lauantai 8. joulukuuta 2018

15 tonnia

Subbe kävi hiljattain 15 tonnin huollossa. Tai huolto itse asiassa oli halvempikin, mutta matkamittari jo näytti ensimmäisen määräaikaishuollon edellyttämää lukemaa.

Kilometrejä kertyy yhä tasaisesti, vaikka olen yrittänyt vähentää ajamista. Varsinkin pidempiä matkoja on vähemmän kuin ennen, mutta jostain syystä tämä ei näy mittarissa. No, ehkä tahti talvella hiukan laantuu.

Alkutaival on edennyt hyvin. Ainoa ärtymystä aiheuttanut asia on kojelaudasta, mittariston takaa kuivalla kelillä kuuluva nitinä.

Äänen lähteen paikallistettuani yritin ensin hoitaa sitä silikonilla, mutta lopulta päädyin tunkemaan kyseiseen saumaan pienen kuminpalan. Se vähentää nitinää, mutta ei täysin poista sitä, ja näyttää auton kojelaudassa hölmöltä.


Kirjoitin jo alkukesästä Outbackiin 2018-vuosimallin myötä tulleista uusista varusteista. Näin puolen vuoden jälkeen voinee arvioida, mitkä niistä ovat oikeasti hyödyllisiä.

1. Uudet kamerat keulassa ja oikeassa sivupeilissä
Varsinkin sivupeilissä oleva kamera on hyvä, koska sen avulla näkee oikean etukulman taakse jäävän katvealueen. Kamera on kätevä esimerkiksi kadun varteen pysäköitäessä, vaikka arvelenkin, että suunnittelupöydällä käyttötilanteet ovat olleet toisenlaisia.
2. Uudet ajovalot
Ohjauspyörän asennon mukaan kääntyvät led-valot vaikuttavat aiempaa tehokkaammilta, ja automaattinen lähi-/kaukovalovaihdin helpottaa ajamista silloin, kun vastaantulevaa liikennettä on paljon. Mistään valotekniikan läpimurrostahan ei varsinaisesti ole kyse, mutta kyseinen automatiikka on silti itselleni uusi juttu.
3. Avaimeton lukitus- ja käynnistysjärjestelmä
Etukäteen hiukan vieroksuin tätä toimintoa, mutta ihan turhaan. On mukavaa, kun avaimia ei tarvitse kaivella housun taskuista. Eivätpä ainakaan putoa hankeen.

Myös risteävästä liikenteestä peruutettaessa varoittava toiminto on hyödyllinen, vaikka se joskus piippaileekin turhaan. Kaistanpitoavustimen taas kytken päälle lähinnä silloin, jos tiedossa on jotain ajamistä häiritsevää, kuten sähläämistä aurinkolasien kanssa tai muuta vastaavaa.

Audio- ja mediajärjestelmää käytän oikeastaan aika vähän, eniten ehkä puhelintoimintoja. Äänentoisto vaikuttaa kuitenkin Android Autoon siirtymisen myötä hiukan parantuneen.

Rengaspaineiden valvontajärjestelmäkin on 2015-mallisen Outbackin jälkeen uudistunut. Vanha systeemi muisti vain neljä rengasta kerrallaan, minkä vuoksi rengastiedot piti aina renkaanvaihdon yhteydessä nollata. Se ei myöskään näyttänyt rengaskohtaisia painelukemia, mikä oli outo puute, koska tieto kuitenkin oli saatavilla.

Uusi järjestelmä tunnistaa sekä kesä- että talvirenkaat, ja osaa näyttää myös painelukemat. On oikeastaan ihan hyvä, että lukemat saa näkyviin, vaikka niissä ei mitään vikaa olisikaan. Itselleni onkin tullut tavaksi tarkistaa paineet aina ennen kuin lähden ajamaan pidempää matkaa.

Uusista ominaisuuksista turhimpana pidän viereisen kaistan liikenteestä varoittavaa järjestelmää ("kuolleen kulman varoitin"). Jos sivupeilit säätää oikein, niistä kyllä näkyy liki kaikki tarpeellinen, ja päätä hiukan kääntämällä loputkin. Onneksi sivupeilissä olevan varoitusvalon saa halutessaan pois päältä, jos se alkaa pimeällä ärsyttää.

Ohjauspyörän lämmitin kuulostaa äkkiseltään mukavalta varusteelta, mutta eipä tuota juuri ole tullut käytettyä. Jos on kylmä, kädessä on kuitenkin hansikkaat, jotka hoitavat saman asian - ja kesälläkin tosikuskit käyttävät vähintään puutarhakäsineitä.

