Koivujen maa

Aamu Utsjoella ei ollut edellisen illan veroinen. Kaunis auringonpaiste oli vaihtunut pilviseen säähän, mutta sateita ei onneksi näkynyt.

Koska tunturissa jäi edellisenä päivänä käymättä, päätimme hakeutua sinne nyt. Mutta mille tunturille? Tarjontaa oli runsaasti.

Tutkin karttaa. Karigasniemen tien varresta pääsisi kätevästi ainakin Várddoaiville, ja Inarin tieltä vastaavasti Gukčevárrille.

Lopulta kuitenkin totesimme, että on helpointa jättää auton Lomakylä Vallen pihaan, ja nousta siitä Utsjoen lähituntureille. Kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa meillä ei ollut, mutta ehkä pyrkisimme aluksi Goržánvárrin suuntaan, ja jatkaisimme sieltä nenän vartta seuraten muille töppäreille.

Mönkkäripolku johdatteli meitä pari ensimmäistä kilometriä, minkä jälkeen suuntasimme koivikon läpi kohti tunturin lakea.

Tunturin huippu on usein kauempana kuin miltä se aluksi näyttää, ja niin tälläkin kertaa, vaikka matka ei ollut pitkä. Onneksi ylempänä oli helppo kävellä.

Sään suhteen teimme pienen virhearvion, koska luotimme sokeasti aamun poutaiseen sääennustukseen. Päästyämme Goržánvárrille huomasimme, että ympärillämme liikkui useita sadealueita.

Meillä ei tietenkään ollut mukana mitään muita sadevarusteita kuin reppujen sadesuojat. Loppumatka veisi vielä pari tuntia, joten sateen osuessa kohdalle ehtisimme kastua huolella.

Niinpä yritimme tarkkailla pilvien liikkeitä nopeuttaen tai hidastaen vauhtiamme tarpeen mukaan. Menetelmä oli hiukan epätoivoinen, mutta lopulta meillä taisi olla onneakin, koska emme saaneet niskaamme kuin pientä tihkua.

Joskus tällaiset pienet pyrähdyksetkin ovat mukavia. Vähäisin ponnistuksin pääsimme muutamaksi tunniksi tunturiin, ja vaikka reittimme kulki vain Utsjoen lähimmillä töppäreillä, niiltä avautui ihan kelvollinen maisema Tenojoen laaksoon.

Auringonpaistetta olisi voinut olla enemmänkin, mutta lämpö olisi saattanut tuoda tullessaan myös hyttysparvet, joten ehkä näin oli parempi.

Tuubiturismia

Kirkkoniemen Thon-hotelli on miellyttävä yöpaikka. Erityismaininnan voi antaa monipuolisesta aamiaisesta, vaikka puurokattilaa ei kattaukseen sisällykään. Myös pysäköinti on helppoa, koska viereisen poliisilaitoksen kupeessa on tilava parkkipaikka.

Kaikkea ei silti voi saada, ja etenkään saunan puuttuminen ei ole hyväksyttävää. Lisäksi käteismaksu on 150 kruunua korttimaksua kalliimpaa, mikä on outoa.

Vaihtaaksemme taas hiukan seteleitä lähdimme aamupäivällä ostoksille. Omassa mielessäni vilkkuivat Nugatti-tuubit, joita olin pari vuotta sitten ostanut juuri Kirkkoniemestä. Kyseinen erä on loppunut jo aikoja sitten, joten tarvitsin kipeästi lisää.

Tehtävä osoittautui hankalaksi, koska käytyäni läpi 5 - 6 keskustan markettia kassissani ei vielä ollut yhtään tuubia.

Olimme jo poistumassa Kirkkoniemestä, kun päätin vielä poiketa muutamassa laitakaupungin liikkeessä. Viimein löysin Hessengin Rema 1000 -kaupasta 40 tuubia!

Kassatyttö kurtisti kulmiaan, kun asettelin Nugatit hihnalle, ja maksuvälineenä käyttämäni tonnin seteli tuntui aiheuttavan lisää huokailua. Tapahtumaa onneksi tasapainoitti se, että itse olin kuin Naantalin aurinko.

