sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ruusun aika

Uusi kamera odottaa laukussa toimintaa. Viikonloppuna olisi aikaa lähteä jonnekin, mutta Kuopion sää ei ole erityisen heleä. Vettä ei varsinaisesti sada, mutta päivä on niin utuisen harmaa, ettei pakollisen juoksulenkin jälkeen tee edes mieli mihinkään.

Päätän harjoitella kuvaamista kotona. Tässä seilataan nyt vähän vierailla vesillä, mutta vaimolle ostamani jokapäiväiset ruusut saavat kelvata kuvauskohteeksi.

Valokuvaamiseen liittyvä hyötysuhteeni on huono. Otan kaikkiaan 60 - 70 kuvaa, joista ehkä 10% on jotenkin tolkullisia, loput ihan kauheaa kuraa. Onneksi virheistä ei tarvitse digiaikana maksaa mitään.

Alla satoa tunnin tuhertamisen jälkeen, s'il vous plaît.







tiistai 25. lokakuuta 2016

Etsimen takaa

Viime vuosina on tullut otettua aika paljon kuvia. Vaikka valokuvaus ei taiteenlajina erityisesti kiehdo minua, omilta reissuilta on kiva kerätä muistoja, ja ajan myötä kuvaamisesta on kai tullut jonkinlainen harrastuskin.

Kännykän ohella olen kuvannut lähinnä Samsungin järjestelmäkameroilla. Kesällä matkassa on useimmiten ollut kosketusnäytöllinen NX2000...


... jonka sitten olen kelien kylmetessä vaihtanut perinteisempään NX1000-malliin, koska sitä on parempi käyttää hansikkaat kädessä:


Kuvausominaisuuksiensa puolesta molemmat ovat täyttäneet omat tarpeeni hyvin. Objektiivina olen pääasiassa käyttänyt Samsungin 50 - 200 mm:n zoom-linssiä, joka soveltuu kohtuullisesti kaikkeen muuhun paitsi maisemakuvaukseen, johon taas kännykkä on yleensä riittävä.

Samsungin kameroihin kuitenkin liittyy ongelmia, joista olen kuullut muiltakin käyttäjiltä. Itseäni eniten on kiusannut se, että molemmat kamerani jäävät satunnaisesti jumiin niin, että niistä on pakko ottaa akku irti.

Resetointi ei sinänsä ole suuri operaatio, mutta pelkään aina, että muistikortilla oleville tiedoille tapahtuu jotain ikävää. Nyt kun Samsung kuulemma on lopettanut kameratuotantonsa, ongelmaan tuskin on tiedossa ratkaisuakaan.

Aloinkin miettiä, pitäisikö laitteistoa päivittää järeämpään suuntaan. Samsungin kamerat taitavat muutenkin soveltua lähinnä kesäkäyttöön, koska kelien kylmetessä hankaluudet tuntuvat lisääntyvän.

Kokosin yhteen asioita, joita pidin uudessa kamerassa tärkeinä. Sellaisia olivat ainakin:

  • säänkestävyys
  • käytettävyys hansikkaat kädessä
  • objektiivivalikoima
  • järjestelmän jatkuvuus

Jos haluaa olla varma, että kameralle löytyy tukea vielä vuosien jälkeenkin, kannattaa valita jonkun suuren kameravalmistajan järjestelmä. Hyviä kameroita tulee monestakin tehtaasta, mutta yleisimmät järjestelmät ovat Canonin ja Nikonin valmistamia.

Teknisiin ominaisuuksiin en kiinnittänyt kovin paljoa huomiota, koska kaikki uudehkot kamerat ovat kuitenkin omaan käyttööni riittävän hyviä.

Erinäisten vaiheiden jälkeen minusta tuli Nikon D7200:n omistaja. Ehkä eniten valintaan vaikutti kameran sääsuojattu rakenne, koska arvelin sen ratkaisevan ainakin osan niistä ongelmista, joihin Samsungien kanssa törmäsin.

