perjantai 8. helmikuuta 2019

Kurkkua kuristaa taas

Kauko oli selvästi otettu saamastaan huomiosta.

  • Tilulii, kylläpä tuntuu hyvältä!
  • Arvasin, että yllätykseni olisi sinulle mieluinen. Ajattelin tosin ensin pukea sinut lentosukkaan, mutta sitten arvelin, ettet tykkäisi sellaisesta.
  • Huh, en todellakaan! Toiset kopterit vain nauraisivat minulle. Mutta nyt minulla on hiukan hiki. Lennetäänkö vähän?
  • Lennetään vaan, mutta älä silti innostu liikaa. Kylmä ilma kangistaa nopeasti.

Lämpömittari paljasti kotoa lähtiessämme, että talvi oli kiristämässä otettaan. Niinpä pakkasin Kaukon vuorattuun kameralaukkuun, jonka pohjalla oli kaksi esilämmitettyä geelipussia. Ei lämmin laukku kesää tee, mutta auttaa kuitenkin pitämään kopterin akkuineen toimintakuntoisena, ainakin hetken aikaa.


Niin, Kurimuksen kurkku veti meitä jälleen puoleensa. Ajatuksemme oli tällä kertaa lähestyä Kinahmia pohjoisesta, mahdollisesti Louhosareenan liepeiltä, mutta portilla suljettu tie esti aikeemme. Lopulta päädyimme vanhalle tutulle parkkipaikalle, josta toisaalta onkin ihan hyvä lähteä liikkeelle.

Tähän aikaan vuodesta korkeilla vaaroilla on usein tykkylunta. Lumiset puut ovat kauniita katsella, mutta niihin liittyy oma riskinsä. Onneksi Kinahmilta löytyy myös avointa maastoa ja matalaa koivikkoa, jossa onneaan ei ole pakko koetella.

Kinahmin länsirinne on verrattain jyrkkä...


... mutta mäessä mutkitteleva traktoripolku helpottaa nousemista, ja siitä on usein mennyt muitakin.


Lähempänä lakea puusto muuttuu tiheäksi. Lumisten puiden alta ryömittäessä huppu helpottaa elämää.


Onneksi pahimpien kohtien läpi ei ole pakko puskea.


Vaaran laella kulkevalla retkeilyreitillä on taas avarampaa. Talvella polku tosin erottuu maastosta huonosti.


Menomatkallamme reitin seuraamista helpottivat tuoreen oloiset jalanjäljet, mutta pohjoisesta ei näyttänyt tulleen ketään. Louhosareenan suunnasta kipuaminen olisikin todennäköisesti ollut työläämpää, vaikka pohjoisrinne onkin melko loiva.

Kävimme jälleen kääntymässä näkötornilla, joka vaikutti pysyvästi ystävystyneen vieressä kasvavan kuusen kanssa.

Nyt tornista olisi ehkä nähnyt jotain, mutta kiipeäminen ei tälläkään kertaa houkutellut. Seuraamamme jalanjäljet kuitenkin jatkuivat tornin ylätasanteelle asti.

Nousuvoittoinen menomatka oli vienyt yllättävän paljon aikaa, ja tornilta palatessamme alkoikin jo hämärtää. Pysähdyimme reitin varrella olevalle laavulle syömään eväitä.


Olosuhteet umpimallisen laavun sisällä olivat varsin siedettävät, vaikka emme tulia tehneetkään. Tällaisina hetkinä mietin silti, että pitäisiköhän sittenkin sisällyttää makkara retkiruokavalioon.

Kaukokin sai lopulta toteuttaa itseään, eikä se valittanut kylmästä ilmastakaan. Totta puhuen pakkanen taisi enemmän kiusata itseäni.


sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kuuhun ja takaisin

Voisi ajatella, että kun on harrastanut juoksemista liki 30 vuotta, lenkkikenkien ostamiseen ei enää liittyisi problematiikkaa. Mutta ei se näytä olevan niin.

Siitä on yli kaksi vuotta, kun ostin elämäni ensimmäiset New Balance -kengät. Testasin niitä silti ensimmäisen kerran vasta muutama viikko sitten.

