sunnuntai 17. maaliskuuta 2024
Viimeiset mutkat
Elokuisen reissun takimmaiset mutkat kurvailtiin Savukosken ja Sodankylän rajamailla.
torstai 14. maaliskuuta 2024
Muotkaa kerrakseen
Kairijoen ympäristössä olisi vielä ollut paljon nähtävää, mutta elokuisen lomaviikkomme kääntyessä ehtoopuolelle oli aika siirtyä eteenpäin. Se hiukan kirveli, sillä aurinko paistoi edelleen, eikä mieli ollut valmis lähtemään.
Mentävä silti oli, mutta päätimme tehdä sen vitkutellen. Sen sijaan, että ajaisimme suorinta reittiä Lokantielle, voisimme vielä koukata Ylä-Kairin kautta. Reittivalinta myös antaisi meille mahdollisuuden kiivetä Muotkavaaralle, ja voisi toimia sopivana loppukevennyksenä matkamme Lappi-osuudelle.
Niinpä jatkoimme Pihtijoentietä pohjoiseen. Ihan aluksi pysähdyimme Järvimuotkan kodalle, joka oli viihtyisässä paikassa Kairijoen kainalossa.
Kodan ympäristö kuitenkin vaikutti sellaiselta, että suotuisana hyttyskesänä ötököistä ei varmaankaan olisi pulaa. Nyt niitä ei ollut lainkaan, ja paikka muutenkin viehätti silmää.
Itseäni viehättävät myös Lapin metsäautotiet silloin, kun ne ovat hyvässä kunnossa. Pihtijoentie oli sellainen, ja Subarulla sitä olisi ollut todella mukavaa päästellä menemään.
Reiskan kanssa täytyy kuitenkin tyytyä vähempään. Ducatolla ajettaessa riittää, että silmälasit pysyvät kaiken tärinän keskellä päässä.
Ylä-Kairintien risteyksestä käännyimme itään tarkoituksenamme käydä katsomassa Ylä-Kairin vuokratupaa.
Samalla voisimme varmistaa, että Kairijoen ylittävää siltaa ei ole rakennettu uudestaan. Silta lienee purettu jo vuosia sitten, mikä on ohjannut Lokan ja Ruuvaojan välisen liikenteen kulkemaan eräkeskuksen kautta.
Silta tosiaan puuttui...
... mutta ajokieltomerkin lisäksi olisin itse pystyttänyt tien varteen muitakin kylttejä. Kaikki eivät usko kuitenkaan.
Ylä-Kairilta jatkoimme Paskalomavaaran ohi Muotkavaaran kupeeseen, josta löysimme sopivan levikkeen reiskalle. Paskalomavaarakin näytti nimeään kauniimmalta, liekö tuo aurinko sitten häikäissyt.
Aivan autopaikan läheltä erkani vaaran laen suuntaan menevä mönkkäriura, jota lähdimme seuraamaan.
Muotkavaaran rinteestä on joskus kaadettu puuta. Hakkuuaukea saattaa olla hetken ruma, mutta muuten kyllä arvostan metsäteollisuuden ponnisteluita retkeilijöitäkin palvelevien kulkureittien synnyttämiseksi.
Muotkavaaran laelta löytyi yllättäen myös pieni näkötorni. Tornin vieressä olleen rakennuksen raadosta saattoi päätellä, että kyseessä lienee ollut palovartijan käyttämä lava.
Tupa ei vaikuttanut kovin isolta, mutta tuskinpa sinne mitään vartija-armeijaa on tarvinnut majoittaa.
Jos tupa olikin päässyt hieman rapistumaan, ei tornikaan ihan priimakuntoinen enää ollut. Jossain muualla tällaiset rakennelmat ehkä varustettaisiin Torniin kiipeäminen kielletty! -kyltillä.
Muuten vaaralla oli kaikki kunnossa. Pari sataa metriä tornista itään alkaa lohkareikko, jonka yli avautuu näyttävä maisema laaksoon, jossa Kairijoki virtaa.
Pohjoisen suunnassa huomiota herätti iso tunturi, joka sijaintinsa puolesta saattoi olla joku Saariselän tuntureista. Ensimmäisenä mieleen tuli Sokosti, mutta en kamerallakaan erottanut sen päältä mastoa, jollainen Sokostilla on. Ehkä se oli joku lähempänä Kemihaaraa kohoavista töppäreistä.