Ratinlämmittimen sijaan toivoisin, että sivupeilien lämmitys olisi tehokkaampi. Minusta tuntuu, että edellisessä Outbackissa jää suli peileistä nopeammin, ja istuinlämmitinkin oli mielestäni terhakampi. Saatan tosin muistaa väärinkin.


Muuten olen viihtynyt Subarun ratin takana hyvin. Vaikka Subaru on Suomessa marginaalimerkki, jo Ruotsissa niitä tulee silminnähden enemmän vastaan. Ja maailmanlaajuisesti arvioiden Subaru onkin suosituin nelivetoisten autojen valmistaja (2017).

Vielä pari vuotta sitten Outbackin perusmalli maksoi euron heikkona hetkenä yli 44000 €. Nyt Outback Activen kampanjahinta on karvan alle 37500 €. Jos mieli vetää takamaille ja pienille teille, Outbackin mukana saa kyllä tuohon hintaan paljon autoa.


Lopuksi hieman tilastotietoa. Arvaatteko, mikä on tämän pääasiassa ulkoilusta ja retkeilystä kohkaavan blogin suosituin artikkeli?

Kyllä! Se on Subaru Outbackin koeajoraportti vuodelta 2015. Toiselle sijalle yltää Audi A4 Allroadin vastaava juttu, ja kolmanneksi VW Golf Alltrackin testi.

Tämä on oikeastaan aika hämmentävää; mahtaisikohan blogi kaivata pientä uudelleenprofilointia? Ehkäpä seuraavaksi kirjoitankin talveksi hankkimistani Nokian Hakkapeliitta R3 -renkaista!

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Silkkaa kauhua

Kuopion eteläpuolisessa osassa Suomea tulee retkeiltyä aika harvoin. Jos asiakseen lähtee metsään, suunta on yleensä toinen, mutta eräänä loppusyksyn viikonloppuna päädyimme kuitenkin muiden syiden vuoksi Tampereelle.

Ajaessamme aiemmin kesällä Viitapohjasta Teiskoon menevää Pulesjärventietä olin kiinnittänyt huomiota Kintulammen retkeilyreitin opasteisiin. Olisikohan Kintulammi vierailemisen arvoinen kohde? Kintulammille ei tuolloin poikettu, mutta asia palautui nyt mieleen.

Nettisivujen perusteella paikka vaikutti kiinnostavalta. Tampereen läheisyys ja retken ajankohta kuitenkin epäillyttivät. Tätä retkeä suunnitellessa elettiin intiaanikesän todennäköisesti viimeisiä likihelteitä, ja Kintulammilla saattaisi olla ruuhkaista. Mutta ehkä asia kannattaisi tarkistaa, ainahan sieltä pääsee pois.

Täytyy sanoa, että vaikka ruuhkaan oli henkisesti varautunut, todellisuus oli silti ennakoituakin karumpi. Kapean Kintulammentien loppupää oli kymmenien metrien matkalta täynnä autoja. Ja lisää autoja virtasi paikalle katkeamattomana letkana.


En koskaan päässyt tien päähän asti, vaan saatuani auton käännettyä kaasutin nopeasti tieheni. Nikkaluokta saattoi heinäkuussa olla ahdistava paikka, mutta tämä oli silkkaa kauhua.

Vaihtoehto olisi tietysti ollut lähteä liikkeelle jostain kauempaa, mutta en liioin halunnut jonottamaan pitkospuille. Paikka saattaa olla hienokin, aika vaan oli totaalisen väärä. Olisi ehkä pitänyt lähestyä Kintulammia yöllä.

Kintulammilla sompaillessa oli tuhraantunut aikaa, mutta mieleni teki yhä polulle. En silti ollut innokas ajamaan kovin kauas, joten Pirkanmaan kansallispuistot olivat pois laskuista. Ja ehkä nekin olisivat ruuhkaisia.

Sitten bongasin Retkikartasta Lempäälän pohjoispuolella kiertävän Birgitan polun. Se olisi kohtuullisen ajomatkan päässä, ja saattaisi hieman pidempänä reittinä olla säädyllisen rauhaisa.

Päätin kokeilla Birgitan polkua, mutta ajoin varmuuden vuoksi sen kaakkoispuolelle, joka kartalta katsoen vaikutti alueen rauhallisimmalta kolkalta. Pysäköin auton lähelle Vähä Kausjärven laavua.


