Hauki vai puuma?

Aurinko paistaa, ja edessä on mitä ilmeisemminkin lämmin kesäpäivä. Mitäpä päivän ohjelmaksi? 

Kun ollaan Taivalkoskella, olisi helppo suunnata Iso-Syötteen kansallispuistoon, mutta siellä on viime vuosina retkeilty aika usein. Vaikuttaa myös siltä, että puiston itäisen osan ylläpidosta ollaan jossain määrin luopumassa, koska siellä menevät reitit eivät enää näy Retkikartta-palvelussa; Pyhitykselle nousevaa polkua lukuun ottamatta.

Esimerkiksi kirkkopolkuun - yksi suosikeistamme - liittyvät merkinnät ovat tyystin kadonneet kartalta. Ehkä asia selittyy Vaara-Salmisen autiotuvan tulipalolla muutama vuosi sitten. Pohjakartassa polut tietysti näkyvät, mutta ainakin Vaara-Salmiselle menevällä osuudella oli vielä kesän alussa kesäretkeilyreitin status (punainen viiva nettikartassa).

Näille kulmille ei taida oikein löytyä kulkijoita, eivätkä omat ponnistelummekaan riitä pitämään polkuja kuljetun näköisinä. Maalimerkinnät sentään säilyvät vielä puissa, ja eläimetkin tallaavat osittain samoja polkuja.

Kirkkopolku kiinnosti silti yhä, koska polun läntisin osuus - Uudentalonjärveltä Paavinkorven suuntaan - oli yhä koluamatta. Aurinkoisen ja lämpimän päivän innoittamana päätimme kuitenkin aluksi hakeutua veden äärelle, Soiperoisenpolulle, joka tunnetaan samannimisestä, kauniista lammesta.

Kesäkuussa Soiperoisen rannoilla oli paljon siitepölyä, mikä sai muuten kirkasvetisen lammen näyttämään hieman samealta. Mutta siellä missä pölyä ei ollut, pohja erottui syvässäkin vedessä hyvin.

Paitsi kirkkaita vesiä Soiperoisen ympärillä on tarjolla myös hienoa mäntykangasta.

Soiperoisen kiertävältä reitilltä erkanee Mikkumyhkyrän ympäri menevä lenkki. Se ei ole kovin pitkä, mutta kannattaa silti kiertää, koska kauniin metsän ohella kierroksen varrella odottaa myös Rääpysjärven laavu.

Lammelle ajaessamme olimme pohtineet, voisiko Soiperoisella kenties yöpyäkin. Arvelimme kuitenkin paikan olevan tässä mielessä hieman liian suosittu. Emme tosin nähneet P-alueella kuin yhden matkailuauton, mutta päätimme silti jatkaa muualle yöksi.

Vaikka emme yleensä tuppaudu muiden karavaanareiden seuraan, olemme aika hyvin omaksuneet heimolle lajityypilliset manööverit. Vastaantulevia karavaanareitahan on esimerkiksi tapana tervehtiä, mikä on hauska tapa, vaikka se joskus vähän rasittaakin. Jos vastaan tulee monta matkailuautoa peräkkäin, täytyy kuitenkin olla tarkkana, ettei viaton käden heilautus saa uusia merkityksiä. Vähemmästäkin natsitellaan nykyään.

Ajattelimme nyt etsiä yöpaikan jostain Martinkankaan suunnalta. Tienoo oli jossain määrin tuttua aiemmilta reissuilta, joten luottamus paikan löytymistä kohtaan oli korkealla.

Pienen hakemisen (lue: hirvittävän soutamisen ja huopaamisen) jälkeen olennaisimmat kriteerit täyttävä levike löytyikin Kovavaaran kupeeseen menevän tien alkupäästä.

Olin jo kertaalleen valinnut meille paikan toisaalta, mutta viime hetkellä huomasin, että sen viereen oli särjetty lasipullo. Eivät pienet lasinsirut yleensä auton rengasta riko, mutta nyt maassa oli aika häijyn näköinen lasipullon pohja. Olisi ollut ärsyttävää, jos monta paikkaa hylättyäni olisin ajanut auton sellaiseen, joka samantien puhkoo autosta renkaat.

