Ransun kyytiin

Fiat Ducato -pohjaisten Adrian ja Eura Mobilin jälkeen oli aika hypätä Ford Transitin alustalle rakennetun Carado CV 590:n kyytiin. Alustaratkaisun ohella Carado erosi muista autoista myös siinä, että se oli nelivetoinen, mikä tietysti kiinnosti minua.

Harmillisesti Caradossa oli myös manuaalivaihteet, kuten miltei kaikissa nelivetoisissa retkeilyautoissa MB Sprinteriin pohjautuvia autoja lukuun ottamatta. Keskustellessani myyjän kanssa sain kuulla, ettei automaattivaihteistolla varustettua, nelivetoista retkeilyautoa taida Ford-pohjaisena olla tulossakaan, vaikka olin sellaista odottanut.

Caradossa on samanlainen Dometikin jääkaappi kuin Eura Mobilessakin, mutta se on sijoitettu niin, ettei kahteen suuntaan avautumisesta juuri ole hyötyä. Paitsi ehkä silloin, jos hamuaa ruokaa vuoteeseen.

Auton takaosan yläkaapeissa ei ole avaamista helpottavia nostojousia, ja luukun avaaminen pienehköstä napista vetämällä tuntuu aavistuksen hankalalta. 

Takaovien edessä ei ole suljettavia kaappeja, mutta poikittainen hylly riittänee vaatteiden säilytykseen. Lisäksi se voi helpottaa lämpöpeitteen asennusta, jos sellaista tarvitsee.

Kylpyhuoneessa käytetään Adrian tavoin rivattomia push-tyyppisiä luukkuja, mutta - toisin kuin Adrian muovinen viritys - tämä mekanismi vaikuttaa jämerältä ja toimivalta vuodenajasta riippumatta.

Caradossa suositaan tällaisia kupuvalaisimia. Minusta ne eivät ole kovin hienoja, mutta toteutus lienee kestävä (ainakin vanhempien Adria Twinien vastaavaan verrattuna).

Ohjaamon yläpuolella oleva tila on puolihyvä, mutta ei erityisen siististi viimeistelty. Tuskin olisi kallista asentaa tuohon valmiiksi oikean kokoinen kumimatto? Vai sattuiko tästä autoyksilöstä vain puuttumaan sellainen?

Kaasun sulkuvipuihin pääsee esimerkillisen helposti käsiksi. Jos ratkaisua vertaa Adrian vastaavaan, vipujen sijoituspaikka ei eroa kuin parinkymmenen sentin verran. Mikähän on estänyt Adriaa toteuttamalla tätä samalla tavalla?

Kuusimetrinen Transit on pituutensa ja korkeutensa puolesta isompi auto kuin 5,40-metrinen Ducato. Caradossa tämä ilmenee etenkin suurena sisäkorkeutena, mutta suljettavia säilytystiloja voisi auton kokoon nähden olla enemmänkin.

Liesitason yläpuolella ei ole kuin avohylly, ja matkustajan puolelta edestä sivuhylly puuttuu kokonaan. Myös kuljettajan puoleiset yläkaapit ovat kovin kapeat. Ihan pienimmästä päästä tilat eivät silti kuitenkaan ole, ja reilun kokoinen takakontti kompensoi puutteita muualla.

Tähän juttuun ei nyt oikein kertynyt kunnon kuvia, mutta mielestäni Carado on onnistunut rakentamaan Fordin alustalle melko toimivan auton. Vertailukohtana pidän lähinnä Karmannia, joka on sössinyt muuten hyvän auton onnettomalla istuinryhmällä.

Liki identtisen sisarmerkkinsä Sunlightin tavoin Carado kuuluu Hymer-konserniin, ja edustaa nelivetoisten retkeilyautojen edullisinta päätä. Hinta näkyy tietyissä varustevalinnoissa kuten Lippert LT100 -ohjauspaneelissa, joka on aika pelkistetyn oloinen. LT100 ei esimerkiksi tarjoa mahdollisuutta katkaista pelkästään vesipumpulle menevää sähköä, eikä myöskään valaistuksen ohjaaminen paneelin kautta onnistu. Auton sähkörappukin näyttää olevan samaa tekoa kuin Adriassa, joten se ei sovellu vakavaan käyttöön.

Caradon kylpyhuone on pelkistetyn oloinen, mutta ei sen karumpi kuin muissakaan saman hintaluokan autoissa (oheinen kuva on Sunlightista). Omaan silmääni puumaisen materiaalin käyttö märkätilassa näyttää hassulta, vaikka todellisuudessa kyse onkin laminoidusta kalustelevystä, joka sietää vettä hyvin. Jonkinlaiseen muovikelmuun suihkussa kävijän on silti tarkoitus kietoutua. Kylppärin kääntöovi sen sijaan on toimivan oloinen ratkaisu, ja myös viistottu keittiön pöytätason kulma tuo käytävälle tilaa.

Nelivetoinen Transit olisi merkittävästi kiinnostavampi, jos siitä olisi tarjolla automaattivaihteinen malli. Maavaraakin saisi olla enemmän, vaikka alustan mataluus saattaa osittain olla auton korkeuden tuottama optinen harha.