Pelkällä rungolla ei tietysti tee mitään, ja linssiosaan kohdistuivat samantapaiset toiveet kuin runkoonkin. Sääsuojattuja objektiiveja ei ole ylenpalttisesti tarjolla; ainakaan siinä hintaluokassa, jota itse tuijotin.

Vaikka järjestelmäkameran idea on, että linssejä vaihdetaan tarpeen mukaan, en itse tykkää availla kameraa jossain näreikössä. Mieluiten ruuvaan kameraan jo lähtiessä sellaisen objektiivin, jolla saan otettua kaikki kuvat; käytännössä siis riittävällä polttovälialueella varustetun mallin. Tällöin tietysti joudun tinkimään kuvanlaadusta, mutta sen olen jo hyväksynyt.

Nämä asiat mielessä valitsin yleisobjektiiviksi Tamronin valmistaman 16-300mm F/3,5-6,3 Di II VC PZD Macron.

Oikeat luontokuvaajat eivät kuulemma suosi pitkää zoomia, vaan mieluummin pyrkivät lähemmäksi kohdettaan. Itse en kuitenkaan ole puskassa istuvaa tyyppiä, joten omaan käyttööni Tamron soveltuu hyvin. Pitkällä polttovälillä otetut kuvat eivät varsinaisesti häikäise, mutta pienellä tuunauksella niistä saa jälkikäteen ihan siedettäviä.


(Mainittakoon, että yllä olevassa kuvassa näkyvät kirjaimet ovat oikeastikin kaarevia...)


Toiseksi objektiiviksi hankin Sigma NAF 17-50mm f/2.8 EX DC OS HSM:n, koska se ainakin valovoimaisuutensa osalta täydentää Tamronissa olevia puutteita. Sigmassa tosin on sellainen ärsyttävä piirre, että automaattitarkennusta käytettäessä objektiivissa oleva säätörengas pyörii, mikä haittaa kameran käsittelyä.

Olin etukäteen hiukan huolissani järjestelmän kokonaispainosta. Siinä missä Samsungin peilitön kamera painoi zoom-objektiivin kanssa 600 - 700 g, Nikonin runko on jo yksistään saman painoinen. Yhteispaino objektiivin kanssa on siis liki tuplautunut.

Lisääntynyt paino ei kuitenkaan tunnu pahalta, kun kameraa kantaa "kainalossa"; siis kaulassa roikottaen, mutta olkalaukkuotteella. Toisaalta eron kyllä huomaa, jos kameraa kuljettaa kameralaukussa, ja kaipa lisäpaino tuntuu selkärepussakin.

Kokemukset Nikonista ovat toistaiseksi vähäisiä, mutta lyhyen käytönkin perusteella olen tyytyväinen ainakin siihen, että kameraa voi paljolti hallita rungossa olevien painikkeiden avulla, ilman valikkojen raplaamista siis. Kamera myös vaikuttaa nopealta, eikä kuvaamiseen tai muihinkaan toimintoihin liity ylimääräisiä viiveitä.

Toisaalta ohjelmavalitsimiin liittyvät lukot hiukan kummastuttavat. Jäykähköt valitsinkiekot tuskin pyörisivät itsestään, ja lukon vapauttimen painaminen kiekkoa pyöritettäessä on jotenkin hankalaa.


Vaikka Nikon nyt tuleekin pääasialliseen käyttöön, aion edelleen kuvata myös Samsungin kameroilla, koska pienistä puutteistaan huolimatta niissä on omat hyvät puolensa. Tykkään esimerkiksi siitä, että niillä saa otettua 16:9 -kokoisia kuvia, mikä Nikonilla vaatii vähän kikkailua.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Hiisikö sen vei?

Kalevala-hotellin ruokasalissa oli aamulla mukavan rauhallista. Oli hyvä ajatus jäädä yöksi Kuhmoon, vaikka muitakin vaihtoehtoja harkittiin. Eipä ole aikoihin tullut syötyä aamupalaa kynttilän valossa.

