Näinä aikoina

Olen monien muiden tavoin tehnyt pari viimeistä viikkoa töitä kotona. Se on oikeastaan ihan mukavaa, ainakin vaihteeksi.

Kun ei tarvitse käyttää aikaa työmatkaan, voi aamuisin nukkua pidempään. Työstä lähtemisen riemu jää toisaalta hiukan laimeaksi, mutta kestäähän tuon.

Katkeamaton kahvivirta on tärkeä elementti kotioloissakin. Koska automaatti ei nyt palvele, päivän kahvit täytyy keittää itse. Sitä tulee yleensä valmistettua vähän liikaa, mitä elimistö hetkittäin ihmettelee.

Mitä juomiseen muuten tulee, toinenkin asia huolettaa minua, nimittäin oluenmyyntirajoitukset. Näinä kolera-aikoina kauppaan tohtii mennä vain aikaisin aamulla tai myöhään illalla, eikä silloin näköjään myydä olutta (ilmeisesti asiaan liittyvän turmioriskin vuoksi).

Mielestäni rajoituksia pitäisi poikkeustilan vallitessa höllentää. Oikeastaan kaljaa voisi myydä yötäpäivää, koska ihmiset joka tapauksessa ostavat sitä. Mitä pidempi myyntiaika sallittaisiin, sitä vähemmän kaljanostajat joutuisivat toistensa kanssa tekemisiin. Miksei hallitus tee asialle mitään?

Kaupassa käyminen ei muutenkaan ole nyt suurta herkkua. Hyllyjen välissä sukkulointi kaikkine etäisyydenpitosuosituksineen taitaa hermostuttaa ihmisiä, ja moni haluaisi vain nopeasti kassalle ja ulos. Tunne on itsellenikin tuttu, oikeastaan vuoden ympäri.

Onneksi kaikenlaisten rajoitusten ulkopuolellakin on yhä elämää. Perinteinen Lapin matka jää silti tänä keväänä väliin, ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen. Se harmittaa hieman, mutta ehkä lähempääkin löytyy jotain kivaa.

Ja kaipa tämä vielä iloksi muuttuu, ennemmin tai myöhemmin. Toistaiseksi voi riemuita vaikkapa siitä, että ruuhkat ovat merkittävästi vähentyneet, muuallakin kuin Lahdenväylällä

Yleisimmissä retkikohteissa tungosta sen sijaan voi olla, joten niitä kannattanee vältellä. Kaikki tuvat tuskin ovat nyt aukikaan, mutta kelien lämmitessä kannonnokassakin alkaa jo viihtyä.

Munilleen

Meidän taloutemme retkeilee melko säännöllisesti, ja muutamista reissuista olen viime vuosina kirjoitellutkin. Toivottavasti ette silti ajattele, että tässä blogissa on kerrottu niistä kaikista. Ehei, ei sinne päinkään!

Asiahan on niin, että moni retki menee tavalla tai toisella munilleen, eikä aina edes päädytä minnekään. Sellaisista ei hiiskuta sanaakaan. Paitsi nyt, kun erityisesti nostan kissan pöydälle.

Nämä kuvat lienevät peräisin viime keväältä. Valtavan innostuksen saattelemana olemme jälleen tavoitelleet jotain kohdetta, joka syystä tai toisesta jäi saavuttamatta.

En enää muista, mihin olimme menossa ja mikä mahtoi mennä pieleen, mutta lopputulos joka tapauksessa oli se, että söimme vaatimattomat eväämme kotimme parvekkeella. Keli sentään näkyy suosineen.

Toisaalta kotoinen ympäristö lisää luksuksen määrää, minkä merkitystä ei retkioloissakaan ole syytä vähätellä.

Hiukan samanlaiset elkeet olivat ilmassa, kun taannoisena helmikuun viikonloppuna päätimme lähteä Kipansaloon. Kipansalon kärjestä löytyisi Kuopion kaupungin ylläpitämä tupa saunoineen.

Kipansalon maja on ensisijaisesti rakennettu veneilijöiden käyttöä varten, mutta talvella se toimii myös hiihtäjien tukikohtana. Me kuitenkin ajattelimme lähestyä tupaa mantereeen puolelta, lumikenkäillen.

Hankkeeseen kuitenkin liittyi avoimia kysymyksiä. Ei esimerkiksi ollut selvää, mihin auton voisi pysäköidä.

