tiistai 23. heinäkuuta 2024

Kungsleden

Wanhojen Wehkeiden keskellä oli hyvä yöpyä. Myös viereisen automuseon kattaus olisi saattanut kiinnostaa itseäni, mutta museo ei ollut vielä toukokuun alussa auki. Alueella olisi ehkä voinut viettää toisenkin vuorokauden, mutta juuri alkava monipäiväinen Rompetori kannusti meitä jatkamaan matkaa.

Karstulasta etenimme auringon ja lämmön perässä kohti Soinia, jonka liepeiltä olimme löytäneet kaksikin mukavan oloista reittiä. Niistä poimimme päivämme täytteeksi Kuninkaan polun, jonka lähtöpaikka oli sopivasti Karstulantien varressa. Kungsleden, sinäkö se olet?


Uusi päivä oli edellisiä valoisampi, mutta ei erityisen lämmin vieläkään. Pääosin avarassa metsässä etenevä polku oli silti auringon paistaessa aisteja hellivä valinta.


Mutta miksi reitin nimi on Kuninkaan polku? Lähialueella on muitakin lähes saman nimisiä reittejä, joista kuninkaanpolku lienee tunnetuin, ja kuningasteema tuntuu muutenkin olevan Soinin kunnassa kovassa huudossa. Jopa kunnan entinen nimi on Konungsåby.

Kuninkaanjoen kylä (tai lyhyemmin Kuninkaanjoki) kuulostaa kyllä hienolta, vaikka kenelläkään aatelisella ei liene nimeämisen kanssa mitään tekemistä. Minkähän vuoksi kunnasta sitten tuli... Soini? Sinänsähän tällaiset nimenmuutokset eivät ole harvinaisia.

Helppokulkuinen polku joka tapauksessa johdattaa vieraansa Kokko-Valkeisen rannalla olevalle kodalle, jonka nimi tietysti on Kuninkaanpuiston kota.



Kuninkaanpolkuja löytyy toki myös muista kunnista - Hartolasta nyt ainakin - ja joillakin voi mitä erikoisimmista syistä johtuen olla kuninkaallista alkuperää


Soinin kuntarajan jäätyä taakse havittelimme seuraavaksi yöpaikaksi Seinäjoen Ideaparkin kupeessa olevaa, entisestään tuttua BestParkia. Matkan varrella mieleen kuitenkin nousi vanha ajatus hankkia retkeilyauton punkkaan kunnon petauspatja, jollaisia tekee esimerkiksi Ilmajoella oleva Soft-Kaluste Oy.

Mutta ehtisimmekö Ilmajoelle ennen neljää, jolloin liike menee kiinni? Seuraavana päivänä se ei ainakaan olisi auki, koska oli helatorstai.

Syötin kalusteliikkeen osoitteen navigaattoriin, joka ilmoitti, että olisimme perillä kohteessa klo 15.41. Unohdimme Ideaparkin ja otimme uuden suunnan kohti Ilmajokea.

Aktiivisesti ajamalla sain tiputettua aika-arviosta vielä minuutin pois, ja Reiskakin taisi laittaa parastaan, kun se ymmärsi hyvää olevan tarjolla. Kiirehtiminen oli kuitenkin turhaa, sillä perille saavuttuamme liikkeen ovet oli suljettu, eikä puhelimellakaan tavoittanut ketään. Ehkä edessä oleva vapaapäivä oli jo saanut verhoojan hölläämään otetta.

Koska Seinäjoki oli jo jäänyt taakse, päätimme jatkaa Kurikkaan, jonka laitamilla, Pitkämönrannassa, olevaa Pitkämö Canyon Camping -aluetta oli kehuttu. Oma rauhallinen soppi löytyikin Pitkämöstä helposti. Tämä on yksi syy sille, minkä vuoksi toukokuun alku on hyvää aikaa kierrellä leirintäalueita. 


Hyviä asioita tapahtui lisääkin, sillä illan aikana Soft-Kalusteen myyjä yllättäen soitti takaisin. Sovimme poikkeavamme Ilmajoella uudestaan helaperjantaina, mikäli vielä matkailemme samoilla kulmilla.

perjantai 19. heinäkuuta 2024

Sitten kun

Minä olen hiukan sitten kun -ihminen. Odotan jotain mystistä elämän kiintopistettä, jonka jälkeen voin alkaa tehdä sellaisia asioita, jotka minua erityisesti kiinnostavat. Se hetki ei vain tunnu lähestyvän, ainakaan toivotulla nopeudella.