Mutta sitten oli taas aika lähteä liikkeelle.

  • Huomenta. Joko kerroin, että näin eilen Jonkerinsalossa hiiden?
  • Ihanko totta? Olen luullut, ettei sellaisia ole olemassa.
  • Kyllä niitä on. Onneksi tapaamani hiisi oli kiltti.
  • Minäkin haluaisin nähdä hiiden!
  • Ehkä meidän pitäisi tänään mennä Hiidenportin kansallispuistoon. Siellä niitä ainakin on.
  • Mutta näkeekö hiisiä P-paikalta käsin?
  • Lähdetään liikkeelle Urpovaarasta, se on vähän syrjemmässä. Siellä kulkee hiisiä, todennäköisesti katkeamattomana virtana.
  • Jee!

Heh. Subbe on helppo saada innostumaan, kun vaan vetää oikeasta narusta. Vaikka kyllähän se muutenkin tykkää mennä pikkuteitä.

Lähdimme ajamaan Kuhmosta 5284-tietä kohti Valtimoa. Pian Lososuon jälkeen kääntyi oikealle pienempi tie, joka vei Urpovaaraan. Sieltä laskeutui polku alas kohti Portinsaloa.

Rotkoalueella ja Porttilammen ympäristössä oli jonkun verran muitakin retkeilijöitä. En kovin pitkään tiiraillut rotkoa, koska se oli jo ennestään tuttu, vaan jatkoin kohti Kitulanlampea.

Puolivälissä matkaa havaitsin taas metsässä jotain. Kurkkiessani sitä puun takaa asia selvisi nopeasti: kyseessä oli hiisi. Jo toinen vuorokauden sisällä!

Tämä yksilö oli suurempi kuin Jonkerinsalossa tapaamani, ja vaikutti häijymmältä. Sen nenä oli ainakin käsivarren mittainen ja maha kuin karhulla!


En yleensä pienistä hätkähdä, mutta nyt tuijotin otusta kauhun vallassa. Onnekseni hiisi ei kuitenkaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ja pääsin livahtamaan sen ohitse.

Tunsin helpotusta, mutta loikittuani muutamia satoja metrejä huomasin, että toinen hansikkaani oli hukassa. Hemmetti, eikö minulla enää mikään pysy mukana? Vai hiisikö sen vei?

Pohdin tilannetta. Hansikkaat olivat hyvät, itse asiassa lähes käyttämättömät, eikä yhdellä käsineellä oikein tee mitään. Jos hansikas on löydettävissä, en haluaisi jättää sitä metsään. Toisaalta jos palaan etsimään kadonnutta, joudun ehkä uudestaan kulkemaan hiiden ohi.

Päätin lähteä etsimään hansikasta. Jospa hiisi olisi jo mennyt matkoihinsa. Mutta ei se ollut, vaan väijyi ohikulkijoita entisellä paikallaan.


Siinä missä Jonkerinsalon hiisi oli omalla tavallaan ihan lutunen, tämä yksilö oli todella ruma, jopa hiideksi. Saatoin haistaa sen löyhkän nenässäni. En halunnut enää koetella onneani, vaan kiersin otuksen miltei rotkon pohjaa pitkin.

Palattuani takaisin polulle kävelin vielä lähes vartin, kunnes viimein näin maassa mustan hansikkaan. Onneksi se oli pudonnut polulle eikä muualle metsään, jossa paikoin konttasin kameran kanssa.

Etsintäoperaatio oli vienyt sen verran aikaa, etten enää malttanut jäädä laavulle ruokailemaan. Palasin takaisin Urpovaaraan, jossa Subbe minua jo odotti.

Urpovaarassa ei ollut näkynyt hiisiä, ja Subbe olikin vähän allapäin. Kerrottuani omasta kokemuksestani sen mieliala kuitenkin koheni. Oli aika lähteä kotiin.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Elämää juoksuhaudoissa ja vähän muuallakin

Jatkettuamme matkaa Kuhmon suuntaan poikkesimme Saunajärven taistelupaikoilla, jotka aiemmin kesällä jäivät näkemättä, kun vahingossa ajoimme niiden ohi.