Kipansaloon päästyämme ongelma konkretisoitui, koska Kipansalontien varrella ei juuri ollut ylimääräistä tilaa. Lupaa kysyen auton olisi ehkä voinut jättää jonnekin, mutta kynnys vaivata muita ihmisiä omiin harrastuksiin liittyvillä murheilla on aika korkea.

Vaikeudet eivät ehkä olleet ylitsepääsemättömiä, mutta päädyimme silti perääntymään Kipansalosta. Meillä nimittäin oli varasuunnitelma, jonka nimi oli Kinahmi!

Valitettavasti myös Kinahmiin liittyi kipupisteitä. Menomatkalla oli nimittäin käynyt ilmi, että Kuopion koillispuolella sää oli sumuinen, mikä ei suosinut Kinahmille kiipeämistä.

Varasuunnitelman varasuunnitelma koostui lähinnä viittauksista Niittylahden retkeilyreittiin ja Ritoniemeen, joista kuitenkin puuttui sillä hetkellä kaipaamamme uutuudenviehätys. Parvekkeelleko tässä taas päädytään?

Päätimme kuitenkin ajaa Niittylahden retkeilyreitin ohi. Matkalla mieleeni muistui, että lähellähän on sellainenkin laavu, jossa ei ole koskaan poikettu: Suuri-Petäisen laavu.

Kurvasimme Asumasta Raiskioon menevälle Vehkalammentielle. Vaikka kyseessä on yksityistie, laavulle erkanevan tien alkupäästä löytyi yllättäen mainio P-paikka.

Kun on pitkin aamua etsinyt autolle edes jonkinlaista koloa, tällaista on vaikea vastustaa. Kiinnitimme lumikengät jalkaan ja lähdimme lompsimaan kohti laavua.

Suuri-Petäiselle menevää pistotietä ei aurata, ja talvella siinä menee moottorikelkkareitti. En yleensä tykkää kulkea kelkkareiteillä, vaikka se ei varsinaisesti olekaan kiellettyä, mutta tällainen lyhyt siirtymä on varovaisuutta noudattaen ihan OK.

Koska laavulle oli vain puolisen kilometriä, jatkoimme matkaa Suuri-Petäisen jäällä. Nimestään huolimatta järvi ei ole erityisen suuri, mutta ehkä nimi viittaakin sen rannalla kasvaviin kookkaisiin mäntyihin.

Jäällä oli lunta parikymmentä senttiä, mutta rantoja pitkin lyhyt järvi oli silti helppo kulkea päästä päähän. Ympäri emme menneet, koska molemmissa päissä on laskuojat, joiden vaikutus jään kantavuuteen oli epäselvä. Eteläpäässä ainakin oli sulaa.

Joku muukin oli mennä viipottanut rannan tuntumassa, mutta ei ollut selvää, mikä otus tuoreehkot jäljet oli tuottanut. Saukkoa epäillään.

Lopuksi jäimme einehtimään rannassa olevalle laavulle. Keväistä lämpöä ei vielä ollut tarjolla, mutta järvimaisema miellytti silmää enemmän kuin parvekkeeltamme avautuva näkymä.

Lumista nuotiorinkiä tuijottaessani mieleeni nousi kummallisia ajatuksia... Pitäisiköhän joskus tehdä tulet?

Aurinkoranta

Taakse jäänyt viikonloppu olisi tarjonnut mainiot olosuhteet lähiretkeilyyn, mutta tällä kertaa elämän virta johdatti minut Tampereelle. Tällaisiin parin päivän reissuihin sisältyy aina suhteettoman paljon autoilua, joten pienikin auringon pilkahdus houkuttelee heti ulos.

Pirkanmaalla aurinko tosin näyttäytyi vasta sunnuntaiaamuna. Kun minulla oli pari tuntia ylimääräistä aikaa, lähdin vähän kiertelemään Näsijärven rantoja. Olisiko kevät jo olennaisesti pidemmällä kuin pari viikkoa aiemmin Kuopion Rauhalahdessa?

Tampereen Lentävänniemi on siitä mukava paikka, että aamuaurinko yltää niemen kärkeen kivasti. Rantapolkuja pitkin tulee juoksenneltua melko usein, mutta hiljalleen lämpenevässä kevätaamussa on aina jotain erityistä.

Näsijärvi on kuulemma talven aikana sulanut ja jäätynyt useaan kertaan, eikä jäätilanne näyttänyt edellisenä päivänä hyvältä. Yöpakkanen oli kuitenkin kovettanut jään pinnan niin, että rantaa pitkin saattoi kävellä. Pidemmälle ei kyllä tehnyt mieli, vaikka muutamia yksittäisiä liikkujia jäällä näkyikin.

