Öllöreistä parhain

Saarijärveltä poistuttuamme vietimme yön Suomussalmella. Ensisijaisesti siksi, ettemme illalla jaksaneet matkustaa edemmäksi, mutta toisaalta myös siitä syystä, että valinta lisäsi vapausasteidemme määrää jatkossa.

Olen joskus aiemminkin pohtinut, että Suomussalmen leveyksillä on useita ilmeisen hienoja särkkiä, joita voisi käydä katsomassa. Yksi mielenkiintoisimmista on Martinselkosen eteläpuolella oleva Öllörinsärkkä.

Martinselkosen läheisyys ei varsinaisesti ollut mikään myyntivaltti markkinoidessani särkkäpolkua vaimolle, mutta lyhyen maanittelun jälkeen lähdimme kuitenkin ajamaan kohti rajavyöhykkeen kupeessa olevaa poroerotuspaikkaa. Poroerotuksen kupeessa oli hyvin tilaa autolle, ja särkälle menevä polku lähti aivan vierestä.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, että särkän itäpäässä oleva, karttaan merkitty silta oli purettu. Olimme ajatelleet mennä siitä yli, mutta toisaalta pettymys ei ollut suuri, koska sillan jälkeen vastassa olisi kuitenkin ollut rajavyöhyke.

Laavuja tai tulipaikkojakaan ei polun varrelta löytyisi, mutta sekään ei aurinkoisena päivänä haittaisi. Tunnelma oli hyvä, ja vaimokin vaikutti tyytyväiseltä. Mitä muuta mies edes voisi toivoa?

Hetkeä myöhemmin onnistuimme kuitenkin omituisella tavalla kadottamaan toisemme. Kapeahkolla särkällä riskit ovat pienet, mutta on ärsyttävää, kun ei tiedä, mistä suunnasta toista pitäisi etsiä.

Onneksemme molempien puhelimissa oli yhä kenttää, joten ongelma ratkesi nopeasti. Tapahtuma antoi silti meille syyn keskustella käytännöistä, joita tällaisissa tilanteissa pitäisi soveltaa.

Eläimistö ei enää syyskuun alkupuolella ole runsaslukuista, mutta polun varrelta voi löytää muuta hauskaa. Vaimoa tuntui erityisesti hämmentävän puussa roikkunut outo teline.

Itse toki näin heti, että kyseessä on rajavartioiden käyttämä tähystystuoli. Olen ehkä joskus saattanut erehtyä vastaavanlaisissa arvioissani, mutta tällä kertaa asia oli päivänselvä.

Tuolissa oli paitsi turvavyö myös niskatuki, joka lisää mukavuutta, jos itään tuijottaa päiväkausia. Laite tosin oli vähän hassulla paikalla ja oudolla korkeudellakin, mutta jossainhan sen käyttöä täytyy harjoitella.

Yleensä tällaiset särkät muuttuvat sitä hienommiksi, mitä pidemmälle kohti särkän kärkeä kulkee. Öllörinsärkällä tilanne kuitenkin oli päinvastainen, koska viimeiset 200 - 300 metriä olivat aavistuksen rytöistä sekametsää.

Ja se siltakin tosiaan oli purettu, liekö tuolla sitten ollut liikaa liikennettä.

Paluumatkalla pysähdyimme särkän aurinkoiselle puolelle, josta vaimo oli jo mennessä bongannut kivan taukopaikan. Oli siinä joku joskus nuotiotakin pitänyt, mutta meille riitti termoskahvit sämpylöiden kera. Ehkä ilmassa oli pientä haikeuttakin, koska tähän aikaan vuodesta lämpö on jo pakenemaan päin.

Pakenemaan päin olivat myös joutsenet, joita yritin lähempää kuvata. Siinä missä citylinnut sietävät melkein mitä vain, nämä syrjäseutujen yksilöt ovat käsittämättömän herkkiä kaikille ylimääräisille äänille. Ainakin sellaisille, joita lintuja kohti metsässä juokseva mies tuottaa.

Olipa kerran ukko ja akka

Jämäsvaaralta laskeuduttuamme päädyimme jälleen kerran yöksi Vuokattiin. Hotelli Vuokatti on miellyttävä paikka, johon on uuden pysäköintialueen myötä helppo saapua vaikka myöhemminkin illalla.