Laavulla majaili 10 - 15 hengen porukka koirineen, mahdollisesti metsästäjiä. Yleistunnelma oli ihan siedettävä, mutta luovuin silti ensimmäisestä ajatuksestani kulkea Vähä Kausjärven rantaa länteen päin. Lähdin sen sijaan lompsimaan Birgitan polkua pohjoiseen, kohti Taivalpirttiä.

Pohjoiseen menevällä polulla ei ollut tungosta. Vastaan tuli muutama maastopyöräilijä, mutta muita retkeilijöitä ei näkynyt kuin tulipaikoilla. Toisaalta moottoritielle ei ollut kuin muutama kilometri, ja viimeistään 15 kilometrin päässä jylisevä Pirkkalan lentoasema varmisti, ettei tässä ihan luontokokemusten kuuminta kärkeä tavoitella.

Kuumaa polulla on silti joskus ollut, sillä matkan varrelle osui pätkä palanutta - tai kulotettua - metsää. Tienoo oli hiukan synkän näköistä, mutta luonto kuulemma tykkää sellaisesta.



Savontien parkkipaikalla oli runsaasti autoja, mikä ei kuitenkaan realisoitunut valtavana väkimääränä. Niin, Savontie tosiaan menee Savoon; pisteet tyylikkäästä nimestä.


Taivalpirtti vaikutti paikallisen yhdistyksen tukikohdalta, joten en tuppautunut kylään. Jotain talkoohommiakin siellä tehtiin, tiedä vaikka olisin joutunut töihin.

Pyörähdin nopeasti pirtin vieressä olevan Vähä-Riutan rannalla, ja käännyin sitten paluumatkalle.


Hakkuuaukean reunasta löytyi mukavan avara paikka, johon pysähdyin syömään eväitä. Kannon nokassa istuessani kelasin mielessäni päivän tapahtumia, ja tolkutin itselleni, että tekee hyvää mennä välillä muitakin kuin tuttuja reittejä.

Luulen silti, että olen kulkenut liikaa harvaanasutuilla seuduilla, ja se on saanut minut vieroksumaan ihmismassoja. Siedätyshoito saattaisi auttaa, mutta en usko, että nykykuntoni kestäisi esimerkiksi Nuuksion reissua.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Ylemmäisen suunnasta

Muistelen joskus harmitelleeni, miten vaikeaa omalta kotiseudulta on löytää uusia retkikohteita, kun kaikki paikat on koluttu jo moneen kertaan.

Sittemmin tämä on osoittautunut harhaluuloksi. Uusia kohteitakin löytyy, kun karttaa tuijottaa vähän tarkemmin. Jos pohjakartassa on nuotiopaikan merkki tai siinä lukee laavu, paikkaan kyllä johtaa myös polku, ja muutahan ei tarvitakaan.

Tällainen kohde oli esimerkiksi Kiteenjärvi, jossa yhdellä alkukesän retkistämme lyhyesti poikkesimme. Järven rannassa olevalle kämpälle pääsee helpoiten pohjoisen puolelta, mutta tuolloin nousi mieleen ajatus tavoitella paikkaa myös etelästä, Ylemmäisenjärven suunnasta, UKK-reittiä pitkin.

Idea nousi kesän aikana uudelleen esiin moneenkin otteeseen, mutta jostain syystä Kiteenjärvelle ei koskaan päädytty. Nyt samaan suuntaan tuli muutakin asiaa, joten päätimme viimein toteuttaa retken.

Niinpä ajelimme Juuan Rontsaan, Vepsänjoen rantaan, josta löytyi hyvä paikka autolle, ja lähdimme nousemaan joen vartta kohti Sarvivaaraa.


Olimme säärystimin (ja henkisestikin) varautuneet siihen, ettei kyseinen UKK-reitin osuus välttämättä erottuisi maastosta, mutta polku oli yllättävänkin hyvä. Lisäksi reittimerkintöjä oli tiheään, joten suuntaa ei juurikaan tarvinnut arvailla. Pohjoiseen matkatessa UKK-polku jatkuu ainakin Porttilouhelle asti, mutta sitten se katoaa kartalta jatkuakseen taas jossain Nurmeksen tienoilla.

Vaikka loppusyksyinen metsä oli jo hiukan kuolleen oloinen, Vepsänjoen rantamilla oli paikoin oikein hienoa.


