tiistai 26. tammikuuta 2021

Viimeinen näytös

Vuoriaiheinen elokuvani tuskin koskaan päätyy Oscar-ehdokkaaksi, mutta onpahan nyt menneen vuoden viimeinen lumeton näytös.

perjantai 22. tammikuuta 2021

Kohti vuoria!

Palataanpa ajassa hetki taaksepäin, marraskuuhun.  Kun talvi lähestyy, tuoreiden retkikohteiden löytäminen vaikeutuu aina.  Iltojen pimentyessä ei ole intoa lähteä ajamaan matkojen taakse, ja lähempänä kotia olevat paikat on koluttu läpi, ehkä liiankin moneen kertaan.

Tovin asiaa mietittyämme päätimme marraskuun alkupäivinä lähteä Tulivuorelle, jonka ympärillä oli jo kesän aikana monesti pyöritty.  Rehvakkaasta nimestään huolimatta Tulivuori on kuitenkin pieni paikka, joten matkan varrelle olisi hyvä keksiä jotain muutakin.  

Vuoriteemaa mukaillen toiseksi kohteeksi valikoitui Joensuuntien varressa oleva Kerivuori, jota myös on joskus ihasteltu kauempaa.  Verrattain korkean (185+ m) mäen laki näyttää maantieltä katsoen helppokulkuiselta ja siltä, että sieltä voisi kivasti nähdä useampaankin suuntaan.

Niinpä ajoimme autolla Kerivuoren itäpuolelle, lähelle kännykkämastoa, ja lähdimme lompsimaan kohti vuoren huippua.  Alkumatka eteni metsäkoneen jälkiä seuraten ja niiden päättyessä jokseenkin helppokulkuisen metsän läpi.


Pohjois-Savon metsissä asustaa monenlaisia otuksia, joista jotkut ovat vaikeita tunnistaa.  Osa sentään on helpompia, kuten tämä polun varressa meitä tarkkaillut kivisaurus.


Vaikka Kerivuori näyttää kaukaa katsoen houkuttelevalta, sen huippu ei ollut ihan odotetun paljas.  Hakkuiden jälkeen vuoren laki oli heinittynyt, ja maanpinnan muodot kätkevän heinän vuoksi liikkuminen oli vähän hankalaa.



Pientä näkötornia tai -lavaa ajatellen paikka olisi silti mainio.  Kerrankin näkisi hyvin lähes joka suuntaan, ainakin muutaman vuoden ajan.

Tornin puuttuessa täytyi hieman soveltaa. Ilman torniakin Kuopio ja Puijo erottuivat selvästi, tosin eipä matkaa linnuntietä ollutkaan kuin 15 kilometriä.

Hyvien ilmakuvien toivossa päätin lähettää Mallan ilmaan, vaikka tuuli oli kova eikä metsäaukealla oikein ollut laskeutumiseen soveltuvia paikkoja.

Malttamattomuuteni lopputuloksena Malla kolhi yhtä propelliaan, joka laskeutuessa osui maassa olevaan oksaan. Suurempaa vauriota siihen ei näyttänyt tulleen, mutta on ärsyttävää, kun ei ole varma, pitäisikö propelli vaihtaa vai ei.


Jostain syystä Malla myös kitisi nokalla olevan harmaasuotimen vuoksi.  Suodin oli kunnolla paikollaan, mutta gimbaalin toiminta oli systeemin mukaan häiriintynyt.  Gimbaaliin kiinnitettävä osa tietysti aiheuttaa ylimääräistä rasitusta, mutta miksi samoja ilmoituksia ei ole näkynyt aiemmin?

Seuraavaksi jatkoimme Tulivuorelle.  Matkan varrella näkyi aika paljon metsästäjiä, ja ylläni ollut huomioliivi alkoikin tuntua miltei luotiliiviltä.  Jyrkkäreunainen vuori tuskin on parasta mahdollista metsästysaluetta, mutta kävin silti jututtamassa hirvimiehiä, jotta perinteisemmin pukeutunut vaimoni ei ajautuisi ongelmiin.


Myöskään Tulivuoren laki ei ollut ihan niin helppokulkuinen kuin olin aiemmin ottamieni ilmakuvien perusteella kuvitellut.  Sammaleiden päällystämät kalliot tarjoilivat liukkaita yllätyksiä, vaikka pieni polku-ura siellä täällä menikin.



Retkipäivän lopuksi ajelimme vielä Suuri-Pettäiselle, jossa kävimme myös viime talvena.  Laavulla oli tällä kertaa porukkaa, ja kun emme nyt halunneet mennä muiden sekaan, etsimme oman rantapaikan hiukan etäämpää.  Siinäkin oli hyvä.