Kaupoissa kiertely vei sen verran aikaa, että päivän retkeilyllinen anti uhkasi jäädä olemattomaksi. Koska meillä ei enää ollut asiaa Norjaan, ajelimme illaksi Utsjoelle, josta olimme kaavailleet yöpaikaksi Lomakylä Vallea.

Saimmekin Vallesta huoneen, joka aamupaloineen oli varsin miellyttävä, joskaan ei kovin edullinen. Mielessä kyti vielä ajatus nousta illalla tunturiin, mutta kello oli jo sen verran paljon, että vaihdoimme sen kävelyyn Tenon rannalla.

Pari kilometriä Vallesta Karigasniemen suuntaan oli kiva kota, jossa hörpimme päivän päätteeksi iltateet. Tunturiin ehdittäisiin seuraavana päivänäkin.

Tonnin seteli

Lomailtuamme pari päivää Näätämössä oli aika jatkaa eteenpäin, mutta emme olleet varmoja, mitä se tarkoittaisi.

Meidän ei varsinaisesti tehnyt mieli ulkomaille - edes Norjaan - mutta pääkopassa kummitteli taas Norjan seteliuudistus, jonka kanssa olemme rimpuilleet aiemminkin.

Tilanne oli se, että meillä oli yhä muutamia vanhoja Norjan rahoja, lähinnä 1000 kruunun seteleitä. Muistelin ensin, että ne vanhenevat jo tänä vuonna, mutta tosiasiassa näin tapahtuu vasta syksyllä 2020.

Yhtä kaikki, halusimme nyt lopullisesti eroon vanhoista seteleistä, jotta asiaa ei enää tarvitsisi ajatella. Rahat saisi kenties vaihdettua tai käytettyä Näätämössä, mutta kun rajalle oli vain muutama kilometri, voisimme yhtä hyvin asioida Norjan puolella.

Päätimme ajaa seuraavaksi yöksi Kirkkoniemeen, mutta sitä ennen ehtisimme hiukan retkeilläkin. Päiväretkemme kohteeksi valikoitui jälleen Näätämöjoki, tällä kertaa Jänispään suunnasta lähestyen.

Jänispään ympäristössä menee useita reittejä, joista hiukan lyhytnäköisesti valitsimme sen, jossa näytti olevan suurin parkkipaikka.

Valinta kostautui, koska pari tuntia talsittuamme tajusimme, että emme ehdi sekä Näätämöjoelle että Kirkkoniemeen. Reittimme oli paitsi muita vaihtoehtoja pidempi myös varsin kivikkoinen, joten eteneminen oli hidasta. Olisi pitänyt tutkia karttaa tarkemmin.

Toisaalta meidän ei ollut mikään pakko pyristellä Näätämöjoelle asti. Niinpä muutimme suunnitelmaa ja päätimme tavoitella vain Vanhavaaraa. Näin säästäisimme 2 - 3 tuntia ja välttyisimme turhalta kiireeltä illemmalla.

Päätös oli hyvä, koska samalla meille jäi enemmän aikaa kierrellä Vanhavaaralla ja aiemmin ylittämällämme Jänispäänhännällä. Jälkimmäinen ei ole aivan korkea kuin varsinainen Jänispää, mutta hienot maisemat sieltäkin avautuvat.

Nälkäjärvien välisellä kapealla kaistaleella...

... liikkeitämme seuraili jälleen yksi liro, joka selvästi toivoi meidän poistuvan paikalta mahdollisimman pian. Niin teimmekin, mutta pian vastaamme käveli pari kalastajaa, jotka arvatenkin tuottivat lirolle lisää päänvaivaa.

Itselleni päänvaivaa taas aiheutti tilanne, johon ajauduin tankatessani autoa Kirkkoniemessä. Koska taka-ajatukseni oli päästä eroon vanhenevista seteleistä, tankkasin polttoainetta 200 kruunulla maksaakseni ostoksen 1000 kruunun setelillä.

Maksutapahtumaan liittyvä laskutoimitus oli yksinkertainen, mutta siitä huolimatta sain vaihtorahoina vain 300 kruunua. Katsoin kassahenkilöä silmiin ja mietin kuumeisesti, olinko päätynyt mukaan tosielämän tonnin seteli -sketsiin.

Mä annoin sulle tonnin setelin... Eiks se ollut tonnin seteli? Tonni! Enks mä antanut tonnin? Tonnin seteli!

