perjantai 1. toukokuuta 2026

Mittarissa 5479 askelta

Tänään on erityinen päivä, sillä Askelmittari-blogi täyttää viisitoista vuotta. Perustin blogin vapunpäivänä vuonna 2011, minkä jälkeen olen julkaissut 5479 päivän aikana yhteensä 1230 kirjoitusta.

Blogin tyyli on ajan myötä hieman muuttunut, mutta ensimmäisessä kirjoituksessani mainitut tavoitteet ovat pääosin pitäneet paikkansa. Ulkoasun osalta muutoksia olisi voinut olla enemmänkin, mutta asiaan liittyvien teknisten hankaluuksien vuoksi ne ovat jääneet tekemättä.

Alussa julkaisuni taisivat olla aika kuivakoita, koska en yleensä liittänyt niihin edes kuvia. Visuaalinen anti on onneksi vuosien myötä parantunut, ja nykyään kuvia on muutenkin paljon.

Yhdenlainen tyylimuutos on myös se, että jos blogi alunperin olikin henkilökohtainen kanavani, viime vuosina myös vaimoni merkitys sisällön tuottamisessa on kasvanut.

Vaimo paitsi esiintyy useissa kuvissa myös kuvaa itse, ja moni kirjoituksissa ja videoissa näkyvä kuva onkin rouvan ottama. Tekstit ja muun sisällön sentään tuotan itse, mutta ehkä Askelmittari-blogi on nykyisin jossain määrin myös meidän yhteinen hiekkalaatikkomme.

Blogini elämänkaareen sisältyy kaksi asiaa, jotka ovat suuresti vaikuttaneet julkaisuiden sisältöön. Ensimmäinen tapahtui vajaat kymmenen vuotta sitten, kun hankin ensimmäisen droonini. Ilmakuvaus vei minut mukanaan, ja johti myöhemmin siihen, että aloin kuvata videomateriaalia myös muilla laitteilla.

Toinen iso juttu oli muutaman vuoden takainen retkeilyauton hankinta, joka merkittävästi muutti retkeilyharrastuksemme luonnetta. Usean päivän vaellukset - joita nykyään hieman kaipaan - jäivät pois, mutta eri mittaisia päiväretkiä tehdään sitäkin enemmän. Toisaalta kun ikää alkaa kertyä, homma on ehkä mielekkäämpää näin, ja caravan-aiheiset jutut kyllä sointuvat yhteen retkeilyn kanssa.

Retkiin liittyvää oheismateriaalia on runsaasti, ja erityisen tyytyväinen olen blogini karttanäkymään, jonka kautta tiettyyn paikkaan liittyvät tekstit, kuvat ja videot ovat helposti löydettävissä. Karttasivun ensimmäisen version tuottaminen tosin oli kymmenen vuoden bloggaamisen jälkeen vähän puuduttavaa.

Videoiden editointi kuitenkin vaatii työtä, mikä käytännössä on johtanut siihen, että en ole enää aikoihin tuottanut omaa musiikkia. Aika ei riitä kaikkeen, mutta toisaalta kyseessähän on vain harrastus. Olenkin sittemmin alkanut videoissani hyödyntää YouTube Audio Libraryn tarjontaa, vaikka aluksi välttelin sitä.

Blogissani on nykyään paljon päiväretkiin liittyviä julkaisuja. En yleensä kovin tarkkaan tekstissä kuvaile reittien sisältöä, koska parhaiten asia välittyy videolta, jollainen myöhemmin tulee tarjolle. Toisaalta yritän myös vältellä sitä, että blogini toimisi vain retkikertomusten hakemistona.

Toisin kuin YouTube-videot yleensä, omat videoni ovat tarkoituksella "äänettömiä", koska niihin liittyvä kerronta löytyy blogistani. Ja muutenkin ajattelen niin, että minun on turha höpöttää videoilla yhtään mitään, koska netti on täynnä sellaisia videoita, joissa jo selitetään kaikki asiat. Itse keskityn välittämään maisemia ja tunnelmia, vaikka kovin suuria katsojamääriä videoni eivät olekaan saavuttaneet.