Ilman lämpötila oli marraskuiseksi viikonlopuksi melko mukavat +10 C, mutta rouva oli jo varusteiden osalta vaihtanut talvimoodiin.  No, eipähän homma jää kintaista kiinni, jos olosuhteet äkisti muuttuvat karummiksi. 

perjantai 15. tammikuuta 2021

Nenä tuulta päin

Viime talvi meni hiihtämisen puolesta koko lailla puihin.  Enpä joulukuussa 2019 suksitun 9,51 kilometrin mittaisen kierroksen jälkeen arvannut, että pyrähdys jäisi koko talven ainoaksi hiihtokerraksi. 

Voisi ajatella, että tuon jälkeen sitä ryntäisi ladulle heti, kun maassa näkyy yhtään valkoista, mutta jostain syystä tänä talvena hiihtämään ei ole ollut hirmuista kiirettä.  Lunta näyttäisi kyllä olevan riittävästi ja kotikaupungin latujen ylläpitokin pyörii jo täyttä häkää, mutta toistaiseksi olen vain katsellut tieltä muiden sutimista.  Edes suksien voitelu ei ole herättänyt intohimoja, vaikka yleensä verryttelen talven liikkeelle huoltamalla kalustoa. 

Muutama päivä sitten alkoi kuitenkin tuntua siltä, että asialle on tehtävä jotain.  Tässä vaiheessa minua tosin ensisijaisesti kiinnosti latujen kunto, koska paikoin muhkuraiset reitit eivät ihan pienestä lumimäärästä tasoitu.

Kuopion seudulla on tällä hetkellä noin parikymmentä senttiä lunta, mihin nähden oman kulmakunnan latujen kunto oli paikoin heikko.  Kivet paistoivat yhä lumen läpi, ja pari kertaa runttasin sellaiseen suksineni ihan kunnolla, pimeää kun oli.  Toinikaan ei ollut Etelä-Suomen kiireiltään ehtinyt Kuopioon avuksi.

Mahtaisikohan verovaroista liietä muutama lantti, jotta pahimpia kohtia voisi vähän tasoitella, vaikkapa kärräämällä niille vähän sepeliä (kesällä siis)?  Jos haluaa kaiken olevan priimaa, voi toki aina lähteä Puijolle, mutta into hakeutua ladun varteen autolla on tällä hetkellä aika vähäinen.  

Muuten suksi tuntui luistavan kahden vuoden takaisilla voiteilla yllättävän hyvin.  Ehkä voitelun kanssa ei jatkossakaan kannata liikaa hifistellä.  Toisaalta olen nyt jo hiihtänyt 50 metriä enemmän kuin koko viime talvena yhteensä, joten pahimmat paineet ovat siltä osin poissa.

Mikäli pitkän ajan sääennusteeseen on uskominen, pakkasia riittää ainakin tammikuun ajaksi.  Jäälatujen osalta tilanne siis muodostunee paremmaksi kuin viime talvena, vaikka Forecan mukaan Kallavedellä oli viikonloppuna jäätä vasta pari senttiä.  Odotin vähän tuhdimpaa lukemaa.

Järvien jäätyminen ilahduttaa mieltä, mutta onhan pakkasesta usein haittaakin.  Käydessäni pari päivää sitten juoksemassa nenästäni alkoi yllättäen valua verta.  Kylmä ilma oli tainnut jotenkin purra klyyvariani.

Verenvuoto oli kiusallisen runsasta.  Yritin siinä matkaa tehdessäni ratkoa ongelmaa, mutta koska nenäni ei yleensä juostessa oireile, mukanani ei ollut edes nenäliinaa.

Yritykseni tyrehdyttää vuoto johti siihen, että pian verta oli myös käsissäni ja takin rinnuksella, eikä naamanikaan tainnut enää näyttää hyvältä.  Aikana, jolloin viaton aivastaminenkin johtaa paheksuviin katseisiin, ebola-look ei ainakaan lisää sosiaalista hyväksyntää.

Etenkin lapset tuntuivat kavahtavan olemustani, vaikka pimenevä ilta taisi säästää heidät pahimmalta.  Täytynee jatkossa paremmin varautua tällaiseen.

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Taistelulinjojen takaa

Vaikka vaimon ja Molokin välistä taistoa ei ollut mahdollista taltioida, filmille tarttui muita asioita.

tiistai 5. tammikuuta 2021

Molokin polkua

Lokakuun lopussa koitti jälleen se kohta vuodesta, jolloin oli aika lähteä Volokin polulle.  Jostain syystä Rautavaaran ja Sonkajärven rajamaat vetävät puoleensa nimenomaan loppusyksystä, ja me lähdemme tyypillisesti liikkeelle alivarustautuneina.