Eipä tullut minusta New Balance -juoksijaa; ei ainakaan tämän kenkäparin myötä. Kengät tuntuivat kaupassa hyviltä, mutta ensimmäinen oikea juoksulenkki paljasti ongelmia. Melkein jätin lenkin kesken, mitä ei kovin usein tapahdu.

Periaatteessa lenkkikenkien valintaan ei liity kohtuuttomasti muuttujia, mutta asiaa tutkittuani tulin siihen lopputulokseen, että ostamieni kenkien kantaosa on minulle liian matala. Olisin kenties ajan myötä tottunut siihen, mutta juokseminen tuntui siinä määrin huonolta, että päätin olla yrittämättä.

Harmi sinänsä, koska kengät eivät olleet erityisen edulliset. No, poika ainakin sai omaan käyttöönsä melkein iskemättömän kenkäparin.

Onneksi talvella normaalisti käyttämäni juoksukengät (Salomon Spikecross3) ovat mainiot. Salomonin tossumainen kenkä on lämmin, ja nastat pitävät liukkaalla alustalla todella hyvin. Tältäkö se tuntuu, jos autossakin on nastarenkaat?!

Aiemmin juoksin Asicsin talvilenkkareilla, mutta niiden nastat kuluivat pyöreiksi jo yhden kauden aikana. Salomoneilla on menty jo 3 - 4 talvea, enkä ole vielä huomannut pidon heikentyneen. Toiseen kenkään on kuitenkin tullut kantapään kohdalle reikä; taidan juostessa kolhia jalkoja toisiinsa.


Taannoin uutisoitiin siitä, että kiinalaiset ovat ensimmäisenä laskeutuneet kuun pimeälle puolelle.

Uutista lukiessani mietin, että jos olisin 30 vuotta sitten lähtenyt hölkkäämään kohti kuuta, matkasta olisi nyt takana kuudesosa. Kuu tuskin näyttäisi yhtään suuremmalta, mutta kotiinpaluu olisi jo merkittävästi vaikeutunut. Ehkä on parempi, ettei tullut lähdettyä.

Vaikka ajatus kuuhun juoksemisesta on vähän outo, laji oli 60-luvulla ilmeisen suosittu. Ensimmäisen kilpailun kai voitti joku amerikkalainen; nimeä en tosin muista.


Onneksi juokseminen silti maistuu yhä, koska olen viime aikoina kärsinyt jauhopäisyydestä. Heräsin nimittäin yhtenä aamuna siihen, että huone ympärilläni pyörii julmasti. Tai oikeastaan luulin, että koko talo kaatuu.

Pompattuani sängystä ylös tilanne rauhoittui. Analysoin ongelmaa ja havaitsin, että voimakas pyöriminen alkaa uudestaan, jos makaan selälläni ja kallistan päätä oikealle. Se oli pelottavaa, ja vaikeutti nukkumista.

Kun pyöriminen ei parissa päivässä lakannut, menin lääkäriin, joka diagnosoi, että minulla on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Huh... miltähän pahanlaatuinen asentohuimaus sitten tuntuu?

Kyseessä on melko tavallinen vaiva, joka aiheutuu siitä, että sisäkorvassa olevaan kaarikäytävään pääsee jotain sakkaa. Tästä aiheutuva huimaus voi pahimmillaan kestää kuukausia.

Sain lääkäriltä hassuja hoito-ohjeita, mutta en lopulta tarvinnut niitä. Omat oireeni hävisivät muutamassa päivässä, ja minusta tuntuu, että nimenomaan juokseminen edisti paranemista. Ehkä tärinä karisti jauhot päästä pois?

tiistai 15. tammikuuta 2019

Savon ytimessä

Sisä-Savon retkeilyreitti näyttää kartassa vähän kummajaiselta. Kartalla reitin pituus on kymmeniä kilometrejä, mutta sen varrelle ei ole merkitty yhtään virallista laavua tai edes nuotiopaikkaa.

Kun karttaa katsoo tarkemmin, polku kuitenkin näyttää kulkevan partiolaisten majan kautta, ja pohjakartasta erottuu kaksikin tulipaikkaa. Mahtaisiko kyseessä sittenkin olla Savon kätketty helmi? Googlettamalla löytää helposti kyseiseen reittiin liittyvän suunnitteludokumentin, joka ainakin vaikuttaa melko perusteelliselta.

