sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Pahaksi lopuksi

Kuhmosta matkamme kääntyi jo väkisinkin kotia kohti.  Jos rehellisiä ollaan, tässä vaiheessa lomaa alkaa mieleen helposti hiipiä museoajatuksia, vaikka emme retkillämme erityisen suuria kilometrimääriä kuljekaan.

Sopivien kulttuurikohteiden puuttuessa poimin kuitenkin kotimatkan varrelle pari luontojuttua, jotka olivat jo tovin mietityttäneet itseäni.  Ensimmäinen niistä on Rautavaaran ja Nurmeksen rajamailla sijaitseva Pahavaara.


En oikeastaan tiedä, miksi Pahavaara kiinnostaa minua. Johtuuko se paikan nimestä? Pahavaaran ympäristö tosin on luonnonsuojelualuetta, joten kai siellä on jotain hyvääkin nähty olevan.

Tarkoituksemme ei nyt ollut kiivetä vaaralle, vaan lähinä kartoittaa aluetta myöhemmin tehtäviä retkiä ajatellen.  Niinpä ajelimme Pahavaaran kaakkoispuolella olevan Silmävaaransuon viereen, josta lähetin Maurin tutkimaan vaaraa.

Ihan huoletta ei Pahavaaralla voi lennellä, koska muutaman kilometrin päässä on armeijan harjoitusalue (Sotinpuro), joka on ilmakuvauskieltoaluetta.  Niinpä lensin ja kuvasin Pahavaaraa vain pohjoisen suuntaan, varmuuden vuoksi.

Ilmakuvista selvisi lähinnä se, että Pahavaaran ympärillä on joskus tehty metsätöitä.  Vaaralla kasvavat puut vaikuttivat pidemmiltä kuin sen ympärillä olevat.  Vai johtuuko tämä yksinomaan maanpinnan muodosta?


Muutamat kallioiset kohdat antavat Pahavaaralle samanlaisia piirteitä kuin mitä Tulivuorellakin on.


Kartassa näkyviä kulku-uria (metsätraktorin synnyttämiä, kai) seuraillen vaaraa voisi ehkä helposti lähestyä lännen puolelta. Tai mahdollisesti Holinrotkon suunnasta, josta näyttää tulevan jonkinlaista poluntynkääkin.

Mauri ei urista välittänyt, kun se suristen suuntasi kohti vaaroja.


Toinen mielenkiintoa herättäneistä kohteista oli Rautavaaran taajaman lounaispuolelta löytyvä Kipari.  Paikka ei sinänsä ole uusi tuttavuus, mutta vaaralle on aina kivuttu itäpuolelta, Kiparintien kautta. Nyt oli tarkoitus selvittää, voisiko myös länsipuolelta, esimerkiksi Pökkelökankaan kupeesta, näppärästi jalkautua.

Auton ainakin saa kohtuullisen helposti parkkiin Nurmeslahdentien sivuun.  Länsipuolelta vaaran laelle päässee itäpuolta helpommin, koska korkeusmetrejä on kiivettävänä vähemmän. Täytynee myöhemmin palata paikalle totisten nousuaikeiden kanssa.


Lentelinpä sitten Kiparillakin hetken, kun akuissa oli vielä virtaa.


Kotiin palattuamme pohdiskelin jälleen, miksi emme nykyään ehdi Pohjois-Lappiin asti, vaikka käytettävissä olisi kaksi kokonaista lomaviikkoa. Nähdäkseni syitä on ainakin kaksi:
  1. Poikkeilemme liikaa metsiin. Jos fokus on ajamisen sijasta uusien polkujen löytämisessä, matka ei vaan etene. 
  2. Minä en enää ole kovin nopea kuljettaja. Kun ajosuorite kertyy lähinnä hidasvauhtisilla metsäautoteillä, sitä ei isoilla teillä ole ihan parhaimmillaan.
Etenkään 2-kohdalle on vaikea tehdä mitään.  Kun takavuosina alla oli Audi, Lapin reissut sujuivat jouhevasti, koska taajaman ulkopuolella nopeus harvoin laski alle 140 kilometriin tunnissa.