Illalla lähdimme vielä kävelylle lähiympäristöön, Visasuolle...

... ja Tiironlampien ympäri.

Lähimaastossa kulkiessamme saatamme joskus lompsia vähän eri polkuja. Tällä kertaa havahduin siihen, kun kuulin vaimon kutsuvan.

• Hei, tule katsomaan, mitä minä löysin!

• Onpa se hieno, olisiko Ford Focuksen takapönttö?

• Hölmö, tästä on kyse, mikähän eläin tähän on kaatunut?

Jostain syystä mieleeni tuli vain hauki, mutta Googlen kuvahaku ehdotti jälkeenpäin kysyttäessä puumaa. Vaikea sanoa.

Tappeluksi meni

Volokin polulla saimme todistaa pientä tappeluakin. Ehkä siinä jostain naisesta taisteltiin.

Linkki videoon

Mulkoilua

Puskaparkkimme oli melko lähellä tietä ja junarataa, mutta riittävän rauhallinen silti. Junia ei ainakaan yön aikaan kulkenut, liekö tuo sitten joku lakko ollut päällä. 

Kun nyt valmiiksi olimme Laahtasen rannalla, päätimme uuden aamun alkajaisiksi tutustua lammen ympäri menevään retkeilyreittiin. Paikan ohi on ajettu ennenkin, mutta lyhyttä pyrähdystä lukuun ottamatta Laahtasen ympäristö on jäänyt vieraaksi. "Toisella rannalla ei ... ole mitään erityistä",  olen näemmä vuonna 2014 lausunut.

Alueen länsipuoli näyttikin kartassa melko suomaiselta, eikä pitkospuiden kuntoonkaan liittynyt ilmakuvien pohjalta suuria toiveita. Lähdimme silti kiertämään lampea vastapäivään.

Merkitty reitti etenee lammen pohjoispäässä aivan radan vartta pitkin. Tällä kohdin polku oli melko pusikkoinen, mahtaisikohan vastaan tulla punkkejakin? Niiden ohella minua mietitytti 25000 voltin voimalinja, joka tuntui roikkuvan aivan päälaen yläpuolella.

Johtoja tuijottaessani tulin vahingossa astuneeksi kyykäärmeen päälle. Takana kulkenut vaimo huomasi tilanteen, ja hienovaraisesti kommentoi holtitonta etenemistäni. Lopulta näin käärmeen itsekin, ja käärmekin taisi mulkaista minua, mutta sen kummempaa vihanpitoa tilanteeseen ei liittynyt. Onneksi en kuitenkaan ollut liikkeessä sandaaleilla.

Alkuhässäköiden jälkeen reitti muuttui hienommaksi polun samalla putkahtaessa suon laitaan. Suo-osuuteen liittyvät epäilytkin osoittautuivat vääriksi, sillä hyväkuntoiset pitkokset kiemurtelivat rantaa pitkin.

Monin paikoin rannalla kuitenkin näkyi jäänteitä pitkosten edellisestä sukupolvesta. Muutama kesä aiemmin olisi saattanut olla hankalampaa.

Aamun myötä Laahtasen poluille alkoi kertyä muutakin väkeä. Lampi lienee paikallisten suosiossa, eikä ihme, sillä ennakkokäsityksistämme huolimatta sen ympäri menevä polku on - ehkä pohjoispäätä lukuun ottamatta - oikein mukava.

Kuten satelliittikuvistakin näkyy, Laahtasta halkovat sillat eivät ole aivan lyhyitä, ainakaan yhteismitaltaan. 

Mutta kuka nämä sillat ja pitkokset on alunperin rakentanut? Googlettamalla selviää, että reitti on alunperin Metsähallituksen 80-luvulla toteuttama, minkä jälkeen pitkospuut on kertaalleen talkootyönä kunnostettu, ja reitti avattu uudelleen kesällä 2022.