Päätimme tutkia asiaa hakeutumalla reitin varrelle. Tämäkin retki tehtiin ennen talven saapumista, vaikka ensilumi olikin jo kuorruttanut maan.

Lähtöpaikaksi valikoitui jälleen metsäautotien päässä oleva silmukka, jonka kautta polku eteni.


Retkemme ensimmäinen etappi johtaisi meidät partiolaisten majalle, josta jatkaisimme Hämeenjärven nuotiopaikalle. Maja sijaitsi lähtöpaikalta selvästi erottuvan Etelä-Suomäen itäpuolella, tai niin Kauko ainakin väitti.


Pian silmukasta poistuttuamme maasto muuttui ikäväksi kulkea. Se oli yllätys, koska kyseessä oli merkitty reitti, ja satelliittikuvissakin tienoo oli näyttänyt ihan hyvältä. Ojitetussa, paikoin suomaisessa metsässä oli hankala tarpoa, eikä polkuakaan juuri erottanut.


Jo muutaman sadan metrin jälkeen kävi mielessä, että pitäisiköhän kääntyä takaisin, ja siirtyä autolla johonkin parempaan lähtöpaikkaan. Tuskin koko reitti olisi samanlaista rämeikköä?

Toisaalta suunnitelman muutos olisi vienyt aikaa, jota ei päivän jo ollessa lyhyt ollut liikaa. Emme varsinaisesti päättäneet jatkaa tarpomista, mutta emme silti pysähtyneetkään.


Märän suo-osuuden ylitettyämme saavutimme lopulta partiolaisten majan. Vaikka kulkemamme matka ei ollut kuin 2 - 3 kilometriä, tyhmä maasto sai sen tuntumaan todellista pidemmältä.


Sisä-Savon retkeilyreittiä ei ole erityisesti merkitty talvireitiksi, mutta talvella rytöosuuskin voisi olla mukavampi mennä, hiihtäen tai lumikengillä, kun vaan lunta on tarpeeksi. Melko avoimeksi linjatussa maastossa eivät puskatkaan haittaisi.

Majan jälkeen reitti muuttui mukavammaksi, ja tarjolla oli jopa pitkospuita. Partiolaiset lienevät suosineet tätä vaihtoehtoa.

Vähän matkaa majalta kuljettuamme saavuimme risteykseen, josta meidän olisi Hämeenjärvelle päästäksemme pitänyt taas loikata suolle.

Koska olimme mielestämme rämpineet jo ihan tarpeeksi, valitsimme helpomman vaihtoehdon, ja lähdimme seuraamaan laavulle viitoitettua polkua. Valintaa helpotti se, että pitkospuutkin jatkuivat samaan suuntaan.

Tässä vaiheessa polku erottui jo selvästi maastosta, ja reitti oli muutenkin sellainen, kuin olisimme toivoneet sen olevan autolta saakka.

Pari kilometriä patikoituamme saavuimme kahden tien risteyksessä olevalle laavulle. Laavu ei ollut erityisen kutsuva, mutta ilmeisesti yhä aktiivikäytössä; ainakin, jos sen vieressä olevasta puuvarastosta pystyi jotain päättelemään.


Puoli tuntia odottamalla aurinkokin olisi ehkä mukavasti yltänyt laavuun, mutta päätimme silti jatkaa eteenpäin. Termoskahvit voi tarvittaessa nauttia ilman katostakin.

Tässä vaiheessa olimme jo tainneet sanattomasti sopia, että kuljemme paluumatkan tietä pitkin. Tai ainakaan kumpikaan meistä ei ilmaissut halukkuuttaan palata siihen ryteikköön, jonka kautta alkumatkamme eteni.

Tien varrella näkyi poikkeuksellisen paljon hirvitorneja. Niitä tuli vastaamme kymmenittäin, mutta kaikki olivat tyhjillään. Jokohan kaikki hirvenkaatoluvat on käytetty?