Mutta kun nyt metsäautoteitä kynnettyään pölähtää maantielle, 80 km/h -vauhtikin tuntuu haastavalta saavuttaa, ja satasen alueella autoja menee ohi vasemmalta ja oikealta.  Pitäisiköhän kaasujalkaan hankkia jotkut painot?

keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Paluumatkan varrelta

Elokuisen kesälomareissun jälkimmäisellä puoliskolla kiertelimme niin rantoja kuin harjujakin.

lauantai 20. marraskuuta 2021

Vaahterajuuren perässä

Martinselkosen eräkeskuksessa yövyttyämme matkamme jatkui kohti Kuhmoa.  Nyt ei ollut huolta sateesta, joten ajattelimme matkan varrella koukata Malahvianvaaraan ja tutustua Myllysärkillä etenevään Vienan reittiin (jota Vuokin reitiksikin kutsutaan).  Samoilla kulmilla on liikuttu joskus aiemminkin, mutta harjuosuus lienee reitin hienoimpia pätkiä, joten täytyyhän sekin kokea.

Vienan reitin varrella ei juuri ole virallisia pysäköintipaikkoja, mutta Malahviantien kupeesta löytyy pieni sorakuoppa, johon sopii muutama auto.  Tällä kertaa siinä oli jo pari vaunua, joten päätimme itse jatkaa Syntisenkankaalle, jossa olevalle levikkeelle mahtuu myös auto tai pari. 

Tarkoituksemme oli siis kulkea harju idästä länteen ja sitten takaisin.  Karttaa tutkiessa hieman ihmetytti, miksi merkityssä reitissä oli Porrasjoen paikkeilla katkos.  Joen yli selvästi meni silta, joten oliko kyseessä vain tekninen ongelma?

Laskeuduttuamme tieltä jokiuomaan saavuimme lankkupolulle, joka näytti vievän joen toisella puolella olevalle harjulle. 

Aika pian kuitenkin selvisi, että joki tulvi pahasti.  Silta sinänsä oli kunnossa, mutta sen molemmin puolin oli vettä parikymmentä senttiä.  Vaelluskengille vähän liikaa, ja crocsit olivat autossa, kun asiaa ei tullut ajateltua.  Vaikutti siltä, että ajoittain tulviva joki selittää myös katkoksen Retkikarttaan merkityssä reitissä.

Kengät riisumalla vesieste olisi tietysti ollut ylitettävissä, mutta diabeetikko-vaimon tapauksessa avojaloin kahlaaminen on aina vähän no-no.

Koska kulkusuunnalla ei varsinaisesti ollut merkitystä, palasimme autolle ja ajoimme takaisin harjun länsipäässä olevalle sorakuopalle, jossa olikin nyt paremmin tilaa.


Lännen puolelta lähdettäessä polku nousee harjulle saman tien.  Noin neljä kilometriä pirkän harjun varrella on muutamia erikoisuuksia, kuten 1600-luvulta peräisin olevia puumerkintöjä.  Itselleni tosin jäi epäselväksi, miten merkintöjen ikä on selvitetty, mutta tuskinpa tuota on syytä epäilläkään.



Harjukin on kaunis, joskaan ei sen erikoisempi kuin muutkaan vastaavat kohoumat.  Persoonallisen piirteensä harjulle tuo sen ympäri kiertävä joki, jota kuitenkin on vaikea saada ilmakuvaan itärajan läheisyyteen liittyvien lentorajoitusten vuoksi.


Harjun itäpäässä on pieni epävirallinen nuotiopaikka, ja alempana rinteessä silta, jonka toisella puolella kävimme aiemmin kääntymässä.


Harjulla meitä elämöinnillään ilahdutti tuulihaukalta vaikuttanut lintu.  Ne ovat kai aika yleisiä, vaikka pienehköä haukkaa ei aina kokonsa puolesta erota muista tavallisista pikkulinnuista.