Lähempänä Tammivaaraa polku erkani joesta ja muuttui hankalammaksi kulkea. Sammaleisessa kivikossa ei tehnyt mieli kiirehtiä, joten menomatka eteni ennakoitua hitaammin.


Kiteenjärvelle päästyämme päätimme aikataulusyistä olla tavoittelemasta ylempänä länsirannalla sijaitsevaa UKK-majaa, vaikka ei kämpälle enää olisi ollut kuin kilometri. Pidimme taukoa järven eteläpäässä olevalla nuotiopaikalla, joka oli sijaintinsa puolesta OK, mutta muuten aika karu.


Kahvia hörppiessäni kuulin repustani vaimeaa ääntä. Kauko olisi halunnut ilmaan, mutta en itse oikein innostunut ajatuksesta.

Luottamukseni kopteria kohtaan ei vieläkään ollut korkealla, eikä meillä nyt olisi ollut aikaa mihinkään pelastusoperaatioihin. En silti halunnut loukata Kaukon tunteita töksäyttämällä asiaa aivan suoraan.

  • Tilulii! Lennetäänkö vähän?
  • Tuota noin... Ei lennetä nyt.
  • Miksi ei?
  • Siksi, että... äh... No, lehdessä sanottiin, että turhaa lentämistä pitäisi välttää. Ilmastonmuutos, tiedäthän.
  • Ilmastonmuutos... En ole tajunnut, että se on minun syytäni.
  • No ei se suoranaisesti olekaan, mutta lienee silti parempi pelata varman päälle. Emmehän halua, että pohjoisnapa sulaa ja jääkarhut hukkuvat.
  • Niin, emme toki.

Kauko ei tainnut aivan niellä selitystäni, mutta tyytyi kuitenkin osaansa.

Paluumatkan lompsimme tietä pitkin. Säästimme näin muutaman minuutin, vaikka matka olikin pari kilometriä polkuvaihtoehtoa pidempi.


Rontsan kautta kävellessämme kiinnitin huomiota idässä kohoaviin vaaroihin, jotka näyttivät sopivassa valossa miltei Lapin selkosilta. Näkymä yllätti minut, koska en muista aiemmin käyneeni Rontsan suunnalla. Mitä ne mahtoivat olla?


Yritin jälkikäteen selvittää asiaa karttaa ja Google Mapsia käyttäen. Vaarat todennäköisesti kumpuilivat Pielisen länsipuolella, tosin ei Pielisen taaksekaan ollut kuin 20 km.

Ehkä ne olivat Vuokon kylän vaaroja, tai sitten hiukan kauempana Pielisellä kohoilevan Kynsisaaren mäkiä.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Kipupisteitä

Tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa. Onhan meillä ollut vaikeaa aiemminkin, mutta ei koskaan samassa mittakaavassa kuin nyt.


Ilta-Sanomat listasi taannoin yhdeksän varoitusmerkkiä siitä, että suhde ei toimi. Ihan kaikki eivät kohdallamme onneksi toteudu, mutta seuraavat kipupisteet on helppo tunnistaa:

1. Konfliktitilanteet herättävät kriittisyyttä ja halveksuntaa
Kyllä. Konfliktitilanteita ainakin on riittänyt, ja minusta tuntuu, että Kauko pitää minua nykyään jotenkin itsestäänselvyytenä.
2. Luottamuspula
Kyllä. Luottamukseni Kaukoa kohtaan on tällä hetkellä todella olematonta. Mitä muuta edes voisin ajatella kopterista, joka käyttäytyy noin arvaamattomasti?
3. Liikaa draamaa
Ehdottomasti. Omat vaatimattomat toiveeni rajoittuvat siihen, että Kauko ottaisi muutaman kuvan sellaisista kuvakulmista, joihin en itse yllä. Liikaa vaadittu?
Ensimmäiset merkit siitä, että kaikki ei ole kunnossa, ilmenivät oikeastaan jo Petkeljärven reissulla. Noustessaan ilmaan Myllynlamminsärkältä Kauko vikisi kompassivirheestä, mutta vika meni nopeasti ohi, enkä tuolloin kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Olisi ehkä pitänyt, koska Talaskankaalla minulla oli täysi työ saada Kauko takaisin maahan.


Olen sittemmin yrittänyt asettautua Kaukon asemaan ja miettinyt, mikä saa sen valittamaan milloin mistäkin häiriöstä. Lentolokia tutkiessani mieleeni nousivat seuraavat vaihtoehdot:

  • Viimeisin laiteohjelmistopäivitys on tehnyt Kaukosta epävakaan.
  • Lentoympäristössä on todella ollut jotain outoa.
  • Kauko ei aiempien vastoinkäymistensä vuoksi ole elämänsä kunnossa.

