Kierien eteenpäin

Kesäkuisen viikonloppumatkamme toinen päivä avautui aurinkoisena, mutta tiedossa oli, että viimeistään iltapäivällä sade kastelisi lähitienoot kauttaaltaan. Sitä ennen ehtisimme kuitenkin piipahtaa metsässä, jos sopiva kohde löytyisi riittävän läheltä.

Onneksi olin kerrankin suunnitellut asioita, ja tämän työn pohjalta osasimme nyt jatkaa Turkkisuolta kohti Kieriänsärkkää. Retkeilimme särkällä edellisen kerran pari vuotta sitten, ja tuolloin mieleen jäi kytemään ajatus, että samoille kulmille voisi joskus palata uudestaankin. Särkän pohjoispuolella oleva sorakuoppa voisi tällä kertaa soveltua retkemme lähtöpisteeksi.

Kuopalle vievällä metsäautotielle oli tuotu ikävän näköistä mursketta, mikä muistutti meitä edellisenä syksynä kohtaamistamme vastoinkäymisistä. Pikaisen riskianalyysin jälkeen jatkoimme eteenpäin, mutta poikkeuksellisen hitaasti ajaen. Onneksi vajaan neljän kilometrin matka taittui ryömienkin jokseenkin tolkullisessa ajassa.

Rengasasialle täytyisi silti tehdä jotain, sillä isomurskeisia metsäautoteitä tulee eteen melko usein. Näen painajaisia, joissa kamppailemme alituisten rengasrikkojen kanssa. 

BFGoodrichin All-Terrain -mallisto on juuri uudistumassa, eikä Ducatoon sopivaa kokoa ole vielä saatavilla, mutta ensi kesänä tilanne saattaa olla toinen. Mahtaisikohan Reiska tykätä sellaisista? Voisi ajatella, että tuollaiset maastorenkaat kestäisivät paremmin myös painavan auton alla.

Retkeä ajatellen lähtöpaikka oli joka tapauksessa hyvä, sillä sen ansiosta voisimme tavoitella Iso-Valkeisen pohjoispuolella menevää, Hanhisuon suuntaan etenevää polkua.

Parin vuoden takaisella retkellä oli syksy ja kylmä, mutta nyt olosuhteet olivat hyttysiä lukuunottamatta miellyttävät. Iso-Valkeisen tulipaikka laavuineen on kauniilla kankaalla, jota myös aurinko hellii, kun sille säälle sattuu.

Jatkettuamme laavulta eteenpäin hukkasimme reittimerkinnät hetkeksi. Erityisesti Vepsäntien kupeessa olevan soramontun liepeillä niitä on hankala havaita, mutta onneksi polku näkyy pohjakartassa, ja maastossakin se erottuu selvästi, jos pään vain löytää.

Alkuperäinen ajatuksemme oli patikoida Teerilammelle asti, mutta vatuloituamme matkalla reittimerkintöjen kanssa totesimme, että sinne on liian pitkä matka. Asettauduimme Hanhisuon laitaan kahvitauolle.

Suon ympärillä oli kaunista. Mieli veti eteenpäin, mutta pikku hiljaa tummenevien pilvien alla käännyimme silti paluumatkalle. Onneksi tänne on helppo tulla kolmannenkin kerran, ja lähteä liikkeelle vaikkapa Teerilammen suunnasta.

Kieriänsärkän polku on kaikkiaan hieman erikoinen tapaus. Kun kilometrien mittainen, pitkostettu reitti on merkitty maastoon, ja sen varrella on laavukin, voisi ajatella, että myös internet muistaisi reitin nimeltä. Mutta kuten Turkkisuosta, Kieriänsärkästäkään kukaan ei tunnu tietävän mitään. 

Mahtaisiko hieman pohjoisempana oleva Jauhovaara jotenkin liittyä Kieriänsärkän reittiin? Aivan sinne asti polku ei kuitenkaan näytä yltävän.

Koska meillä ei ollut kiire kotiin, päätimme vetäytyä toiseksi yöksi Rautavaaralle. Tiilikkajärven kansallispuiston rajan kupeesta löytyi rauhallinen soppi, jossa voisimme viipyillä vielä hetken. Ukonilma ja rankat sadekuurot tosin säestivät iltaamme, mutta onneksi sää rauhoittui yötä kohden. 

Kaljakreivin saavutuksista

Kesäkuu. En jaksa uskoa, että siitä on liki viisi kuukautta, mutta niin se homma vain etenee, kuin pikakelauksella.

Kesäkuun alussa päätimme lähteä pienelle viikonloppuretkelle. Tällaisia äkkilähtöjä vartenhan retkeilyauto hankittiin, koska se yksinkertaistaisi yön tai kahden yön reissuja.

Viime vuonna samoihin aikoihin piipahdin Reiskan kanssa Katajakankaalla tarkoituksenani tutkia Turkkisuon outoja rakennelmia, tai kanaviako ne oikeastaan ovat. En tuolloin päässyt suolle asti, koska se olisi edellyttänyt Katajajoen ylitystä, joten kuvasin suota lähinnä ilmasta käsin.

