Pielinen

Voi olla, että Pieliselle ehdottamaani siltahankkeeseen sisältyy tiettyjä haasteita, ainakin mitä siltojen kaariväliin tulee.  Mutta tunnelikin kelpaisi, norjalaisilta voisi saada sellaisen rakentamiseen liittyviä vinkkejä.  Norjalaisiltahan Pielisellä liikennöinyt autolauttakin oli hetken lainassa.

Kotoisilla konnuilla

Vuoden ensimmäinen kesälomaviikko tuntuu aina erityiseltä.  Varsinkin jos pitää lomansa lyhyissä jaksoissa, kuten itselläni on tapana.  Mieluiten lomailisinkin vain viikon kerrallaan, mutta vuosilomaan täytyy kuulemma liittyä vähintään yksi kahden viikon pätkä. 

Tyhmä sääntö, jonka joku liitto lienee puolestani neuvotellut, minulta kysymättä.  Toki kahdessa viikossa ehtii edemmäksi, mutta eihän nykyään ole tarve päästä kovin kauas.  Tuskin enää koskaan on, ulkomaille ainakaan.

Kesäkuussa ajattelimme loman alkajaisiksi tavoitella Paalasmaan saaristoa, ja etenkin pääsaaren laella olevaa näkötornia. Tornilla on käyty kerran aiemminkin, mutta rakennelman sijainti keskellä Pielistä on hyvä syy poiketa siellä uudestaan.

Kiire ei ollut, joten päätimme Paalasmaahan matkatessamme koukata Ylemmäisenjärven kautta. Ylemmäinen oli yksi lapsuuteni suosikkipaikoista, lähinnä matalien ja hiekkaisten rantojensa vuoksi.

Sittemmin rannat ovat hieman heinittyneet, mutta veden ääressä on silti mukava istuskella, vaikka järveen ei enää lapsen innolla tee mieli.  Enemmänkin kiinnostaa ohi menevä UKK-reitti, tosin heinää taitaa sekin jo kasvaa.

Ylemmäisellä hetken huilattuamme suuntasimme Nurmeksentielle ja edelleen kohti Paalasmaata.

Paalasmaan näkötorni sijaitsee verrattain aukealla paikalla.  Torni on rakennettu vuonna 1993, joten sitä ympäröivä oleva hakkuuaukea on myöhempää tekoa.  Paalasmaa on ilman torniakin Suomen korkein saari, eikä näköalasta siten löydy moitittavaa.  

Tornin kautta kai kulkee jonkinlainen luontopolku, mutta yksittäistä Kuusela-kylttiä lukuun ottamatta emme havainneet siihen liittyviä opasteita.  Ehkä Kuuselaan menevä pienehkö polku oli samalla myös luontopolku.

Oma muistikuvani Paalasmaan luontopolusta pohjautui toisesta suunnasta joskus löytämääni karttamerkintään.  Asiaa oli tarkoitus tutkia, mutta homma tyssäsi Torvisenpääntien alussa olleeseen ajokieltomerkkiin.  Fillarilla sen olisi kiertänyt helposti, mutta kävellen ei viitsitty lähteä.

Paluumatkalla pysähdyimme hetkeksi Arkkusaareen tuijottamaan Pielistä, joka ei yleensä ole näin tyyni.

Illan majapaikasta ei vielä ollut tietoa, mutta Pielisen toiselle puolelle kai pitäisi päästä.  Olisi kätevää, jos Paalasmaasta olisi silta Lieksaan!  Kuopion viisi kilometriä pitkä saaristokatu lukuisine siltoineen maksoi parikymmentä miljoonaa, joten eiköhän tuo Pielisen siltakin olisi toteuttavissa.  Vertailukohtana voinee pitää myös Helsinkiin rakennettavaa polkupyöräsiltaa, joka kuulemma maksaa miljardin.

