lauantai 4. helmikuuta 2023

Sä kasvoit neito kaunoinen

Laestadiuspolulta ajelimme Ylläkselle, jossa ajattelimme viettää seuraavat pari vuorokautta. Majapaikaksi valikoitui Ylläsjärven puolella oleva Saaga-hotelli, joka tuntui tarjoavan edes vähän rauhallisemmat puitteet kuin verrokit Äkäslompolossa. Rauhallisuus tosin on suhteellista, kun on syyskuu ja ruska-aika, mutta... no, omassa huoneessa yleensä on riittävän levollista.

Matkaa suunnitellessamme Länsi-Lappi kiinnosti meitä, koska olemme viime aikoina retkeilleet enimmäkseen Suomen itäisessä osassa. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on silti aiemmin liikuttu paljon, ja välillä tuntuu siltä, että aivan uusia retkikohteita on vaikea keksiä.

Onneksi tämä on vain harhaa, sillä kyllähän Lapissa lääniä riittää, ja aina löytyy jotain, kun karttaa tutkii tarkemmin. Ihan aluksi mieleen nousi muuan neitokainen.

Kyse siis on Vesikkovaaran kupeessa olevasta tekojärvestä, josta on tehty Suomen muotoinen. Neitokainen on jo kolmekymppinen, joten ihan uudesta asiasta ei ole kyse, mutta kun paikan päällä ei oltu aiemmin käyty, päätimme nyt poiketa järvellä.

Ylläsjärveltä hurauttaa Vesikkovaaraan muutamassa minuutissa, ja autolla pääsee miltei perille asti. Ilman kopteria paikka tosin avautuu huonosti, sillä rannalta katsoen järven muotoja on vaikea hahmottaa. 

Kopterillakin kohde on hankala kuvattava, koska 120 metrin maksimikorkeudesta neito ei 24 millin polttovälillä mahdu kuvaan kuin hiukan viistosti kuvaten. Aiemmin sallittu 150 metrin maksimikorkeus olisi tältä osin ollut parempi.

Kolmessakymmenessä vuodessa neito on hieman saanut täytettä kylkiinsä - rupsahtanut, joku voisi sanoa - mutta kukapa meistä säilyttäisi tuoreutensa ikuisesti.

Neitokaisen hyvästeltyämme mieli kirmasi jo Yllästuntureiden toiselle puolelle. Olostunturin suuntaan etenevä retkeilyreitti ei enää liene ylläpidon piirissä, mutta päätimme silti tutustua Kurkkiomaan yli menevään polkuun patikoimalla Äkäsmyllyn P-paikalta Ruonavaaran kupeessa olevalle laavulle.

Nettitietojen mukaan kyseinen reitti "... on osa aikoinaan Aavasaksan ja Hetan välille suunniteltua vaellusreittiä":

"Hetta–Pallas-vaellusreittiä jatkettiin 1950-luvulla Ylläkselle ja Aavasaksalle asti. Reitti on vähäisellä käytöllä, ja Kolarista etelään se on pääosin kadoksissa."

Enpä itse asiassa tiennyt, että Länsi-Lappiin on joskus puuhattu noinkin pitkää reittiä! Olisi mielenkiintoista nähdä kartalla, mitä kautta reitin tarkalleen ottaen oli tarkoitus kulkea.

Oloksen polku erottui edelleen maastossa hyvin, ja alkumatkasta pitkospuutkin olivat hyvässä kunnossa, missä niitä nyt sattui tarvitsemaan.



Aurinko toi esiin ruskan hienot värit, ja etenkin Metsä-Ruonanlampien tienoilla oli mykistävän hienoa. Näillä kohdin pitkospuut tosin olivat jo melko huonossa hapessa. 


Luonnossa kohtaa usein hauskoja juttuja, mutta tätä en tohtinut tuijottaa kovin pitkään, koska se näytti jotenkin riettaalta. Ongelma tosin saattoi olla katsojan silmässäkin.


Olimme kaavailleet Metsä-Ruonajärven lähellä olevaa laavua retkemme kääntöpisteeksi. Perillä kävi kuitenkin ilmi, että laavu oli palanut. Jäljellä oli vain pieni tulisija, joka hiukan kummallisesti nökötti erillään muista rakenteista. Onko se pystytetty tulipalon jälkeen?


Me emme tarvinneet tulta, koska omat eväämme olivat pääosin hiilihydraattipohjaisia. Niinpä palasimme hiukan taaksepäin, ja jäimme evästelemään kaatuneelle kelolle. Syksyn parhaita hetkiä olivat nämä.

maanantai 30. tammikuuta 2023

Heinätieltä vielä

Ennen kuin Laestadiuspolku sai nykyisen nimensä, sitä kutsuttiin heinätieksi ja myöhemmin heinä- ja kirkkotieksi. Olihan siellä heinääkin, mutta viimeisin nimi herättää ainakin tienvarsikyltissä enemmän huomiota.

perjantai 27. tammikuuta 2023

Lars hoitaa

Jatkettuamme Livojärveltä Rovaniemelle alkoi näyttää siltä, että Länsi-Lappi on pitkästä aikaa saavutettavissa. Odottaessamme sateiden väistymistä päätimme kuitenkin ensin himmailla pari vuorokautta Ounasvaaran kupeessa.