Vaaralta laskeuduttuamme matkan suunta oli hetken hukassa, mutta lopulta päädyimme Lokan kautta Sodankylään ja Nilimellan leirintäalueelle. Alue vaikutti viihtyisältä, vaikka ei sateen juuri alettua ehkä näyttäytynyt parhaalla mahdollisella tavalla.
Matkailuautoilijolle oli tarjolla pieniä hauskoja loosheja, jollaiseen oman Reiskammekin pysäköimme.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2024
Tuulta päin
Malla hieman vastusteli, kun usutin sen etsimään kotkaa, joka kuitenkin oli jo lentänyt tiehensä. Onneksi Mustavaaralla riitti myös maisemia kuvattavaksi.
torstai 7. maaliskuuta 2024
Iso musta
Usein tapaamme retkeilyautoillessa jo yhden vuorokauden jälkeen vaihtaa maisemaa, mutta Kairijoen kankailta oli jotenkin vaikea poistua. Nämä todennäköisesti olisivat kesän viimeisiä lämpimiä hetkiä, joten niistä kannattaisi pitää kiinni. Yöpaikkakin oli tien läheisyydestä huolimatta varsin hyvä.
Koska sää suosi ja lähiseuduilta löytyisi useita retkikohteiksi soveltuvia paikkoja, päätimme jäädä Vasaojan liepeille toiseksikin yöksi. Valinta mahdollistaisi sen, että voisimme välipäivänä patikoida esimerkiksi Mustavaaralle.
Niinpä valitsimme pidemmän mutta mielekkäämmältä vaikuttavan vaihtoehdon: läheltä autopaikkaamme lähtevä metsätraktoriura johdattaisi meidät sopivasti vaaran eteläpuolelle. Autoa käynnistämättä patikoitavaa olisi sopivasti 6 - 7 kilometriä suuntaansa.
Tässä maailman kolkassa metsäkoneiden jälkiä on melko paljon. Kaikki eivät niistä tykkää, mutta kyllä ne kulkemista helpottavat, vaikka maasto ei erityisen hankalaa olisikaan.
Urat eivät pääsääntöisesti ole kovin tuoreita, mutta seuraamamme jälki oli siinä määrin näkyvä, ettei siltä voinut hairahtua. Menomatkan varrellakin oli monenlaista nähtävää, kuten värikkäitä soita, ...
... kivisiä jokia (ne eivät kai ole pirunpeltoja täällä päin)...
... ja vanhoja hakkuuaukeita, jotka aluskasvillisuutta lukuunottamatta olivat pysyneet yllättävän avoimina, vaikka hakkuista lienee jo mennyt tovi.
Elokuussa erikoisempia lintuja kohtaa melko harvakseltaan, mistä syystä olin varustautunut retkelle kevyellä 200-millisellä objektiivilla. Valintani kostautui välittömästi, sillä vaikka linssi riittää lähipuissa laulavien pienlintujen kuvaamiseen...
... se on auttamattoman lyhyt silloin, kun ylempänä taivaalla näkyy jotain mielenkiintoista, kuten esimerkiksi kotka.
Tämä taisi olla kesän kolmas kotkahavainto, nähtävästi maakotka tällä kertaa.
Yksi Mustavaaran erikoisuuksista on sen laelle karttaan merkitty hietikko. Todellisuudessa laki ei ole kovinkaan hiekkainen, pikemminkin kivinen. Muutaman puun ympärillä saattoi kuvitella näkevänsä soraa, mutta mitään dyynejä vaaralla ei ole. Jos asialla on merkitystä, kannattaa siis ottaa omat hiekat mukaan.
Parhaat maisemat avautuvat vaaran kivikkoiselta itäpuolelta. Kaukana näkyviä muita töppäreitä on joskus vaikea nimetä, mutta ainakin Niekka oli mastonsa ansiosta tunnistettavissa, ja taisipa Lattunavaarakin horisontissa pilkottaa.
Länsipuolella kukkulat ovat suurempia, sillä jo parin kilometrin päässä kohoaa Sukoiva, ja sen takana yli 500-metrinen Painopää.
Sukoivalle ei olisi ollut kohtuuton matka, mutta aavistuksen kivisessä maastossa eteneminen oli hitaampaa kuin yleensä, joten eipä tuonne ollut hinkua yrittää. Mustavaarakin tarjoili mainiot olosuhteet nauttia loppukesän lämmöstä erinomaisten maisemien kera.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2024
Kairijoen kuohut
... ja Malmettivaaran männiköt. Kumpiakaan ei varsinaisesti ole, mutta voisinpa silti palata tänne uudestaankin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)