Alueen laavut ja nuotiopaikat - joita on merkittävän monta - ovat aavistuksen karuja, mutta tarjoavat ainakin suojaa sateelta silloin kun sitä tarvitaan. 

Kuriositeettina mainittakoon, että lammen pienille saarekkeillekin on rakennettu pieniä levähdyspaikkoja. En tiedä, onko niille joskus päässyt lankkuja pitkin, mutta nyt vene olisi ollut ainoa vaihtoehto.

Jälkeenpäin huomasin, että myös Sotkamontien itäpuolella, Laahtaskoskella, on kartan mukaan laavu. Se jäi tällä erää tutkimatta, mutta eiköhän tästä joskus taas ajeta ohi.

Illaksi jatkoimme Taivalkosken Bestparkiin. Sorakenttä näyttää ilmakuvassa karummalta kuin mitä se oikeasti on, mutta tilasta ei ainakaan ole pulaa.

Taivalkoski oli toinen kosketuksemme Bestpark-ketjuun. Jos yöpymiseen liittyvät toiveet koostuvat lähinnä rauhallisesta ympäristöstä peruspalveluineen (wc, suihku, sähkö), kohtuuhintainen konsepti on ihan toimiva. Taivalkoskella huoltorakennuskin on melko uusi.

Maraton

Kesäloma koitti taas juhannuksen aikoihin, kuten niin monina kesinä aiemminkin. Ennen olen aina odottanut lomaa ihan täpinöissäni, mutta nyt tunne ei ollut kovin voimakas. Voiko loman odottamiseenkin kyllästyä? Kun ihminen ikääntyy, tylsistyminen kuulemma herkästi nostaa päätään. Sitä täytyisi ymmärtää varoa.

Tällä kertaa kesälomasta ainakin tulisi erilainen. Ei enää hikisiä hotellihuoneita, äänekkäitä huonenaapureita tai ruuhkaisia aamupalapöytiä. Ei myöskään alituista tavaroiden pakkaamista ja toistuvia luderatsiota. 

Toisaalta retkeilyautossa ei myöskään olisi tarjolla valmiita puuro-pekoniaamiaisia eikä saunan lämpöä, ja kylpyhuoneen koostakin täytyisi tinkiä. Mutta ehkä vaihtelu tekee silti ihmiselle hyvää. 

Lähdimme pitkästä aikaa ajamaan 5-tietä pohjoiseen päin. Matkasuunnitelmaa ei ollut, ja vasta Iisalmen paikkeilla aloimme pohtia, että pitäisiköhän poiketa Volokinpolulle. Kun kilpailevia vaihtoehtoja ei noussut esille, koukkasimme Iisalmen jälkeen kohti Sonkajärveä.

Hankalammen lintutornin liepeiltä on hyvä lähteä liikkeelle, ainakin länteen päin. Lintutornia lähestyessämme säpsähdin hieman, kun yksi tornin tukiparruista näyttä olevan totaalisen rikki. Onneksi kyseessä oli optinen harha, sillä poikki oli vain tornin vieressä oleva kelo. 

Soistuva Hankalampi on aurinkoisena päivänä näyttävä. Olemme joskus syysmyöhällä syöneet tornissa eväitä palelevin käsin, mutta nyt olosuhteet olivat kaikin puolin miellyttävät.

Yritimme tiirailla, näkyisikö suolla jotain erityisempiä lintuja, mutta tavallisten piipittäjien ohella...

... onnistuimme bongaamaan vain kauempana olevan joutsenen pesän.

Tornista laskeuduttuamme jatkoimme kohti Mustinsuota. Volokinpolun pohjoispään pitkospuita uusittiin viitisen vuotta sitten, ja ne olivat edelleen pääosin hyvässä kunnossa.

Kostea ympäristö on kuitenkin pitkoksille haastava, ja paikoin lahot puut tuntuivat jo hajoavan jalan alla. Reittien lankuttamisessa on oma vaivansa, joten toki sitä toivoisi, että ne kestäisivät vähän pidempään.