Laiteohjelmistoon liittyvää päivitystä epäilin ensimmäisenä, eikä luottamukseni kiinalaisia tuotteita kohtaan ole juuri nyt korkealla. "Magnetic Filed Interference." Kopteria testattaessa virheilmoitukset eivät selvästikään ole kiusanneet.

Vaan entä jos Kaukon kokemat häiriöt ovat todellisia? Voimalinjojen, radiomastojen ja runsaasti metallia sisältävien kohteiden lähellä ongelmia voi toki esiintyäkin, mutta vielä sadan metrin korkeudessakin? Vai johtuuko kaikki auringon aktiivisuudesta? Tai tietääkö Kauko jotain sellaista, jota me muut vasta aavistelemme?

Pienen pohdinnan jälkeen kolmas vaihtoehto tuntuu kuitenkin todennäköisimmältä. En ole koskaan kalibroinut Kaukon antureita, koska ohjeiden mukaan kalibrointi on tarpeellista vain, jos kopteri sitä itse pyytää. Kauko ei ole sanallakaan maininnut asiasta.

Toisaalta jotkut kalibroivat kopterinsa - ainakin kompassin - säännöllisesti, jopa ennen jokaista lentoa. Ehkä se on tarpeen myös isompien kolhujen jälkeen.

Kauko oli jo nukkumassa, mutta koska asia oli tärkeä, päätin herättää sen.

  • Kuule, meidän täytyy puhua.
  • Oih, minä näin pahaa unta... Siinä unessa minä vaan lensin ja lensin, ja lopulta luulin putoavani!
  • Se ei ehkä ollut untakaan. Olen huolissani sinusta.
  • Niinkö? Totta puhuen onkin vähän huono olo.
  • Sinut täytyy kalibroida.
  • Ei kuulosta oikein hyvältä. Sattuuko se?
  • Ei satu, mutta voi aiheuttaa pientä huimausta, koska joudun pyörittelemään sinua.

Kauko ei selvästikään pitänyt ajatuksesta, mutta tuijotettuamme hetken toisiamme silmiin se ymmärsi, ettei muita vaihtoehtoja nyt ollut.


Kalibroin kompassin lisäksi myös Kaukon IMU-yksikön. Aika näyttää, onko toimenpiteistä apua. Yhdellä testilennolla asia ei välttämättä selviä.

Mutta voisinko itse oppia tapahtuneesta jotain? Ongelmat ainakin muistuttavat siitä, miten tärkeää on ennen lentoon lähtemistä odottaa GPS-paikannuksen valmistumista. Jos en olisi noudattanut tätä ohjetta, Kaukoa ei enää olisi.

Mahdollisissa ongelmatilanteissa on myös syytä varoa kadottamasta kopteria silmistään. Jos kopteri on korkealla (>100 m), kannattaakin houkutella se alemmaksi, jotta sen erottaa paremmin. Mahtaisikohan heijastinnauha lisätä kopterin näkyvyyttä?

Jälkeenpäin mietin myös, olisiko ohjaimen Pause-toiminnosta ollut ongelmatilanteessa apua... En normaalisti käytä painiketta, enkä osannut sitä hädän hetkellä kaivata.


Ainoa 100%-varma keino välttää karkaamiset lienee kuitenkin se, että kiinnitän Kaukoon siiman, jolla saan hätätilanteessa hinattua sen luokseni.

Mutta lisäisikö se luottamusta välillämme? Todennäköisesti ei. Ehkä yritämme vielä pärjätä ilman.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Kauas kaukot karkaavat

Kaukon huono käytös Talaskankaalla askarrutti minua kotiin palattuamme. Oliko joku isosti pielessä, vai kiukutteliko se vaan jonkun ohimenevän häiriön vuoksi?

Päätin perehtyä ongelmaan tarkemmin. Kännykän DJI GO 4 -ohjelmistosta oli juuri tullut uusi versio, jonka toivoin auttavan asiaan. Toisaalta vika vaikutti pikemminkin olevan kopterin kuin sitä ohjaavien laitteiden puolella.

Päivitettyäni kaikki ohjelmat ajan tasalle lähdin Kaukon kanssa testilennolle. Kuopiossa Leväsenlammen kupeessa on jonkin sortin joutomaata, joka on sopivasti lentorajoitusalueen ulkopuolella. Sieltä olisi hyvä nousta ilmaan.


