Baijerin hevonen

Samassa liikkeessä nelivetoisen Caradon kanssa oli esillä myös pari Weinsbergin retkeilyautoa. Saksan Baijerissa rakennettavat Weinsbergit ovat paljolti samanlaisia kuin Knaussin valmistamat autot, mikä ei ole yllätys, sillä kyse on saman konsernin tuotteista.

Samanlaisia autopareja on oikeastaan aika monta:

• Knaus - Weinsberg
• Pössl - Roadcar
• Adria - Sun Living
• Hymer - Carado / Sunlight

Tällaisista merkkipareista toinen on yleensä kalliimpi vaihtoehto, ja toinen edustaa budget-luokkaa. Weinsberg- ja Knaus-autoissa ei päällisin puolin näytä olevan suuria laatueroja, mutta ehkä pinnan alta tai varustelusta löytyy jotain.

Yksi retkeilyautojen suunnitteluvalinnoista liittyy siihen, miten ohjaamon yläpuolella oleva tila on hyödynnetty. Adriassa tila on jätetty tyhjäksi, kun taas Weinsbergissä ohjaamon päälle on rakennettu isohko hylly.

Aiemmin ajattelin, että hylly haittaa liikkumista ohjaamon ja asuinosan välillä, mutta Weinsbergissä hylly ei tuntunut olevan erityisen pahasti tiellä. En tiedä, hakkaako siihen sitten pitkässä juoksussa päätään, mutta ainakin se kompensoi auton takaosasta puuttuvaa poikittaista yläkaappia.

Ratkaisun hyvänä puolena voinee pitää myös sitä, että hyllyyn voi helposti kiinnittää vaikkapa ylimääräisen lämpöverhon asuintilan ja ohjaamon väliin. Tämä kuva on käytetystä autosta:

Toki selvää on, että tyhjäksi jätettynä ohjaamon yläpuolinen tila tuo pieneen autoon avaruutta, valoakin. Joissakin autoissa - monissa Pössleissä ainakin - hylly on liikkuvaa sorttia niin, että sen voi tyhjänä kääntää ylös ja kiinnittää kattoon. Tämä saattaa olla paras kompromissi kiinteiden ratkaisujen välillä.

Ylähyllyn alareunassa olevat valaisimet ovat vähän halvan oloiset. Luulin näitäkin edellisen käyttäjän asentamiksi, mutta kyllä ne taitavat olla tehtaalta peräisin.

Totesin joskus, että en erityisemmin tykkää puusomisteista, mutta Weinsbergin sisätilat miellyttävät silti minua. Auton yläkaapit hyllyineen ovat verrattain tilavat ja käytännölliset, ja lisäksi niissä on kunnon vetimet, ehkä parhaat nyt kokeilemistani.

Weinsbergissä oleva jalaton pöytä on periaatteessa kätevä, mutta jälleen mietityttää se, miten paljon pöydän alta kääntyvälle jatko-osalle uskaltaa laittaa painoa. Jatko-osa tosin näyttää siinä määrin lyhyeltä, ettei siihen taida edes tietokone mahtua, ja peruspöytä muutenkin on aika pieni. Jalallisia vaihtoehtojakin on tarjolla, mutta pientä ahtauttahan ne sitten tuovat tullessaan.

Kylpyhuoneen oven "jousi" on erikoinen. Kai tämä jousi on?

Kylpyhuoneen ovi muutenkin on se osa, jota Weinsbergissä hieman vieroksun. Pieneen retkeilyautoon ei mielestäni kannata asentaa käytävälle kääntyvää ovea, koska avattuna se on tiellä, ja suljettuna ovi tekee kylppäristä hukkatilan. Rullaovi tuo käytävälle tilaa, ja haitariovikin (kuten Bürstnereissä) toimii paremmin, vaikka niihinkin liittyy omat ongelmansa.

