torstai 16. tammikuuta 2020

Retkikohdekoneella on asiaa

Sääennuste lupaili viikonlopuksi mukavan aurinkoista keliä. Se houkutteli lähtemään pienelle retkelle, mutta suunnasta ei oikein ollut näkemystä. Käynnistin retkikohdekoneeni selvittääkseni asiaa.

Kuopion seudulla ei juurikaan ollut lunta, joten lumikenkiä ei vielä tarvittaisi. Tupaoptio olisi kuitenkin mieluinen, koska ilma oli muuten talvinen. Rauhaisa ympäristökin olisi plussaa, ja se marraskuinen aurinko tietysti myös.

Näillä parametreilla kone ehdotti, että meidän kannattaisi lähteä Volokin polulle.

Ajatus oli mielestämme hyvä, joten hyppäsimme autoon ja otimme suunnaksi Sonkajärven ja sieltä löytyvän Jyrkän kylän. Tarkoituksenamme oli lähestyä Jussinlammen autiotupaa pohjoisesta eli Uuranholin suunnasta.


Jo menomatkalla alkoi näyttää siltä, että retkikohdekoneessa oli ollut joku häiriö. Auringosta emme nimittäin tehneet yhtään havaintoa, pikemminkin oli harmaata ja sumuista. On se kumma, että keskilämpötila viidenkymmenen vuoden päästä tiedetään kyllä puolen asteen tarkkuudella, mutta alkaneen päivän ennustetta ei saada millään kohdalleen.

Toisekseen, Iisalmen jälkeen maa muuttui valkoiseksi, ja metsässä lunta näytti olevan hyvinkin parikymmentä senttiä. Olisiko lumikenkiä sittenkin tarvittu? Tästä tosin voin syyttää vain itseäni, kun en tullut tarkastaneeksi, missä lumiraja kulkee.

Onneksi mukana olivat edes aiemmin hankkimani liukuesteet, jos polulla sattuisi olemaan liukasta.


Muilta osin välinepuutteet täytyi vain hyväksyä. Jatkoimme suunnitellusti Uuranholille, jonka ohi menevän tien varteen saimme auton parkkiin. Tietä ei kai talvella aurata, mutta vielä se oli ajettavissa ilmankin.


Vaikutti siltä, että ilman lumikenkiä pärjätään, mutta liukuesteet sidoimme kenkiin jo ensimmäisessä alamäessä. Holinlammella lisäksi ilmeni, että kumikenkiä olisi tarvittu lumikenkiä enemmän.


Hiljalleen soistuvan Holinlammen reunassa menee pitkospuut, jotka olivat syksyllä päätyneet tulvaveden alle. Pääosin pitkosten päällä oli jää, mutta paikoin reitti oli veden peitossa.


Epävarmuutta lisäsi se, että pitkokset eivät joka paikassa erottuneet jään alta. Lammen jää ei vaikuttanut erityisen kantavalta, joten siirryimme suosiolla metsän puolelle.


Kierrettävä matka ei onneksi ollut pitkä, ja kohta olimme taas polulla.


Eteneminen oli kesäkeliin verrattuna hidasta, mutta Jussinlammen tuvalle ei toisaalta ollut kuin reilu kilometri. Saadaksemme mittariin edes jonkinlaisen lukeman jatkoimme vielä kohti Susi-Kervistä palataksemme myöhemmin tuvalle evästelemään.


Tupa sijaitsee verrattain rauhallisella paikalla, vaikka Rehvontie ei olekaan kuin muutaman sadan metrin päässä. Kesällä tie on hyvin ajettavissa, mutta kelirikon aikaan ja talvella siitä voi olla vaikea päästä läpi henkilöautolla.


Jussinlampikin lienee soistuvaa sorttia, mutta nyt se tuntui pikemminkin valtaavan alaa ympäriltään. Ilman jääpeitettä olisi ehkä ollut vaikea nähdä, mistä vesiraja oikeasti alkaa.


Itse tupa on kyllä viihtyisä. Tällä kertaa seinistä ei kuitenkaan ollut suurta hyötyä, koska ulkona oli tyyntä. Kaminakin oli kylmillään, joten sisällä ei ollut erityisen lämmintä.


Talvisessa metsässä ei kuule juuri muuta kuin omien askeleidensa äänet. Yksinäinen hömötintti sentään puuhasteli tuvan edustalla. Maata se näytti kaivelevan, tai sitten oli vaan seurasta ilahduttuaan touhuavinaan jotain.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Äkkilähtö Sastamalaan

Talven vielä jarrutellessa tuloaan poikkesimme jälleen Pirkanmaalla. Vaimon suunnattua käsityömessuille päätin itsekin lähteä jonnekin.