Mitä lähemmäksi Rautavaaraa pääsimme, sitä selvemmäksi kävi, että syksy oli kääntymässä talveksi.  Onneksi vaatteita oli tällä kertaa riittävästi, ja myös metsästysaika muistettiin lähtiessä huomioida.  Lunta ei sentään ollut ihan niin paljon kuin vuotta aiemmin.

Talviaikaan siirtyminen oli kuitenkin lyhentänyt päivää loppupäästä, joten päätimme hiukan oikaista lähtemällä liikkeelle lähempää Särkkä-Kervisen laavua.

Käytännössä se tarkoitti metsäautotien silmukkaa, josta olisi muutaman sadan metrin matka varsinaiselle reitille.  Tienoo näytti kartassa aavistuksen vetiseltä, mutta onneksi siirtymä olisi lyhyt.

Kartassa ollut viattoman näköinen oja osoittautui kuitenkin yllättävän hankalaksi ylittää.  Hakkuuaukeelta valuva puro sinänsä oli kapeahko ja helposti loikattavissa yli, mutta sen molemmilla reunoilla oli todella pehmeää mutaa.  Siis sellaista, johon vajoaa polviaan myöten, vaikka kuinka varovasti astuisi.

Lopulta löysimme kohdan, josta pääsimme yli konttaamatta kovin pahasti.  Sen verran sotkuista touhu kuitenkin oli, että paluumatkalla kannattaisi ehkä kokeilla jotain toista paikkaa.

Ajomatkan aikana ympärillämme vellonut sumu oli sopivasti haihtunut, ja nyt aurinko paistoi mukavasti.  Kervisten välissä menevä kapea harju tosin on hieno melkein kelillä kuin kelillä. 


Lumessa näkyi jonkin verran tuoreita kengänjälkiä, mutta Särkkä-Kervisen laavulla ei ollut ketään.  Tässä olisi ollut hyvä lounastaa, mutta kilometrin jälkeen ei vielä ollut nälkä.  Ojan ylityskin oli koetellut enemmän hermoja kuin fyysisiä voimavarojamme.


Kerviset eivät pakkasyöstä huolimatta olleet vielä jäässä edes rannoiltaan.  Kauempana taivaanrannassa erottui sumumassa, jonka läpi tullessamme puskimme.


Hetken kuvailtuani jatkoimme matkaa kohti Jussintupaa, jossa edellisenä syksynä kävimme pohjoisen suunnasta kääntymässä.  Tällä kertaa tuvalla oli muutakin porukkaa, mutta nuotioringin ympärille mahtui vielä turvavälit huomioiden hyvin.  


Ruokailun aikana aurinko meni pilveen ja Jussinlammen päälle vyöryi paksu sumu, joka rajoitti aikeitani kopterikuvata ympäristöä.  Ongelmia aiheutti myös aiemmin hankkimani iPhone, joka kieltäytyi yhdistymästä kopterin kauko-ohjaimeen.  

Lopulta ongelma ratkesi, kun käynnistin puhelimen uudestaan, mutta vikaa selvittäessäni Malla ehti kylmettyä niin, että se akun varaustasoon vedoten kieltäytyi lähtemästä lentoon.  Repusta olisi löytynyt tuoreempiakin akkuja, mutta koska säätila oli heikentynyt, luovuin lennättämisestä kokonaan.

Paluumatkalla sumu oli jo vallannut Kerviset niin, että vastarantaa tuskin näkyi.  Kontrasti menomatkan auringonpaisteeseen oli melkoinen.


Lähestyessämme autoa päätimme vältellä alkumatkalla kohtaamiamme hankalia kohtia.  Itse löysin paikan, jossa mutaisen ojan yli pääsi loikkaamaan melko helposti.  Vaimo ei kuitenkaan seurannut minua, vaan etsi itselleen mieluisemman ylityspaikan.

Ja niinhän siinä kävi, että vaimo loikkasi mutaan - kuin Molokin kitaan - ja vajosi sinne polviaan myöten.  Tilanne oli kiusallisen huvittava, aivan kuten Piilolan polulla joskus aiemmin.

  • Heh... köhköh! Hihii.
  • En pääse täältä ylös! Tee jotain, äläkä vain tuijota siinä!

Oikeastaan käteni hapuili jo kameraa, mutta... pitäisikö vaimoa sittenkin auttaa?  Pääni sisällä käytiin ankaraa kamppailua.  

  • Hahaa! Itsepä valitsi reittinsä! Kuvaa nyt, kun siihen kerrankin on mahdollisuus!  Tälle on hyvä nauraa jälkeenpäin!
  • Älä nyt jätä vaimoasi pulaan!  Etkö näe, nainenhan vajoaa koko ajan syvemmälle mutaan!
  • Ääh... muta tekee naiselle hyvää!  Ja sitä paitsi, mikset jo kuvaa?
  • Tuohon voi upota kaulaansa myöten! Auta nyt kun vielä voit, jotta ei tarvitse jälkeenpäin katua! 
  • Tässä mitään hätää ole... ja vaikka olisikin, tuo nainenhan marmattaa milloin mistäkin asiasta!  Eiköhän vain paeta paikalta!
  • Nyt herätys, hyvä mies! Ojenna auttava kätesi.