Autioituneet tornit jotenkin surettivat minua, joten kiipesin yhteen pitääkseni pienen puheen. Tosin ihan vaan lyhyen, koska vaimo toivoi niin.

"Kansalaiset, medborgare!

Olemme tänä upeana päivänä kokoontuneet Sonkarinpohjaan juhlistamaan talven alkamista. Edessämme avautuva hakkuuaukea muistuttakoon meitä siitä, miten hieno maa meille on annettu!

Se maa on paikoin ryteikköinen, eikä sinne aurinkokaan aina paista, mutta silloin kun se paistaa, se loistaa kauniimmin kuin missään muualla! Siksi, hyvät ystävät, vaalikaamme sitä, mikä meille on uskottu.

Ja etenkin teille, kaunis rouva siinä eturivissä, minulla on erityistä asiaa! Minä näen, että te kannatte repussanne termospulloja, eväsleipiä ja ties mitä, jotta miehenne ei nääntyisi, kun hän selkä väärällään raahaa elektroniikkaa pitkin metsiä.

Totisesti minä sanon teille: nainen, te olette aarre!"


Puheeni päätteeksi Emirates-hävittäjät suorittivat vielä näyttävän ylilennon, minkä jälkeen jatkoimme matkaamme takaisin autolle.


Sonkarinpohjan jälkeinen tieosuus toi jotenkin mieleen Rontsassa muutamia viikkoja aiemmin tekemämme retken. Ehkä Sisä-Savon reitillekin palataan joskus, mutta lähtöpaikkaa täytyy selvästikin säätää.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Mitä ajattelin tänään?

Talvi taisi tällä kertaa saapua jokseenkin ajallaan. Lunta ei tosin ole kerääntynyt samaa tahtia kuin edellisenä talvena, mutta pakkaspäiviä on ollut sen verran, että olen jo elätellyt toiveita jäälatujen valmistumisesta.

Olikin yllätys, kun Foreca raportoi Kuopion Itkonniemellä jään paksuuden olevan joulukuun viimeisinä päivinä vain 4 cm. Siis neljä senttiä, missä ne loput ovat!? Olisin itse veikannut, että jäätä on hyvinkin 20 - 30 senttiä.


Onneksi joulun tienovilla tuprahti lunta sen verran, että maaladut ovat viimein kohtuullisessa kunnossa. Latupohjathan oli lanattu jo aiemmin, mutta paikoin muhkurainen maasto ei vielä houkutellut suksille.

Vuodenvaihteen jälkeen uskaltauduimme ladulle ensimmäistä kertaa. Talven ensimmäinen hiihtokerta on aina erityinen, vaikka tutut lähiladut eivät yllätyksiä tarjoakaan.

Kaupunkiladuilla hiihtäessään saa kuitenkin varautua myös pettymyksiin. Ladulla vastaan käveli ulkoilija, jotka sotki latua kahden suurehkon koiran kanssa. Ne koiratko sinne ladulle hinkuivat, vai oliko päätös syntynyt hihnan toisessa päässä?

Teki mieli ottaa asia puheeksi, mutta tilanne nosti päähäni vain huonoja ajatuksia, joten katsoin parhaaksi jatkaa matkaa. Aihehan on aavistuksen kuuma, eikä siihen liittyviä ongelmia kannata muutenkaan ratkoa ladulla.


Illemmalla kävin vielä kaupassa, jolloin huomasin taas jonkun ulkoiluttavan koiraa latureitillä. Vieressä, kymmenen metrin päässä, olisi ollut valaistu kävelytie, mutta se ei tälle harrastajalle kelvannut.

Kesällä samassa kohdin ei kävele kukaan, koska siinä kasvaa vain heinää. Mutta kun heinikkoon vedetään talven tullen latu, ladulle on ihan pakko päästä lompsimaan?

Ilmiö ei varsinaisesti ole uusi, ja olen vuosia yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu. Vastausta en ole löytänyt, mutta minusta on alkanut tuntua siltä, että eläimen omistaminen ei vaan aina ole ihmiselle kunniaksi. Ei ainakaan kaupungissa.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Yrittäisinkö uudelleen?