Kaikki tuntui sujuvan hyvin. Kauko nousi sallittuun 150 metrin korkeuteen, josta se otti muutaman kuvan etelään ja pohjoiseen.

Aloitettuani laskeutumisen sitä kuitenkin alkoivat vaivata samat ongelmat kuin Talaskankaallakin: Kaukon kompassi sekosi, se väitti menettäneensä GPS-signaalin ja valitti magneettisista häiriöistä. Tämä johti siihen, että Kauko lähti taas viipottamaan kymmenen metrin sekuntinopeudella pois päin minusta.

Koska osasin odottaa jotain tällaista, olin valppaana, ja yritin saada Kaukon hallintaani. Tehtävää vaikeutti se, että Kauko oli yhä 120 metrissä, joten aivan tähtenä se ei maahan asti näkynyt.


Sitten kuitenkin tein kohtalokkaan virheen. Vilkaisin lyhyesti - ehkä sekunnin tai kahden ajan - kännykän näyttöä selvittääkseni, olisiko häiriöihin liittyvä virheilmoitus mahdollisesti poistunut. Ei ollut.

Katsoessani taas taivaalle en enää nähnyt Kaukoa. Se oli jossain, mutta etäisyyden ja lentonopeuden vuoksi en kyennyt havaitsemaan sitä.

Saatoin vielä hetken kuulla etäistä surinaa, mutta sitten ääni vaimeni. Meni ehkä puoli minuuttia, ja kauko-ohjain ilmoitti yhteyden kopteriin katkenneen: Aircraft disconnected.

En voinut uskoa asiaa todeksi. Flyaway! Tapahtuuko tämä todella minulle?

Yritin kuumeisesti miettiä, voisinko vielä tehdä jotain... Mutta en voinut. En nähnyt Kaukoa, en kuullut sen tuottamaa ääntä, enkä enää kyennyt ohjaamaan sitä.

En edes ollut varma, mihin suuntaan Kauko lopulta oli kaahottanut. Se lentäisi vielä hetken, ja päätyisi sitten herraties minne, pahimmassa (tai parhaimmassa) tapauksessa Kallaveteen.


Päässäni kohisi. Silmieni edessä vilisivät kaikki ne hienot hetket, jotka olimme yhdessä kokeneet. Haparoivat ensilennot, yritykset rikkoa äänivalli, pienet laittomuudetkin.


Yhteisiä muistoja oli paljon. On silti mahdollista, että Kauko jossain vaiheessa alkoi vihata minua. Ehkä siksi, että satutin sitä ohjaamalla sen puuhun. Tai jostain muusta syystä.

Nyt kuitenkin oli myöhäistä katua. Kauko oli poissa, kenties kopterien taivaassa jo.


Pää painuksissa keräsin varusteitani maasta. Säilytyskotelossa oli yhä kaksi akkua, mutta Kaukon paikka oli nyt tyhjä. Tunsin palan nousevan kurkkuuni, kun suljin kotelon ja sujautin sen reppuuni.

Lähdin hiljakseen kävelemään kotia kohti. Olin ehtinyt ottaa muutaman askeleen, kun taivaalta yhtäkkiä alkoi kuulua hiljaista surinaa... Kauko!?

Hiukan epäuskoisesti katselin, kun Kauko lähestyi minua ja varovasti laskeutui samaan kohtaan, josta se oli kymmenisen minuuttia aiemmin noussut ilmaan. Nappasin Kaukon nopeasti käteeni ja sammutin siitä virran, ettei se taas keksi jotain hölmöä.

Vaikka Kauko oli karatessaan aivan sekaisin, se oli jossain vaiheessa löytänyt satelliitit ja päättänyt kääntyä takaisin. Ehkä akun hupeneva varauskin oli saanut sen punnitsemaan jäljellä olevia vaihtoehtoja.

Jälleennäkemisen hetki oli täynnä helpotusta, mutta samalla ymmärsin, että suhteeseemme oli tullut särö.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Taistelutanner

Kun Suomen karttaa katsoo, on vaikea löytää paikkoja, jotka olisivat täysin sivussa asutuksesta ja liikenteestä. Suomessahan varsinkin metsäautoteitä on paljon, mikä toisaalta on hyväkin asia, koska se helpottaa retkikohteiden saavuttamista.

Keskisessä Suomessa yksi syrjäisimmistä paikoista lienee Talaskangas. Autolla pääsee alueella kulkevan poluston varteen, mutta muuten Talaskankaan luonnonsuojelualueella ei juurikaan risteile metsäautoteitä, vanhojakaan.