Hmm... no, kaipa asialle pitäisi tehdä jotain.  Mielestäni pieni nöyryys ei kuitenkaan olisi pahitteeksi.

  • "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä..."
  • Mitä!? 
  • "... niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Psalmit 50:15)
  • Nyt pulinat pois! Vedä minut ylös täältä, heti!
Jälkeenpäin vaimo sentään ymmärsi, miten keskeinen merkitys minulla oli hänen pelastumisensa kannalta.


Lokakuinen muta ei ole enää ihan lämmintä, eikä koostumukseltaankaan vastaa naamaan levitettäviä verrokkeja.  Rouva kävi melko syvällä, mutta onneksi auto oli jo lähellä.

torstai 31. joulukuuta 2020

Pientä varmistelua

Valkeisensärkillä kohtaamani keidas vaikutti aidolta, mutta sulkeakseni pois kangastuksen mahdollisuuden varmistin asian myös ilmasta käsin.

tiistai 29. joulukuuta 2020

Keitaalle

Näin joulun jälkeen uskaltanee sanoa, että talvi on tullut Savoonkin. Lokakuussa lumesta ei vielä ollut tietoakaan, vaikka ilma muuten tuntui jo vähän talviselta.

Minulla oli noihin aikoihin asioita Kaavin suunnalle.  Koska päivä oli poutainen, päätin samassa yhteydessä poiketa myös Outokummun Valkeisensärkillä.  Olen edellisen kerran käynyt särkillä ehkä 10 - 15 vuotta sitten, joten paikka lienee siinä ajassa jo muuttunutkin.

Valkeisensärkät on Outokummun kaupugin ylläpitämä retkeily- ja virkistusalue.  Särkkäalue ei ole kovin iso, ja koska Outokummun taajamaankaan ei ole kuin muutama kilometri, paikkaan ei ehkä ensisijaisesti kannata suhtautua luonnonrauhan tyyssijana. 

Säädettyäni odotusarvoni kohdalleen ajelin Valkeisensärkkien pohjoispuolelle, josta löytyy tilavahko pysäköintialue.  Vaikka oli lauantaiaamu ja kello jo kymmenen, lasten kalakeitaalle ei vielä ollut saapunut muita.


En ihan tarkkaan muista, miltä paikka on näyttänyt aiemmilla kerroilla, mutta keitaasta on joka tapauksessa kehittynyt kuin pieni kotakylä.  Kesälomien aikaan täällä lienee enemmän vilskettä; lokakuussa kala ei taida niin käydä pyydykseen.

Itse lähdin reppuni kanssa kiertämään harjualuetta reunustavia pieniä järviä.  Reitteihin liittyvä kyltistö oli melko tuoretta, eikä opasteista ollut pulaa.  Valkeisenkierto on vain muutaman kilometrin mittainen, mutta jos tieosuudet eivät häiritse, reiteistä voi halutessaan kasata pidemmäkin päiväretken.


Harjupolku ei ole harmaana syyspäivänä kauneimmillaan, mutta näyttävä silti.  Polun leveys ja kivisyys kuitenkin paljastavat, että harjulla on kuljettu paljon.


Järven länsipuolella menevä metsäisempi osuus oli kapeampi, ja kun muita ihmisiä ei edelleenkään näkynyt, saattoi mielikuvitusta käyttäen sijoittaa itsensä vaikka jonnekin syrjäseudulle.


Aamupäivän myötä ympäriltä toki alkoi kuulua enemmän ääniä.  Laavuja ja tulipaikkoja Valkeisensärkillä on kuitenkin runsaasti - jopa enemmän kuin mitä kartassa näkyy - ja korona-aika huomioiden jokaiselle seurueelle olisi helposti löytynyt oma laavu, tai nuotiorinki ainakin.  

Positiivista oli myös se, että taajaman läheisyydestä huolimatta tulipaikat olivat kohtuullisen siistissä kunnossa.


Jälkikäteen kävi ilmi, ettei edellisestä särkkävierailusta ihan kymmentä vuotta sentään ole, koska vain muutama vuosi sitten piipahdimme särkillä kesän alussa.  

Ympärillä menevät tiet lienevät talvikunnostuksen alaisia, joten särkille saattaisi helposti päästä myös lumikenkäilemään.  Ja tehdäänhän alueelle latujakin, ainakin paikkakuntalaisten iloksi.