Rovaniemellä kohtasimme vastoinkäymisiä, kun rouva hotellin aamiaispöydästä noustuaan pyörtyi ja kaatui lattialle. Kaikki tapahtui nopeasti, ja olin hetken aikaa vähän neuvoton, mutta onneksemme läheisestä pöydästä riensi apuun nuori nainen.

  • Minä olen lähihoitaja.
  • Onpa hyvä, minä nimittäin olen ohjelmistosuunnittelija.
  • Rouva pitäisi kääntää kylkiasentoon. Onko tunnettuja sairauksia?
  • Diabetes ainakin, verensokerimittari on varmaan täällä jossain...

Verensokerissa ei ollut vikaa, ja vaikka taju pian palasikin, kaatuminen oli sen verran näyttävä, että paikalle päätettiin tilata ambulanssi. Lähihoitajan ammattimaista otetta ei voi liikaa korostaa; itse olisin saattanut vain tarttua vaimon jalkaan ja raahata hänet ravintolasta ulos.

Hoitohenkilökunnan tekemän arvion pohjalta rouva vietiin Lapin keskussairaalaan jatkotutkimuksiin, joissa ei onneksi löytynyt mitään vakavampaa. Pyörtyminen oli johtunut matalasta verenpaineesta, ja vaurioita löytyi lähinnä leuasta, joka oli kaatuessa osunut lattiaan. Pöydän kulmakaan ei silti ollut kaukana, ja siihen törmätessä matkan luonne olisi saattanut muuttua.

Samaan aikaan kun vaimoa paikattiin sairaalassa, oma aamupäiväni eteni tavaroita pakatessa. Olimme suunnitelleet jatkavamme Rovaniemeltä Ylläksen suuntaan, mikä kaikesta huolimatta vaikutti yhä mahdolliselta. Pieni pätkä Sieppijärveltä alkavaa Laestadiuspolkua saattaisi jopa olla hyvää jälkihoitoa tapahtuneelle.

Noudettuani rouvan LKS:stä lähdimmekin ajamaan kohti Pelloa ja Lappeaa, josta pääsisimme polun länsipäähän. Laestadiuspolulla tuskin kohtaisimme suuria väkijoukkoja, mutta länsipuolella voisi silti olla rauhallisempaa kuin 21-tien varressa, Sieppijärvellä. 

Sopiva pysäköintipaikka löytyi aivan polun varresta, Korkealehdon ja Sieppijängän välistä. Autolta voisimme patikoida paitsi itään, jängän suuntaan, myös lännempänä Jäkälälaella olevalle näkötornille, jos aikaa jää.

Reitin nimi ei ole aina ollut "Laestadiuspolku", mutta sen historiaan tietysti liittyy aikoinaan Pajalan kirkkoherrana toiminut Lars Levi Laestadius. Kaikkiaan parisenkymmentä kilometriä pitkä polku etenee soilla ja metsissä, ja sen varrella on muutama tulipaikka ja jopa laavukirkko.

Polun itäinen pää kirkkoineen lienee ahkerammassa käytössä ja kukaties paremmassa kunnossakin. Sieppijängän ylittävällä osuudella pitkospuut olivat rapistuneet.

Kyllähän pitkokset kantoivat, kun varovasti eteni, mutta ajatus horjahtaa öljyisen näköiseen veteen oli epämieluisa. Kyse ei liene oikeasta öljyongelmasta, mutta ikävää suosta olisi kännykkääkin tonkia, jos kuvatessa sattuisi käsi tärisemään.

Paikoin reitti on myös heinikkoinen ja pusikkoinen, etenkin tässä kohtaa vuodenkiertoa.

Paikallisella kyläyhdistyksellä lienee yhdessä kunnan kanssa ollut aikeita ehostaa polkua, mutta ainakaan länsipäässä suurempia korjaustöitä ei oltu tehty.

Alkuperäinen ajatuksemme oli lompsia laavukirkolle asti, mutta koska eteneminen jängällä oli hidasta, priorisoimme näkötornivierailun korkeammalle ja käännyimme takaisin jo Piimäkaltion paikkeilla. Kirkolla voinee myöhemmin poiketa toisesta suunnasta.

Aikaa säästääksemme ajoimme Korkealehtoon autolla. Pysäköinti onnistui melko lähelle tornia, eikä käveltävää jäänyt kuin muutama sata metriä.

Jäkälälaella oleva kota vaikutti hyväkuntoiselta, vaikka emme sisällä käyneetkään.

Näkötornin rappuset sen sijaan olivat jyrkät, ja torni huojui hieman yhden hengen kuormallakin, mutta vielähän tuo pysyi pystyssä.

