Ratkaisuja

Kahden vuorokauden jälkeen meidän oli aika poistua Tulppiosta, sillä elintarvikkeet alkoivat olla vähissä. Olimme kuitenkin jo neljä päivää pyörineet samoilla kulmilla sään koko ajan suosiessa.

Emme olleet koskaan aiemmin ajaneet Martin ja Tulppion väliä Värriöntietä pitkin, joten päätimme nyt kääntyä Kemihaaran risteyksestä etelän suuntaan. Kuten tavallista, tien alussa oleva liikennemerkki varoitti tien huonosta kunnosta ja muistutti kuljettajaa tämän omasta vastuusta, mutta niinhän ne aina täällä päin.

Meillä ei nyt ollut mitään retkikohdetta mietittynä, joten ajattelimme vain hissukseen lipua kohti Marttia. Hirvikaltion tuvan kohdalla päätimme kuitenkin käydä katsomassa, miltä alarinteessä oleva autiotupa näyttää.

Tien varressa oli sopivasti paikka yhdelle Reiskan kokoiselle autolle.

Hirvikaltion tupaa ympäröi kaunis metsä. Myös kaltion vastakkaisella puolella, Hirvikaltionpäällä, näytti hyvältä, ja pohdimmekin mahdollisuutta kiivetä kyseiselle kukkulalle. Luovuimme kuitenkin hankkeesta, koska kartan mukaan melko metsäiseltä laelta ei ehkä sittenkään näkisi mitään. Lähetin kuitenkin Maurin tutkimaan tilannetta.

Värriöjoentie oli kaikkiaan kohtalaisen hyvässä kunnossa. Puolenvälin paikkeilla tietä tosin oli ajettu metsätraktorilla tai muulla telavälineellä, mikä hieman hidasti etenemistä. Sotatuntureiden molemmin puolin menevät pienemmät tiet ovat yhä näkemättä, ehkä niiden kautta joku toinen kerta.

Savukoskelle päästyämme kirmasimme ensi töiksemme kauppaan. Ostoksia tehdessäni tajusin, että olen näiden hellepäivien aikana pahasti addiktoitunut maustettuihin kivennäisvesiin. No, ehkä ihmisellä voi olla pahempiakin riippuvuuksia.

Halusin samalla myös eroon viallisesta DJI-akusta, mutta en ollut varma, mihin sellaisen voi jättää. Paristot voi palauttaa kaupoissa oleviin keräyspisteisiin, mutta voiko pienakkujen kanssa toimia samalla tavalla?

Tiedustelin asiaa Savukosken S-kaupasta, jonka henkilökunta oli sitä mieltä, että akut täytyy toimittaa erityiseen keräyspisteeseen kuten Savukosken ecoASEMAlle (noin se kirjoitetaan). Kyseinen asema sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Sallan suunnassa, ja paikka on...

"Avoinna: joka toinen perjantai parillisina viikkoina klo 14-17. Kaikki ecoASEMAMME ovat suljettuja arkipyhinä sekä joulu- ja juhannusaattona."

Seuraavaksi lähin ecoASEMA sijaitsi Pelkosenniemellä, aukioloajat samat. Oli lauantai, joten odotusaika olisi ollut pitkä.

Asia alkoi ärsyttää. Pitäisiköhän homma hoitaa jotenkin toisin, ja lopulta vain soittaa Savukosken kunnalle, ehkä heti maanantaina?

• Savukosken tekninen virasto, Möttönen.
• Hotti soittaa, päivää. Yritin jo lauantaina tavoitella teitä, mutta virasto taisi olla kiinni.
• Niin meillä on tapana ollut.
• Ei se mitään. Mutta kuulepa, minulle kävi viikonloppuna pieni vahinko. Olin juuri viemässä rikkinäistä drone-akkua ecoASEMA:lle, kun Kemijoen ylittävää siltaa kävellessäni minä horjahdin, ja taskussani ollut akku putosi jokeen. Miten asian kanssa pitäisi nyt toimia?
• Ja siellä joessako nyt siis mollottaa litium-polymeeriakku?
• Kyllä se niin on.
• Teidän pitäisi jotenkin onkia se sieltä pois. Haluatteko, että yhdistän ympäristöasioista vastaavalle henkilölle?
• Nyt vähän pätkii tämä puhelu, taitaa olla huono kenttä.

Myöhemmin kuitenkin löysin Zombiakku-sivustolta tiedon, että pienakut voi kyllä palauttaa ihan tavallisiin kauppoihin, joten ongelma ratkeaisi sitä kautta. Vain suuremmat litium-akut (sähköpolkupyöristä yms.) täytyy viedä paikallisiin keräyspisteisiin. (Sittemmin Savukosken ecoASEMA on sitä paitsi lakkautettu, mistä syystä sitä enää näy yllä linkkaamallani Lapecon sivullakaan.)

Yöpaikka löytyi tällä kertaa aivan Savukosken keskustasta, jossa Loma-Joosula tarjoaa palveluita myös karavaanareille. Paikan isäntä ei ollut kotona, mutta puhelinsoitolla homma hoitui helposti, joten ajoimme Reiskan miellyttävälle paikalle Kemijoen rantaan.

Alueelle ei illan aikana saapunut muita majoittujia, joten uudehkoissa saniteettitiloissakaan ei ollut tungosta. Joosulassa voisi vierailla toisenkin kerran.

Lentävä mettäkakko

Pyörät ne lauloivat: "Tulppijoon käy tie!"