Karttaa tutkiessa herää väkisinkin kysymys, että mahtaisikohan Talaskankaasta olla Martinselkosen korvikkeeksi?

Kävimme Talaskankaalla edellisen kerran viisi vuotta sitten, mutta silloin en erityisemmin pitänyt paikasta. Nyt minulla kuitenkin oli sellainen tunne, että mieli on saattanut edellisen vierailun jälkeen muuttua.

Kesä oli jo auttamatta takana, kun lähdimme aurinkoisena lauantaiaamuna ajamaan Iisalmen taakse. Pakkasyön jälkeen Talaskankaalle johtavan metsäautotien lätäköt olivat jäässä.

Talaskankaalla ei tarkalleen ottaen ole pysäköintialuetta, mutta tien sivussa on kuitenkin tilaa muutamalle henkilöautolle. Vähän ennen P-paikkaa vesi oli tulvinut tielle, ja viereinen suo oli kokonaan veden peitossa. Olisikohan metsässä yleisemminkin märkää?


Vesi ei estänyt ajamista, mutta tarvittaessa liikkeelle olisi voinut lähteä aiemminkin, esimerkiksi esimerkiksi Aarnikotkan polkua seuraten. Kulkemista tosin olisi ollut päiväretkeä ajatellen vähän liikaa.

Talaskankaan maastoissahan käytiin 80-luvun loppupuolella ankaria taisteluita Metsähallituksen ja luonnonsuojelijoiden välillä. Sotaan osallistui muutamia vihreän liikkeen jäseniä, joiden nimet vielä näinä päivinäkin vilahtelevat otsikoissa. Toki nykyvihreätkin päätyvät silloin tällöin lehtiin, mutta useimmiten muiden kuin luonnonsuojeluun liittyvien asioiden vuoksi.

Ampumisen ääniä kuului ympäriltämme vieläkin. Vaikka kyse taisi tällä kertaa olla metsästäjistä, asia tuntui hermostuttavan Kaukoa, joka ei poikkeuksellisesti olisi halunnut lentää lainkaan.

  • Tilulii, minua pelottaa. Ne ampuvat minut alas!
  • Höpö höpö, ei täällä ammuta muita kuin fasaaneja, haahkoja, haapanoita, hanhia, isokoskeloita, kurppia, kyyhkyjä, metsoja, nokikanoja, pyitä, sorsia, taveja, teeriä, telkkiä ja tukkasotkia.
  • Sotkevat minut kuitenkin johonkin teeren poikaan!
  • Eivät sotke. Sinähän olet täynnä vilkkuvia valoja, eikä mikään lintu muutenkaan surise lentäessään niin kuin sinä teet. Mutta älä silti hoe tuota tiluliitä, se voi hämätä metsästäjiä.

Hiukan vastahakoisesti Kauko lopulta nousi taivaalle, mutta lateli mennessään kaikki tietämänsä herjat ja virheilmoitukset. Se valitti puuttuvaa GPS-signaalia, kompassivirhettä ja - pahimpana kaikesta - magneettista häiriötä.


Magneettinen häiriö tarkoittaa kopterien kielessä jonkinlaista mielen järkkymistä. Kopteri voi siis käyttäytyä täysin arvaamattomasti, ja niin Kaukokin nyt teki. Se lähti yllättäen paahtamaan täyttä vauhtia järven toiselle puolelle, ja vain vaivoin sain houkuteltua Kaukon takaisin luokseni.


Epäselväksi jäi, oliko maastossa 80-luvun taisteluiden jäljiltä erityisen paljon metallia, vai halusiko Kauko vain niskoitella. Miten vain, lentäminen riitti tälle päivälle.

Pikku-Talaksen ympärillä kiertävä reitti etenee pääasiassa suolla tai suomaisessa metsässä...



... ja kuten arvelinkin, Talaskankaan maasto heijastui nyt silmiini paljon kauniimpana kuin viisi vuotta aiemmin.


Reitillä olevat pitkospuut ja muut kulkurakenteet olivat paikoin heikossa kunnossa...


... mutta tulipaikat olivat yhä kelvollisia, ja varsinkaan niiden sijaintia ei voinut moittia.



Muistelen, että ajauduimme edellisellä kerralla tappeluun hirvikärpästen kanssa, mutta nyt niitä ei nähty ensimmäistäkään. Ehkä pakkasella oli jotain tekemistä asian kanssa, vaikka ihan pientä kylmyyttä ne eivät kai säiky.

