torstai 17. syyskuuta 2026

Outoa surinaa

Oli syntymäpäiväni jälkeisen ensimmäisen torstain aamu, ja samalla kesälomamme viimeinen varsinainen matkapäivä. Jo aiemmin oli selvinnyt, että Hossaan asti emme ehdi, emmekä tällä näkymin Kuhmoonkaan. Nurmes sen sijaan olisi saavutettavissa, pitäisikö sitten kiivetä Jurttivaaralle?

Lopulta kuitenkin päätimme ottaa työn alle Pankakoskella menevän Reposuon polun, jota olemme toistaiseksi vältelleet, vaikka Pankakosken kautta on ajettu ties kuinka monta kertaa. Itse tosin olen kerran kulkenut Ulkkajoen pysäköintialueelta Kaiskunniemeen ja takaisin, mutta muilta osin suoalue on minullekin vieras.

Tavoitteemme oli lähteä liikkeelle suon länsipuolelta, Kiviniemestä, mutta lähestymisen aikana tapahtuneen inhimillisen suunnistusvirheen vuoksi löysimme itsemme Anttosen pysäköintialueelta. Siellä on tilaa ehkä kahdelle autolle, mutta tällä kertaa ei lisäksemme muita.

Reposuon kartta

Anttosen metsäinen parkkipaikka on aavistuksen hämyisä. Varsinaiselle rengasreitille päästäkseen täytyy kävellä pieni matka, mutta alamäkeen se sujuu joutuisasti. Lähdimme kiertämään rengasreittiä vastapäivään.

Vaikka Reposuo sijaitsee aivan Pankakosken taajaman syleilyssä, ylimääräistä hälyä ei ole kuin alueen eteläosassa, johon Ruunaantien äänet paikoin kuuluvat selvästi. Suoalue on laaja, ja kahdentoista kilometrin mittainen Kettupolku kiertää sen miltei kokonaan.

Suon itäosaa voi tarkkailla vaikkapa lintutornista, johon pääsee helposti Ulkkajoen pysäköintialueelta.

Reposuon lintutorni

Reposuo

Reposuo on hiukan kuin Patvinsuo pienoiskoossa. Tulipaikkoja reitin varrella on kolme, mutta laavuja tai muita katettuja rakennelmia ei niiden yhteydessä ole.

Lähtöpaikkamme info-taulussa varoitettiin reitillä olevien pitkospuiden huonosta kunnosta. Koska pitkostettuja osuuksia olisi kilometrikaupalla, suhtauduimme varoitukseen vakavasti, ja otimme mukaan pienet kävelysauvat.

Sittemmin sauvat kuitenkin osoittautuivat tarpeettomiksi, sillä pitkospuiden kunto oli odotettua parempi. Olihan niillä jo ikää, mutta etenemistä yksittäiset huonot kohdat eivät estäneet.

Yhdellä tulipaikalla kohtasimme rouvan, joka sanoi kuulleensa suolta kalasääsken ääntelyä. Olin juuri hetkeä aiemmin lennättänyt Mauria, joten asia kiinnosti minuakin.

  • Taisin äsken nähdä suolla kalasääsken.
  • Sillä lienee aika kimeä ääni?
  • No jaa, ennemminkin se piti sellaista outoa surinaa. Lisäksi minusta tuntui siltä, että lintu koko ajan tarkkaili minua. Vai olikohan se kalasääski lainkaan?
  • Kyllä tuo kalasääskeltä kuulostaa. Ne ovat kiinnostuneita kaikesta, mikä suolla liikkuu, ja saattavat siksi hetken tuijottaa.

Reposuo on helposti saavutettavaksi retkeilykohteeksi oikein mukava. Toisaalta kun pitkospuita on paljon, niiden huoltaminen saattaa jossain vaiheessa muodostua haasteeksi. Täytyy toivoa pitkoksille pitkää ikää.

Matkamme viimeiseksi yöksi jatkoimme Pielisen toiselle puolelle, Kolin Merilänrantaan. Ensisijaisesti siksi, että rantaan paistaa aamuaurinko, mikä tähän aikaan vuodesta on erityisen tärkeää. Lisäksi minua kiinnosti nähdä, onko Koli Campingin alueella tehty edellisen kesän jälkeen mitään muutostöitä.

Merilänrantaan on Vuonislahdesta lyhimmillään vain kahdeksan kilometriä (linnuntietä), mutta autolla Lieksasta lähtien, Pielisen eteläkautta kiertäen sata kilometriä.