Lopulta myyjän pokka onneksi petti, eikä minun tarvinnut kiivetä tiskin yli selvittämään asiaa.

Älä jalka pieni...

Näätämön tukikohtamme palveli meitä hyvin. Aamupalan syötyämme päätimme jälleen lähteä retkelle, tällä kertaa 92-tien pohjoispuolelle. Muutaman kilometrin päässä virtaa Näätämöjoki, jota ajattelimme käydä katsomassa.

Jo heti retkemme alussa olimme törmätä Lapissa yhä kiusallisen yleiseen ongelmaan. Vaimo lompsi eteenpäin niin reippaasti, että ehdin hädin tuskin huudahtaa varoituksen: kranaatti!

Vaikka räjähde lopulta osoittautui vaarattomaksi, tapaus muistutti meitä siitä, että räjähtämättömiä ammuksia ja miinoja löytyy yhä sieltä täältä. Näätämö ei liene pahimpia riskialueita, mutta huomasin silti tapahtuneen jälkeen käveleväni mieluummin vaikka poropolulla kuin sen vieressä.

Näätämöjoelle Palovaaran yli menevä reitti on helpohko ja etenee pääosin mönkkäriuraa pitkin. Vaikka Palovaara näyttää ihan tunturilta, se on jostain syystä - kenties vaatimattoman korkeutensa (200 m) vuoksi - nimetty vaaraksi.

Palovaaran laella on kaunista, mutta lähempänä jokea oleva metsäinen osuuskin on ihan hieno. Lopulta polku laskeutuu rantaan, josta pääsee riippusiltaa pitkin kohti Kaldoaivia.

Ehdotin, että olisimme jatkaneet vielä Utsjoelle asti, mutta kun vaimo ei suostunut tulemaan edes sillalle, kävin vain pikaisesti kääntymässä joen toisella rannalla.

Hetkeä aiemmin sillan oli ylittänyt Kaldoaivin suunnasta tuleva vaellusporukka, joiden kanssa jäimme hetkeksi turisemaan Kallokosken laavulle.

Olin aamulla Näätämö Gatewayn henkilökunnan kanssa jutellessani saanut vinkin poiketa myös Hietajärvellä. Tai ei järvellä oikeasti taida edes olla nimeä; ehkä siksi, että se kesän aikana kuivaa usein pois.

Päätimme joka tapauksessa kulkea paluumatkalla eri reittiä. Järvi olikin hieno, tosin rannoiltaan pikemminkin sorainen kuin hietainen.

Etenkin vaaran päällä piipitti paljon lintuja. Kuten edellisenä päivänä Joulutunturillakin, yksinäinen piekana kävi tervehtimässä meitä, mutta siitä en ehtinyt saamaan kunnon kuvaa.

Myös kapustarintoja näkyi siellä täällä...

... ja lirokin tuntui kiinnittäneen meihin huomiota.

Tätä pientä siivekästä emme sen sijaan tunnistaneet. Se ei näytä kovin erikoiselta, liekö tuo sitten ollut pajulintu?

Vaikka olimme aamulla loikanneet polulle valmiista aamiaispöydästä, Näätämöjoen retkellä meni lopulta koko päivä. En ole ihan varma, johtuuko tämä siitä, että poukkoilen jatkuvasti lintujen perässä, vai onko vauhtimme vain vanhemmiten hidastunut.

Tosin eipä näillä reissuilla kiire ole, korkeintaan saunaan ehkä.

Tule joulu kultainen

Yksi tämän kesän retkeilyllisistä tavoitteistani on ollut käydä Joulutunturilla. Paikka löytyi hiukan vahingossa, kun silmäilin netissä olevia maastokarttoja. Sittemmin kävi ilmi, että paikka taitaa olla aika tavallinen päiväretkien kohde.

Norjan rajalla kohoava tunturi on Kuopiosta katsottuna kaukana, mutta nythän tuonne ehtisi, kun olimme jo onnistuneet hiipimään Saariselälle asti. Ja epäilemättä samalta suunnalta löytyisi muutakin mielenkiintoista, koska koko Vätsärin ja Kaldoaivin suunta on meille pääosin vierasta.