Tämä asia nousi esiin pohtiessani, mitä ihmettä tapahtui, kun menin lähikauppaan ostamaan ruokaa edessä olevaa lomamatkaa varten. Yleensä tarvikkeiden hankkiminen on helppoa, koska autoon lastataan lähes aina samanlaiset eväät: leipää, juustoa, kinkkua, vihanneksia, jogurttia, mysliä, kivennäisvettä, mehua, ...

Nyt en kuitenkaan alkuunkaan ymmärtänyt, mitä minun pitäisi ostaa. Ajatus ei vaan jotenkin rullannut, olin kuin pause-tilassa. Vasta luovittuani itseni maito-osastolle tajusin, että jogurttia täytyy olla, ja sen kanssa mysliä.

Kokemus oli pelottava, sillä minulla on muutenkin ajoittain ongelmia muistini kanssa. Alzheimerin ensi oireitako, vai normaalia ikääntymistä? Itselle mieluisia asioita pitäisi ehkä tehdä juuri nyt, kun elämästä vielä selviää.

No, toukokuun alussa oli lomaa, mikä merkitsi yhdenlaista kiintopistettä. Kevät oli tosin taas ottanut takapakkia, mikä ärsytti hieman. Reilun kuukauden päästä olisi juhannus, ja jokainen tietää, mitä se tarkoittaa, vaikka asiaa ei sanota ääneen.

Viime keväänä matkailimme samoihin aikoihin Länsi-Suomessa. Reissu oli erilainen kuin matkamme yleensä, mutta varsin mukava silti. Jotain samantapaista ajattelimme tavoitella myös tällä kertaa.

Kuopiosta lähdettyämme otimme aluksi suunnan kohti Saarijärveä ja Karstulaa. Tarkoitus oli, että poikkeaisimme matkalla Laulavan Mörön polulla, mutta hiukan viivästyneen lähtömme vuoksi jouduimme luopumaan ajatuksesta. 

Mörköpolun sijaan päätimme tutustua Saarijärvellä olevaan Julmatlammit-polkuun. Rotkolampien ympäri kiertävä maisemareitti on lyhyehkö, mutta sitä voisi jatkaa hyppäämällä Kokkolantien toisella puolella olevalle Runebergin polulle

Aluksi kuitenkin julmille lammille. Reitille pääsee muutamalla askeleella aivan tien varressa olevalta levähdysalueelta. 


Myötäpäivään kierrettävän reitin alkuosa on helppo, miltei esteetön. Samanlaisia rotkopolkuja on aika paljon ympäri Suomea, enkä ole varma, onko tämä yhtään julmempi kuin muutkaan, mutta näyttävä silti.



Näköalatasanteen jälkeen kulkeminen muuttuu hankalammaksi. Siellä täällä polku laskeutuu lammen rantaan noustakseen myöhemmin taas ylemmäksi, joten ihan huonojalkaisten reitti tämä ei lyhyydestään huolimatta ole.



Kääntöpaikalla lampien päässä on katettu nuotiopaikka...


... jonka tulisija on poikkeuksellisen korkeatasoinen. Tuhkaluukku ja kaikki!


Halkoliiteristä löytyi myös väline, jollaisen taisin itse nähdä ensimmäistä kertaa. Scanian vanne hämää hieman, mutta tottapa tällä saa nuotiopuut tehtyä.


Lampien kierros ei vienyt kovin kauaa, joten jatkoimme suunnitellusti Runebergin jalanjäljille. Polun varrella on myös lähde, mikä johdattaa ajattelemaan, että kyseessä on Runebergin lähde. Teknisesti ottaen näin ehkä onkin, mutta aito ja alkuperäinen lähde löytyy kuitenkin Ruovedeltä.

Tämä nimenomainen lähde on silti perheellemme merkityksellinen, sillä vaimo muistaa lapsena käyneensä paikalla ja tuolloin pudonneensa lähteeseen (vrt. Obelix ja taikajuomapata). Asia selittynee korkeanpaikan kammolla, jota rouva yhä pitkospuilla kävellessään potee. Se vähän haittaa näissä hommissa. 

Muokkaus 19.7. klo 21.35: Juuri saamani tiedon mukaan rouva putosikin nimenomaan Ruovedellä olevaan lähteeseen, ei tähän saarijärveläiseen kopioon. Kamala tapaus silti.



Illaksi jatkoimme Wanhat Wehkeet -matkailualueelle. Alue vaikutti ensin pieneltä, mutta kun karttaa katsoi tarkemmin, tilaa on oikeastaan aika paljon. Toukokuun alussa siellä ei tosin ollut juuri ketään.

Vaikka suosimme usein puskapysäköintiä, tällaisiin pienten paikkakuntien leirintäalueisiinkin on mukava tutustua, kun niitä matkan varrelle osuu. 