Jälkeenpäin kävi ilmi, että joen ylihän menee silta, joka tosin näkyy vain satelliittikuvissa. Olin tietämättäni käynyt melkein sillalla asti, mutta etu jäi hyödyntämättä, koska en havainnut sitä.

Nyt päätin palata Turkkisuolle vaimon kanssa tarkoituksenamme saavuttaa suo sillan kautta. Niinpä ajelimme alkukesäisenä perjantaina ensin Nurmekseen, sitten kohti Kuhmoa ja lopulta Katajakankaalle.

Retkestä ei tulisi kovin pitkä - noin 2,5 kilometriä suuntaansa - mutta iltakävelyksi se olisi ihan riittävä, koska reitti etenee paljolti umpimetsässä.

Turkkisuo on mielenkiintoinen kohde, koska erikoisista piirteistään huolimatta siitä löytyy vain vähän nettiviittauksia, eikä esimerkiksi kuvia lainkaan. Tämä tietysti herättää epäilyksen, että... saako suolla liikkua lainkaan?

Suo ympäristöineen kuuluu Paistinvaaran luonnonsuojelualueeseen, johon ei näyttäisi sisältyvän mitään rajoitusosia. Vaikka mistäpä näistä tietää; itse epäilen nykyään kaikkea, varmuuden vuoksi.

Vuosi sitten ottamistani ilmakuvista kuitenkin näkyy, että suolla on kuljettu. Mutta onko siellä liikkunut ihminen, eläin vai jotain muuta?

Kulkurajoitusten ohella toinen selitys vähäisille nettiviittauksille saattaisi olla se, että suolle päätyneet ihmiset eivät ole selviytyneet takaisin kertoakseen kokemuksistaan. Kuten aiemmin ounastelin, Turkkisuon kanavat eivät välttämättä ole ihmisen tekemiä (vrt. Marsin kanavat).

Onko Turkkisuolle uskaltautuneet kenties siepattu toiseen ulottuvuuteen? Liittyvätkö koivujen ympäröimät saarekkeet jotenkin tähän ilmiöön? Vaikeita asioita.

Vaimo ei halunnut keskustella kanssani abduktiovaihtoehdosta, mutta päätimme joka tapauksessa tavoitella Turkkisuota alkuperäisen suunnitelmamme mukaisesti. Katajajoen yli johtava silta ainakin löytyi satelliittikuvien osoittamasta paikasta.

Etenemisen kannalta yksi kysymysmerkeistä liittyi siihen, kuinka märkä suo mahtaisi kesän alussa olla. Edellisten viikkojen poutasäät olivat epäilemättä kuivattaneet suota, mutta kesäkuussa vettä voisi silti olla vielä runsaasti. Hyttysiä ainakin oli tarpeeksi.

Suon reunaan päästyämme vaikutti siltä, että vesi ei olisi ongelma. Turvematto oli pehmeä ja hiukan kosteakin, mutta silti kohtalaisen helppokulkuinen. 

Keskemmällä suota tilanne kuitenkin muuttui. Siellä olisi tarvittu kumikenkiä - tai ainakin lumikenkiä - eikä meillä ollut mukana kumpiakaan.

Kanaville oli enää enää muutaman sadan metrin matka, mutta eteneminen oli siinä määrin hankalaa, että päätimme vetäytyä läheiseen saarekkeeseen, josta voisin lähettää Mallan asialle.

Maan pinnan tasolta katsoen rakennelmat näyttävät aivan tavallisilta suon saarekkeilta, ellei sitten koivujen poikkeuksellisen suurta määrää pidä erikoisena. Kyllähän Suomessa on koivusoita, mutta itse olen tottunut näkemään tällaisessa ympäristössä lähinnä havupuita.

Edelleen on silti epäselvää, kuka nämä kanavat on rakentanut. Voisi ajatella, että tällaisesta projektista löytyisi jotain tietoa, mutta hiljaisuus asian ympärillä on kuumottavaa.

Hmm... Mahtaisikohan tekoäly tietää asiasta jotain...? Käännyin jälleen ChatGPT:n puoleen.

Johan August Sandels? Siis se kaljakreivi? Hahaa... Kaikista ChatGPT:n keksimistä jutuista tämä oli kyllä yksi parhaista!

Mysteerien ääreltä palattuamme ajoimme Reiskan metsäautotien varressa olevalle vanhalle sorakuopalle, johon jäimme odottamaan seuraavaa päivää.

Autokärpänen

Jokainen lienee joskus kohdannut Eppu Normaalin baarikärpäsen, jota valtiovallan toimet tuntuvat kaltoin kohtelevan:

"Ne jossain pohtii nytkin viinan hinnan nostoa
mä istun baaritiskillä janoten kostoa
Vaan eipä taida kannattaa nenillensä hyppiä,
on multa liian helppoa näet siivet nyppiä."

