maanantai 18. lokakuuta 2021

Vesiperä

Kalevala-hotellissa vietetyn yön jälkeen olimme taas valmiita jatkamaan matkaa.  Mielessä vilkkui ajatus hakeutua Murhijärvelle, jota edellisen kerran yritimme tavoitella paria vuotta aiemmin.

Tuolloin ongelmaksi muodostui Saarijärvestä Kuivajärveen laskevan Saarijoen yli menevä silta, joka oli osittain romahtanut.  Tuoreiden nettitietojen mukaan vaikutti siltä, että silta on sittemmin korjattu, joskin yhä huonokuntoinen. Pitäisiköhän yrittää uudelleen?

Päätimme ainakin tutkia asiaa, ja niinpä kurvasimme Saarivaarasta ensin Kuivajärventielle ja sitten pysäköintipaikalle, jonka kautta Itärajan retkeilyreitti kulkee.


Maastossa oli sateiden jälkeen märkää, joten varustauduimme retkelle säärystimin, joista toivoimme olevan (ainakin henkistä) apua myös joen ylitykseen liittyvissä toiminnoissa.


Vaikka pitkospuiden kunnostakin varoitellaan täälläkin, Murhijärven suuntaan menevää polkua sentään kuljetaan, ainakin alkupään osalta.  Ja maastohan on kyllä hienoa.


Parikymmentä minuuttia käveltyämme saavutimme Saarijoen sillan.  Ensivaikutelma oli hämmennys, joka sitten kääntyi pieneksi pettymykseksi.


Ehkä silta todella oli korjattu, mutta itse joki tulvi melko lailla.  Vettä ei ollut ainakaan vähemmän kuin edellisellä kerralla.

Kahlasin varovasti sillalle.  Rakennelma vaikutti pysyvän pystyssä, mutta vedenalaisten puuosien liukkaus ja rouvan rajoitteet tuntien arvioin, että kyllähän sillalta voi jokeenkin päätyä.  

Lyhyen pohdinnan jälkeen päätimme jälleen perääntyä suunnitelmastamme tavoitella Murhijärveä.  Epäilemättä joki on ylitettävissä, jos yli on pakko mennä, mutta kun ei ole, valitsemalla toisen suunnan voi päästä helpommalla.

Korvaavaksi kohteeksi valitsimme Juntusrannan länsipuolella olevan Piispanjoen polun, jonka varrella olisi pari autiotupaakin.  Niinpä ajelimme hissukseen Nuottivaaraan, josta reitille näytti helposti pääsevän.

Juuri ennen Nuottivaaraa alkoi sataa ravakasti.  Pysäköimme hetkeksi vartomaan sään selkenemistä, mutta kun homma ei näyttänyt edistyvän, päätimme jatkaa matkaa.  Vesiperä, taas!


Päivän retkeilyannos oli toistaiseksi ollut minimaalinen, mutta ajaminen ja haahuilu siellä täällä olivat vieneet aikaa niin, että tässä vaiheessa piti jo alkaa etsiä yöpaikkaa.

Taivalkosken suuntaan matkatessamme huomasimme tien varressa Saijan Lomakartanon kyltin.  Ajoimme jo kertaalleen risteyksestä ohi, mutta pari kilometriä mietittyämme käännyimme ympäri ja suuntasimme kohti kartanoa.


Vaikka nettisivuilla sanotaan, että paikka on auki tilauksesta ympäri vuoden, tarjolla oli silti yksittäisiä huoneistoja ilman että koko kartanoa tarvitsee varata käyttöönsä.  Päätimme kokeilla sellaista.


Kaksikerroksinen huoneisto olikin varsin viihtyisä, ja oma saunakin oli käytössä.


Kartanon vieressä liplattaa Jokijärvi, joka käytännössä on Iijoen leventymä.  Järven rannasta löytyy myös Kalle Päätalon lapsuudenkoti, Kallioniemi, joka näkyy tässä kuvassa takana oikealla.


Kallioniemeen ei ole kartanolta kuin kilometri tai pari, joten matkan taittaa nopeasti jalkaisinkin.  Ehkäpä siitä saisi ohjelmaa seuraavaksi päiväksi.

torstai 14. lokakuuta 2021

Puolukoita Kristukselle

Ja sitten taas kesän tapahtumiin...  Elokuuta pukkaa, ja edessä olisi kaksi viikkoa kesälomaa.  Loma ei kuitenkaan ala suotuisissa merkeissä.  Kotitalon katto vuotaa, mikä viivästyttää liikkeelle lähtöä.  Lopulta asia kuitenkin tulee kuntoon, ja matka voi parin päivän viiveen jälkeen alkaa.