Saarijärven aarnialuetta Suomussalmen lounaispuolella on vuosia katseltu kartalla, mutta koskaan sinne ei ole menty. Aluksi syynä oli se, että paikka vaikutti omaan makuun liian metsäiseltä.

Kun metsäiset seudut alkoivat kiehtoa enemmän, Saarijärvi oli usein syrjässä ajoreitiltä, tai ei muuten vaan sopinut matka-aikatauluun. Ja ehkä sitä välteltiin jo vanhasta tottumuksestakin.

Nyt asiaan tulisi muutos. Jatkoimme Vuokatista Saarijärven kierroksen lounaispuolella olevalle pysäköintialueelle, josta lähtee pistopolku varsinaiselle ympyräreitille.

Jo menomatka Hallantietä pitkin oli toiveita herättävä. Suora tie, metsää silmän kantamattomiin eikä taloja juuri missään!

Saarijärvellä ympäristöineen on luontonsa ohella myös kulttuurihistoriallista merkitystä. Metsän siimeksessä on nimittäin aikoinaan toiminut Johan Alfred Heikkisen (Hallan Ukko) perustama tärpättitehdas, jonka jäänteet ovat edelleen näkyvissä. Kyseessä on siis ihan oikea tehdas; ei sellainen "tärpättitehdas", joita isännät kieltovuosien aikana perustivat pitkin metsiä.

Hallan alue ja erityisesti Saarijärven saaressa oleva pirtti on toiminut myös jääkäriliikkeen piilopaikkana. Hallan Ukolla oli läheiset välit jääkäreiden kanssa, mistä seikkaperäisesti kerrotaan polun varrella olevissa opastauluissa.

Hallan Ukon ohella tauluissa mainitaan useasti myös Hallan emäntä eli Hallan Akka, joka oli Johanin puoliso. Kuva ei tehne oikeutta ilmeisen uutteralle naiselle, ellei sitten tarkoitus ole korostaa, että santarmitkin taisivat säikkyä tuvan kuistilla vartovaa kädetöntä ja kalvakkaa emäntää.

Ukkohallassa järjestetään nykyäänkin Hallan Akan Vaellus. Muistan kyllä kuulleeni tapahtumasta, mutta enpä ole aiemmin tuntenut siihen liittyvää historiikkia.

Jääkäreiden jälkiä seuraten mekin marssimme kohti Saarijärven Jääkärisaaressa sijaitsevaa piilopirttiä. Itse pirtti jäi kuitenkin näkemättä, koska saareen olisi pitänyt mennä veneellä, eikä meillä ollut sellaista.

Onneksi piilopirtti erottui myös mantereen puolelta...

... ja tunnelmaan saattoi halutessaan virittäytyä Saarijärven päivätuvallakin.

Koska oma marssimme oli vasta alkutekijöissään, jatkoimme kohti järven pohjoisrantaa, jonne pysähdyimme evästelemään.

Pohjoisrannan tulipaikalla saimme seuraa.

Pieni kärppä oli majoittunut liiteriin, ja ponnisti toistuvasti ihmettelemään, kuka nuotiopaikalla oikein touhusi.

Vaikka kärppä on liukasliikkeinen otus, sen kuvaaminen ei ollut erityisen vaikeaa, koska se ei juurikaan malttanut olla piilossa.

Uteliasta eläintä läsnäolomme ei suuremmin tuntunut haittaavan...

... mutta parinkymmenen minuutin jälkeen kärppäkin pakkasi tavaransa ja luikki toisaalle.

Itsekin jatkoimme eteenpäin kiertääksemme Saarivaaran, Lumisuon ja Kirkaslammen kautta kautta takaisin lähtöpaikkaamme.

Näin jälkikäteen voi todeta, että olimme vältelleet Saarijärven kierrosta aivan liian pitkään. Etenkin järven länsipuolen aarnimetsä on hieno, ja myös Lumisuon samoin kuin Kirkkaanlammensärkän ympärillä on kaunista.

Reitti on suurimmalta osaltaan helppokulkuinenkin. Järven koillispuolella polku tosin on varpuisempaa, joten sateen jälkeen säärystimille tai sadehousuille voi olla käyttöä.