Malahvianvaarassa kohtasimme myös yhden punkin. Se oli kesän ensimmäinen - ja mahdollisesti ainoa - kohtaamamme yksilö. Lahjetta pitkin nousseen otuksen päivät olivat pian luetut, mutta hiukan asia silti mietitytti, kun hetken päästä etsiskelimme varvikosta sopivaa evästelypaikkaa.

Niin, näitä polkuja tallasi aikoinaan myös Elias Lönnrot omilla reissuillaan.  Kielentutkijan mielenkiinto lienee ensisijaisesti liittynyt kirjallisiin asioihin, mutta ehkä kulkeminenkin oli tärkeää myös Eliakselle.

maanantai 15. marraskuuta 2021

Vesiperän äärellä taas

Kuukkumaharjun retkestä jäi aika kiva jälkimaku.  Harjulla ollessamme ymmärsimme, että lomareissumme kääntöpiste oli käsillä, mutta juuri samoihin aikoihin kohtasimme kotkaoletetun.

Hyvä maku oli myös leivässä, jota ostimme Sallan S-marketista. Kyse on Kursulainen Oy -leipomon ruisrouhereikäleivästä, jota näemmä voi tilata verkkokaupastakin mihin päin Suomea tahansa. Muista saman leipomon tuotteista ei vielä ole kokemusta, mutta ainakin ruisleipä heilahti saman tien TOP 5:een.

Toisen yön jälkeen meidän täytyi kääntyä Sallasta etelän suuntaan. Sääennusteen mukaan edessä olisi umpisateinen päivä, jonka voisi ihan hyvin viettää autossa istuen.

Lähdimme liikkeelle ajatuksenamme valua hissukseen kohti Kuhmoa, jota kaavailimme seuraavaksi yöpaikaksi.  Aamulla ei vielä satanut, joten ajaminenkin oli leppoisaa.

Kuusamon paikkeilla ihmettelimme ensimmäisen kerran, miksi sateita ei jo kuulu.  Hossassa ropisi hetken vähän tiukemmin, mutta kun kuuro meni ohi, oli taas poutaa ja kaunista.  Onkohan autossa istuminen sittenkään järkevää?

Lähestyessämme Juntusrantaa ja Martinselkosta minun täytyi ottaa asia puheeksi.

  • Tämä päivä menee kyllä autossa istuen ihan hukkaan.
  • Anna kun arvaan: yrität sanoa, että meidän pitäisi poiketa Martinselkoselle?
  • En varsinaisesti, mutta... no, olenhan minä sitä Hoikkajärven siltaa silloin tällöin ajatellut.
  • Mitä ihmeen siltaa?
  • Sitä siltaa, jonka kautta viime kesänä suunnittelimme kulkevamme Mustalammen laavulle ja siitä eteenpäin.  Tai siis siltaahan ei taida enää olla, mutta voisihan paikkaa silti käydä katsomassa.  
  • Siis menisimme katsomaan siltaa, jota ei ole olemassa?  Onko tyhmempää ideaa kuultu?
  • Niin.

Vaimo hieman vieroksuu Martinselkosia alueelle tyypillisen eläinlajiston vuoksi.  Toisaalta rouva ymmärtää, että lopulta päädymme kuitenkin aina sinne, minne minä päätän autolla ajaa.

Tällä kertaa ohjasin auton 843-tieltä kohti Pirttivaaraa.  Sieltä löytyvä Martinselkosen Eräkeskus on ennestään tuttu ja viihtyisä paikka, myös vaimon mielestä. 

Saatuamme huoneen päätimme suunnitelman mukaisesti lähteä tutkimaan Hoikkajärven sillan tilannetta.  Järvelle menevä polku on ensisijaisesti talvireitti, mutta pohjakarttaan on merkitty pitkospuita, jotka näkyvät ilmakuvissakin.  Niiden kunto olisi todennäköisesti huono, mutta kuljettavaa ei ole paljon, ja ainahan voimme kääntyä takaisin, jos eteneminen muuttuu hankalaksi.