Kun lomaa on tavallista enemmän, voisi vihdoinkin pyristellä hiukan etäämmäksi.  Ei sentään ulkomaille asti, mutta ehkä Lappiin! 

Sääennuste kuitenkin povaa pohjoiseen epävakaista keliä, minkä vuoksi lähdemme aluksi ajamaan kohti Kuhmoa. Tarkoituksemme on polkaista loma liikkeelle tutustumalla polkuun, joka yhdistää toisiinsa Hiidenportin kansallispuiston ja Teerisuon-Lososuon soidensuojelualueen.

Idän suuntaan etenevät sateet pyörivät yhä edessämme, joten päätämme hetken viivytellä Rautavaaran Keyritynniemessä. Niemen kautta kulkee Ylä-Keyritty -järven ympäri menevä retkeilyreitti: Liimatan taival.  Jos minulta olisi kysytty, olisin saattanut ideoida reitille hiukan erilaisen nimen, mutta tämäkin kelpaa.

Yleensä Liimatan taipaleelle kai kirmataan Metsäkartanon suunnasta, mutta me ajoimme suoraan niemeen, koska tarkoituksemme oli lähinnä vetelehtiä ja mahdollisesti kahvitella niemen nokassa.  Niemessä tiettävästi olisi laavukin, mutta se osoittautui aika helposti saavutettavaksi, eikä siten ollut ylenpalttisen siisti. 


Keyritynniemen ja Huutoniemen välillä liikennöi lossi, joka kuljettaa retkeilijät niemestä mantereelle tai päinvastoin.  Me taisimme kulkiessamme vitkutella vähän liikaakin, sillä rantaan saapuessamme lautta oli juuri lähtenyt liikkeelle.  No, eipä toiselle puolelle varsinaisesti ollut asiaakaan. 


Parin tunnin jälkeen jatkoimme Valtimon kautta kohti Tuulivaaraa, jonne ajattelimme pysäköidä auton.  Vaaralla kävikin melkoinen tuuli; piti ihan takkia kiskoa päälle, jotta tarkenee.  Parin viikon takaiset helteet olivat enää muisto vain.


Hiidenportista Teerisuolle menevän yhdyspolun pitkospuut ovat paikoin luokattoman huonossa kunnossa.  Harmillista, kyse sentään on UKK-reitistä.


Jos pitkokset unohdetaan, polku muutoin etenee varsin viehättävässä maastossa.  



Kiurulammen rannassa näkyi jotain vanhoja rakenteita.  Siellä on kai jos joskus ollut tulipaikka, mutta ei ole enää.


Tämä on sellainen asia, jota en ihan ymmärrä.  Retkeilyn suosio on kuulemma kasvussa, mutta silti retkeilyyn liittyviä rakenteita puretaan tai niiden annetaan lahota paikoilleen.

Miten olemme aiemmin kyenneet ylläpitämään tällaisia reittejä?  Onko tarkoitus, että kaikki tallaavat jatkossa vain Karhunkierrosta tai Hetta-Pallasta?  Mielestäni näiden pienten retkeilyreittienkin kunnostamiseen voisi osoittaa muutaman EU-miljardin.

Teerisuon reunassa maisemat muuttuvat avarammiksi.

Suota kiertävällä polulla pitkospuut ovat paremmassa kunnossa, vaikka niistäkin kyllä Luontoon-sivustolla varoitellaan.  Koko suon ympäri ei tosin tällä kertaa menty, ehkä reitin varrelta löytyy huonompiakin osuuksia.

Teerisuon laavulla käytiin viimeksi toukokuussa 2016.  Paikka oli silti kohtuullisen tuoreessa muistissa...


... ja etenkin suolammen rantaan johtava pieni pistopolku oli jäänyt mieleen.


Lintujen määrä oli jo keskikesästä vähentynyt, mutta muutamia lirkuttajia näkyi vielä siellä täällä.  Päivystysvuorossa oli tällä kertaa punatulkku...


... joka Wikipediassa mainitun uskomuksen mukaan on saanut värinsä siitä, että se on kantanut vettä ja puolukoita ristillä kärsivälle Kristukselle. 