Toisin kuin Kilpelänkankalla, Saunajärvellä juoksuhautoja on 90-luvulla entisöity, ja ne olivatkin edelleen hyvässä kunnossa. Hämäriin suojiin pääsi myös sisälle, ja ampuma-aukoista kurkkimalla saattoikin kuvitella, miltä elämä on sotilaan silmin näyttänyt.


Saunajärvellä ollessamme alkoi sataa vettä, ja ajoittaista sadetta sitten riittikin koko loppupäiväksi. Se oli ärsyttävää, koska nieltyäni kaiken mediassa olleen korkeapainehössötyksen mukani ei ollut edes kuoritakkia. Tässä vaiheessa minun kyllä piti nipistää itseäni, koska eipä maastossa taistelleilla sotilaillakaan tainnut aina kunnon varusteita olla.

Päivän päätteeksi ajoimme Lentuaan. Sieltä löytyisi useampiakin pieniä rengaspolkuja, joiden varrella voisi ainakin evästellä. Sadevarusteiden puuttuminenkaan ei haittaisi, jos laavuilla voisi pitää sadetta.

Suunnitelma oli pettää jo Kallioniemessä. Siellä oleva laavu nimittäin sijaitsee retkikartta.fi:n mukaan tässä:


Onneksi oikea paikka löytyi reilun sadan metrin päästä, mutta sadekuuron jo alettua ehdin tuntea pientä turhautumista.


Päivän päätteeksi kiersin vielä Lauttavaaran luontopulun, mutta sitten oli aika vetäytyä yöpaikkaan, Kuhmon Kalevala-hotelliin.

Jongunjoen varressa

Bomban aamu oli kuulas ja kylmä. Pakkasta oli ollut useampia asteita, sillä Subben tuulilasi oli umpijäässä. Onneksi tolpasta sai virtaa.

Jongunjoen Hiidenportti jäi illalla näkemättä, joten päätimme nyt suunnata kohti Jonkerinsaloa.

Alueen salomaisuus viehätti minua jo edellisellä vierailulla. "Kun mielikuvituksen päästää valloilleen, voi Jonkerinsalolla tavata hiisiä ja maahisia sekä keijuja ja päivänsäteitä.", maalailee luontoon.fi-sivusto tunnelmia.

Viimeksi lähdimme liikkeelle Kangasvaarasta, mutta nyt ajoimme hiukan etelämmäksi, Nuottivaaran lounaispuolelle. Sinne menee hyväkuntoinen metsäautotie, jonka päässä on tilava kääntöpaikka.

Lähdin tallustamaan rinnettä alas kohti Jongunjokea. Yhtäkkiä havahduin siihen, että edessäni polun vieressä kyhjötti jotain.

Otuksen ryhti vaikutti huonolta, ja nenä oli kuin pinokkiolla. Ei hyvänen aika, tämän täytyy nyt olla sellainen hiisi!

Karhuille kuulemma täytyy jutella rauhallisella äänellä, ehkä sama taktiikka toimii myös hiisien kanssa. Uskallauduin hitaasti lähemmäs.

Viimein seisoin aivan otuksen vieressä. Hiisihän se, mutta onneksi kesy yksilö. Silitin sen karvaista päätä ja jatkoin sitten matkaani.


Itse Hiidenporttia kohtaan minulla ei ollut suuria odotuksia. Todennäköisesti Jongunjoelta ei löytyisi samanlaista rotkoa kuin Louhipurolta, ja melko pienimuotoiseksi Jongunjoen portti lopulta osoittautuikin.

Joen yli meni uudehko silta...


... mutta itse uoma kallioineen ei ollut erityisen jylhä.