Siltaa odotellessa täytyy kuitenkin ajaa mantereen kautta.  Siellä pysähdyimme Juuan ABC:lle täydentämään ruokavarastoja.  Liikenneaseman vieressä oleva apteekkiliike (niin kyltissä sanottiin) oli pystyttänyt pihalle hauskan perinnepihan, jossa esiteltiin entisaikojen elämänmenoa.

Tällaiset näyttelyt eivät liene apteekkien ydintoimintaa, mutta monet veistoksista olivat joka tapauksessa taidokkaasti tehtyjä. 

Oma suosikkini oli karsinastaan kurkotellut possu, joka varmaankin olisi lähtenyt seuraamaan meitä, jos olisi saanut luvan.

Vastaavaa näyttelyä ei käsittääkseni ole pystytetty aiempina kesinä, joten nähtäväksi jää, mitä sille tapahtuu talven koittaessa.

Videokuvauksen haasteista

Olen menneen vuoden aikana puuhastellut paljon videoiden parissa.  Kuvaaminen on enimmäkseen tapahtunut koptereita käyttäen, mutta aihe kiinnostaa minua laajemminkin.

Koska videoni ovat yleensä aika metsäisiä, niiden taustalle sopii parhaiten musiikki, mihin tarkoitukseen käytän pääasiassa omia kappaleitani.  Muitakin vaihtoehtoja olisi, mutta koska lopulta siirrän videoni YouTubeen, vältän ainakin kaikki tekijänoikeudelliset ongelmat. 

Musiikin tekeminen vie enemmän aikaa kuin kuvaaminen, mistä syystä valitsen yleensä videon taustalle jonkun valmiin kappaleen.  Tällöin musiikin merkitys hiukan korostuu, koska video täytyy käytännössä leikata kappaleen ympärille eikä päinvastoin.  Lisäksi tämä johtaa siihen, että samoja biisejä tulee helposti käytettyä moneen kertaan.

Videon kuvaamisesta

Yksinkertaisimmillaan kopterilla kuvaaminen on helppoa: riittää, kun nostaa kopterin ilmaan ja antaa kameran laulaa.  Toisaalta jos aina kuvaa vain eteenpäin liikkuvaa maisemaa, videoista tulee aika samankaltaisia.

Eteenpäin kuvatessakin täytyisi aina muistaa asettaa lentonopeus lentokorkeuden mukaan.  Jos matalalla kuvatessaan lentää liian kovaa, näkymä vilisee silmissä.  Vastaavasti ylempää kuvatessa nopeutta täytyy olla riittävästi, tai muuten videossa ei näytä tapahtuvan mitään.

Parhaat otokset syntyvät yleensä silloin, kun kopteri paitsi liikkuu tasossa myös pyörii pystyakselinsa ympäri.  Jos samalla vielä säätää kameraa pystysuunnassa, lopputulos voi olla hyvinkin onnistunut, mutta edellyttää pientä sormiakrobatiikkaa. Lähellä oleva kohde on myös helppo hukata kuvakulman ulkopuolelle, joten ensi yrittämällä homma ei aina mene purkkiin.

Yksi kopterikuvauksen haasteista on se, että kuvattaessa pitäisi samaan aikaan pystyä seuraamaan sekä kännykän näyttöä että ilmassa lentävää kopteria.  Jos kopteri liikkuu sivuttain tai taaksepäin, kännykästä ei näe, mikä lennokin liikesuunnassa odottaa.  Jos lentää matalalla, on helppoa ohjata kopteri puuhun.

Kalliimmissa laitteissa on yleensä sensoreita, jotka havaitsevat lähellä olevat esteet, mutta omassa Mavic Minissäni sellaisia ei ole.

Kuten aiemmin kirjoitin, harmaasävysuotimet ovat videokuvauksessa hyvä varuste, vaikka joskus kopterin nokalle päätyykin vääränlainen suodin.  Itse kuvaan useimmiten ND8-suodinta käyttäen, jolloin still-kuvatkin ovat vielä kohtalaisen teräviä.  Pienikokoisen suotimen kiinnittäminen kopterin kameraan on vähän tuhraamista, eikä sitä metsäoloissa viitsisi vaihtaa lainkaan.