Vaikka Näsijärvi ei ole Suomen suurimpia järviä, kummasti järven selkää silti riittää, kun sopivaan suuntaan katsoo.

Näsijärvi? Vai sittenkin Inarijärvi?

Jänissaaren pohjukassa tapasin muutaman retkiluistelijan, jotka olivat kiertäneet Näsiselkää ympäri. Vauhti näytti hyvältä, mutta tähän aikaan vuodesta homma edellyttää paitsi varusteita myös kykyä lukea jäätä, eikä paikallistuntemuskaan ole haitaksi. Minulla ei ollut mitään niistä, mutta luistelijat eivät selvästikään olleet ensi kertaa pappia kyydissä.

Rantauduttuani istahdin vielä hetkeksi puiston penkille. Ei ole ihme, että jotkut jäävät lorvimaan niille koko kesäksi. En itsekään meinannut enää päästä ylös.

Vettä kaikkialla ja portti taivaaseen

No nyt lunta sitten pölähti, kun tässä on jo alettiin odottaa vappua... Ei se silti enää hiihtotalvea pelasta, Kuopiossa ainakaan, vaikka pakkastakin olisi tällä hetkellä aika sopivasti.

Lumen vähyys on kuitenkin tehnyt tilaa muille lajeille. Kevät ei yleensä ole parasta aikaa luistella luonnonjäällä, mutta tänä talvena lämpötilan vaihtelut ovat ainakin tehneet jäästä sileää.

Kun helmikuiselle viikolle osui muutamia aurinkoisia päiviä, kävin tutkimassa tilannetta Rauhalahdessa. En tosin ymmärtänyt ottaa mukaani luistimia, mutta kävellenkin oli hyvä, joskin melko liukasta.

Jään paksuus ei tänä vuonna ole aiempien talvien luokkaa. Virallisten tietojen mukaan Kallavedellä oli helmikuun lopussa jäätä 20 - 30 senttiä, joka on vain puolet normaalista.

Paikoin jäätä voi olla vähemmänkin, koska tammi-helmikuun leudot säät saivat aikaan avantoja, joiden päälle syntynyt uusi jää on ohuempaa. Suuria railojakin voi esiintyä, sanottiin lehdessä.

Jätkänkämpän lähellä vaikutti olevan yksi vaaran paikka. Jään tasolta asiaa ei välttämättä huomannut, mutta ylempää oli havaittavissa, että talviuintipaikkaan liittyvä sula kohta oli levinnyt laajalle alueelle, minkä jälkeen se oli jäätynyt uudestaan.

Jää ei kuitenkaan liene kovin paksua, ja kun päälle sataa lunta, paikkaa voi olla vaikea varoa.

Hiukan kauempana oli toinenkin samantapainen kohta, tosin pienempi. Onkohan tästä pudottu jään läpi?

Kaukoa jäätilanne ei juuri huolettanut.

Illan hämärtyessä järvi sai uusia sävyjä. Paikoin kauniitakin, mutta ei ihan helmikuulle tyypillisiä.

Kevät joka tapauksessa tulla liplattaa. On tunnettua, että kun ihminen ikääntyy, aika tuntuu kulkevan nopeammin kuin nuorempana. Huomaan tämän siitä, että talvet menevät nykyään ihan hujauksessa ohi. En ole varma, onko se hyvä asia.

Olen talven mittaan miettinyt, että mahtaakohan vähälumisuudella olla vaikutusta tulevan kesän punkkimäärään. Samaa aprikoitiin myös muutama vuosi sitten.

Otollisinta punkeille olisi se, että on maassa on paljon lunta, joka suojaa niitä kylmyydeltä. Entä jos lunta on vain vähän, mutta silti edes pieniä pakkasia? Riittääkö 5 - 15 asteen pakkanen nitistämään talvehtivat punkit?

Se ainakin on tiedossa, että hyttyskesästä odotetaan maltillista (tosin hiukan eri syystä).

Jännän äärellä

Vaikuttaa siltä, että tämä talvi ei jää mieleen suurena hiihtojuhlana. Maaliskuu kolkuttelee jo ovella, mutta hiihtomittarini ei yllä vielä edes toiselle kymmenelle.

En ole täysin sinut tämän asian kanssa, mutta olosuhteet eivät ole tänä talvena suosineet hiihtämistä. Lähimmäksi tunnelmaa pääsin, kun olin muutaman päivän sairaana ja istuin kylmissäni sisällä hiihtoliivi päällä.