Joen vartta myötäilevää Petranpolkua oli silti kiva kulkea, vaikka lokakuinen luonto ei enää ollut kukkeimmillaan. Jonkerinsalo on siitä erityinen paikka, että siellä on hyvin rauhallista, mitä ei voi liikaa arvostaa.

Polku koukkasi vielä Siltakosken kodan kautta. Kota lienee matalimpia, mitä omille reiteilleni on osunut.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Kitsistä itään

Olin kaavaillut, että voisimme Herajärveltä palatessamme ajaa Kolin rantatietä pitkin takaisin Ukkokolille. Tarkoitus oli piipahtaa parilla hiekkarannalla, joille sitä kautta pääsisi helposti.

Kellon raksutus kuitenkin söi suunnitelmalta pohjaa, koska Kolin vaaran varjoisa itäpuoli on syysiltoina kylmä, pimeä ja kostea. Sinne kannattaa mieluummin mennä aamulla, kun auringon säteet vielä yltävät vaaran taakse.

Aamulla Pielisen yllä velloi paksu sumu, joka hetkeksi levisi myös Kolin vaaralle. Kiipesin aamupalan jälkeen Ukkokolin huipulle sumua pakoon.


Kun viimein pääsimme tien päälle, kurvasimme kohti Ahvenista menevälle rantatielle. Tavoittelemani rannat eivät utuisena aamuna olleet parhaimmillaan, mutta lokakuussa rantatunnelmaan on vaikea päästä, vaikka aurinko kuinka paistaisi.

Herajärven kierroksen varrella oleva Rykiniemi lienee uimarannoista tunnetumpi, mutta hiukan pohjoisempana, Valkealammen kupeessa sijaitseva ranta oli ehkä hienompi. Tänne pitäisi tulla keskellä kesää.


Vaimon kanssa retkikohteista täytyy joskus vääntää kättä, mutta näin miesten kesken asioista vallitsee hellyttävä yksimielisyys. Aamun jo kääntyessä iltapäiväksi päädyimme Karhunpolun varrella olevalle Pitkäjärvelle.

Valintaan ei varsinaisesti liittynyt aktiivista ajatustoimintaa; emme vain tulleet Uimaharjun jälkeen kääntyneeksi mihinkään. Kitsiin saavuttuamme jotain oli lopulta pakko tehdä, ja lähellä oleva Pitkäjärvi vaikutti sopivalta kohteelta.

Valinta ei ollut ihan huono. Järveä halkova niemi oli hieno, ja Karhunpolkukin miellyttävä kulkea. Järven itäpuolella oli tehty metsätöitä, mikä näkyi renkaanjälkinä maastossa, mutta ehkä juuri harvennusten vuoksi metsässä oli mukavan avaraa. Kahvitaukoa vietin Kirkisensalmen laavulla.


Pitkäjärveltä matkamme jatkui kohti Lieksaa. Minua on ennenkin mietityttänyt Ilomantsista tulevan 522-tien varressa oleva Inari-viitta. Mielikuvituksessani tie vie jonkun madonreiän kautta suoraan Pohjois-Lappiin, mutta on toki mahdollista, että sitä seuraten päätyykin Venäjälle.


Jos pyrkisimme yöksi Kuhmoon, voisimme käydä matkan varrella kurkkaamassa Jongunjoen Hiidenporttia. Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että valoisa aika ei riitä tähän kaikkeen. Niinpä ajoimme Nurmekseen Bomballe.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Karelideilla

Oli kertynyt liukumatunteja. Niitä käyttääkseni minulle ystävällisesti ehdotettiin työpaikalta poistumista. Sehän passasi, kun tiedossa oli aurinkoisia päiviäkin.

Tällä kertaa lähdin liikkeelle kahdestaan Subben kanssa. Matkalla keskustelimme parin viikon takaisesta Suovun reissusta.