Autolle palattuamme pyörittelin yhä mielessäni aamupäivän tapahtumia. Vaikka päivän aikataulu heitti episodin myötä kuperkeikkaa, tärkeintä oli, että vaimo on kunnossa. Joskus kaikki voi olla niin pienestä kiinni.

lauantai 21. tammikuuta 2023

Pieleen män

Minulla oli syyslomalla hiukan epäonnea videokuvaamisen kanssa. Olin vahingossa asettanut kopterin käyttämään 24 hertsin kuvataajuutta, kun yleensä kuvaan 30 hertsillä. Ilmakuvissa matala taajuus ei suuremmin haittaa, mutta jos samaan videoon leikkaa mukaan kännykällä kuvattuja lähiotoksia, lopputulos ei aina hivele silmää.

Huomasin virheen vasta loman jälkeen, vaan eipä asialle jälkikäteen voi mitään. Tässä joka tapauksessa patikoidaan ensin Siikavaaralle ja sitten Livojoelle.

tiistai 17. tammikuuta 2023

Pitäisikö lähteä livohkaan?

Siikavaaralta ajelimme yöksi Iso-Syötteelle ja Kide-hotelliin, jonka aulassa oleva check-in -automaatti ei taaskaan - kuten ei koskaan ennenkään - tunnistanut matkan varrella tekemäämme huonevarausta. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin aiempaa jännittävämpi, sillä huone oli jo maksettu ja respa sulkeutumassa vain minuutteja myöhemmin. Onneksi emme ajomatkan aikana vitkutelleet liikaa, joten saimme yöksi katon pään päälle.

Aamulla matkamme jatkui länsipainotteisesti kohti Rovaniemeä. Emme kuitenkaan edenneet aivan suorinta reittiä, koska päätimme viimein poiketa Livonniskan suunnalla tutustumassa sen kautta kulkevaan UKK-reittiin.

En tiedä, onko Livojärven itäpuolella oleva Livohka juuri se paikka, jonne lähdetään kaikkea pakoon, mutta sinne emme nyt menneet. Ajatus nimittäin oli, että jalkautuisimme Mustakoskella, josta patikoisimme Pitkäkosken vuokrakämpän kautta Niskakosken laavulle ja takaisin. Muutaman kilometrin mittainen polku olisi ajopäivän oheen ihan riittävä pitkä, ja tienoo joka tapauksessa meille uutta.

Mustakoskelle vievä tie on viimeisintä kilometriä lukuun ottamatta hyväkuntoinen, suurelta osin jopa päällystetty. Joen pohjoispuolella on paikkoja muutamalle autolle, ja Livojoen yli pääsee mönkkärisiltaa pitkin.   

Vuokrakämpän suuntaan menevä polku etenee aluksi kaunista harjannetta pitkin, mutta muuttuu lähempänä kämppää ja sen jälkeen hitaammaksi kulkea. Lähempänä Niskakoskea reitti ylittää pari pienempää suota, jotka ovat hienoja; ainakin aurinkoisella säällä.

Niskakoskella lienee joskus ollut pato, josta nyt on jäljellä vain raamit. Joen yli Livojärven suuntaan pääsee kuitenkin pientä siltaa pitkin. 

Silta on tehty betonista, mutta se tuntui kuljettaessa jotenkin notkuvan. Vai notkuivatko minun polveni?


Niskakosken laavu oli huonossa kunnossa, eikä houkuttelisi yöpymään kuin hätätilanteessa.


Jos tähän olisi pakko jäädä yöksi, laavun vieressä oleva puuliiterikin voisi houkuttaa enemmän.


Paluumatkan takaisin Mustakoskelle päätimme kulkea Kerkkamännikön suunnasta tulevaa metsätraktoriuraa pitkin. Lähinnä siksi, että jokivarressa menevä polku oli jo nähty, ja traktoriuraa pitkin kulku olisi hieman joutuisampaa. Alla oleva kuva ei täysin tee oikeutta reitille, jonka ympärillä oli harvennuksista huolimatta ihan kaunista metsääkin.  


Yläpuolellamme jyristeli tuon tuosta Hornet-hävittäjiä, osa aika matalallakin. Toisinaan minusta tuntuu, että Malla-kopteri pitää lentäessään vähän liikaa meteliä, mutta kaikki on näemmä suhteellista.


Syksyinen matkamme oli ensimmäinen pidempi reissu, joka tehtiin uudella Outbackilla. Vaikka merkki oli ennestään tuttu, ihmettelin aluksi, kun päiväajovalot eivät (edestä katsoen) koskaan näyttäneet palavan. Kävi ilmi, että ne syttyvät vasta, kun käsijarru vapautetaan. RTFM, tietysti, mutta onko se aina ollut näin? 

Myös kuljettajan istuimen säädöt olivat yhä hakusessa. Olen milli kerrallaan hilannut penkkiä taaksepäin, minkä jälkeen kuljettajan oven käsinoja osuu paremmin kohdalleen, mutta ei täydellisesti vieläkään. Lisäksi istuin on nyt niin kaukana polkimista, että yli 80 km/h -nopeutta on vaikeaa pitää yllä ilman vakkaria. No, bensaa ainakin kuluu vähemmän, kun kaasujalka ei ole niin raskas; tosin minkään check-in -automaattien varaan ei silti jatkossakaan voi laskea.