Tutkin karttaa. Pitäisiköhän tutustutua Ritajärviin? Tienoo oli minulle vierasta, ja Tampereelta Sastamalaan olisi vain 50 kilometriä. Helposti alle tunnin matka, siis!

Polkaisin Subarun käyntiin ja ohjastin kohti Ritajärvien länsipuolella olevaa pysäköintialuetta, joka näytti satelliittikuvissa mukavan väljältä. Parkkipaikalla olikin hyvin tilaa.


Marraskuinen päivä valkeni arkisen harmaana, vaikka tihein sumu oli jo haihtumassa.


Yöpakkasten jälkeen järviä kuorrutti ohut riite, joka kevensi tunnelmaa ja heijasteli hiukan valoa rannoillekin.


Ritajärven luonnonsuojelualue on perustettu vuonna 2015. Alueen reitistö on siten hyvässä kunnossa, vaikka reittimerkinnöissä onkin suojeluosan ulkopuolisten metsätöiden vuoksi pieniä katkoksia. Onnistuinkin kulkemaan jonkun välin kahteen kertaan, mutta se taisi enemmän johtua katkoksesta omassa päässäni.

Ritajärvi on sittemmin äänestetty myös vuoden retkipaikaksi. Itse en näitä äänestyksiä juuri seuraa, mutta ehkä sellaiset ovat hyviä, jos ihmiset niiden ansiosta jalkautuvat useammin luontoon.


Ainoa reittien varrella oleva kiinteä rakennus (Louhen tupa) ei taida olla yleisessä käytössä, vaikka tulipaikkaa lieneekin lupa hyödyntää.


Jääkauden jälkiä löytyy myös näiltä kulmilta. Ritajärvien ympärillä on paljon siirtolohkareita, jotkut niistä varsin isojakin. Alue on muutenkin melko kivikkoista, mikä ei silti liiaksi haittaa kulkemista.

Tähän aikaan vuodesta luonto näyttää kuolleelta, mikä muistutti minua artikkelista, jonka olin juuri aamulla lehdestä lukenut. Siinä puhuttiin kuolleista eläimistä ja pohdittiin, miksi raatoja ei koskaan näy missään.

Nyt ollaan aivan osaamisalueeni keskiössä! Miksi en ennen artikkelin julkaisua saanut yhtään puhelinsoittoa? Olisin puolessa minuutissa voinut kertoa, mihin raadot häviävät. Ei olisi tarvinnut lehtien sivulla arvailla asiaa.


Jutussa löpistiin haaskaeläimistä ja raadonsyöjistä, mikä nauratti minua. Luulen, että tarkoituksena olikin vain kampittaa oma kilpaileva teoriani. Se on turhaa, koska maalaisjärki ja arkielämän havainnot puhuvat oman teoriani puolesta.

Kolme sokkeloista järveä kiertävän reitin pituus on kymmenisen kilometriä, mutta itse luonnonsuojelualue on silti melko pieni. Varsinkin lehdettömänä vuodenaikana tämä tarkoittaa, että jos joku toinen alueella oleva retkeilijä aivastaa, sen kyllä kuulee.

Lukuisat pienet tulipaikat olivat kivoja...


... vaikka paikoin tuntuikin siltä, että rakenteisiin tarkoitettua puutavaraa on ollut tarjolla yli tarpeen.



Ritajärven kaltaiset rantakohteet eivät ole alkutalvesta parhaimmillaan. Kesällähän tänne pitäisi tulla, tosin kävijämäärätkin lienevät silloin toisenlaiset. Lähtiessäni paluumatkalle parkkipaikalla oli nyt vain kymmenisen autoa.

Tällaisia päiväretkiä on tullut tehtyä aika monta. Olisi ehkä aikoinaan pitänyt alkaa pisteyttää kohteita jotenkin. Enää ei viitsi, mutta nostetaan nyt Ritajärven alueesta muutama asia esiin.

Kiitämme:
  • Tilavaa pysäköintialuetta
  • Lukuisia nuotiopaikkoja
  • Hyväkuntoisia rakenteita

Moitimme:
  • Akustiikkaa

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Uusia rytkyjä

Kun talvi puskee päälle ja päivä lyhenee, uusia päiväretkeilykohteita on joskus vaikea keksiä. Niinpä olin jo ennalta pohtinut asiaa ennen kuin otin sen aamiaispöydässä esille.