Pohjoisesta Iso Kivijärven suunnasta ja idästä Lahnasärkiltä tulevat pistopolut jäivät meiltä vielä näkemättä. Kartan mukaan pysäköintialueita ei ole kuin alueen lounaiskulmassa Löytösuon reunassa, mutta polun varrella olevissa kylteissä puhuttiin myös pohjoispuolen P-alueesta. Jäi epäselväksi, missä se tarkalleen ottaen sijaitsee.

Kesän jämiä

Päivä oli erityinen. Vietettiin nimittäin Suomen luonnon päivää, ja samalla myös Poliisin päivää. Liekö tapahtumilla ollut yhteyttä? Kyllähän sinivuokotkin kuuluvat Suomen luontoon, mutta ehkä tästä ei ollut kyse.

Meille päivällä oli erityinen merkitys myös siksi, että aloitimme jälleen kesäloman. Kyllä, jo neljännen kerran tänä vuonna! Nyt kuitenkin syksy oli jo ovella.

Vaimo on joskus kyseenalaistanut tapamme viettää lomia. Miksi loman alettua lähdemme aina kiertämään soita, metsiä tai tuntureita?

Itselleni asia on yksinkertainen. Hiukan levottomana konttorirottana tunnen tarvetta lähteä liikkeelle, mutta kaukomatkailu ei minua kiinnosta, enkä liioin halua kaupunkeihin tai muihinkaan taajamiin, koska asumme itsekin sellaisessa. Jäljelle jäävät lähinnä suot, metsät ja tunturit.

Minusta on kiva nähdä uusia paikkoja, mutta kameran kanssa kulkiessa myös tutut polut ovat alkaneet kiinnostaa uudella tavalla. Etenkin eläinten kuvaaminen on kiehtovaa, vaikka lintuja suurempia luontokappaleita ei kovin usein kohtaakaan. Paitsi tietysti hiisiä ja sen sellaisia, niitä näkyy joskus liikaakin, ainakin vaimon mielestä.

Lyhyen puntaroinnin jälkeen päätimme tällä kertaa tavoitella Jämäsvaaraa. Päädyimme lähtemään liikkeelle Venejärventien varresta.

Tapaan usein ennen retkeä etsiä satelliittikuvista autopaikan, jotta pysäköimiseen ei mene turhaa aikaa. Venejärventiellä näkyi kyllä jonkinlaisia levikkeitä, mutta kovin selvästi ne eivät kuvissa erottuneet.

Tielle päästyämme kävi kuitenkin ilmi, että tilavia levikkeitä oli todella runsaasti. Saatuamme auton parkkiin lähdimme lompsimaan kohti Hepovaaraa ja Hepolammen laavua.

Kirjoitin edellisen kerran Hepolammella käytyämme, että laavua ympäröivä maasto vaikutti jopa hiukan lappimaiselta. Nyt en tätä enää havainnut, tai ainakaan Hepovaara ei ollut niin avara kuin muistelin. Ehkä puiden kasvu on muutamassa vuodessa muuttanut vaaran ilmettä.

Kun aikoinaan ensimmäisen kerran kävimme Jämäsvaaralla, ei paikka mitenkään erityisesti säväyttänyt. Tarjolla on karuhkon Jämäsjärven ohella vain muutama suolampi ja paljon metsää.

Nyt vaarapolkuja kuitenkin oli mukava tallustaa. Vaikka päätieltä ei ole matkaa kuin muutama kilometri, maastoon ei liikenteen häly kanna. Asiaan vaikuttanee sekin, että päätie sattuu olemaan Nurmes-Kuhmo -tie, joka ei ole Suomen vilkkaimpia maanteitä, joskin muuten yksi tärkeimmistä, sanoisin.

Paluumatkalla poikkesimme Jämäsjärven rannassa olevalla tulipaikalla, koska se oli meiltä näkemättä.

Yksinkertaisen oloinen nuotiorinki odotti kulkijoita metsäisellä rantapenkereellä.

Retkemme lopuksi kahvittelimme vielä Kaksilampisen laavullakin, joka on mielestäni Jämäsvaaran hienoin paikka.