Metsässä voi tunnetusti olla pimeän aikaan jännittävää. Oman retkemme loppupuolella oli korkeintaan hämärää, mutta puiden lomassa saattoi jo erottaa kasvoja, jotka tarkkailivat kulkuamme.


Ehkä takavuosien taisteluissa kaatuneet ovat jääneet metsään kummittelemaan. En aivan varauksetta suosittelisi Talaskangasta yöretkien kohteeksi.


Vain yksi kysymys on enää vastausta vaille: onko se niin kuin Martinselkonen?

Maastonsa puolesta paikat muistuttavat kyllä toisiaan, mutta joskus pienikin yksityiskohta saattaa rikkoa päässä olevan harmonian. Talaskankaan tapauksessa se oli tämä:


Ja olihan kankaalla aika paljon väkeäkin, ehkä enemmän kuin osasimme odottaa. Myös alituinen ampuminen häiritsi hiukan, tosin kyllähän itärajan suunnaltakin voi joskus kuulua satunnaista laukaustenvaihtoa.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Aavan veden tuolla puolen

Kallaveden itäpuolelta, Niittylahdesta löytyy yksi Kuopion kaupungin ylläpitämistä retkeilyalueista. Retkeilyreitti-statuksesta huolimatta alueella kulkeva polku on tosin vain kymmenen kilometrin mittainen, mutta yhden iltapäivän ratoksi ihan riittävä.


Vaikka Kallaveden toiselle puolelle hurauttaa autolla nopeasti, Niittylahdessa tulee käytyä aika harvoin. Edellisen kerran koko reitti kierrettiin kymmenisen vuotta sitten.

Alkusyksyn aurinkoisen päivän houkutellessa ulos päätimme virkistää muistiamme Tonkkurinmäen kupeesta lähtevällä polulla. Odotusarvot sinänsä tuttua reittiä kohtaan olivat vähäiset, mutta toiveissa oli, että länsipuolen metsäisiltä kallioilta näkisi yhä Kallavedelle.

Vaan mahtaakohan sillä suunnalla olla hirvikärpäsiä? Jotkut kai saavat niiden puremista pahojakin oireita, mutta itse luokittelen ne lähinnä harmittomiin tapauksiin, vaikka asiasta joskus marisenkin. Päätin silti kokeilla, olisiko värikkäästä pukeutumisesta apua.

Punaisesta takista jouduin lämpötilan noustua luopumaan, eikä ainakaan oranssi lippalakki riittänyt pitämään otuksia loitolla. En mielestäni yhtään näyttänyt hirveltä, mutta ehkä kärpäset kokivat tilanteen toisin. Toisaalta en myöskään tullut ammutuksi hirvenä, joten joku vaikutus lakilla saattoi olla.


Niittylahden polku ei oikeastaan reittinä ole yhtään hullumpi. Kierroksen itäinen puolisko on päivän lyhentyessä hiukan hämärä, mutta Mustamäen luonnonsuojelualueella on kaunista; tosin alue on aika pieni.



Jälkikäteen havaitsin, että olin kymmenen vuotta sitten ottanut Mustamäen kallioilla vaimosta hyvin samanlaisen valokuvan kuin tälläkin kertaa.

Kuvapari oli minusta hauska, ja olisin mieluusti julkaissut sen tässä, mutta en saanut siihen lupaa, koska takavuosina käytetyssä päähineessä oli kuulemma jotain vikaa. (Kuten huomaatte, tälle sivustolle päätyvät kuvat joutuvat kulkemaan varsin tiheän seulan läpi.)

Reitin ainoa laavu ei sijaitse kovin ruusuisella paikalla, mutta on helppoon saavutettavuuteensa nähden kohtuullisen siisti. Joskus tällaisten kaupunkilaavujen ympärillä kun saattaa olla puolen hehtaarin nokikehä.


Hulppeilla Kallavesi-näkymillä ei kulkijaa silti hemmotella, ainakaan Mustamäen rinteiltä. Tonkkurinmäeltä saattaa jotain näkyäkin, mutta Tonkkurin lenkkiä emme nyt menneet.

Mustamäen näkötornista sentään erottuu Kuopion eteläisiä osia, mutta ilman hakkuita nekin taitavat jossain vaiheessa jäädä puiden taakse. Ehkäpä tarkastamme asian taas kymmenen vuoden kuluttua, mikäli jalka vielä nousee.