Ehkä keskeisin kysymys Caradoon liittyen kuitenkin on se, kuinka paljon muita puutteita on nelivedon myötä valmis hyväksymään. Monet retkeilyautot synnyttävät yleisemminkin sellaisen tunteen, että ne on suunniteltu ensisijaisesti matkailua ajatellen - retkeilykäytössä niissä käytetyt ratkaisut eivät välttämättä toimi. Ehkä termi on alunperinkin suomennettu ihan väärin.

Helteistä

Talven jälkeen aurinkoiset kevätkuukaudet ovat miellyttäviä, mutta helteinen heinäkuu kelpaa myös.

Katso YouTubessa

Kellitäänkö vähän?

Anetjärveltä jatkoimme kohti Posiota. Koska varsinaista päiväohjelmaa ei taaskaan ollut mietittynä, päätimme aluksi poiketa Livojärven rannalta löytyvässä Kellinniemessä.

Kun lapsena pelasimme neppistä, auton sanottiin sen kaatuessa kellivän. On mahdollista, että Kellinniemi on saanut nimensä jotenkin toisin, mutta kartan perusteella se joka tapauksessa vaikutti hienolta paikalta.

Livojärveä halkovilla hiekkarannoilla on usein hellepäivinä ruuhkaa. Hiukan sivussa oleva Kellinniemi herätti ajatuksia kätketystä helmestä, mutta kyllähän paikan taitaa moni tuntea, posiolaiset nyt ainakin.

Niemeen vievä tie on kartassa merkitty poluksi, ja ajamista onkin sittemmin rajoitettu alueen luonnonsuojelustatukseen vedoten. Kielto ei vaikuttanut tehonneen, sillä rannan tuntumassa oli useita auto- tai vaunukuntia. Reiskan kanssa ei sekaan olisi edes mahduttu, mutta onneksi päätien varressa oli tilaa muutamalle autolle. Kävellenkin ehtii perille, koska niemeen ei ole kuin reilu kilometri.

Kellinniemestä löytyy paitsi mainio uimaranta myös Metsähallituksen ylläpitämä laavu. Niemen ympärillä kasvava metsä on laajemminkin hienoa, eikä kartassa lukeva Paskaperänharju tee sille oikeutta.

Alue on kuitenkin sen verran pieni, ettei siitä riitä kävelymielessä hupia koko päiväksi. Helteellä asia ei varsinaisesti vaivannut, olipahan enemmän aikaa tiirailla järvelle ja miettiä samalla matkan jatkoa.

Seuraavaksi yöksi ajattelimme taas pyrkiä johonkin puskaan, mutta sitä ennen poikkesimme posiolaisessa autokorjaamossa tarkastuttamassa Reiskan alustan. Järeitä nostureita ei löydy joka kylästä, mutta korjaamossa oli onneksi vanha kunnon rasvamonttu, joka ajaa saman asian.

Suurempaa vikaa ei auton alta löytynyt, mutta ei myöskään selitystä ongelmalle, jonka olin kuvitellut harmaavesisäiliöön liittyen havainneeni. Adrian ohjauspaneeli nimittäin tuntui aina näyttävän säiliön vesimääräksi 0 %, vaikka autossa oli jo pari kertaa käyty suihkussakin. Oli epäselvää, missä anturi on ja miten se toimii, joten asiaa ei osattu sen tarkemmin tutkia.

Korjaamokäynti kuitenkin helpotti asioita siinä mielessä, että nyt meillä ei enää ollut erityistä tarvetta koukata matkallamme Kuusamon kautta. Sen sijaan jatkoimme Posiolta suoraan Maaninkavaaraan, ja sieltä edelleen pohjoiseen, Joutsijärven suuntaan.

Näiltä leveyksiltä löytyy paljon hyviä puskaparkkeja, mutta niiden saavuttaminen edellyttää yleensä poikkeamista päätieltä. Hetken karttaa selattuamme päätimme kokeilla Keihäsvaaraa, joka satelliittikuvien perusteella vaikutti monien mahdollisuuksien kohteelta. Niistä ensimmäisenä tarkastimme Keihäslammen lähellä olevan kääntöpaikan, joka täyttikin suurimman osan yöpaikalle asettamistamme kriteereistä.

Puskaparkki on ehkä väärä nimitys näin avaralle paikalle, mutta kun isolle tielle on kolmisen kilometriä, yönsä todennäköisesti saisi viettää rauhassa.

Keihäsvaaran valintaa tuki myös se, että kääntöpaikan vierestä näytti lähtevän polku tai kulku-ura, jota pitkin pääsisi Riutukan tuvalle. Poikkesimme tuvalla muutama vuosi sitten, ja päätimme nyt iltakävelyllä lähestyä tupaa toisesta suunnasta. Kuriositeettina mainittakoon, että Riutukan tuvan vieressä virtaa Raakunjoki, jossa majailee... no, raakkuja. Niitä on syytä varoa.

Riutukalle on Keihäsvaarasta vain 1,5 kilometriä, mutta reitti ei ollut erityisen hehkeä. Tuvalle kai pääsee myös ihan oikeaa polkua pitkin, mutta se taitaa mennä eri kautta.

Koska Riutukalle ei ollut pakko päästä, päädyimme lopulta vain tekemään pienen lenkin metsässä. Avohakatusta rinteestä ei nähnyt kovin kauas, mutta pientä maisemantynkää sentään oli tarjolla. Keihäsvaaralta olisi ehkä näkynyt enemmän.