Kauempana elämöi myös toinen lintu, joka vaikutti kovin tavalliselta, mutta jota en silti tunnista.  Onko tämä jonkin sortin kiuru?  Vai joku kirvinen?  Ja mitkä sen ansiot mahtavat olla?

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Syksyinen välipala

Otetaanpa tähän väliin hiukan syksyn värejä.  Viime viikolla paistoi aurinko, joten lähdin Maurin kanssa kiertämään Kuopiota.

perjantai 8. lokakuuta 2021

Loppu on lähellä

Heinäkuinen lomamatkamme sai päätöksensä Ämmänvaaran ja Hossan maisemissa.  Ja melko lähellä oli Mallan loppukin, kun se oli törmätä veden päälle kurkottaneeseen puuhun.

tiistai 5. lokakuuta 2021

Kukkuu!

Lomareissun ehtoopuolella ajomatkat tuppaavat usein pidentymään, mutta onneksi retkipurilaisen väliin oli vielä Iso-Syötteen jälkeen tarjolla monenlaista täytettä:
Kuirivaaran ja Mustakummun polut päätimme suosiolla siirtää tulevaisuuteen.  Niitä voisimme tavoitella sitten, kun seuraavan kerran majoitumme Ukkohallaan

Itseäni kiehtoivat eniten Martinselkonen ja ehkä Vienan reittikin, mutta vaimon toivomuksesta päätimme lopulta hakeutua Hossaan.  Heinäkuinen ajankohta huoletti hieman, mutta ehkä kansallispuiston etäisimmässä kolkassa olisi riittävän rauhaisaa. 

Niinpä ajelimme Taivalkosken ja Jokijärven kautta 5-tielle ja sieltä edelleen Aittojoen pysäköintipaikalle, joka vaikutti sopivalta paikalta jalkautua.

Ajomatkan aikana ei voinut olla huomaamatta, kuinka rajuilmat olivat kurittaneet Jokijärven ja Tyrävaaran ympäristöä. Kaatuneita puita oli merkittävän paljon, ja monet rakennuksetkin olivat saaneet osumaa. Kyse lienee ollut samasta myräkästä, jota kesän ensimmäisellä lomareissullamme päätimme väistää.

Tälläkin kertaa tuuli oli navakka, mutta ei myrskyinen sentään.  Oikeastaan aika sopiva siinä mielessä, että avoimessa metsässä se puhaltaisi ötökät tiehensä.


Hossan maasto on tunnetusti hienoa.  Vaikka komeimmat niemet ja harjut löytyvät puiston keskiosasta, myös Aittojoen seudulla oli kaunista, ja polku miellyttävää kulkea.

Paikoin Hossa tuntuu jopa kliinisen kauniilta.  Kun kaikki on liki täydellistä, sekaan alkaa jo kaivata pientä rosoisuutta.


Väenpaljoutta olimme kuitenkin pelänneet turhaan, sillä koko päivän aikana emme tavanneet yhtään patikoijaa.  Muutama maastopyöräilijä tuli vastaan, mutta ruuhkaksi asti väkeä ei ollut.  Lähempänä luontokeskusta tilanne on saattanut olla toinen.


Syrjäsalmen laavu sijaitsee mukavalla paikalla.  Ennen taukoa ajattelimme silti poiketa salmen takana olevalla, kahden järven välissä kumpuilevalla Syrjäharjulla.  Polkua on kuljettu paljon, mutta kauniitahan tällaiset harjut ovat, vaikka ajan myötä niihin vähän turtuukin.


Uuden muistutuksen videokuvaamisen riskeistä saimme, kun Malla Iso-Syrjäjärveä tutkiessaan meinasi lentää rannalla olevaan puuhun.  Tosin eipä tapahtuneesta voi yksistään Mallaa syyttää, tai navakkaa tuultakaan; itsehän minä ohjaimissa hääräsin.

Kun kopterin varustukseen ei sisälly minkäänlaisia tutkia, olisi hyvä, jos osaisi yhdellä silmällä tarkkailla kännykkää ja toisella kopteria.  Tätä täytyy vielä harjoitella.

Lintujen tarkkailu onneksi on helpompaa, ja niitä olikin runsaasti.  Monet tosin aika tavallisia pikkulintuja, mutta käen sentään onnistuin saamaan linssini taakse, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä.  Käellä on tiettyjä haukkamaisia piirteitä, mutta nokka on erilainen.