Palatakseni vielä tämän kirjoituksen alussa mainitsemaani muistiongelmaan... Kävi ilmi, että olin matkalle lähtiessämme unohtanut Salla-kopterin kotiin. En liion muista, että tällaista olisi tapahtunut aiemmin. Höh.

maanantai 15. heinäkuuta 2024

torstai 11. heinäkuuta 2024

Jäiden muistolle

Kesä on jo pitkällä, mutta hiljentykäämme vielä hetkeksi jäiden lähdön muistoksi.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

Nastojen merkityksestä

Jääkausipolulta poistuttuamme palasimme Savitaipaleen taajamaan, josta olimme jo etukäteen valinneet yöpaikaksemme Kuolimo-järven rannalla sijaitsevan Olkkolan Hovin.

Hotelli- ja ravintolatoimintaa harjoittavan hovin tiluksilta löytyy uudenaikainen caravan-alue, josta vielä huhtikuun lopussa sai valita paikkansa vapaasti. Kesällä vajaa parikymmentä vaunupaikkaa täyttynee silti nopeasti, luulen.

Hieman BestPark-tyylisestä huoltorakennuksesta löytyivät suihkut ja saniteettitilat sekä pieni keittiö, jonka varusteisiin sisältyi myös pyykinpesukone.

Seuraavan aamun valjetessa alkoi näyttää siltä, että seuraava retkikohteemme odottaa meitä parinkymmenen kilometrin päässä olevassa Orraissa. Siellä menevää Orrainpolkua on kehuttu muun muassa siksi, että se kulkee hyvän näköalapaikan maineessa olevan Luotolahdenvuoren kautta.

Orraihin johtava soratie oli hieman kärsinyt kelirikosta, mutta hitaasti kiiruhtaen saavutimme reitin varressa olevan reilun kokoisen pysäköintialueen. Matkan varrella olisi ollut muutakin mielenkiintoista nähtävää kuten Kärnäkosken linnoitus, mutta pitääksemme aikataulun väljänä päätimme keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Orrain kulmille suunniteltiin joskus takavuosina venäläisrahoitteista kylpylää. Enää sitä ei taida tulla, ihan heti ainakaan, ja nykyiset paljutkin ovat turismin ehtyessä ahtaalla. Hieman samankaltaisen tapauksen kanssa on painittu Kolillakin.

Vaikutti siltä, että edessä on kevään toistaiseksi lämpimin päivä. Tähän aikaan vuodesta lämpö helposti yllättää kulkijan, ja kun vaatteita ei voi ylenpalttisesti vähentää, elimistön viilentämiseen täytyy löytää muita keinoja.

Huhtikuussa asiaa ei silti ole syytä liikaa korostaa, eikä etenkään ääneen sanoa sitä, että lämpö alkaisi jo riittää.

Luotolahdenvuoren kautta kulkeva reitti on jossain lähteissä luokiteltu vaativaksi. Erityisen hankalakulkuinen se ei silti ollut, korkeintaan nousunsa puolesta uuvuttava. Orrainpolkua ajetaan myös maastopyörillä, mutta vuoren kattavalla luonnonsuojelualueella pyöräilyä on rajoitettu. 

Kymmenien metrien korkuiset kalliojyrkänteet ovat jylhiä ja toivat mieleen Kalliohalsin, jossa viime syksynä poikkesimme.

Maisemaa ei voi moittia etenkään kun kalliot avautuvat sopivasti etelä-kaakkoon, josta aurinkokin keskipäivän aikoihin paistaa.

Lämpö oli herättänyt myös eläinkunnan uuteen kevääseen: kaakkuri, telkkä, rantakäärme, ... Erityisesti meitä hauskuutti isokoskelo, joka ensin monta kierrosta Luotolahdella kierreltyään täräytti rantaan selvällä ylinopeudella.


Liekö koskelo juuri saapunut maahamme ja tullut yllätetyksi, kun lahti oli vielä rantojen osalta jäässä. Nastattomalla räpylällä jarrutusmatka voi olla poikkeuksellisen pitkä, mitä kokematon lintu ei ehkä osannut huomioida. 


Vaikka Orrainpolun reitti on kiva, se ei sykähdyttänyt ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Luotolahdenvuori on kuitenkin hieno, eikä sitä kannata jättää kipuamatta, jos Orraihin päätyy.


Koska olimme tyytyväisiä Olkkolan Hovin palveluihin, päätimme palata hovin suojiin myös toiseksi yöksi. Ratkaisu mahdollisti myös sen, että pääsimme myöhemmin perinnesaunaan, mikä tuntui viilenevässä illassa hyvältä ajatukselta.

Sahanlahden tavoin myös Olkkolassa täytyisi poiketa kesäaikaan, kun luonto on vehreämpi.