Kolin puolella oli yhä yllättävän paljon matkailijoita, mutta löysimme silti oman paikkamme helposti. Vaikutti siltä, että leirintäalueen huoltorakennuksen suihkutiloja oli kevyesti remontoitu, ehkä hiukan armeijatyyliseen suuntaan. Päätin silti suosia Pielistä.

Merilänranta

sunnuntai 13. syyskuuta 2026

Taisteluiden jälkeen

Talvisodan aikaan näillä seuduilla tapeltiin verissäpäin pakkasessa. Kevyissä kesävarusteissa tunnelmaan tuskin on mahdollista päästä.

keskiviikko 9. syyskuuta 2026

Rukajärven tielle

Syntymäpäiväni jälkeisen ensimmäisen keskiviikon aamu valkeni aurinkoisena. Suuri-Piilosen kupeessa oli kohtalaisen rauhallista, vaikka yksi tukkirekka aamun aikana jyristelikin Puuruuntietä tukikohtamme ohitse.

Suuri-Piilosen parkkipaikka

Viikko oli kuitenkin jo siinä määrin pitkällä, että alkuperäinen suunnitelmamme matkustaa Suomussalmelle tai jopa Hossaan asti vaikutti ilmeisen ylimitoitetulta. Tokihan sinne päivässä ajaisi, mutta seuraavana aamuna pitäisi jo valua takaisinpäin, joten ei hommassa oikein olisi järkeä.

Niinpä luovuimme Kainuu-aikeistamme ja päätimme 12 vuoden tauon jälkeen tavoitella Änäkäistä. Sinne olisi vain 20 kilometrin matka, minkä jälkeen voisimme lähteä lompsimaan Karhunpolkua pitkin vaikkapa Laklaniemen suuntaan, jossa emme ole aiemmin käyneet.

Änäkäisen palveluihin sisältyy muun muassa matkailuvaunualue, jolle itsekin kurvasimme. Paikalla ei vielä näkynyt muita, mutta illalla tilanne saattaisi olla toinen.

Änäkäseisen matkailuvaunualue

Vaunualueelta löytyy pari nuotiopaikkaa sekä kuivakäymälä. Lisäksi 200 - 300 metrin päässä on isompi parkkipaikka, jonka läheisyydessä on myös kota.

Änäkäinen

Änäkäinen on ensisijaisesti tunnettu sotahistoriastaan, ja sen ympäristössä onkin runsaasti sodanaikaisia juoksuhautoja ja panssariesteitä. 

Änäkäisen panssariesteitä

Änäkäisen ohi menevä tie, Kivivaarantie, on toiselta nimeltään Rukajärven tie, ja siitä osittain kertoo myös Olli Saarelan ohjaama saman niminen elokuva. Sitä helposti ajattelee, että kyseinen tie olisi jossain Kuusamon takana, mutta nimi hämää.

Karhunpolulla on paljon hienoja pätkiä, ja Änäkäiseltä pohjoisen suuntaan menevä osuus on myös sellainen. Harjuja ja kaunista metsää!

Karhunpolkua

Myös Laklaniemen laavu on kivalla paikalla, mutta saattaa keskellä kesää olla hyttysten valloittama. Nyt oli hyvä, eikä edes mäkäristä ollut haittaa.

Laklaniemen laavu

Laavun lähellä oli Kaksinkantajan suuntaan osoittava kyltti, jossa luki "Karhunkaatajan koti". Kyseessä lienee useita, kenties kymmeniä karhuja kaataneen metsästäjän kotipaikka.

Paluumatkalla kuljimme Iso-Änäkäisen pohjoispuolta havaitaksemme, että Saarijärven saarekkeille ei enää päässyt. Oliko vihollinen lähtiessään polttanut kaikki sillat? Ne tosin taisivat olla huonossa kunnossa jo edellisen vierailumme aikoihin.

Puskaparkkina Änäkäinen on ihan kelpo, joskin aika tunnettu. Aivan yksin emme mekään saaneet olla, sillä väki vaihtui pariin otteeseen, ja lopulta samoille kulmille kanssamme majoittui toinen autokunta vähän arvaamattoman oloisen koiran kanssa. Toki koira oli kytkettynä, mutta olosuhteisiin nähden tarpeettoman pitkällä hihnalla.