Kun Koillis-Lapin sääennuste näytti hyvältä, jatkoimme matkaamme kohti Näätämöä. Valintaa helpotti se, että rajan pinnasta löytyy nykyään myös majoituspalveluita, joita tarjoaa esimerkiksi entisen rajavartioaseman tiloihin perustettu Näätämö Gateway.

NG toimisi majapaikkanamme kahden seuraavan vuorokauden ajan. Varattuamme huoneen nostimme reput selkään, ja lähdimme patikoimaan kohti Joulutunturia, jonne vievä polku lähti kätevästi heti tien toiselta puolelta.

Vajaan viiden kilometrin matka eteni helppokulkuisessa maastossa nopeasti. Lähellä Norjan rajaa maasto näyttää yleisestikin kesymmältä kuin jo muutamaa kilometriä lännempänä. Vähän hankalan paikan maineessa olevaa Vätsäriähän alue ei silti tarkalleen ottaen ole.

Oli pieni yllätys, miten vaatimattomalta Joulutunturi lopulta näytti. Maasto oli kyllä koko menomatkan ajan kohonnut hieman, mutta varsinaisen mäen juuresta nousua ei enää ollut kuin muutamia kymmeniä metrejä.

Tämän vuoksiko sitä kutsutaan Joulutunturiksi? Kaiken saa helposti, kuin kääreisiin paketoidun lahjan?

No, eipä rinteiden kiipeäminen veren maku suussa ole mikään itsetarkoitus. Ja matalalta tunturiltakin näkee kauas, jos viereiset töppäreet eivät ole sen korkeampia.

Maisemat eivät ehkä ole aivan yhtä avarat kuin vaikkapa Semekurtassa Sevettijärven läheltä, mutta hienot kuitenkin.

Tunturissa näkee ja kuulee monenlaisia lintuja, joita on joskus jälkikäteenkin vaikea nimetä. Kapustarinta sentään on helppo tunnistaa.

Taivaalla kaarteli myös joku haukan tapainen, joka lienee ollut piekana.

Erikoisin kohtaamistamme linnuista kuitenkin oli kirjokalastaja:

Illalla saunoessamme mietimme, millaista elämä rajavartioasemalla on aiemmin ollut. Rajamiesten lisäksi paikalle on tarvittu muutakin henkilökuntaa, ainakin keittiötyöntekijöitä.

Varsinainen rajavalvontahan on sittemmin muuttanut muotoaan, ja nykyään tehtävään käytetään paljolti tutkia, jollainen Näätämöstäkin löytyy. Rajapartio kai tulee tarvittaessa paikalle Inarista asti.

Orastavaa Lappia

Matkustettuamme kolme vuorokautta olimme hädin tuskin päässeet Kainuuseen asti. Täytyy sanoa, että odotukseni painovoimalinkoa kohtaan olivat suuremmat. Joko linko ei toimi, tai sitten en osaa käyttää sitä.

Kiihdyttääksemme matkan etenemistä asetimme itsellemme riittävän kaukana olevan tavoitteen. Sellaiseksi soveltuisi esimerkiksi Sodankylän kaakkoispuolella oleva Oratunturi, jota on kartalta katseltu ennenkin.

Matkailijan kannalta Oratunturi on helposti saavutettavissa. Muutaman auton kokoiselle parkkipaikalle on 5-tieltä vain reilut pari kilometriä, eikä tunturin huipullekaan ole tästä kuin 3 - 4 kilometriä.

Oratunturin laki on kuitenkin kivinen. Tunturin kupeessa olevalle laavulle asti polku on enimmäkseen hyvää kulkea...

... mutta varsinainen lohkareikko alkaakin vasta laavun jälkeen.

Totuuden nimessä täytyy silti todeta, että Oratunturin rakka ei ole pahinta mahdollista laatua. Tukevat kengät toki tarvitaan, mutta aivan jokaista askelta ei tarvitse sentilleen asetella.

Kiipeämistä helpottaa se, että tunturin länsi-/pohjoisrinne ei ole kovin jyrkkä. Mielikuvani mukaan esimerkiksi Nattasille on työläämpää kivuta. Sateisella säällä kannattanee silti suunnata jonnekin muualle.

Tunturin 450-metriseltä laelta avautuu hieno näkymä, ja ainakin Pyhätunturi ja Luostotunturi näkyvät ilman teknisiä apuvälineitäkin. Myös Kivitunturi erottunee idässä, vaikka sitä ei nyt hoksattukaan tiirailla.