Elettiin yhä marraskuuta, olimme jälleen Tampereella. Heräsin aamulla vähän ennen seitsemää ja vilkaisin ulos. Sääennusteen mukaan tiedossa piti olla aurinkoinen päivä, mutta ulkona oli aivan pimeää. Höh.

Pohdin mahdollisuutta lähteä pienelle retkelle, mutta mielessäni kummittelivat yhä muutaman viikon takaiset kokemukset Kintulammilta. Pitäisikö nyt yrittää uudestaan? Lumi ei ainakaan vielä haittaisi kulkemista.

En uskonut olevani valmis uuteen Kintulammi-kokemukseen, joten päätin ajaa kauemmaksi ja tavoitella Seitsemisen kansallispuistoa. En ollut käynyt siellä aikoihin, joten paikka voisi tuntua tuoreelta.


Seitsemisen kansallispuisto on varsin metsäistä seutua. Viimeksi lähdimme vaimon kanssa liikkeelle luontokeskukselta, josta patikoimme Kirkas-Soljaselle, ja seuraavana päivänä takaisin.

Kyseisestä vierailusta on jo kymmenisen vuotta, mutta päätin silti vaihtelun vuoksi kulkea puistoa poikkisuuntaisesti. Niinpä ajelin Multiharjun pysäköintialueelle, jossa toivoin olevan vähemmän ruuhkaa kuin muilla P-alueilla.

Suunnitelma vaikutti hyvältä, koska Multiharjuun saavuttuani paikalla ei vielä näkynyt muita autoja. Arvatenkin autoja tulisi päivän mittaan lisää, mutta se ei haittaisi, jos saavutan riittävän etumatkan ehtimällä metsään ennen muita.


Seitsemisessä risteilee paljon reittejä. Osa niistä on kapeita polkuja, jotkut vähän isompia kärrypolkuja, ja leveimpiä voisi ajaa vaikka autolla.

Onneksi opasteet ovat hyviä, koska risteyksiäkin on paljon. Yhdestä harhauduin silti väärään suuntaan, mistä seurasi parin kilometrin lisälenkki. Kun kaikki tehdään helpoksi, oma huolellisuus herpaantuu.


Seitsemisen aarniometsät ovat kauniita katsella, mutta matkan varrelle osuvat nähtävyydet - kuten Liesijoen mylly - piristävät silti. Mylly ei tosin taida olla alkuperäinen, vaan se on tuotu paikalle muualta.


Kettulammen lähistöllä oli tehty tihutöitä, sillä joku oli kaatanut polulle puun. Todella tyhmää! Mitä, jos pahaa-aavistamaton retkeilijä olisi jäänyt puun alle?


Vaikutti siltä, että puu oli nirhattu kumoon ihan hiljattain, mahdollisesti talttaa tai vastaavaa käyttäen.


Toivoin pääseväni syyllisen jäljille, mutta en erottannut ympäriltäni muita johtolankoja, joten luovuin takaa-ajosta.

Liesijärven laavu ympäristöineen ei ollut erityisen näyttävä. Se lienee liian lähellä tietä, tosin kalpea vuodenaikakin saa kaiken näyttämään hiukan tylyltä. Ehkä kesällä on kauniimpaa.



Olin aiemmin harmissani siitä, että maamme hiisikanta vaikuttaa romahtaneen. Huoli taisi kuitenkin olla ennenaikainen, koska Seitsemisen metsät suorastaan kuhisivat hiisiä!

Niitä oli niin paljon, etten edes viitsinyt kuvata ihan jokaista. Lisäksi hiidet vaikuttivat kesän jälkeen olevan pulskassa kunnossa, joten uskon niiden selviävän talven yli, vaikka retkeilijöitä ei entiseen tapaan olekaan tarjolla.


Hiisien ohella metsässä näkyi muitakin outoja otuksia, kuten esimerkiksi polun varressa lepäillyt yksisarvinen...


... sekä joku liskon tapainen, joka kuola valuen kroolasi polun yli.


Metsän elämää on aina mukava tarkkailla, ja valoisa aika tulikin Seitsemisessä käytetyksi aika tarkkaan.


