Muoniossa on tuulilaseja korjaava liike, joten päätimme aamulla ajaa sinne. Samalla reissulla voisimme myös käydä hiihtämässä vaikkapa Ruotsin puolella sijaitsevassa Rajamaa-nimisessä paikassa.

Tuulilasiasia tulikin kuntoon. Ei särö kokonaan kadonnut, mutta jälki pieneni olennaisesti, ja mikä tärkeintä, nyt lasi taas kestää rasitusta paremmin.

Rajamaan ladut sen sijaan jäivät kokematta. Kohteeseen oli Muoniosta vajaat kymmenen kilometriä, mutta paikan pihapiiri näytti siltä, että ladut on tarkoitettu lähinnä alueella majoittuville. Toki tarkoituksemme oli maksaa hiihtämisestä poikkeamalla tuvassa kahvilla, mutta lopulta kuitenkin käänsimme auton ympäri ja ajelimme takaisin Muonioon.

Uudeksi lähtöpaikaksi hiihtolenkille valikoitui Särkijärven Majat. Majoilta lähtee latuja moneen suuntaan, joista valitsimme kohti Torassieppiä menevän reitin.


Matkalla kohtasimme pariinkin otteeseen naishiihtäjän, joka veteli pertsaa varsin näyttävän näköisesti. Kyseessä saattoi olla joku kilpahiihtäjä.

Naista ajoi takaa pitkänhuiskea mies, jolla myös oli lennokkaan oloinen potku. Kyseessä saattoi olla joku koripalloilija.

Metsäladuilla oli jonkin verran puista pudonnutta roskaa, mutta Särkijärven jääladut olivat hyvässä kunnossa. Kevyen hiihtolenkin kruunasi Särkijärven Majoilla nautittu lounas, joka oli myöhäinen, mutta sitäkin maittavampi.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Lähemmä taivasta

Hienot kelit jatkuvat Pallastunturilla edelleen. Tänään tosin saattoi olla viikon viimeinen umpiaurinkoinen päivä, mutta liki tuuleton sää kelpaa kyllä, vaikka taivaalla olisi pilviäkin. Kirkastahan tähän aikaan vuodesta on joka tapauksessa, ellei ihan lumipyry yllätä.

Auringonpaiste tietysti houkuttelee tunturiin. Niinpä lähdimme aamiaiskoomasta selvittyämme kipuamaan lumikengillä Pyhäkerolle ja siitä edelleen kohti Taivaskeroa.


Jokseenkin sama reitti tuli mentyä viime keväänäkin, mutta eipä näihin maisemiin kyllästy. Ylhäällä tunturissa ei tosin ollut kovin keväistä, ja sormet kylmettyivät nopeasti, jos hansikkaat joutui hetkeksikin ottamaan pois.



Pallaksella näkee usein tuttuja kasvoja, siis samoja ihmisiä, joita on tavannut aiempina vuosinakin. Mietinkin aamiaispöydässä, että millainen mahtaa olla tyypillinen Pallaksella majoittuja.

Nuorisoa täällä ainakin käy vähemmän kuin muissa hiihtokeskuksissa. Itse hahmotan vieraista seuraavat ryhmät:

  • Kolmekymppiset lapsiperheet. Perheen isä kokee Pallas-herätyksen ja miettii hiljaa mielessään, että tänne on päästävä uudestaan, yksin. Ei puhu asiasta vaimolle.
  • Nelikymppiset miehet, jotka ravaavat tunturia ylös, alas ja ympäri. Vaimo kaitsee kotona lapsia miettien, että mikä ihme mieheen on mennyt.
  • Viisikymppiset+ pariskunnat, joiden lapset ovat viimein aikuistuneet. Vaimokin on päässyt mukaan tunturiin, mutta hän ihmettelee hiukan, että onko jokainen kero, kuru ja lompolo todella pakko nähdä.
  • Oman ryhmänsä muodostavat eteläisen asevelikansamme jäsenet, jotka ovat palanneet Pallakselle kuultuaan, että hotelli on pystytetty uudestaan.

Tänään aamupalapöydässä oli myös vanha mies, jonka kuulimme sanovan, että tämä on hänen viimeinen vierailunsa Pallakselle. Ei kuulemma enää kunto kestä tunturissa kulkemista. Asiaa tietysti pahoiteltiin, koska mies selvästikin oli käynyt Pallaksella pitkään.

Itse tykkään Pallaksesta paitsi maaston vuoksi myös siksi, että täällä on yleensä aika rauhallista. Maisemien puolesta Kilpisjärvi yltää samalle tasolle, mutta siellä on joskus vähän levotonta. Tosin oli Hotelli Pallaksen miesten saunassakin lauantaina venäläinen nainen, mutta sen nyt vielä jotenkin sietää.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Arkea pakoon

Jokseenkin hartaasti odotettu talviloma koitti viimein. Selkäkin kuntoutui sopivasti ennen lomaa, mikä on hyvä juttu, vaikka se ei hukattua hiihtokuntoa tuokaan takaisin.

Matkakohdetta kovinkaan tarkasti miettimättä hyppäsimme autoon. Jonnekin Länsi-Lappiin kuitenkin oli tarkoitus matkustaa, joten otimme aluksi suunnan kohti Haaparantaa. Siellä voisimme ainakin tankata ensi kesänä mätänevillä Ruotsin kruunuilla.

Oulun moottoritiellä jouduimme kivisateeseen, joka tuotti auton tuulilasiin pienen särön. Se syntyi vähän hankalaan kohtaan, juuri kuljettajan näkökenttään. Toivottavasti sitä voi jotenkin tuunata, koska koko tuulilasia ei viitsi yhden kiveniskeymän vuoksi vaihtaa.