  • Kultaseni, olen ajatellut, että voisimme lähteä Egyptiin.
  • Voi miten ihanaa! Olenkin aina halunnut nähdä pyramidit, ja se Sfinksikin on niin söpö! Rooma ei totta puhuen ole oikeasti minua kiehtonutkaan, mutta Tutankhamonin hauta sen sijaan...
  • Rauhoitu! On mahdollista, että puhumme eri paikoista. Minä tarkoitin sitä Egyptiä, joka löytyy Iisalmen läheltä.
  • Ääh... Olisi pitänyt arvata, että tässä asiassa on taas koira haudattuna. Ei siis aurinkoa, lämpöä eikä faaraoiden hautoja?
  • Pelkäänpä, ettei siellä tule vastaan mitään faaraoihin liittyvää.

Tässä vaiheessa vaimo jo arvasikin, että mielenkiintoni kohdistui Paljakanperästä Rytkyyn menevään luontovaellusreittiin, koska siitä oli puhuttu aiemminkin. Reitti ilmestyi retkikartta.fi -palveluun muutama vuosi sitten, mutta poiketessamme taannoin Paljakanvuorella sitä ei vielä kartassa näkynyt.

Mutta miksi reittiä kutsutaan luontovaellusreitiksi? Eivätkö vaellusreitit yleensä mene luonnossa, pitääkö sitä vielä erikseen korostaa?

Asia herätti meissä tiettyjä epäilyksiä, joiden vuoksi päätimme aluksi hakeutua reitin länsipäähän. Tällöin pääsisimme helposti Huvikallion luontopolulle, jos varsinainen retkireitti sisältäisi yllätyksiä.

Epäilymme eivät olleet täysin aiheettomia. Kun kyseessä on merkitty reitti, voisi ajatella, että maastosta löytyy sekä itse polku että siihen liittyvä merkintä - tai edes toinen niistä - mutta emme kyenneet havaitsemaan kumpaakaan.


Metsä ei ollut pahinta mahdollista rytöä, mutta ei erityisen hienoakaan. Jossain vaiheessa bongasimme punaisilla nauhoilla merkityn metsätraktoriuran, joka näytti menevän oikeaan suuntaan. Liittyisivätkö nauhat etsimäämme reittiin? No ei, ne johdattivat meidät jonkun tontin rajapaalulle.


Mutta ehkä luontovaellusreitti tarkoittaa juuri tätä. Pitäisi selvästikin perehtyä terminologiaan ennen kuin suinpäin ryntää metsään. Olisiko reitin pohjoispää kuitenkin ollut lähtöpaikkana parempi?

Hortoiltuamme maastossa nettikartan avulla muutaman kilometrin verran palasimme takaisin tielle ja Huvikallion luontopolulle.


Lyhyt luontopolku johtaa vain Rytkynjärven rannassa olevalle laavulle, mutta ainakin sitä pitkin oli helppo edetä. Jääkausi on jättänyt jälkensä näillekin rannoille, sanottiin opastaulussa.


Laavu oli jo vähän kallellaan ja muutenkin vaatimaton, mutta tarjosi kuitenkin suojaa satunnaisilta räntäkuuroilta. Se oli mukavaa, koska sään yleistilaa saattoi luonnehtia koleaksi, vaikka Egypti olikin vain kivenheiton päässä. Tähän on taas tottuminen.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Piikkinä kengässä

Talviaikaan kengän alle kaipaa usein lisää pitoa. Kengän pohjaan kiinnitettäviä liukuesteitä on monenlaisia, mutta niiden soveltuvuus retkeilyyn vaihtelee.

Suurin osa tähän tarkoituksen tarkoitetuista varusteista on nastallisia tai piikillisiä kumipohjia, jotka vedetään kengän alle, kärjestä kantapäähän. Sellaiset pitävät hyvin, mutta ne on usein sidottu kengän kokoon, joten yksi pari ei välttämättä ole yhteensopiva kaikkien kenkien kanssa. Joskus käy myös niin, että liukuesteet unohtuvat kotiin tai autoon juuri silloin, kun niille olisi tarvetta.

Edellisen talven viimeisillä lumilla löysin jostain tuotteen, joka on järeimpiä liukuesteitä minimaalisempi, mutta saattaisi silti riittää satunnaiseen retkeilykäyttöön. Kyseessä on tarrakiinnitteinen, päkiän kohtaan asennettava liukueste, jossa on seitsemän suurehkoa nastaa.

Koska tuote ei maksanut kuin muutaman euron, ostin kaksi paria kokeillakseni, onko niistä mitään hyötyä. Piikit säilytyspusseineen eivät ainakaan vie paljoa tilaa, joten ne voi hyvin unohtaa talvireppuun, jolloin ne ovat varmasti mukana.


