Anetjärveltä jatkoimme kohti Posiota. Koska varsinaista päiväohjelmaa ei taaskaan ollut mietittynä, päätimme aluksi poiketa Livojärven rannalta löytyvässä Kellinniemessä.
Kun lapsena pelasimme neppistä, auton sanottiin sen kaatuessa kellivän. On mahdollista, että Kellinniemi on saanut nimensä jotenkin toisin, mutta kartan perusteella se joka tapauksessa vaikutti hienolta paikalta.
Livojärveä halkovilla hiekkarannoilla on usein hellepäivinä ruuhkaa. Hiukan sivussa oleva Kellinniemi herätti ajatuksia kätketystä helmestä, mutta kyllähän paikan taitaa moni tuntea, posiolaiset nyt ainakin.
Niemeen vievä tie on kartassa merkitty poluksi, ja ajamista onkin sittemmin rajoitettu alueen luonnonsuojelustatukseen vedoten. Kielto ei vaikuttanut tehonneen, sillä rannan tuntumassa oli useita auto- tai vaunukuntia. Reiskan kanssa ei sekaan olisi edes mahduttu, mutta onneksi päätien varressa oli tilaa muutamalle autolle. Kävellenkin ehtii perille, koska niemeen ei ole kuin reilu kilometri.
Kellinniemestä löytyy paitsi mainio uimaranta myös Metsähallituksen ylläpitämä laavu. Niemen ympärillä kasvava metsä on laajemminkin hienoa, eikä kartassa lukeva Paskaperänharju tee sille oikeutta.
Alue on kuitenkin sen verran pieni, ettei siitä riitä kävelymielessä hupia koko päiväksi. Helteellä asia ei varsinaisesti vaivannut, olipahan enemmän aikaa tiirailla järvelle ja miettiä samalla matkan jatkoa.
Seuraavaksi yöksi ajattelimme taas pyrkiä johonkin puskaan, mutta sitä ennen poikkesimme posiolaisessa autokorjaamossa tarkastuttamassa Reiskan alustan. Järeitä nostureita ei löydy joka kylästä, mutta korjaamossa oli onneksi vanha kunnon rasvamonttu, joka ajaa saman asian.
Suurempaa vikaa ei auton alta löytynyt, mutta ei myöskään selitystä ongelmalle, jonka olin kuvitellut harmaavesisäiliöön liittyen havainneeni. Adrian ohjauspaneeli nimittäin tuntui aina näyttävän säiliön vesimääräksi 0 %, vaikka autossa oli jo pari kertaa käyty suihkussakin. Oli epäselvää, missä anturi on ja miten se toimii, joten asiaa ei osattu sen tarkemmin tutkia.
Korjaamokäynti kuitenkin helpotti asioita siinä mielessä, että nyt meillä ei enää ollut erityistä tarvetta koukata matkallamme Kuusamon kautta. Sen sijaan jatkoimme Posiolta suoraan Maaninkavaaraan, ja sieltä edelleen pohjoiseen, Joutsijärven suuntaan.
Näiltä leveyksiltä löytyy paljon hyviä puskaparkkeja, mutta niiden saavuttaminen edellyttää yleensä poikkeamista päätieltä. Hetken karttaa selattuamme päätimme kokeilla Keihäsvaaraa, joka satelliittikuvien perusteella vaikutti monien mahdollisuuksien kohteelta. Niistä ensimmäisenä tarkastimme Keihäslammen lähellä olevan kääntöpaikan, joka täyttikin suurimman osan yöpaikalle asettamistamme kriteereistä.
Puskaparkki on ehkä väärä nimitys näin avaralle paikalle, mutta kun isolle tielle on kolmisen kilometriä, yönsä todennäköisesti saisi viettää rauhassa.
Keihäsvaaran valintaa tuki myös se, että kääntöpaikan vierestä näytti lähtevän polku tai kulku-ura, jota pitkin pääsisi Riutukan tuvalle. Poikkesimme tuvalla muutama vuosi sitten, ja päätimme nyt iltakävelyllä lähestyä tupaa toisesta suunnasta. Kuriositeettina mainittakoon, että Riutukan tuvan vieressä virtaa Raakunjoki, jossa majailee... no, raakkuja. Niitä on syytä varoa.
Riutukalle on Keihäsvaarasta vain 1,5 kilometriä, mutta reitti ei ollut erityisen hehkeä. Tuvalle kai pääsee myös ihan oikeaa polkua pitkin, mutta se taitaa mennä eri kautta.
Koska Riutukalle ei ollut pakko päästä, päädyimme lopulta vain tekemään pienen lenkin metsässä. Avohakatusta rinteestä ei nähnyt kovin kauas, mutta pientä maisemantynkää sentään oli tarjolla. Keihäsvaaralta olisi ehkä näkynyt enemmän.