Myös alakaapin ovi ihmetyttää. Ylileveän rivan vuoksi se ei avaudu tätä enempää, vaikka tilaa olisi muuten ollut. Nämä ovat pieniä juttuja, mutta tätäkö ei sitten mitenkään ollut mahdollista toteuttaa paremmin?

Weinsbergissä kaasunsulkimet ovat helposti tavoitettavissa. Eivät aivan yhtä kätevästi kuin Caradossa, mutta hyvin silti.

Kun puhutaan 5,40-metrisistä autoista, Knaus tai Weinsberg on Pösslin ohella sellainen merkki, jota saattaisin Adrian tilalle harkita. Weinsbergin autot ovat kodikkaan oloisia, mutta hintaluokka näkyy esimerkiksi siinä, että niissä ei ole vakiona raami-ikkunoita. Tämä onkin yksi ilmeisimmistä eroista Knauseihin verrattuna.

Toisaalta Weinsbergin varusteluun voi tehdastilauksen yhteydessä suuresti vaikuttaa, ja erityismaininta täytyykin antaa monipuoliselle konfiguraattorille, joka merkin nettisivuilta löytyy. Esimerkiksi tuon ikkunatyypin voi vaihtaa, mutta jostain syystä Suomeen valmiiksi tilatuista Weinsbergeistä ei upotettuja ikkunoita juuri löydy.

En ole koskaan vaihtanut matkailuautoa toiseen, mutta voin kuvitella, että tavaroiden siirtäminen uuteen autoon voi merkin vaihtuessa olla vähän ärsyttävää. Monet niistä laatikoista, kipoista ja purkeista, joille on vanhassa autossa löytynyt täydellinen paikka, muuttuvat vähintään epäkäytännöllisiksi. Weinsbergissä säilytystilat sentään ovat kohtalaisen runsaat, takakontti mukaan lukien.

Talven pelko

Vintilätunturin kupeessa Lapin kesä lienee ollut kukkeimmillaan, mutta juhannuksen jäätyä taakse talven pelko vaivasi jo mieltä.

Katso YouTubessa

Vintilät

Keihäsvaaran jäätyä taakse aloimme pikku hiljaa päästä niille kulmille, joita pidimme matkamme ensisijaisina kohteina. Tai ehkä sellaisia oli useita, mutta Kairijoen seutu ainakin oli yksi.

Täydennettyämme auton varastot Sallassa jatkoimme kohti Savukoskea, ja sieltä edelleen Marttiin menevälle tielle. Tässä vaiheessa täytyy antaa erityismaininta Sallan S-marketille, joka on paitsi monipuolinen ruokakauppa, myös hyvä tukikohta auton tankkaamiseksi. Pihalta saa dieseliä, ja kaupan sisällä on mainio vesipiste, josta on hyvä ottaa kanistereihin vettä.

Etsiessäni uusia retkikohteita aloitan yleensä homman selaamalla maastokarttaa. Jos kartasta löytyy kiinnostava paikka, pyrin satelliittikuvia käyttäen selvittämään kohteen lähelle vievän tien kunnon. Tällöin hyödynnän myös Google Mapsin Street View -näkymää, mikäli sellainen on käytettävissä.

Parkkipaikka ja mahdollinen yöpaikka löytyvät usein samoja välineitä käyttäen. Ja kun tämän kaiken tekee etukäteeen, on paikan päällä helpompaa.

Tällä kertaa olin iskenyt silmäni Martin pohjoispuolella olevaan Vintilänkairan luonnonsuojelualueeseen. Siellä ei varsinaisesti ollut mitään erityisen merkittävää, mutta näytti siltä, että alueen läpi menee vanha tie (Vintiläntie), jota pitkin voisi aurinkoisena kesäpäivänä olla mukava lompsia. Seutuhan on jokseenkin asumatonta, ja ilmeisen rauhallistakin siten.