Vaikka matkasuunnitelmassa oli tiettyä väljyyttä, mielessä välkkyi perusolettamus siitä, että Pallaksella käydään ainakin. Lopulta kävikin niin, että ajelimme suoraan Pallakselle asti, kun parempaakaan vaihtoehtoa ei matkan aikana keksitty.

Pallaksella vietettiin illalla Earth Hour -tapahtumaa. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että hotellin saunan sähkökiuas - se iso - pysyi lämpimänä. Pitkä ajomatka oli selvästikin tehnyt loven ympäristötietoisuuteeni.

Seuraavana aamuna pääsimme viimein suksille. Auringonpaiste ja muutaman asteen pakkanen ja siivittivät meitä kohti Sieppijärveä.


Mennessä siipiä ei tosin tarvittu, mutta paluumatkalla testattiin vaimon uusia nousukarvojakin, kun matkalle osui hiukan pidempi ylämäki. Näin puolikuntoisena niiden tuottamaa helppoutta arvostaa entistä enemmän.

Ladun varressa oli kyltti, joka varoitti puusta putoavasta lumesta. Varoitus ei ollut aivan turha, koska paikoin puissa roikkui mehevän näköisiä tykkylumipaakkuja, jotka odottivat huoletonta hiihtäjää.


Hiihtolenkin jälkeen oli taas saunan vuoro, mutta jostain syystä hotellin kiuas oli nyt kylmä. Oliko kiukaan ajastin sittenkin pysähtynyt edellisen illan Earth Hourin aikana?

Asiasta reklamoitiin respaan, ja kiukaaseen saatiin virtaa. Mutta hetkihän siinä meni, kun miesporukassa istuttiin kylmillä lauteilla ja roiskittiin kiville kuumaa vettä kiukaan heräämistä odottaen. Tunnelma oli silti hyvä, kun jokaisella oli omat Pallas-tarinansa kerrottavanaan.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Takaisin kehään

Viikonloppuna kävin ensimmäisen kerran hiihtämässä kaatumisen jälkeen. Tuntuu tyhmältä aloittaa hiihtokausi uudelleen maaliskuussa, mutta hyvin paljolti siitä on nyt kyse.

Selkä ei vieläkään ole täysin kunnossa, mutta pahin vaihe tuntuu olevan takana. Selkärangan kupeessa on edelleen arka kohta, joka varsinkin juostessa haittaa hengittämistä, mutta ehkä sekin paranee pian. Tunne joka tapauksessa on mitätön verrattuna siihen ahdistukseen, jota viikkokausia jatkuva lorvailu tuottaa.

Arvelin lauantaina hiihtolenkille lähtiessäni, että kroppa ei ehkä tykkäisi käsillä tehtävästä työntöliikkeestä. Tasatyöntö tuntuikin vähän häijyltä, mutta luistelu toisaalta eteni mukavasti. Jäällä oli ainakin helppo hiihtää, ja olosuhteet olivat muutenkin mainiot.

Sunnuntaiaamuna oli muutama aste pakkasta, joten suuntasimme uudestaan Kallavedelle. Hangen pinta olisi voinut olla kovempikin, mutta lumi kuitenkin kantoi hyvin. Karhennettu (?) jäälatukin oli hyvässä kunnossa, mutta kyllähän järven selällä luistelu on näin keväällä ihan parasta.



Tänä keväänä ei taideta hiihtää Pallastuntureita ympäri, mutta vähempikin oikeastaan riittää. Totta puhuen voisin viettää viikon vaikka hotelli Pallaksen terassilla istuen. Jo tieto siitä, että voi halutessaan milloin vaan lähteä ladulle, rauhoittaa mieltä.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Paikallaan

Kuukaudet vaihtuvat, mutta muuten elämä tuntuu jämähtäneen paikalleen. Istun kotona seinää tuijottaen ja yritän piristää itseäni musiikilla, mutta sekään ei oikein toimi.

En ole kolmeen viikkoon juossut tai hiihtänyt metriäkään. Kroppa kuihtuu kasaan, ja elämä tuntuu henkisesti raskaalta. Jotkut kuulemma kykenevät elämään juoksematta koskaan metriäkään. Nostan hattua heille.

Tällä viikolla iski joku hemmetin flunssakin. Kuumetta ei tietysti nytkään ole, mutta nenä vuotaa vuolaasti, ja pää täynnä räkää.

Pahin selkäkipu sentään on hellittänyt, mutta kylki on vielä arka, enkä uskalla rasittaa sitä liian aikaisin. Toisaalta ongelma on, että en tiedä, milloin selkä kestää. Viikko sitten kävelylenkkikin oli liikaa.

Onneksi kotioloissa voi harrastaa edes pientä venyttelyä. Tavallisesti käytän kotona käsipainoja, mutta nyt en saa niitä ylös lattialta.

Korvaavaksi tuotteeksi on löytynyt vaimolle joululahjaksi hankkimani jumppanauha. Kyseessä siis on laturin hihnan näköinen tuote, jolla voi tehostaa venytysliikkeitä. Kovat kundit tietysti jumppaavat oikean laturin hihnan kanssa, mutta minun täytyy nyt tyytyä kevyempään ratkaisuun.

Jumppanauha on oikeasti hyvä. Sillä ei saa aikaan samanlaista vastusta kuin käsipainoilla, mutta toisaalta se on elimistölle hellempi, ja tehon säätö on helpompaa.

Lisäksi nauhaa voi käyttää monien eri lihasryhmien vahvistamiseen. Ehkä sitä voisi soveltaa myös aerobiseen harjoitteluun, jos hihnaa viitsisi kiskoa aamuun asti.

Pelkään silti, että toiveeni elpyä ennen keväthankiaisia ei toteudu. Jos niin käy, ohjelma sisältänee keväthangilla elpymistä.