Laavulta suolammen rantaan on sata metriä, mutta aurinkoisena päivänä pitkokset menee mielellään vaikka useammankin kerran.

Nyt pumpataan!

Kun muutama vuosi sitten ostin Exped Airmat Lite 5 UL -makuualustan, sen lisävarusteeksi tarjottiin käsikäyttöistä täyttöpumppua. Pidin pumppua lähinnä turhakkeena, ja se jäi tuolloin kauppaan.

Myöhemmin mieli kuitenkin muuttui, ja tulin lopulta itsekin hankkineeksi kyseisen härpäkkeen.

Suoraan päiväunilta herätettynä pumppu näyttää vähän hassulta, mutta se on silti ollut hyvä, ja nykyään käytänkin sitä aina Exped Airmatin kanssa. Asiaan tosin vaikuttaa sekin, että Airmatin täyttöventtiili ei ole optimaalinen puhaltamista ajatellen. Pumppu ei varsinaisesti nopeuta patjan täyttämistä, mutta tekee hommasta miellyttävämpää.

Hyvien kokemusten rohkaisemana päädyin sittemmin ostamaan toisenkin pumpun. Paristokäyttöinen laite on tarkoitettu käytettäväksi Thermarest NeoAir-alustan kanssa, jollainen kaapista myös löytyy.

Uusi pumppu jäi kesällä testaamatta, koska menin vähäiset yöretkeni Expedin kevyemmän alustan kanssa. Nyt kuitenkin päätin laboratorioloissa (ts. olohuoneessa) kokeilla, miten puhallin toimii.

Ensivaikutelma pumpusta ei ollut erityisen positiivinen. Laite on tehty kovasta muovista, eikä vaikuta kovin kestävältä. Etenkin paristokotelon luukku on heppoisen oloinen. Ehkä 60 - 70 grammaa painavalta kapistukselta ei sovi odottaa liikaa.

Toisaalta pumpussa ei ainakaan ole turhia kytkimiä. Kun laitteen päässä olevan isomman luukun avaa, ilma alkaa virrata, ja sisältä vedettävän kumisuuttimen voi ujuttaa ilmapatjan venttiilin ympärille.

Niinpä levitin NeoAirin lattialle, kytkin pumpun venttiiliin, ja aloin odottaa.

Aluksi tuntui siltä, että mitään ei tapahdu. Varmistin, että pumppu varmasti on kunnolla kiinni, ja jatkoin odottamista.

Parin minuutin jälkeen patja alkoi saada muotoa, ja noin neljän minuutin kohdalla se näytti jo melko hyvältä. Kädellä kokeillessa patja kuitenkin "pohjasi" helposti, joten annoin pumpun puhkua vielä hetken.

Kuuden minuutin jälkeen irrotin pumpun, koska vaikutti siltä, ettei patja enää muutu yhtään kovemmaksi. Alusta oli yhä melko pehmeä, mutta käyttöohjeessakin mainittiin, että viimeiset hönkäykset täytyy ehkä puhaltaa omilla keuhkoilla.

Toisin kuin saman valmistajan ProLite-mallit, NeoAir-alustat eivät lainkaan täyty itse. Testin lopputulosta voisikin kuvailla niin, että pumppu tekee NeoAirista yhtä topakan kuin mikä ProLitesta tulee venttiili avaamalla. Ja molempiin siis täytyy vielä itse puhkua lisää.

Koska ProLite- ja NeoAir-alustoissa on samanlainen venttiili, kokeilin huvikseni pumppua myös 120-senttisen ProLite Small -alustan kanssa. ProLitelle pumppu ei jaksanut tehdä yhtään mitään, tosin eipä niitä ole yhteen tarkoitettukaan.

Reilut neljä kymppiä maksaneen pumpun laatuvaikutelma ei ihan vastaa sen hintaa, mutta ehkä laitteelle löytyy repusta oma paikkansa. Täysmittaisen patjan puhaltaminen on vähän tylsää hommaa, joten tehtävän mieluusti ulkoistaa jollekin toiselle.

Mini-pumpusta on nykyään tarjolla myös tehokkaampi versio, jota ei kuitenkaan sen koko ja paino huomioiden liene tarkoitettu reppuun pakattavaksi.