Alkumatka sujui hyvin.  Nauhalammen ympärillä oleva suo oli helppo ylittää, ja pitkospuutkin olivat jokseenkin käyttökelpoisia.  Lähinnä piti varoa pitkoksista törröttäviä nauloja, jotka olivat lankkujen liikkuessa nousseet ylöspäin.

Rajavyöhykettä myötäili mönkkäriura, jota myös oli hyvä kulkea. 

Vastoinkäymisiä alkoi ilmetä vasta Hautasuolla.  Hautalammen ympäristö on kartankin mukaan melko vetistä, mutta ilmakuvissa Hautasuon ylittävät pitkospuut erottuivat vielä selvästi.  Paikoin ne olivatkin ihan kelpo kunnossa...

... mutta lähempänä lampeen laskevaa puroa pitkokset olivat päätyneet aivan vinksin vonksin.  Jos olisi pakko mennä yli, niitä voisi ehkä tuunata, mutta suon märkyyden vuoksi en tuntenut tehtävään kutsumusta. Taaempana oleva purokin pitäisi vielä ylittää, eikä siihen liittyvän sillan kunnostakaan ollut takeita. 


Vesiperä siis, jälleen.  Käännyimme takaisin kohti eräkeskusta, mikä taisi harmittaa vaimoa vähemmän kuin itseäni.


Jälkeenpäin juttelin asiasta eräkeskuksen isännän kanssa, joka kertoi, että Hoikanjärven ponttoonisillan vei aikoinaan talvi.  Isäntä myös ihmetteli, miksi emme kulkeneet lännempänä menevää kesäretkeilyreittiä pitkin.  Ihan hyvä kysymys.


Koska retkemme jäi ennakoitua lyhyemmäksi, päätimme eräkeskukselle palattuamme poiketa vielä Karttimojoen laavulla.  Sinne johtavaa kesäreittiä ainakin olisi helppo edetä.

Vaikka Pirttivaaran eteläpuolinen alue ei enää ole Martinselkosta, siellä on paikoin varsin hienoa.  Vain hetken matkaa kuljettuamme kohtasimme haukan!


Äh, väärä kuva taas.  Ihan tarkalleen ottaen kyse taisi olla mehiläishaukasta.



Laavu tuntui lähestyvän kummallisen hitaasti - olimme tässä vaiheessa jo melko nälkäisiä - mutta lopulta saavutimme sen, ja pääsimme syömään.


Karttimojoen laavu on aika kivalla paikalla, joen rannassa.  Tie tosin on aika lähellä, mutta siitä ei liene suurta haittaa, koska tuskinpa alueella mitään rallia ajetaan.


Toisin kuin aamulla ajattelimme, tästäkin lomapäivästä tuli ihan hyvä ulkoilupäivä.  Kuhmoon asti ei keritty, mutta näin oli vielä parempi.

Malla tosin taisi hieman pettyä, kun en ottanut sitä mukaan retkelle, mutta rajan pinnassa ei kuitenkaan olisi saanut lentää.  Harmi sinänsä, koska Malla olisi voinut kartoittaa suotilannetta puolestamme.

keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Kissaa puusta

Sallasta ei aluksi meinannut löytyä majapaikkaa, mutta lopulta onnistuimme varaamaan Sallainen-caravan-alueelta mökin pariksi vuorokaudeksi.  Itse tosin käyttäisin lukaalista nimitystä huoneisto, mutta ehkä se oli mökki, koska muuten kattaviin varusteisiin ei sisältynyt astianpesukonetta.  

Sallainen majapaikkamme oli silti oikein mukava.  Mukavaa oli myös se, että päätettyämme majailla Sallassa kaksi yötä käytössämme oli yksi kokonainen retkipäivä näillä kulmilla. 

Alunperin tarkoituksemme oli lähteä jonnekin Kuusikko-Ruuhivaaran tienoville, mutta etelästä lähestyi sateita, joita halusimme vältellä.  Sallan koillispuolella poutaa riittäisi pidempään. 