  • Huomasitko muuten, että Paavokin oli mukana Suovulla? Se oli mun repussani.
  • Ai. Ihmettelin kyllä, että mikä se punainen härpäke oikein oli. Miten meni?
  • Aika huonosti. Ei Paavo pärjää metsässä.
  • Se tyyppi ei näyttänytkään kovin maastokelpoiselta. Varsinkin maavara vaikutti pieneltä.
  • Niin, kolmisen milliä.
  • No huh. Ja anna mä arvaan: vetää vain kahdella pyörällä?
  • Joo. Eikä niitä pyöriä sen enempää olekaan.
  • Onpa kaveri saanut huonot eväät.
  • Niin, mutta täytyyhän noita pieniäkin ymmärtää.
  • Totta kai. Mutta minne nyt ollaan menossa?
  • Mietin sitä koko ajan. Lappiin ei taideta ehtiä, kokeillaanko aluksi vaikka Kolia?
  • Kuulostaa hyvältä!

Tuijotin Kolin alueen karttaa. Eteläpäässä en ole koskaan käynyt, ja Herajärven kierroksen laajennoksen varrella olevat Huuhkajanvaara ja Kolinvaara alkoivat kiinnostaa minua. Aurinkoisena päivänä vaaroilla voisi olla hienoa!

Vietyämme romppeet Kolin hotellille jatkoimme Jeron kautta kohti Herajärven eteläosaa. Matkalla poikkesimme Harijärvellä, jonka keskellä kulki hauskan näköinen kangas.

Lähiseudulla oli taidettu ajaa jotain ralliakin. Se nauratti Subbea.


Itse lähdin tutkimaan Harijärveä halkovaa harjua. Polulla oli ihan nimikin - Harisärkän lenkki - ja sitä olikin mukavaa tallustaa.


Matkalla harjusta erkani Pellavasniemeen menevä pienempi polku. Niemestä palatessani huomasin, että kameran linssin suojus oli hukassa. Oliko se tippunut ja alkumatkan aikana?

Tällaiset ongelmat osaavat ärsyttää, vaikka niillä ei oikeasti ole yhtään mitään merkitystä. Ehkä minun silti kannattaisi paluumatkalla tuijottaa polkua tavallista enemmän.

Mutta entä jos suojus onkin tippunut niemeen, josta olen juuri tulossa? Silloinhan se jäisi löytymättä.

Päätin palata niemeen vielä uudestaan. Suojus löytyi polun varresta, läheltä niemen kärkeä...

Harijärveltä jatkoimme kohti Herajärven eteläpäätä. Huuhkajanvaaralle menevän Rullintien alussa oli yllättäen ajokieltomerkki, jota tietysti kunnioitimme.

Valoisa aika alkoi jo olla vähissä, mutta saattaisin vielä ehtiä Kolinvaaralle, jos onnistumme pääsemään riittävän lähelle vaaran lakea.


Kolinvaaralta itään avautuva maisema ei lopulta ollut sykähdyttävä, mutta hiukan ennen vaaraa olevilta kallioilta näkyi kivasti Herajärven suuntaan. Kun aurinkokin vielä pinnisteli horisontin yläpuolella, jäin paluumatkalla kallioille kahvittelemaan.


Hotellille palattuamme oli kiva päästä saunaan. Kolin hotellin sauna onkin rempattu sitten viime näkemän, joka tapahtui 70-luvulla.

Kylpylällekin on taidettu tehdä jotain, koska kylpeminen olisi maksanut 26 euroa. Vuonna 1979 uimaan pääsi muistaakseni neljällä markalla, tosin vesi sitten olikin aika kylmää.

Asuin joskus lähellä Kolia. Hotellille nousevan tien viimeinen mutka tuntui usein jännittävältä. Varsinkin liukkaalla kelillä oli tapana pohtia, mahtavatko kaiteet pitää auton tiellä, jos renkaiden pito sattuu loppumaan.

Nykyisinhän asiaa ei tarvitse talvellakaan miettiä, koska viimeinen etappi hotellille noustaan sveitsiläisen kiskohissin kyydissä.