Viisitoista vuotta on kuitenkin blogille pitkä aika, ja motivaation ylläpitäminen edellyttää, että keksin silloin tällöin uusia juttuja. Viimeisin villitykseni - jonka tosin ideoivat minulle läheiset ihmiset - on se, että tekstimuotoisen viestin sijaan lisään retkikohteiden vieraskirjoihin tällaisia Askelmittari-tarroja. Joko olet löytänyt sellaisen?

Viidessätoista vuodessa ihminenkin vanhenee paljon. En enää ajattele kaikista asioista samalla tavalla kuin blogin alkumetreillä, ja fyysiset rajoitteetkin tuntuvat nykyään konkreettisemmilta kuin vuonna 2011.

Juoksu ei enää kulje (en koskaan taida yltää kuuhun asti), iltaisin sattuu niskaan, aamuisin selkään ja käsien niveliin kaiken aikaa. Sauna on ainoa paikka, jossa ei koske mihinkään, mutta ei sielläkään voi kaiken aikaa olla.

Ja muista Luojaasi nuoruudessasi,
ennenkuin pahat päivät tulevat
ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova:
"Nämä eivät minua miellytä" (Saarn. 12:1)

Mainittakoon vielä, että kaikki tässä jutussa olevat kuvat ovat vuodelta 2011; ennen pahoja päiviä siis.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2026

Vaihtoehtoja

Mettovaaran pohjoispuolella kohoava Kärkäsvaara olisi myös saattanut olla helposti saavutettava vaihtoehto, mutta entäpä taaempana näkyvät Kappervaarat?

sunnuntai 26. huhtikuuta 2026

Yöllisiä ajatuksia

Kairiverissä oli miellyttävää yöpyä, vaikka palveluidensa osalta paikkaa pitäisi ehkä leirintäalueen sijaan kutsua matkaparkiksi. Toisin kuin edellisellä kerralla, saunaankaan ei nyt myöhäisen saapumisen vuoksi päästy, mikä hieman harmitti.

Kairijoen eräkeskus

Aamulla päätimme jatkaa ajamalla Kairijoen puretun sillan suuntaan. On oikeastaan hassua, että pohjakartassa Ruuvaojalta Lokkaan menevä tie näyttää menevän juuri tätä kautta, vaikka todellisuudessa tie on poikki. Toki puuttuvasta sillasta tiedotetaan jo hyvissä ajoin liikennemerkillä.

Ajatuksemme oli, että jos Ylä-Kairintieltä itä-koilliseen erkaneva pienempi tie (Mettovaarantie taisi jossain lukea) on riittävän hyväkuntoinen, voisimme kenties sen varresta tavoitella Suksennulkkia. Tämä toive ei kuitenkaan toteutunut: ajoimme tietä vähän matkaa, mutta sen kunnon heiketessä päädyimme lopulta peruuttamaan puolisen kilometriä takaisin Ylä-Kairintielle.

Mettovaarantie

B-suunnitelmamme oli tutustua Mettovaaraan, joka oli lähempänä. Niinpä jätimme Reiskan Mettovaarantien risteykseen, ja lähdimme jalkapatikassa kohti vaaran suuntaan menevän metsätraktoriuran alkupäätä.


Olisi ollut erityisen kiehtovaa autoilla Mettovaarantietä jonnekin Urakkaselän liepeille asti, mutta etenkään se ei nyt onnistunut. Olisi Subaru-aikaan pitänyt koluta nämä seudut tarkemmin.


Kännykkä ja siten nettikarttakaan ei Mettovaaran ympärillä toiminut, mutta vanhoja traktoriuria seuraten eteneminen oli helppoa, vaikka paikoin nekin olivat jo alkaneet häipyä maastosta.



