tiistai 16. elokuuta 2022

Suolikkoasiaa

Silmäilen toisinaan nettikarttoja ihan vain löytääkseni sieltä uusia retkikohteita. Merkityistä reiteistä monet on jo koluttu läpi - ainakin niillä seuduilla, joilla yleensä liikumme - mutta valmiiden polkujen ulkopuoleltakin voi löytyä kivoja paikkoja.

Kartalla huomio ensiksi kiinnittyy poikkeaviin maaston muotoihin kuten harjuihin ja jyrkänteisiin, koska ne ovat usein hienoja myös luonnossa. Kulkemisen kannalta taas on hyvä, jos kartassa näkyy jonkinlainen polku, mutta avara metsäkin kelpaa, ja tunturissa tietysti avoin paljakka.

Pohjakartan ohella myös satelliittikuvat ovat käteviä, koska niiden avulla voi arvioida, millainen polun varteen johtavan tien kunto on, ja mihin auton voi pysäköidä. Usein ilmakuvista voi päätellä myös maaston ominaisuuksia, kuten sen kallioisuutta tai metsäisyyttä, ja isoimmat polutkin saattavat kuvista erottua.

Näitä metodeja käyttäen olin tällä kertaa iskenyt silmäni Koiransuolikkoaapaan ja sen vieressä olevassa saarekkeessa menevään ympyrämäiseen kulku-uraan. 


Vaikutti siltä, että autolla pääsisi helposti paikkaan, josta reitille voisi jalkautua. Epävarmaa sen sijaan oli, missä kunnossa reitin läntinen puoli on. Pohjakartassa se oli merkitty vähäisemmäksi poluksi, eikä reitti ilmakuvissakaan erottunut kovin hyvin.

Ilmeisesti kyseessä oli vanha metsätraktoriura. Sellaiset ovat yleensä ihan helppokulkuisia, joten suuntasimme aamulla Sallasta kohti Kallunkia kääntyen sieltä pienemmälle tielle, joka johtaisi aavan liepeille.

Reitin läntinen puoli osoittautui jotakuinkin sellaiseksi, kuin ilmakuvista saattoi päätellä: kulkuväylä kyllä erottui maastossa, mutta hieman pusikkoiseksi se oli jo käynyt.


Pusikoita enemmän kulkemista kuitenkin hidasti maaston paikoittainen märkyys. Puskien keskellä maisematkaan eivät olleet kummoiset, eikä pisto suon laitaan synnyttänyt tunnetta, että siellä olisi parempi edetä. Onneksi puskaosuus oli vain reilun parin kilometrin mittainen.


Päästyämme selvemmille vesille hakeuduimme jälleen suon laitaan. En tiedä, mistä Koiransuolikkoaapa on saanut nimensä, mutta suoalue joka tapauksessa on näyttävä.

Jossain vaiheessa kaikkein härskeimpiä paikan nimiä kai yritettiin sensuroida, jolloin Koiransuolikkoaapa päätyi mustalle listalle Koirankyrpäojan ja Vitunviheltämäaavan jatkoksi. Itse en miellä sitä erityisen rumaksi sanaksi, mutta voisi tietysti auttaa, jos tuntisi sanan merkityksen.


Retkeilykäytäntömme eivät aina takaa, että reitin varrelta löytyisi laavuja tai muita retkeilyrakennelmia. Yleensä luonto kuitenkin järjestää jonkun paikan; tällä kertaa jopa poikkeuksellisen hyvän.


Ehkä suon laidassa odottanut töppäre oli tarkoitettu korvaukseksi hieman ärsyttävästä puskaosuudesta.


Kumpareen lomassa oli joku eläinkin viettänyt hetken elämästään, mutta epäselväksi jäi, minkä lajin edustaja oli kyseessä ollut. Makuupaikka joka tapauksessa oli huolellisesti taputeltu. Paikan vieressä ollut ulosteläjäkään ei tilkinnyt lajituntemuksessamme olevia aukkoja.


Mietin joskus, että olisi aikoinaan pitänyt alkaa pisteyttää näitä retkikohteita. Vieläköhän ehtisi? Vuosien myötä aiheeseen ainakin olisi syntynyt perspektiiviä.