Päivän jo hämärtyessä palasin Multiharjuun, jonka ympäri kiertävälle luontopolulle oli muodostunut pieniä jonoja. Parkkipaikkakin muistutti lähinnä Hämeenkatua, mutta se ei enää tässä vaiheessa haitannut. Näin oli hyvä.

lauantai 22. joulukuuta 2018

Kurimuksen kurkku

En tiedä, miten Pohjois-Savossa oleva harjanne on saanut nimen, joka tarkoittaa meren pyörrettä. Eihän tässä ole merta ihan vieressä, tosin ehkä joskus aiemmin on ollut.

Nyt joka tapauksessa päätimme tutustua Kinahmin eteläiseen osaan. Tai oikeastaan nyt oli jo marraskuussa, kuten lumettomista kuvista voi päätellä, mutta joskus jalat laukkaavat enemmän kuin sormet ehtivät kirjoittaa.

Harjanteen pohjoispäässä on käyty useastikin, yleensä lumikengillä, mutta Kinahmintien vieressä sijaitsevalta pieneltä parkkipaikalta olisi hyvä lähestyä Kinahmin loivempaa etelärinnettä.


Kuopiossa oli aamulla selkeä sää, aurinkokin taisi hetkittäin paistaa. Halunaa lähestyessämme kuitenkin huomasimme, että Kinahmin laki oli sumun peitossa. No, ehkä sumu päivän mittaan hälvenee, niinhän tähän aikaan vuodesta usein käy.

Kuten olen aiemminkin todennut, Kinahmin retkeilyreitti ei nykyään ole entisen veroisessa kunnossa. Omakohtaista kokemusta Kinahmin loiston päivistä ei tosin ole, mutta opaskylteistä oli havaittavissa, että asiat ovat joskus olleet paremminkin.

Onneksi internet ei unohda, ja netistä löytyykin yhä parinkymmenen vuoden takainen selostus reitin synnyttämisestä.



Vaikka opaskyltistö alkoi olla lahoamispisteessä, reittiä selvästikin kuljetaan, koska polku erottui maastossa varsin hyvin. Se ei sinänsä ole yllätys, sillä polku on enimmäkseen varsin mukava!


Ilahduttavaa oli, että joku oli nähnyt vaivaa ja ehostanut reittimerkintöjä. Eihän tuollaisella harjulla oikein voi eksyä, mutta ainakin merkinnät ohjaavat retkeilijät samoille jäljille. Ja ehkä niistä on apua lumen aikaan.


Viime talvena Kinahmilla kaatui paljon puita, mikä paikoin haittasi kulkemista. Kun kasvillisuus on tiheää ja puita edessä pitkin poikin, eteneminen voi olla yllättävän hankalaa.


Kinahmin laelta löytyykin aika monenlaista maastoa. Havupuiden ja lehtimetsän ohella polun varrella on myös suota ja peltoa, joiden ansiosta mäeltä voi nähdä kauas, jos ei ole sumuista.

Harjanteen puolivälissä sijaitseva Karjamaja oli lukossa, mutta avaimen voi kuulemma korvausta vastaan vuokrata kyläyhdistykseltä.


Itse jatkoimme Kinahmin 313 metrin korkeuteen kohoavalle huipulle. Sumu ei toiveistamme huolimatta ollut hälventynyt, vaan tuntui pikemminkin tihenevän. Ruokailua se ei muuten haitannut, mutta sai ilman tuntumaan ennakoitua kylmemmältä.


Kinahmin laella on myös näkötorni, mutta se ei suoranaisesti houkuttele kiipeämään. Ja kun rakennelmaa katsoo, herää epäilys, onko se edes sellaiseksi tarkoitettu. Tornin tasanteelta ei olisi sumussa näkynyt yhtään kauemmaksi, joten en lähtenyt kokeilemaan onneani.

Pari kanalintua säikäytti meidät räpiköimällä metsän keskeltä lentoon, mutta itseäni enemmän häiritsee se, että hiisiä ei viime aikoina ole juuri näkynyt. Ei kai lajia uhkaa sukupuutto?

Kinahmilla sentään tapasimme yhden, mutta sekin ähisi ja puhisi oudosti. Lehdessä puhuttiin ilmastoahdistuksesta, liekö tuo potenut sitä. Tai sitten se vaan kärsi ummetuksesta.