Katso YouTubessa

Turvoksissa

Vasta viikon kestäneen lomamatkamme aikana oli jo sattunut lukuisia kommelluksia. Iso-Syötteellä ajoin Reiskan kiveen, ja vähän myöhemmin harmaavesisäiliön sulkuventtiili tuntui hajonneen. Tulppioon saavuttuamme teloin vielä auton ulkopuolelle unohtuneen muovisen jakkarankin, jota olemme käyttäneet askellautana. Auton omaa sähköistä porrastahan ei näillä sorateillä voi käyttää lainkaan.

Lisää vastoinkäymisiä oli kuitenkin tiedossa, kun illalla huolsin autossa laitteitani. Kuten aiemmin kirjoitin, Maurin akku alkoi ladattaessa turvota niin, etten enää meinannut saada sitä kopterista (jossa se latauksen aikana oli) ulos. Se ei myöskään enää mahtunut varsinaiseen lataustelakkaan, joten akku vaikutti käyttökelvottomalta.

Hiukan vaarallinenkin se oli, kuten litium-akut yleensäkin, jos ne alkavat kupruilla. Akusta kehkeytyi pieni ongelma, koska minua arvelutti säilyttää sitä auton sisällä. Mitä jos se syttyy omia aikojaan palamaan? Ei ehkä todennäköistä, mutta kuumalla kesähelteellä nähtävästi mahdollista.

Olisin halunnut päästä akusta eroon, mutta eihän sitä voi tavalliseen roskikseen heittää, eikä paristojen ja pienakkujen palautuspisteitä ole ihan jokaisen jängän laidassa. Ratkaisin ongelman tilapäisesti niin, että vein akun aina yön ajaksi ulos, kiven päälle. Lisäksi otin sen autosta poistuessamme reppuun mukaan, jotta auto ei pala sillä aikaa, kun olemme poissa. Ehkä liioittelin ongelmaa, mutta aivoni tykkäsivät, kun toimin näin.

Onneksi aurinkoiset päivät jatkuivat, ja se houkutteli meitä Ainijärven suuntaan, koska siellä emme ole koskaan käyneet. Mutta mihin Ainijärveltä sitten jatkaisi? Aivan, Värriötuntureille päin, mutta se on luonnonpuistoa, johon ei saa mennä. Se ei käy, se ei kerta kaikkiaan käy.

Luovuttuamme Ainijärvestä lähdimme lopulta lompsimaan Tulppiosta UKK-reittiä Tuntsan suuntaan. Uutta seutua meille, ja siinä mielessä ihan OK. Tarkoitus oli, että tavoittelisimme Saijanojan varressa olevaa tulipaikkaa, jossa voisimme evästellä ja kääntyä sitten takaisin.

Patikoimme pari vuotta sitten Tulppiosta pohjoiseen menevää UKK-reittiä, joka oli paikoin varsin hieno. Etelään päin menevä osuus ei kartalla näyttänyt yhtä hyvältä, eikä todellisuus ollut juuri kauniimpi.

Aluksi oli pari kilometriä tietä, ja sen jälkeen tarjolla oli varvikkoista suota ja aavistuksen sotkuista metsää. Pitkospuiden kunto oli vielä kohtalaisen hyvä, mutta maailma oli monin paikoin heittänyt ne vinksin vonksin.

Lisäksi tein jo alussa pienen virheen unohdettuani ennen lähtöä juoda vettä. Vaikka ilman lämpötila huitoo kolmessakymmenessä asteessa, ei retken alussa välttämättä ymmärrä juoda tarpeeksi. Ei etenkään silloin, kun samanlaisia retkipäiviä on yksi toisensa perään.

Huomasin asian polulla, kun tunsin jo alkumatkasta kärsiväni nestehukasta. Mukana periaatteessa oli riittävästi vettä, mutta hiukan sitä piti silti säästellä.

Onneksi maastossa oli varvikkojen ohessa kauniitakin pätkiä. Suo-osuudet olivat myös mukavia siksi, että niillä kävi tuuli, joka puhalsi metsässä kiusanneet ötökät tiehensä.

Viitisen kilometriä kuljettuamme saavuimme Suurkovanselän rinteeseen, jossa maasto yleisesti ottaen näytti paremmalta. Nousimme rinteeseen pitämään taukoa.

Paikka olikin hyvä, sillä metsähakkuuaukean reunassa tuuli mojovasti. Lisäksi rinteestä avautui myös kohtalaisen kiva maisema lounaan suuntaan.

Saijanojan tulipaikalle oli enää reilu kilometri, mutta kun meillä ei varsinaisesti ollut sinne mitään asiaa, puron varressa odottava taistelu hyttysiä vastaan ei enää kiinnostanut. Päätimme pitää rinteessä vähän reilumman tauon, ja kääntyä sitten takaisin.

Suurkovanselällä oli myös tuulesta huolimatta hyvä lennättää kopteria. ADIZ-alue oli muutaman sadan metrin päässä, mutta sellaisessa suunnassa, ettei sitä juuri tarvinnut miettiä.

Malla taisi taas tapansa mukaan houkutella paikalle pari haukkaa, mutta sen suurempaa uhkaa niistä ei nyt vaikuttanut olevan.

Koska reitti ei menomatkan osalta ollut erityisen hehkeä, päätimme palata Tulppioon Ainijärventien kautta. Ehkä vähän tylsä valinta, ja lisäsi hiukan matkaakin, mutta saattoi silti olla ajallisesti nopeampi.

En ole käynyt Tulppiossa talvella, mutta kesällä paikka on kelpo. Jos jotain voisi toivoa, niin miesten WC-tilassa olevan kompressorin voisi vaihtaa, sillä se huutaa kuin villieläin. Alla olevassa kuvassa ei tosin ole kyseinen laite vaan veturi, joka ei enää pidä ääntä.