Oma kuvaamiseni on joskus vähän hätäistä.  Liian usein tallennan vain pätkiä sieltä täältä, ja kasaan sitten niistä jonkinlaisen koosteen. Pieni suunnitelmallisuus ei olisi haitaksi, niin sisällön kuin kuvakulmienkin suhteen.

Videon muokkaamisesta

Aiemmin kyhäsin vähäiset otokseni Windowsin Movie Makerilla, mutta kun Microsoft lakkasi tukemasta sitä, täytyi alkaa katsella muita vaihtoehtoja.  Microsoft ehdottaa Movie Makerin tilalle Movie Editoria, joka on helppokäyttöinen, mutta toiminnoiltaan melko rajoittunut sovellus.  

Lopulta päädyin asentamaan koneelleni Shotcut-ohjelman, jolla olen työstänyt kaikki viimeaikaiset videoni.  Ominaisuuksiensa puolesta Shotcut riittää hyvin, mutta lopputulokseen vaikuttavia muuttujia on paljon, joten opettelemista riittää.

Monet haasteista ovat liittyneet lopullisen mp4-tiedoston tuottamiseen.  Useimmiten tarkoitukseni on vain yhdistää videotiedostot ja erillinen mp3-ääniraita niin, että kuva ja ääni etenevät samaa tahtia.

Aluksi ongelma oli se, että videoeditorissa kaikki näytti hyvältä, mutta Shotcutin tuottamassa mp4-tiedostossa ajoitukset olivat pielessä.  Käytännössä jokainen otos alkoi pienellä viiveellä, joka vieläpä kasvoi videon loppua kohti.  Kuva ja ääni siis alkoivat enenevässä määrin mennä eri tahtia.

Kokeilujen jälkeen huomasin, että mp4-tiedoston luomiseen liittyvällä "B ruudut"-parametrilla on jotain tekemistä asian kanssa.  En lukuisten nettihakujen jälkeenkään täysin ymmärrä sen merkitystä, mutta ainakin viiveet poistuvat, jos parametrin arvoksi antaa oletusarvon (3) sijaan nolla.

Kiusallisia viiveitä voi syntyä myös muilla tavoilla.  Joskus käy niin, että tietokoneella editoimani video on virheetön Shotcut-editorissa, ja valmis mp4-tiedostokin näyttää hyvältä, myös siirrettyäni sen YouTubeen.  Mutta jos avaan YouTube-videon jollakin toisella tietokoneella, kuva laahaa äänen perässä.

Ihmettelin pitkään, mistä ilmiö voi johtua.  Ensin ajattelin, että kyse on tietokoneiden tai niiden käyttäminen ajurien eroista, mutta lopulta paljastui, että ongelma liittyykin käyttämiini langattomiin kuulokkeisiin.

Tulin viime talvena ostaneeksi North Touch one TWS bluetooth-kuulokkeet.  Kuulokkeet olivat edulliset, mutta niissä on silti kohtalaisen hyvä ääni.  Vaikka kyse on korvakäytävän ulkopuolelle jäävästä mallista, kuulokkeet pysyvät hyvin paikallaan, kunhan ei hosu liikaa.

Langattomista kuulokkeista tuleva ääni toistuu kuitenkin pienellä viiveellä.  Musiikkia kuunnellessa asialla ei normaalisti ole merkitystä, mutta jos tarkoitus on linkittää näytöllä näkyvä kuva ja kuulokkeista kuuluva ääni toisiinsa, viive on ongelma.  North Touch -kuulokkeiden tapauksessa viive on 300 - 400 millisekunnin luokkaa.

Jos siis videon editoi langattomia kuulokkeita käyttäen, lopputulos näyttää hyvältä, kun sen toistaa samoja kuulokkeita käyttäen.  Mutta jos videota katsoo toisella tietokoneella ja langallisia (viiveettömiä) kuulokkeita käyttäen, kuva laahaa äänen perässä. 