Koiransuolikkoaavan kierros ei ehkä kulkuominaisuuksiensa perusteella yltäisi joukon terävimpään kärkeen, mutta avarasta suosta voisi ainakin antaa erityismaininnan.

perjantai 12. elokuuta 2022

Vaatimattomuus kaunistaa

Niliharjulla ei itse harjun lisäksi ole juuri mitään, mutta ehkä paikka kiehtoi juuri siksi.

tiistai 9. elokuuta 2022

Kuin pieni helmi

Siikavaaralta suuntasimme yöksi Rukalle. Asiaan vaikutti se, että meillä oli vanhenevia Scandic-pisteitä, jotka täytyisi käyttää pois. Kun hotelli Rukahovista sai huoneen puoleen hintaan (12500 / 25000 pistettä), valinta oli helppo. 

Rukahovissa on joskus sesonkiaikoina melkoinen hulina, minkä vuoksi toisinaan välttelemme koko paikkaa. Ennen juhannusta sesonki ei vielä ollut kuumimmillaan, eikä ruuhkan tunnekaan siten vaivannut. Sekin auttoi, että aamiaistarjoilu oli siirretty alakerran ravintolasta kolmanteen kerrokseen, jossa tilaa on enemmän.

Kuusamosta matkamme jatkui kohti Sallaa. Meitä kiinnosti erityisesti Salla-Savukoski -tien pohjoispuolella oleva alue, jossa viime syksynäkin retkeilimme. Tuolloin kertyneiden tiedustelutietojen valossa retkikohteista oli nyt jopa ylitarjontaa:

Lopulta valinta kallistui Niliharjun suuntaan. Ehkä siksi, että se oli riittävän kaukana kaikesta, mutta silti helposti saavutettavissa autolla.

Retkeilyauto olisi tällaisilla reissuilla hyvä, mutta kun sellaista ei ollut käytettävissä, päätimme menomatkalla varata majoituksen Sallainen-caravan-alueelta. Jo edellisenä kesänä hyväksi havaittu mökkihuoneisto toimisi tukikohtanamme seuraavien kahden vuorokauden ajan.

Lapin metsäautotiet sisältävät usein jonkinlaisen yllätysmomentin. Niinpä varauduimme siihen, että reilun 20 kilometrin ajomatka harjun kupeeseen voisi ottaa hetken, mutta tällä kertaa yllätys oli positiivinen. 

Jossain kohtaa liikennemerkki kyllä varoitti tien huonosta kunnosta, mutta tielle oli joku aika sitten tuotu sepeliä, joka kätki tiessä mahdollisesti olleet ongelmat. Sepeli toisaalta rajoitti ajonopeutta, mutta eipähän ainakaan tarvinnut varoa isompia murikoita.

Pysäköityämme auton tien sivussa olevalle levikkeelle suuntasimme kohti harjua. Kartan mukaan alueella ei mene polkuja, mutta arvelimme harjun olevan helppokulkuista maastoa. Kävi ilmi, että sen päällä kiemurtelee ihan selvä kulku-urakin.

Aluksi hieman kolea ilma lämpeni päivän myötä, ja aurinkokin alkoi retken aikana pilkistää pilvien välistä. Kävelyn lomassa pohdiskelin, että parhaat retket ovat usein juuri tällaisia: rauhallinen tienoo, helppokulkuinen maasto ja riittävästi lakeutta ympärillä.


En nykyään tunne suurta vetoa esimerkiksi kansallispuistojen suuntaan, vaikka niissäkin on omat helmensä. Kesällä ei kaipaa edes mitään retkeilyrakenteita, paitsi ehkä sateella. 


Niliharjun liepeillä on paljon kaunista. Harjun pohjoispuolella virtaa Nilihaara - yksi Maltiojoen haaroista - jonka ansiosta maasto on rehevämpää kuin eteläpuolella, jossa tarjoillaan sekä jänkää että kuivaa kangasmetsää.


Läheisillä soilla huuteli monenlaista lirkuttajaa, joista moni taisi vain haluta päästä meistä eroon.