Lyhyen käyttökokemuksen perusteella voi sanoa, että avattava, remmimallinen varuste on ainakin helppo kiinnittää. Toisaalla myytiin samantapaisia, venytettävään kumilenkkiin perustuvia liukuesteitä. Arvelen, että niitä voisi olla vaikea vetää vaelluskenkien päälle (ehkä ei ole tarkoituskaan).

Toisaalta remmi täytyy vetää aika kireälle, jotta se pysyy paikallaan. Jos näin ei tee, varuste joko irtoaa kengän kärjen kautta tai sitten liukuu jalan jalkaholvin kohdalle, jolloin siitä ei ole hyötyä. Saattaa auttaa, jos remmin ujuttaa kengännauhojen alta.


Jos varuste on kunnolla kiinni, se tuo mukavasti lisäpitoa. Ei toki niin paljon, kuin koko pohjan peittävät mallit, mutta äkkitarpeeseen aivan riittävästi. Lisäksi tällainen pieni malli on kävellessä melko huomaamaton, ja toimii jo loppusyksyn liukkailla pitkospuilla.

Toisaalta muutaman euron tuotteelta ei kannata odottaa liikoja. Omasta paristani näkyy jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen puuttuvan kaksi nastaa. Tällä menolla keväällä ei ole jäljellä kuin pelkät kumit.

perjantai 13. joulukuuta 2019

Rannalle taas!

Aurinkoisia kelejä ei loppusyksystä ollut haitaksi asti, ei Savon maalla ainakaan. Kun eräänä viikonloppuna oli edes poutaa, ajattelin, että voisi olla sopiva hetki käydä katsastamassa Älänteen pohjoispää.

Minua kiinnosti erityisesti Kuokanniemi ja sen hiekkaiset rannat, joita pari vuotta aiemmin Haatainniemen suunnasta tiirailin. Vaimo oli jo aiemmin päättänyt lähteä kyläilemään äitinsä luo, joten vein rouvan rautatieasemalle ja jatkoin itse Kaukon kanssa kohti Rautavaaraa.

Kuokanniemi ei ole erityisen pitkä, eikä siitä ehkä riittäisi hupia koko päiväksi. Päätimmekin siten matkalla poiketa katsomaan Helvetinkattilaa, joka on yksi Varpaisjärven luonnonnähtävyyksistä.



Helvetinkattilan rotkomuodostelma muistuttaa paljolti Juuan Porttilouhea. Louhen pystysuorat kalliot ovat ehkä aavistuksen näyttävämmät, mutta kattilan jyrkänteilläkin voi kyllä teloa itsensä, jos kallioilla liikkuu huolimattomasti.



Helvetinkattilalta matka jatkui kohti Älännettä. Helpointa olisi ehkä ollut koukata 87-tien kautta, mutta päädyimme seuraamaan kartalle vetämääni suoraa linjaa. Reitti sisälsi isoja ja pieniä teitä, mutta oli lopulta yllättävän nopea.


Ajatukseni oli, että voisimme pysäköidä jonnekin Saari-Valkeisen paikkeille, ja tehdä sieltä retken kohti niemeä ja sen rantoja.


Epäselvää kuitenkin oli, missä kunnossa Saari-Valkeiselle menevä tie mahtaisi olla. En ollut koskaan aiemmin ajanut siitä, ja satelliittikuvissa tie näytti verrattain pieneltä.

Tie osoittautui ennakoitua paremmaksi. Sateiden jälkeen tiellä oli jonkin verran vesiesteitä, mutta suurempaa haittaa niistä ei ollut. Lisäksi reitti oli kaunis, jopa harmaana syyspäivänä.


Etenkin lammet olivat hienoja, mikä toisaalta hidasti matkan etenemistä. Hetken jo luulin, ettemme ehdi Kuokanniemeen lainkaan, ja ulkoilupäivämme typistyy pelkäksi autoretkeksi.

Kaukokin järjesti hiukan ylimääräistä ohjelmaa. Noustuaan lentoon Harjuntakasen rannalta se yllättäen parkaisi:
Critically low voltage! Landing...
Siis mitä!? Akussa piti kyllä olla virtaa, enkä muistanut nähneeni vastaavaa ilmoitusta aiemmin.
Critically low voltage! Landing...
Ongelma oli se, että Kauko oli järven päällä. Järveen laskeutuminen on huono ajatus, mutta Kauko ei itse tuntunut ymmärtävän siihen liittyviä riskejä.
Critically low voltage! Landing...
Onneksi Kauko yhä totteli ohjausta. En ollut varma, saanko ohjattua sen takaisin lähtöpaikkaansa (tielle), joten pyrin vain kiireesti siirtämään kopterin pois veden päältä. Tilanne oli jännittävä, mutta puiden oksia hipoen Kauko lopulta löysi turvallisen laskeutumispaikan.