Tämä on harmillista, koska olen tuutannut YouTubeen monta videota, jotka ovat tässä mielessä "pilalla" ilman että olen huomannut koko asiaa.  Täytynee jatkossa käyttää vain langallisia kuulokkeita, tai ainakin ensin varmistaa viiveen säädyllisyys.  Ja ehkä välttää nopeita kuvasiirtymiä, joissa ajoitus on erityisen tärkeää.

Lopputulokseen vaikuttavat myös monet Shotcutin tarjoamat vaihtoehdot, kuten äänen ja kuvan koodaamiseen liittyvät asetukset.  Bittivirran nopeuden osalta YouTube suosittelee käytettäväksi muuttavaa nopeutta (variable bitrate, VBR), mutta ainakaan oletusasetuksilla sen tuottama jälki ei ole erityisen hyvää, mikä näkyy erityisesti kuva- ja väriliukumissa.

Jos laatuun vaikuttavia parametreja säätää, lopputulos on parempi, mutta samalla tiedostokoko kasvaa lähelle vakionopeudella (constant bitrate, CBR) koodattua tiedostoa.  Vakionopeutta käytettäessä täytyisi puolestaan huomioida, millä kopterilla otokset on kuvattu.

Yksi opettelun kohteista on Shotcutin tarjoamat ohjelmalliset kuva- ja äänisuotimet.  Etenkin videosuotimia on paljon, enkä tunne niistä kuin muutamia.

  

Suurin osa suotimista on yksinkertaisia, mutta monimutkaisemmat edellyttäisivät perehtymistä.  Niillä voisi kuitenkin saada omiin videoihinsa hiukan vaihtelua.

Pari sanaa timanteista vielä

Mallakin yritti parhaansa mukaan auttaa timanttien etsinnässä, mutta täytyy sanoa, että kopterista ei näissä hommissa ole kyllä mitään hyötyä.

Rikas mies jos oisin

Retkeilyä voi harrastaa monella eri tyylillä.  Yksi suosituista vaihtoehdoista on hakeutua johonkin kansallispuistoon tai vastaavaan, pysäköidä autonsa muiden vaunujen sekaan ja liittyä polulla kulkevan jonon jatkoksi. 

Mikäli sopivaa kohdetta ei tunnu löytyvän, elämyksiä voi kerätä myös tutkimusmatkailuhenkisellä tavalla.  Esimerkiksi niin, että poimii vain kartasta jonkun kohteen, ja lähtee sitten paikan päälle katsomaan, mitä sieltä löytyy. 

Itse sovellamme usein jälkimmäistä metodia.  Pääasiassa siksi, että aika monet lähikohteet on jo koluttu läpi, eikä samoja polkuja viitsi alituiseen tallata. 

Tätä menetelmää noudattaen päädyimme kesäkuun alkupäivinä Makkarasärkän suunnalle Juuan ja Kaavin rajamailla.  Särkillä on käyty ennenkin, mutta tällä kertaa olin iskenyt silmäni hieman pohjoisempaa löytyvään Kolkonvaaraan ja sitä ympäröiviin nimiin: Heinä-Kolkko, Valkea-Kolkko, Pieni-Kolkko, Musta-Kolkko, Terva-Kolkko  ja Kolkonpuro.  Vähän kolkkoa siis, mutta jostainhan se riemu on revittävä.

Kolkonvaaran ohella voisimme samalla tutustua Timanttitaival-reittiin, joka kulkee Makkarasärkän suuntaisesti, mutta eri puolella Heinäjokea.  Tiedossa oli, että Timanttitaipaleen reittimerkinnät ovat olemattomat, eikä mitään polkuakaan välttämättä ole, mutta satelliittikuvien mukaan jotain rantua maastosta voisi silti löytyä.

Timanttitaival-reitin nimen takana on ajatus siitä, että jos Kaavilta kaivetaan timantteja, ehkä niitä löytyy myös lähiseuduilta.  Toistaiseksi näin ei tiedetä tapahtuneen, mutta asia kannattanee varmistaa, jotta ei jää hyvästä paitsi!