Koillisväylää

Menneenä kesänä tuli tavaksi aina loman lopuksi kipaista Tiilikkajärven kansallispuistoon. Se on oikeastaan vähän erikoista, koska olen aiemmin vieroksunut Tiilikkajärveä siellä joskus kohtaamani hässäkän vuoksi.

Ehkä ongelma oli nytkin mielessä, kun elokuisen lomamme viimeisenä päivänä ajelimme taas kohti Rautavaaraa. Päätimme nimittäin tällä kertaa jalkautua alueelle uudesta suunnasta.

Kansallispuiston koillispuolella olevalta Torvelankankaalta on joskus kaadettu metsää. Nyt työkoneita ei näkynyt, mutta tielle oli hiljattain ajettu lisää sepeliä. Mahtaneeko tuo merkitä uusia hakkuita? Pysäköimme varmuuden vuoksi niin, ettemme tuki koko kääntöpaikkaa, jos joku sattuisi rymistelemään paikalle.

Metsäautotien päästä lähtevä kulku-ura oli ehkä vieläkin laveampi kuin satelliittikuvista olisi saattanut päätellä. Pitkäkankaalle vievä neljän kilometrin mittainen metsätaipale ei ollut erityisen näyttävä, mutta sitäkin nopeampi kävellä.

Puiston itäosassa ei ole juurikaan tullut liikuttua. Aution kierto on joskus menty, mutta nyt päätimme käydä kurkkaamassa, miltä laajahkolla Alussuolla näyttäisi.

Lievisenmäen suuntaan menevää polkua ei kai enää huolleta. Varsinkin polun metsäosuudella pitkospuista olikin enemmän haittaa kuin hyötyä. Toisaalta Alussuolla pitkokset olivat yhä varsin hyvässä kunnossa, ja mukava taukopaikkakin oli tarjolla, jos suota ylitettäessä alkaisi hengästyttää.

Käytyämme kääntymässä Itkonjoella suuntasimme Tiilikanaution torpalle ja sieltä edelleen kohti Koirakiven tulentekopaikkaa. Vieno toiveemme oli, että Koirakivellä olisi rauhaisampaa kuin vaikkapa Uiton kämpällä.

Suurin osa retkeilijöistä taitaa lähteä liikkeelle puiston eteläosasta, Sammakkotammelta, eikä välttämättä kulje edes Tiilikanautiolle asti.

Oletus näyttikin pitävän paikkansa, koska vaikka hetkeä myöhemmin kohtasimme Uiton kämpällä toistakymmentä ihmistä, Koirakivelle ei meidän lisäksemme päätynyt kuin yksi nuori pariskunta.

Se oli oikeastaan vähän outoa, koska Koirakivi on pöytineen ja nuotiopaikkoineen varsin miellyttävä paikka, etenkin aurinkoisena päivänä.

Notkuessani samalla nuotiopaikalla muutamaa viikkoa aiemmin oli kuuma, +30 C. Nyt lämpöä oli kymmenisen astetta vähemmän, eli aika sopivasti. Sen verran kesän ehtoopuolella kuitenkin oltiin, että Selkäsalmessa ei enää näkynyt jonoja.

Paluumatkalle lähdettyämme koukkasimme vielä Rajasuon kautta. Matkalla ihmettelimme outoa viritystä, jonka tarkoitus jäi vähän epäselväksi.

Polulla nimittäin oli kumimatto, josta lähti maan alle vievä paksu johto. Ensimmäisenä tietysti tuli mieleen, että kyseessä on jonkinlainen kävijälaskuri, mutta... eikö ne yleensä toteuteta ihan eri tavalla?

Muita vaihtoehtoja emme oikein uskaltaneet arvaillakaan, vaan jatkoimme eteenpäin kävelemättä maton päältä.

Metsäinen loppusuora takaisin Torvelankankaalle tuntui vähän pitkältä, mutta varpusten viserrys piti tunnelmaa yllä.

Kesän kääntyessä syksyksi vuoden kierto tuntuu aina poikkeuksellisen voimakkaalta. Loppukesän retkistä onkin vähän haikeaa kirjoittaa, kun samaan aikaan ulkona sataa jo räntää ja on pimeää. Se ei enää laulata lintujakaan.