Mukuloista

Kolme vuotta palvellut DNA 4G-mokkulani oli alkanut kiukutella, eikä aina enää ottanut virtaa vastaan, etenkään USB-portista ladattassa. Ehkä sen akku ei ole tykännyt siitä, että laite on ollut latauksessa kaikki illat. Mokkula ei toimi akkuvirralla kovin pitkään, joten on ollut helpompaa kytkeä kaapeli kiinni, ja sitten unohtaa laite katon rajaan.

Nyt varauksen määrä tuntui vajuvan myös kaapeli kytkettynä, joten laitetta ei enää voisi käyttää pitkään. DNA:n pidennetty takuukin oli mennyt umpeen, joten edessä oli uuden modeemin hankinta.

Korvaavan laitteen valinta vaikutti aluksi helpolta, koska edullisia muutaman kympin 4G-mokkuloita on tarjolla monia. Tarkempi tutkiskelu kuitenkin paljasti, että DNA:n 4G-mokkula on teknisesti yhä kohtuullisen kelpo laite, eivätkä verrokit siten houkutelleet.

Myös uudempia 5G-matkamokkuloita on monenlaisia, mutta kivijalkamyymälöissä tarjonta on suppeampaa, enkä yleensä tilaa mitään postitse, jos ei ole ihan pakko. En edes tarvitsisi 5G-laitetta, koska minulla on vain 4G-liittymä, joka on retkeilyautokäytössä ollut ihan riittävä.

Kaikesta huolimatta päädyin hankkimaan DNA 5G -mokkulan, joka käytännössä on yksi variaatio ZTE MU5001-reitittimestä.

Laitemalli ei ole enää ihan uusi, mutta ensivaikutelma siitä oli positiivinen. Se tukee riittävän nopeaa WiFi 6 -verkkoa, ja hieman poikkeuksellisesti kyljestä löytyy myös Ethernet-portti ja liitäntä ulkoiselle antennille. Akku on irrotettavaa mallia, joten sen voinee vaihtaa, jos se menee huonoksi. Ilman akkua laite ei edes toimi, vaikka se olisi kytkettynä virtalähteeseen.

Ulkomitoiltaan MU5001 on hieman aiempaa mokkulaa isompi ja raskaampi, mutta mahtuu silti Adrian kattoikkunan kahvan päälle. WLAN-lähetystehon ja siten kantaman voi kolmiportaisesti valita, mikä on hyvä juttu. Oletusarvoisesti käytössä on pisin kantama, mutta autossa riittää pienin tehovalinta, joka samalla säästää akkua, jos asialla nyt on merkitystä. Akun varaus joka tapauksessa riittää pidemmälle kuin edellisessä mokkulassa.

Laitteen kosketusnäyttö on kankean oloinen, ja asetuksia onkin helpompi säätää tietokoneella selainta käyttäen. Tosin eipä niihin alkuvirittelyn jälkeen juuri tarvitse kajota.

Jälkikäteen DNA:n mokkulasta kuitenkin paljastui puute, jota en ollut aiemmin huomannut. Laite ei nimittäin tue WPA3-suojausta, mikä on outoa, koska ZTE:n vastaavassa mallissa sellainen on. Onko DNA siis tarkoituksella poistanut kyseisen ominaisuuden? Ethernet-porttia hyödyntämällä ongelmaa voi tietysti kiertää, mutta miksi tällainen rajoitus on tehty?

Muistoja

Muistoja ajalta ennen babylonialaisia.

Katso YouTubessa

Viidakkoon

Jokohan Hopeaperästä pitäisi kääntyä kohti Kuopiota? Periaatteessa kyllä, mutta jos lämpimiä kesäpäiviä koko talven odottaa, kotiin palaamisen kanssa ei kannattane hötkyillä.

Länsirannikolla näytti sitä paitsi yhä olevan aurinkoista, joten miksipä emme vielä koukkaisi sitä kautta? SFC Lohenpyrstö Raahessa osoittautui aiemmin kesällä viihtyisäksi paikaksi, joten se voisi toimia vielä yhden yön tukikohtana. Vai pitäisikö jatkaa Kalajoelle asti, tai peräti SFC Sautinkarille?

Lopulta päätimme tavoitella Sautinkaria ensisijaisesti siksi, että se oli meille ennestään vieras paikka. Ajamista olisi hieman enemmän, mutta tien koko huomioiden sittenkin aika maltillisesti. Ja onhan Sautinkarillakin meri lähellä, mikä tehnee maakravulle hyvää, joskus.

Sautinkarin leirintäalueelta löytyikin meille kelpo paikka. Retkeilyajatukset nostivat vielä päätään, kun huomasimme, että aivan leirintäalueen vierestä lähtee muutaman kilometrin mittainen Meksin luontopolku. Päätimme vilkaista, miltä polku näyttää.

Luontopolun alku ei herättänyt minussa suuria intohimoja. Jos koko matka olisi samanlaista pusikkoa, loppuilta vietettäisiin punkkeja irti nyppiessä. Olisiko mielekkäämpiä vaihtoehtoja tarjolla?

Vaimoa asia ei tuntunut samalla tavalla vaivaavan, joten tässä vaiheessa polkumme erkanivat. Rouva suuntasi punkkiviidakkoon - tai niin uskoin - ja itse kirmasin juosten asfalttiviidakkoon.

Lopulta asiat etenivät niin, että minä hölkkäsin teitä pitkin samaiseen Meksinmetsään, johon rouvakin oli valitsemaansa oikopolkua pitkin ryöminyt.

Itse palasin lenkiltäni vaimoa aiemmin, minkä jälkeen teimme hänelle perusteellisen punkkitarkastuksen. Yhtään punkkia ei löytynyt, mikä oli yllätys. Ehkä helle ja kuiva sää olivat punkeillekin liikaa. Tai sitten vaimo huijasi, ja oli jo matkan varrella raapinut kaikki ötökät irti.

Sautinkarin leirintäalue on hyvällä paikalla, mutta itse kari ei ollut kuvittelemani kallioinen luoto, jossa voisi illan hämärtyessä istuskella, kun aurinko laskee meren taa. 

Pikemminkin kyse oli vähän ikävän näköisestä jättömaasta (varsinainen karikko tietysti vaanii meren puolella). Isohko nurmialue sinne kuitenkin oli lanattu, liekö tuossa jonkinlaiseen telttainvaasioon varauduttu.

Aivan leirintäalueen kupeessa oleva uimaranta oli ilta-auringon paistaessa kiva, ja korvasi luotoon liittyvät puutteet.

Jälkikäteen analysoiden oli kätevää, että vaimo tällä kertaa retkeili yksinään, ja otti blogiini tulevat kuvat samalla kun itse juoksentelin omilla teilläni. Järjestely tuntui toimivalta; samaa voisi kokeilla toistekin. Mutta miten saisin vaimon tekemään videotkin puolestani?