Yleensä emme vieraassa ympäristössä hortoile ilman karttaa kovin kauas, mutta Mettovaara oli lähellä tietä, ja riskit siten pienet. Tällaisissa tilanteissa laadimme silti aina varasuunnitelman, jota seuraten osaamme takaisin autolle, jos kuljettu reitti täysin katoaa mielestä. Siis tyyliin: kun suuntaan etelään, pääsen tielle, jonka länsipäässä auto on.


Vaaran kallioinen laki on persoonallisen näköinen. Sen ympäriltä on joskus kaadettu metsää, mutta laki on säästynyt hakkuilta - kenties kivikko on pelastanut sen.



Vaikka Mettovaara ei ole kovin korkea, sen päältä erottuu ainakin Niekka mastoineen. Yritimme silmillämme tavoitella myös Melmettivaaraa ja Kalkovaaraa, joilla pari vuotta sitten poikkesimme, mutta ne taisivat jäädä Järvimuotkan taakse.

Niekka


Tuulisella vaaralla hyönteistilanne oli siedettävä, joten vaaran rinteessä oli mukava istuskella samalla retkieväistä nauttien.


Mettovaara jäi mieleen positiivisella tavalla. Paikka on helppo saavuttaa, loivarinteisellä vaaralla on hyvä kulkea, eikä sen laelta avautuvia maisemiakaan voi moittia. Lähinnä ponnisteluita edellyttää automatka perille.

Mettovaara

Uuden tunturin tai vaaran valloittaminen tuottaa aina myös henkistä tyydytystä, vaikka kyllähän homma taitaa tältä osin jäädä kesken.


Palatessamme autolle paarmat kiusasivat jonkin verran. Se palautti mieleeni vanhan ajatuksen pingismailan käytöstä paarmojen torjunnassa. Maila saattaisi olla tehokas, mutta sellaisia ei löydy ihan joka liikkeestä. Kairijoen retkeilykeskuksessa oli myytävänä kalastustarvikkeita; ehkä valikoimaan kannattaisi sisällyttää myös muutama pingismaila.

Mettovaara wilderness road

Autolle palattuamme päätimme jatkaa Kairijoen puretulle sillalle, jonne oli vain muutaman kilometrin matka. Voisikohan siellä puskaparkkailla yhden yön? Olemattoman sillan kupeessa liikennettä tuskin olisi häiriöksi asti.

Pienen pähkäilyn jälkeen jäimmekin yöksi joen liepeille. Myös jokilaaksossa tuuli sen verran navakasti, että hyttyset eivät suuremmin vaivanneet.

Kairijoen purettu silta

Joen toiselle puolellekin oli päätynyt yksi matkailuauto. Tuntui hassulta, että linnuntietä meitä erotti vain joki ja sata metriä, mutta tietä pitkin vastarannalle olisi yli neljäkymmentä kilometriä.

Tällaisessa syrjäisessä paikassa puskaparkkailussa on etunsa ja haittansa. Eduksi on laskettava se, että oma rauha on yleensä rikkomaton.

Toisaalta tietyissä asioissa täytyy olla poikkeuksellisen huolellinen. Yksi varottavista jutuista on itsensä lukitseminen auton ulkopuolelle. Sellainen onnistuu esimerkiksi näin:
  1. Nukkumaan mennessä auton ovet lukitaan.
  2. Yöllä tulee tarve hetkeksi poistua luontoon. Auton sivuovi avataan ilman että sen lukitusta ensin avataan (mikä onnistuu sisältä päin).
  3. Autosta poistutaan ilman avaimia.
  4. Auton ovi läimäistään takana kiinni (jotta hyttyset eivät pääse sisälle).
Ollaan auton ulkopuolella kalsareissa, ovet lukossa, avaimet ja kännykkä auton sisällä, hyttyset imevät verta, Marttiin 80 km.

On siis hyvä iskostaa päähän ajatus siitä, että aina kun autosta poistutaan, avaimet ovat mukana.