Niliharjun kautta menevää tietä pitkin olisi voinut jatkaa Suoltijoelle asti, tosin jossain vaiheessa auto olisi pitänyt vaihtaa pienempään menopeliin. Jos tykkäisi istua maastopyörän satulassa, näiltä kulmilta löytyisi kyllä paljon koluttavaa.

perjantai 5. elokuuta 2022

Lisää siikaa

Lakilampi ei nimestään huolimatta ole aivan Siikavaaran laella, mutta riittävän korkealla kuitenkin.

tiistai 2. elokuuta 2022

Palanen siikaa

Kesä 2022 pyörähti liikkeelle paljolti samalla teemalla kuin mihin edellinen kesä päättyi. Tuolloin hakeuduimme lomamatkamme lopuksi Kuirivaaralle, joka oli retkikohteena kelpo, vaikka kaatuneet puut paikoin etenemistä hidastivatkin.

Kesäkuun taas koittaessa päätimme lähestyä saman vaarajonon pohjoispäässä olevaa Siikavaaraa. Paikka on ennestään tuttu, mutta jos ei ahnehdi kerralla liikaa, pitkähköstä vaarasta riittää hupia useammallekin retkelle.

Kun kulkeminen on tärkeää, lomat sisältävät usein paljon patikointia. Aiemmin se ei ollut ongelma, mutta toissa syksynä huomasin ensimmäisen kerran, että jalat tuntuivat kesän jälkeen kovin väsyneiltä, jopa kipeiltä. Arvelin, että tämä on seurausta siitä, että olin kulkenut koko kesän reppu selässä, ja siinä ohessa pyrkinyt vielä lenkkeilemäänkin.

Ajan myötä ja hierojan avulla ongelma ratkesi, eikä se seuraavan talven aikana kiusannut lainkaan, kunnes seuraavana kesänä vaiva palasi taas.


En liene täysin hyväksynyt sitä, että ikääntyvän ihmisen kroppa tarvitsee enemmän lepoa kuin aiemmin. Olen silti ajatellut, että tilaamamme retkeilyauto voisi jotenkin - en tosin tiedä miten - rajoittaa maanista liikkumista, mutta autoasiakin etenee niin huonosti, ettei siitä taida olla pelastajaksi. Eikä siellä autossa taida mahtua edes venyttelemään, mitä minun täytyisi harrastaa ehkä enemmän kuin mitään muuta.


No, loman alkajaisiksi soviteltiin taas kulkuhousuja jalkaan. Siikavaara ainakin olisi helppo alkupala, koska vaaran päällä olevalle Lakilammen laavulle olisi valitusta lähtöpaikasta vain 2,5 kilometriä, enimmäkseen nousua tosin.


Maastonsa puolesta Siikavaara ja 30 kilometriä etelämpänä sijaitseva Kuirivaara ovat samankaltaisia. Siikavaaralle kuitenkin on helppo nousta monesta eri suunnasta, joten kulkijoita lienee enemmän, ja polut siten väkevämpiä. Pitkospuitakin taidetaan lähiaikoina uusia, vaikka ihan käyttökelvottomia ne eivät vielä olleet.


Molempien vaarojen kautta kulkee Euroopan kaukovaellusreitti, mikä realisoituu paitsi E10-kyltteinä myös siten, että reitin huolto on (Wikipedian mukaanEuroopan vaellusliiton jäsenten vastuulla. Koskaan en muista mihinkään liittoon liittyneeni, mutta pitäisiköhän tätä kokeilla? 


Lakilammen laavu ei enää ole elämänsä kunnossa, mutta hoitaa kuitenkin hommansa ja sijaitsee iltapäivisin mukavan aurinkoisella paikalla.


Vaaran laen takana odottava Myllypuron laavukin olisi saattanut olla kohtuullisten ponnisteluiden päässä, mutta kun yöpaikka oli vielä löytämättä, päätimme säästää sen myöhemmäksi. Myllypurolle taitaa sitä paitsi helpommin päästä Matinvaaran suunnasta; ehkäpä seuraavaksi kokeilemme sitä.

Kesän 2021 myrskyt kohtelivat kaltoin myös Siikavaaran luonnonsuojelualuetta. Hallakulman suunnalla kaatuneista puista ei ollut suurempaa haittaa, mutta pohjoisempana Kometon alueella tilanne lienee yhä hankala.