Monella karavaanarilla lienee tällä hetkellä samanlaiset tuntemukset matkailuautojen verotuksen suhteen. Niiden käyttövoimaveroahan ollaan lähitulevaisuudessa korottamassa melko rankalla kädellä.

Matkailuautoilun verotus on tähän asti ollut Suomessa yllättävänkin kevyttä. Uuden auton myyntihintaan sisältyvää autoveroa ei matkailuautoilta ole peritty lainkaan, ja myös ajoneuvovero (= perusvero + käyttövoimavero) on ollut maltillinen, koska käyttövoimavero on pakettiautojen tapaan määräytynyt alemman verokannan mukaisesti.

Mutta koska on maamme köyhä ja siksi jää, kaikkien täytyy osallistua säästötalkoisiin - ja etenkin autoilijoiden. Ensimmäinen ajatus lienee ollut, että matkailuautot olisi laitettu samalla tavalla autoverolle kuin henkilöautotkin. Tämä olisi kuitenkin merkittävästi nostanut uusien matkailuautojen hintoja, ja näin torpannut ainakin uusien kuluttajien pääsyn markkinoille. Ja ehkä tyrehdyttänyt autokaupan muutenkin.

Niinpä hallitus on viisaudessaan päätynyt korottamaan matkailuautojen käyttövoimaveroa. Tämäkin on hiukan ongelmallista, sillä kyseinen vero lasketaan ajoneuvon kokonaismassan (= omamassa + kantavuus) perusteella, ja matkailuautot tunnetusti ovat painavia. Veron nostaminen samalle tasolle henkilöautojen kanssa (eli veron kuusinkertaistaminen) johtaa siten myös euromääräisesti isoon korotukseen.

Korotuksen merkitystä pyritään vähättelemään sillä, että auton voi laittaa osaksi vuotta seisomaan. Etenkin moni retkiautoilija kuitenkin käyttää autoaan kaikkiin ajoihin, eikä auton seisottaminen tällöin ole mahdollista.

Korotus iskee kokolailla samalla tavalla suurimpaan osaan karavaanareita, koska valtaosa autoista on kokonaismassaltaan 3300 tai 3500 kilon painoisia. En tiedä, oliko hallituksen kaavailuissa mukana sellainen vaihtoehto, että käyttövoimavero laskettaisiin matkailuauton omamassan perusteella. Tämä olisi paitsi inhimillistänyt korotusta myös ohjannut kulutusta pienempiin ja vähäpäästöisempiin matkailuautoihin, mikä kai muutenkin on ollut älymystön tavoitteena.

Mutta mitäpä minä tässä ruikutan; vuoden 2026 alusta alkaen maksettavana on ylimääräinen 600 euron vero, kuten monella muullakin matkailuautoilijalla. Jos se pelastaa Suomen, raha ainakin menee hyvään tarkoitukseen.

Omalle luonteenpiirteelleni tyypillisesti alan kuitenkin heti pohtia, mistä saan vuosittaisen 600 euron maksun säästettyä. Pienistä puroista tuollaista summaa on vaikea kuroa umpeen, ja ainoalta järkevältä vaihtoehdolta tuntuu luopua toisesta autosta.

Meillähän on tällä hetkellä retkeilyautona Reiska (Fiat Ducato) ja henkilöautona Subaru. Ratkaisu on ylimitoitettu, koska vaimolla ei ole ajokorttia, eikä kahden auton omistaminen siten tuota suurta hyötyä. Ajojakin on nykyään vähän, eikä etenkään Subarun mittariin kerry kuin muutama tuhat kilometriä vuodessa, koska suurin osa menoista ajetaan kesäaikaan Reiskalla.

Pitäisikö Subarusta siis luopua? En haluaisi tehdä niin, mutta säästöä kertyisi helposti 1700 - 1800 euroa vuodessa (vakuutukset, verot, huollot, rengaspalvelut). Ja kun vuosittainen arvonalenema lasketaan mukaan, puhutaan jo useista tuhansista euroista.

Jos kyse olisi yksistään siitä, että autolla täytyy päästä paikasta A paikkaan B, luopuisin mieluummin Fiatista. En luota Fiatiin samalla tavalla kuin Subaruun, ja etenkin nykydieseleiden päästöjenhallintaan liittyvä tekniikka on aivan perkeleestä. Selvää myös on, että nelivetoinen Subaru vie kelistä riippumatta varmemmin perille.

Retkeilyauto on kuitenkin viimeiset kaksi vuotta ollut iso osa elämäämme. Se on tuonut mukanaan sellaisia positiivisia kokemuksia, jotka eivät henkilöauton kanssa olisi olleet mahdollisia. Ducaton käyttäminen arkiajoihin edellyttäisi tiettyjä kompromisseja, mutta Reiskasta olisi myös vaikea luopua.

Hankala asia siis, mutta onneksi sitä ei tarvitse päättää ihan tällä minuutilla. Jos toinen auto myydään, ja siihen liittyvät verot ja maksut jäävät jatkossa maksamatta, mitä valtio lopputulemasta sitten hyötyy? Yllä esitetyillä säästöoletuksilla tuskin paljoakaan.