Mutta ensin siis Kolkonvaaraan.  Ajoimme autolla vaaran kaakkoispuolella olevan metsäautotien päähän, josta näytti kartan mukaan lähtevän jonkinlainen maastoura, todennäköisesti metsäkoneen jättämä jälki.

Uraa seuraillen voisimme päästä Yläpudaksen rantaan, jota arvelimme käytettävän veneiden vesillelaskupaikkana.  Ohi virtaava Hietajokihan yhtyy hieman myöhemmin Lietukasta laskevaan toiseen jokeen, jolloin ne muodostavat edellä mainitun Heinäjoen, tai siltä se kartalla näyttää.  

Karttaan merkitty metsäkoneura lähti rempseästi oikeaan suuntaan, mutta kun se ensin kapeni ja sitten pari kertaa haarautui, olimme jo muutaman sadan metrin jälkeen sivussa reitiltä.  Onneksi metsä oli pienen alkuryteikön jälkeen helppokulkuista, joten suuntasimme vain suoraan kohti jokea.

Veneenlaskupaikkaa ei joen omalta puoleltamme löytynyt, mutta vastarannalla sellainen kuitenkin näkyi.  Vaikka alue ei ole syrjäisintä Suomea, miellyttävän rauhallisen paikan ympärillä ei muutaman kilometrin säteellä ole juuri mitään.

Paluumatkalla yritimme jälleen seurata karttaa merkittyä metsäkoneuraa, epäonnistuen taas.  Uria oli melko paljon, eivätkä ne enää oikein erottuneet maastosta.  Monet olivat jo liki kasvaneet umpeen.

Metsässä hortoillessamme ajauduimme Kolkonvaaran laelle, josta on joskus saattanut avautua jonkinlaista maisemantynkääkin.  Kertaalleen parturoidulle laelle on kuitenkin jo kasvanut uutta puustoa.

Autolle palattuamme ajoimme pienelle harjulle, jonka kautta Timanttitaival kartan mukaan kulkee.  Tien varressa näkyi toiveita herättävästi sinipäisiä keppejä, joiden arvelimme liittyvän kyseiseen reittiin.  Onkohan se jossain vaiheessa merkitty uudelleen?

Harjulta alkanut osuus ainakin vaikutti hyvältä.  Sinisiä maalimerkintöjä näkyi yhä siellä täällä, ja vanha metsäkoneura suorastaan veti puoleensa.

Hupia ei kuitenkaan riittänyt kuin kilometrin verran.  Sen jälkeen metsätraktorin kuljettaja oli päättänyt kääntää koneensa ympäri, eikä mitään polkuakaan enää ollut tarjolla.

Makkarasärkän ympärillä on aika paljon hoidettua ja helppokulkuista metsää, mutta väliin mahtuu rytöäkin.  En tiedä, löytyykö täältä oikeasti timantteja, mutta reittimerkintöjä ainakin oli mahdoton havaita, jos sellaisia oli.

Joen vartta toki pystyi seuraamaan ilman opasteitakin, mutta tiheähkössä metsässä ei ollut erityisen hienoa kulkea.  Nälkäkin vaivasi jo, joten sopivan kiven löydettyämme iskimme lipun maahan kääntöpaikan merkiksi.  Olisimme mieluiten lounastaneet kahdestaan, mutta paikalle saapui myös aika paljon muita.

Paluumatkalla osuimme sattumalta kivelle, jossa oli sininen maalimerkintä.  Siellä se köllötti keskellä metsää, kuin odottaen löytäjäänsä.  Kivi oli näyttävä, mutta tuskin timantti sentään?

Rikastumisen toivossa ei näille kulmille kannattane hakeutua, mutta jos asia silti mietityttää, Timanttitaival kulkee myös täällä, täällä ja täällä.  

Jos taas arvostaa helposti seurattavaa reittiä, on parempi suunnata Heinäjoen toiselle puolelle, Makkarasärkälle.  Siellä on paitsi hienoa myös mukavaa polkua kuljettavana.