Neljäntenä matkapäivänä aloimme vähitellen päästä niille seuduille, joita tällä lomamatkalla oli ensisijaisesti tarkoitus tavoitella. Kuhmon ja Suomussalmen rajalla on Ryötinsärkkä, jolle jo edellisenä kesänä kertaalleen yritimme päästä, mutta homma kariutui tuolloin juuri sepelöityyn metsäautotiehen, jolle en Reiskalla tohtinut ratsastaa.
Nyt meillä oli alla järeämmät renkaat, ja vuoden aikana tie muutenkin olisi tamppaantunut niin, että sepeli tuskin aiheuttaisi ongelmia. Lyhyehkö metsäautotien pätkä olikin nyt kohtuullisen hyvässä kunnossa, ja niinpä ajelimme sen varressa olevalle kääntöpaikalle, jonka vierestä sopivasti lähti särkän suuntaan menevä polku.
Pientä draamaa aiheutti se, että kääntöpaikalla oli melko pehmeää. Kiinnitin asiaan huomiota ja kävin ensin kävellen tarkastamassa tilanteen, mutta pehmeys yllätti silti, kun ohjastin Reiskan vähän liian lähelle reunaa.
En tiedä, olisiko Reiska tavallisilla kesärenkailla onnistunut kaivautumaan tuohon, mutta auton painosta se ei ainakaan olisi ollut kiinni, koska olimme vesimääränkin puolesta varautuneet puskayöpymiseen.
Polulle päästyämme ensimmäinen eteen tuleva este oli kuntarajanakin toimiva poroaita, jonka ohi pääsimme karttaan merkityn portin kautta. Hetkeä myöhemmin ylitettävänä olisi vielä Särkänjoki, mikä puolestaan hoituisi siltaa pitkin.
Särkänjoen liepeillä oli lopulta kaksikin siltaa, mutta niistä huolimatta noin 150 metriä leveän jokisuiston ylitys oli vähän rämpimistä. Näin loppukesästä homma onnistui vaelluskengilläkin, mutta heti kevään jälkeen tarvittaisiin kyllä kumikenkiä.
Särkällä sen sijaan oli hyvä kulkea. Tämähän ei varsinaisesti ollut ensimmäinen kertamme Ryötinsärkällä, sillä pyörähdimme samoilla kulmilla jo kesäkuun alkupuolella, Luolakankaan suunnasta lähestyen. Silloin emme kuitenkaan patikoineet Ryötinsärkän itäpäähän, vaan käännyimme pohjoiseen, Suoronsärkälle.
Ryötti lienee jonkinlainen voimasana. Itselleni se on vähän vieras, tai ainakin mieluummin suosin rytkää, jos joku asia oikein keljuttaa. Mutta tiukan paikan tullen molemmat epäilemättä toimivat.
Särkällä tapasimme yllättäen pari miestä, jotka olivat tainneet päätyä alueelle samankaltaisten ajatusten johdattamina kuin mekin. Meitä kaikkia selvästikin yhdisti tunne siitä, että parhaat polut löytyvät usein suosituimpien alueiden ulkopuolelta.
Tosin kyllähän näilläkin särkillä taitaa kulkijoita riittää, kulkuväylän leveydestä päätellen.
Reilun tunnin patikoituamme olimme jälleen samalla harjulla kuin kesäkuussakin. Tiesimme jo tuolloin, että paikalle palataan vielä, mutta näin loppukesästä tuntemukset ovat aina jotenkin haikeampia.
Valmiita retkeilyrakennelmia ei näiltä kulmilta juuri löydy, vaikka Suoronsärkän länsipuolella taitaakin olla yksi karttaan merkitsemätön laavu. Kaunista maastoa on kuitenkin niin paljon, että kuivalla kelillä mihin tahansa voi heittäytyä syömään eväitä. Oma paikkamme löytyi silti vähän tylsän näköiseltä hakkuuaukealta, josta oli hyvä tähystää läheiselle lammelle.
Hyvää puolestaan ei ollut se, että kännykkäni päätti jälleen pyytämättäni lähettää dataa nettiin. Tällä kertaa se twiittasi juuri kuvaamani videon, jossa vaimo ryömii rinnettä alas. Onneksi video oli tylsä, eikä etenkään sisältänyt mitään paheellista. Rouva silti hieman ärähti huomattuaan, ettei puhelimeni taaskaan ole hallinnassani.
Vaikka Lentiirantielle ei ollut kuin puolisen kilometriä, pysäköintiin käyttämämme kääntöpaikka vaikutti mukavan suojaiselta. Niinpä päätimme viipyä siinä yhden yön, ja jatkaa eteenpäin vasta aamulla.