Yritin analysoida, mistä ongelma johtui. Olin ladannut akut muutamaa päivää aiemmin, ja ne näyttivät yhä liki täyttä varausta.

En kuitenkaan ollut ottanut huomioon, että 1) akut eivät enää olleet uusia, 2) ulkona oli nollakeli ja 3) akkujen jännite oli saattanut muutaman päivän aikana hiipua, vaikka varausta olikin vielä reilusti jäljellä.


Kesällä muutaman päivän ikäinen lataus on OK, mutta ilmojen viilentyessä tilanne on toinen. Kopteri itse asiassa (lentoon lähdettäessä) varoittaakin tästä, mutta jatkossa asia täytyy muistaa itsekin: kylmällä ilmalla akut on syytä ladata juuri ennen lentämistä.


Kuokaniemestä palattuamme ajattelimme jatkaa Joutenlahdentietä pitkin kohti Rouskunhiekkaa ja sitä kautta takaisin Kuopioon. Matka kuitenkin tyssäsi siltaan, jota edeltäviä liikennemerkkejä ihmettelin.


Sillan yli ei siis saa ajaa moottoriajoneuvolla, ja kaikkia muitakin koskee 15 tonnin painorajoitus? Mutta ketä muita? Jos osallistuu norsusafariin, on muistettava 10 metrin turvaväli?

Asia kuitenkin selvisi, kun siltaa tarkasteli lähempää. Osa rakenteista oli sortunut, mistä syystä aiemmin painorajoitetulle sillalle ajaminen oli kielletty kokonaan. Ehkä niin on parempi, tosin meille se tiesi ylimääräistä lenkkiä.


Muuten Älänteellä oli häkellyttävän kaunista, vaikka vuoden lempeimmät kuukaudet olivatkin jo takana. Paikka selvästikin täytyy korvamerkitä kesäisiä retkiä varten, ja epäilemättä rannoilla kelpaisi keväthankien aikaan tarpoa lumikengilläkin.

torstai 5. joulukuuta 2019

Saimaan rantaa

Kuopion ympäriltä ei löydy ylenpalttisesti huolletuksi merkittyjä retkeilyreittejä. Yksi sellaisista kuitenkin on Vehmerin luontotaival, johon päätin syyskuun loppupuolella tutustua.

Vehmersalmen taajamasta lähtevä reitti näkyy myös retkikartta.fi -palvelussa. Reitti ei ole kovin pitkä ja etenee pääosin teitä pitkin, mutta sisältää silti pienen polkuosuudenkin. Ehkä rantapolulta voisi ainakin tähystellä Kallavedelle.


Syyskuun loppupuolella syksy oli jo pitkällä. Aurinko ei nyt halunnut kulkea kanssani, mutta kirkkaimmat värit kohottivat mielialaa pilviselläkin säällä.


Luontotaipaleen varrella olevat opasteet olivat tuoreita ja melko mielenkiintoisiakin. Entisiä Suur-Saimaan rantoja ovat nämä, vedenalaisia tuolloin tosin.




Polkuosuus tuo mieleen Niittylahden retkeilyreitin, mikä ei ole yllätys, koska aika lähellähän tässä ollaan. Harmittavasti polku vaan loppuu heti, kun itse alkaa päästä vauhtiin. Polun päässä odottaa Luukaarteen laavu.

Enpä muista aiemmin käyneeni laavulla, jolla on oma katuosoite, mutta Luukaarteella sellainen on. Käytännön soisi yleistyvän, sillä onhan se kätevää, jos pitkäksi venähtäneen laavuillan jälkeen voi vaikka tilata taksin hakemaan.

Jälkikäteen huomasin, että reitin kaakkoispuolella olisi ollut lintutornikin, mutta siellä jäi nyt käymättä. Tosin eipä tornista tähän aikaan vuodesta olisi ihmeitä näkynyt.




Vehmersalmelta päätin palata Kuopioon Puutossalmen kautta. Reittivalintaan sisältyvä lossiosuus ei varsinaisesti nopeuttanut matkaa, mutta toi muuten vaihtelua matkantekoon.


Losseja ei kai Suomessa ole enää kuin muutamia kymmeniä, vaikka uusi siltoja on viime aikoina rakennettu harvakseltaan. Katoavaa liikennekulttuuria on se.