Jos laavu tulipaikkoineen ei ole tärkeä, myös ylempää kivikon lomasta löytyy vihreitä alueita, joilla voi samaan aikaan nauttia niin eväistä...

... kuin avarista maisemistakin.

Oratunturi on viime vuosina saanut mediassa jonkun verran näkyvyyttä, mutta eipä tuolla tungosta ollut, vaikka P-paikalla muutama auto odottikin.

Tunturin loivempaa puolta saattaisi olla kiva mennä myös lumisena aikana. Etelärinne sen sijaan vaikuttaa jyrkemmältä, ja voisi kuvitella, että lumivyörytkin ovat mahdollisia. Seväseläntietä ei kuitenkaan aurattane talvella, koska se ei näytä vievän mihinkään.

Rajakokemus: enkeli

Matkamme toisena aamuna heräsimme Kuhmossa. Jo aamupalapöydässä kävimme keskustelun, jollaisia on ollut ennenkin. Vaimo aloitti:

• Miksi me emme koskaan lomaile niin kuin normaalit ihmiset tekevät?
• Mitä tarkoitat? Jotain rannalla makoiluako?
• No en, mutta... Joskus olisi kiva käydä vaikka jossain näyttelyssä tai museossa.
• Hmm... Museot eivät oikein ole minun juttuni, mutta haluaisin toki täyttää toiveesi. Miltäpä Raatteen vartiomuseo kuulostaisi?

• Se voisikin olla mielenkiintoinen paikka! Onko sinne pitkä matka?
• Ei, mutta Raatteen tiellä saattaa kesäaikaan olla ruuhkaa. Ehdotankin, että lähestymme museota Hukkalammen suunnasta.
• Siis hetkinen... Museolle vie tie, mutta me emme aja sitä pitkin, vaan hakeudumme taas johonkin helkkarin korpeen, ja ryömimme museolle metsän läpi? Niinkö?
• Jotenkin noin minä olin sen ajatellut.
• OK. Ja varmistan vielä: teet tämän kaiken minun vuokseni?
• Kyllä!

Hukkakankaalle etelän suunnasta menevä tie oli huono. Isoja kiviä törrötti siellä täällä, ja puskiakin piti moneen otteeseen raivata. Paikoin autosta piti nousta ihan vaan tarkastaakseen, mistä kohden kannattaisi ajaa.

Mainittujen syiden vuoksi tie lienee joskus suljettukin, mutta nyt puomit olivat auki. Hitaasti edeten pääsimme perille, mutta matalalla henkilöautolla tielle ei kannata lähteä.

Hukkalampi kuitenkin oli miellyttävä paikka...

... ja reittikin tarjosi sopivasti nähtävää, vaikka kyseistä osuutta ei ylenpalttisesti kuljetakaan.

Metsässä kohtaa usein kaikenlaista outoa. En tosin tiedä, mitä vaimo tässä näki.

Viimein Raatteen vartioasema putkahti esiin metsän keskeltä. Nyt oli hiljaista, mutta joskus portin kautta on käynyt hirmuinen liikenne.

Silmiinpistävin juttu aseman ympäristössä on valvontatorni, joka nousee 20 - 30 metrin korkeuteen. Pientä maksua (10 €) vastaan on mahdollista kiivetä torniin, mikä voi olla elämyskin, vaikka ei korkean paikan kammoisille sovellukaan.

Tornin sijasta me hakeuduimme vartioaseman tiloissa toimivaan kahvila-ravintolaan, jossa tarjoiltiin maittava kotiruokalounas. Täytyy sanoa, että possu/kanakastike peruna-, kasvis- ja riisilisukkeineen toi mukavaa vaihtelua pääosin leipäpohjaiseen retkiruokavalioomme.

Vartioaseman takana oli myös jonkinlainen rauhanpuisto, tai ainakin sellaisen jäänteet.

Rauhanenkeli oli jo saanut vähän siipeensä - mahdollisesti naulapyssystä - ja nyt enkeli lähinnä kauhistuttaisi, jos sen sattuisi pimeällä polulla kohtaamaan.

Hyvästeltyämme enkelin suuntasimme takaisin metsään ja paluumatkalle.

Ai niin, se museo... Museo oli maanantaina kiinni.