Toisaalta kovin kauas ei kannattaisi ajaa, koska sateet saavuttaisivat meidät kuitenkin.  Mielenkiintoni heräsi, kun karttaa tutkiessani silmäilin Kuukkumaharjun ympäristöä. Harju olisi maltillisen ajomatkan päässä, ja sinne pääsisi helposti Naruskantien varresta.

Lopulta valinta oli helppo, koska läheltä ei löytynyt muita mielekkäitä vaihtoehtoja.  Niinpä huristelimme ensin Savukosken suuntaan ja sitten kohti Naruskaa, kunnes kurvasimme Alimmaisen Harjunkatkiaman kohdalla olevalle sorakuopalle.  Monttuun oli hyvä pysäköidä, ja pian olimmekin jo harjun päällä.


Harjun ympärillä on pari pientä lampea. Varraslammessa kellui hauskoja pieniä saarekkeita, joissa ei kuitenkaan liiemmin näkynyt elämää.


Vain yksinäinen joutsen huhuili ja souteli lammella edestakaisin.


Hätistelin Mallankin harjun päälle kuvaamaan ympäristöä.  Sillä tuntui taas olevan jotain ongelmia, ilmeisesti moottoritehoon (tai sen puutteeseen) liittyen.  Lentäminen taisikin puuskaisen tuulen vuoksi olla raskasta, ja kerran Malla melkein ajautui tuulen vietäväksi.  Hiukan itkua tihrustaen se kuitenkin palasi taivaalta.


Avaralta harjulta näki melko kauas ilman kopteriakin.  Yksi selvästi erottuvista kohteista oli noin 15 kilometrin päässä kohoava Karhutunturi...


... joka on helppo tunnistaa sen laella olevista rakennuksista.


Harjannetta riittää lopulta Saijan kylään asti, mikä selittänee sen, että polku oli paikoin melko leveä.


Lähempänä Saijaa Kuukkumaharju muuttuu Patokoskenharjuksi.  Lähellä harjujen kohtauspaikkaa havaitsin polun varressa seisovassa kelossa jotain erikoista.  Aluksi luulin, että sen oksaan on tarttunut joku tumma karahka, mutta sitten alkoi näyttää siltä, että puussa taitaakin olla lihava kissa! 

Lähestyessämme keloa kävi kuitenkin ilmeiseksi, että oksalla päivystää joku iso lintu... piekana?  Vai peräti maakotka!?  


Yritin hiipiä lähemmäksi niin, että näkisin myös linnun pään.  Lähestyminen oli kuitenkin harjun muodon vuoksi vaikeaa.


Piekana olisi helppo tunnistaa siipien alapuolelta, mutta se ei nyt ollut mahdollista.  Nähdäkseni paras tuntomerkki tässä tapauksessa on linnun fleda, joka muistuttaa nuoren maakotkan tukkaa.  Osaako joku auttaa tunnistamisessa?

Lopulta lintu lennähti taivaalle.  Samalla kuvaan osui mukaan myös joku toinen mysteerilintu (?).  Senkö perään saalistaja karkasikin?


Tilanne tuli eteen yllättäen, emmekä käyttäneet hetkeämme optimaalisella tavalla.  Kaulassani ollut Nikon P900 tuo kohteen mukavan lähelle, mutta sähkömoottorilla toimiva zoom on vähän hidas, eikä asetusten vaihtaminenkaan ole kovin nopeaa.

Tavallista suurempi ennakointi olisi tällaisissa tapauksissa tarpeen.  Vähintä, mitä olisimme voineet tehdä paremmin on se, että vaimo olisi kännykällä videoinut koko tapahtuman.

Linnun poistuttua paikalta ymmärsin, miksi Malla harjun päällä lentäessään vaikeroi kovin.  Se oli tietysti havainnut pedon, ja yrittänyt sitten henkensä edestä paeta, vastatuuleen lentäen.  Ei ole ihme, jos näytölle lirahtaa pari virheilmoitusta.