Vintilänkairaan pääsisi ainakin etelän suunnasta, Vuonnelovaaran kupeesta, jossa myös Google Mapsin kuvausauto oli käynyt kääntymässä. Tie ei kuitenkaan näyttänyt erityisen hyväkuntoiselta, joten reilun kymmenen kilometrin pisto isommalta tieltä voisi retkeilyautoillen tuntua pitkältä.

Toinen vaihtoehto olisi lähestyä aluetta pohjoisesta, Vintilätunturin kautta, jolloin Vintiläntietä voisi kenties päästä pidemmälle. Valitsimme tämän option, koska se vaikutti helpommalta.

Niinpä käännyimme Marttiin menevältä asfalttitieltä Kairijoentielle, joka oli meille tästä suunnasta vieras. Tie oli aluksi hieman kivinen ja sorainen, mutta muuttui noin kymmenen kilometrin jälkeen miellyttävämmäksi ajaa. Ehkä siksi, että samoille kulmille oltiin tultu myös Kairijoen eräkeskuksen suunnasta.

Reilun kolmenkymmenen kilometrin jälkeen saavuimme Vintiläntien risteykseen, josta käännyimme länteen, Vintilätunturin suuntaan. Tätä osuutta Google Mapsin auto ei ollut ajanut, mutta risteyksestä katsoen ainakin alkumatka näytti hyvältä.

Haaveemme oli, että voisimme edetä Vintiläntietä suojelualueen lähellä olevalle kääntöpaikalle asti, mutta lopulta pysäköimme auton jo tien alkupäässä olevalle levikkeelle.

Tie oli edelleen kohtalaisen hyväkuntoinen, ja hankalia paikkoja varoen Reiska olisi selviytynyt pidemmällekin, mutta kulkemaanhan tänne ensisijaisesti tultiin. Vasta Vintilätunturin jäätyä taakse tien kunto selvästi heikkeni.

Tiekävely on vähän yksitotista, mutta siinä on se hyvä puoli, että kun ei tarvitse koko ajan tuijottaa jalkoihinsa, voi paremmin tarkkailla puita ja lintuja. Yhtä koppeloa ja paria kuukkelia lukuun ottamatta mitään ei tosin nyt näkynyt, liekö tuo johtunut helteestä.

Vintiläntien erikoisuus on se, että luonnonsuojelualueen rajan jälkeen joskus ilmeisen ajokuntoinen tie on tarkoituksellisesti (?) rikottu niin, ettei sitä enää pääse autolla.

Yleensä kai tällaisiin paikkoihin vain laitetaan ajokieltomerkki, mutta ehkä sellainen ei Lapissa riitä. Kävellen eteneminen sentään onnistui, ja oli siitä puskien kautta mönkkärilläkin menty.

Patikoimme tietä pitkin jonnekin Hangasmurustan tienoille. Totta puhuen tavoitteemme oli päästä pari - kolme kilometriä pidemmälle, mutta tässä vaiheessa helle alkoi jo vähän vaivata. Polkupyörä olisi nyt ollut hyvä.

Vintilätunturin ympäristö kuitenkin oli kaunista, ja jälkeenpäin ajatellen oli ehkä kannattanut vain lompsia tunturin rinteillä, tai vaikka kiertää se ympäri.

Seuraavaksi yöksi ajattelimme hakeutua Kairijoen eräkeskuksen camping-alueelle. Matkalla kuitenkin poikkesimme katsomaan paikkaa, joka vaikutti potentiaaliselta puskapysäköintipaikalta.

Tästäkin on kai joskus menty autolla, mutta tämän tien lienee luonto vienyt mennessään.

Oma yöpaikkamme löytyi suunnitellusti Kairijoen varresta. Muita majoittujia ei tällä kertaa ollut, vaikka kahvilan puolella muutama ihminen poikkesikin.

Vaikka Kairijoellakin päivä oli helteinen, yöllä lämpötila laski yllättävän alas, noin +7 asteen tienoille. Radiossa höpötettiin jostain trooppisista öistä, mutta tämä ei kyllä ollut sellainen.