Kansallispuistoissahan pitkospuiden rakennusmateriaali taitaa olla vaihtumassa. Metallisiin rakenteisiin voi olla vaikea tottua, mutta vaihtoehtoja ei ylenpalttisesti liene, jos kosteat osuudet halutaan vähillä resursseilla pitää kulkukelpoisina.
 

Itse reitistä ei ole valittamista, ja etenkin sitä ympäröivät suot ovat hienoja. Mustinsuolla oli paljon lintuja, jotka käyttäytymisestä päätellen eivät arvostaneet läsnäoloamme. Mitä, näytämmekö me munarosvoilta!?

Volokin polun jälkeen käänsimme auton keulan kohti Sotkamoa. Matkalla sikisi ajatus, että mahtaisikohan Hiisijärveltä löytyä joku soppi yöpymistä varten. Hiisijärven hiekat on puolitunnettu puskaparkki, joten ehkä tilanteen voisi käydä tarkistamassa.

Hiisijärvelle oli saapunut muutamia muitakin autoja, mutta onnistuimme silti löytämään kankaalta yhden pysäköintiin aiemminkin käytetyn paikan. Vaikka etukäteen tunnustelin maaperän kantavuutta jalkaisin, levike osoittautui kovin pehmeäksi, ja meinasimmekin autoinemme jäädä hiekkaan kiinni.

Traction+ taisi pelastaa meidät tällä kertaa, mutta kokemus muistutti itseäni siitä, että painavalla Ducatolla ei voi ajaa mihin tahansa. Vastoinkäymisestä suivaantuneina päätimme vielä jatkaa matkaa.

Tässä vaiheessa ilta oli jo pitkällä, ja vaikka pimeästä ei ollut huolta, päädyimme lopulta yöksi Laahtasen kupeeseen. Lähellä olisi ollut leirintäaluekin, mutta emme onnistuneet tavoittamaan sieltä minkäänlaista henkilöstöä.

Ai niin, tämän jutun otsikko kaivannee vielä pientä selitystä... Olemme menneenä kesänä retkeilleet melko paljon, mitä retkeilyauton hankinta epäilemättä on edistänyt. En tiedä, onko tämän tyyppisen blogin pitämisessä enää järkeä, mutta kun nyt tapanani on ollut näistä reissuista kirjoitella, ehkä teen niin myös jatkossa (ainakin toistaiseksi).

Blogitekstien tuottaminen kuitenkin ottaa - varsinaisen retkeilyn ohessa - aikansa, ja materiaaliakin täytyy jälkikäsitellä. Kuvat vaativat säätöä, eivätkä videotkaan synny itsestään - eikä varsinkaan niissä käytetty musiikki.

Päätin joskus, että käytän videoissani vain omaa musiikkiani. Ajatus oli kaunis ja toimi aluksi, mutta on sittemmin johtanut siihen, että toistan videoissani samoja biisejä uudestaan ja uudestaan.

Ongelma on, että kaikista työvaihesta musiikin tekeminen on itselleni vaikeinta. Jos yhden kappaleen säveltäminen vie kuukauden, homma ei enää toimi. Pitäisikö alkaa tuottaa uutta musiikkia kääntämällä vanhoja biisejä takaperin? Ehkä tämäkin kortti täytyy joskus katsoa.

Edellä mainittujen syiden vuoksi tämän blogin päivittämiseen saattaa liittyä viiveitä. Olen pyrkinyt pitämään yllä 1 - 2 kirjoituksen viikkotahtia, mutta ajoittain se tuntuu vaikealta.

Jos kuitenkin yllän samaan jatkossa, saan kesän asiat käsiteltyä pääsiäiseen mennessä. Edessä taitaa siis olla jonkinlainen blogimaraton.

Iloa, valoa ja hauskuutta

Hauskuudesta en tosin mene takuuseen, mutta ehkä se vähän mieltä lämmittää, kun alkukesän videoita katselee.

Linkki videoon