Onneksi lumikengät on kuitenkin keksitty. Eräänä tammikuisena viikonloppuna yritin jälleen aamiaispöydän ääressä keksiä jotain kivaa lumikenkäilykohdetta, kun vaimo pölähti paikalle. Avasin keskustelua varovasti.

• Kuule, minusta tuntuu joskus siltä, että en tarpeeksi kuuntele toiveitasi näihin meihin reissuihin liittyen.
• Niin, melko yksipuolisiahan ne ovat olleet, aina vaan pohjoisen suuntaan tai itärajalle. Se alkutalven Egyptin matkakin oli pieni pettymys.
• No mitäs jos tällä kertaa lähdettäisiin etelään?
• Niinkö!? Oletko tosissasi? Äläkä nyt kuvittele, että oikeasti edes haluaisin Italiaan asti. Joku Berliinikin voisi olla ihan kiva, emmekä koskaan ole käyneet esimerk...
• Äläpä nyt touhota! Oletko kuullut Leppävirrasta? Siellä on kylpylä, hiihtoputki ja kaikkea.
• Jaa... Olen luullut, että sinä vieroksut sellaisia turistirysiä.
• No eihän sinne hiihtorysään ole pakko mennä. Kokeillaan mieluummin vaikka Kurjenlampea. Sieltä löytyy laavukin!

Tunsin tyytyväisyyttä, kun olin onnistunut bongaamaan näin läheltä Kuopiota paikan, jossa emme olleet vielä käyneet. Myös potentiaalinen pysäköintipaikka löytyi helposti. Sen ohi menevän tien kunto tosin oli arvoitus.

Tie osoittautui ihan ajokelpoiseksi, vaikka sohjokelien jälkeen se oli melko urainen. Kertaalleen ajoin ojaankin, mutta onneksi Subarulla kyllä pääsee ojasta pois, jos sinne ei ihan konepeltiä myöten ole uponnut.

Saatuamme auton parkkiin suunnistimme kohti lähellä menevää polkua. Maasto vaikutti louhikkoiselta, mutta rämmittävää ei olisi kuin satakunta metriä, eikä sekään lopulta ollut erityisen hankalaa.

Maaston ominaispiirteet lienevät vaikuttaneet lähialueen paikannimiin. Lähettyviltä löytyy ainakin sellaisia paikkoja kuin Kivikuru (joka ilmeisesti on jonkinlainen nähtävyyskin), Kivilampi, Perselampi, Persevuori ja Perselahti. Onkohan kivikkoisuus jossain vaiheessa alkanut ärsyttää paikallisia?

Kurjenlammen ohi menee kai yleensä latu, ja etelämpänä on kartan mukaan joku hiihtomajakin. Nyt lunta ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, vaikka latupohjaa oli jo ajettu kelkalla.

Jäisissä kelkanjäljissä lumikengät olivat jokseenkin turhat, mutta niillä mentiin, kun varusteet kerran olivat mukana.

Lompsimme latupohjaa muutaman kilometrin etelään päin, minkä jälkeen käännyimme takaisin ja suuntasimme Kurjenlammen rannassa olevalle laavulle. Reitti ei tarjonnut erityisiä maisemaelämyksiä, mutta maaston kohotessa auringonsäteet ylsivät puiden latvojen tasolle, mikä nosti tunnelmaa.

Laavulla ei ollut erityisemmin säpinää, vaikka alkumatkasta yhden miehen kohtasimmekin. Asetuimme laavulle syömään eväitä.

Kurjenlammen takaa kuului hetkittäin kummaa ääntä, jonka suunta vaihteli oudosti. Ensimmäinen ajatukseni oli, että vastarannan rinteessä vyöryy jotain irtolohkareita. Mutta ei kai niitä kaiken aikaa irtoile?

Vaimo puolestaan arveli äänen syntyvän jään liikkeistä. Olisin ehkä saattanut ostaa vaimon selityksen, ellen olisi taannoin katsellut TV:stä Loch Nessin hirviöstä kertovaa ohjelmaa. Ohjelmasta saamieni tietojen valossa vaimon teoria ei kuulostanut lainkaan uskottavalta.

Lampi oli hiljattain saanut jääpeitteen. Olisiko jään alle jäänyt jotain sellaista, joka nyt pyrki sieltä pois? Kuka ylipäänsä tietää, mitä kaikkea lammen syvyyksistä löytyy? Onko järkevää pohtia asiaa aivan rannan tuntumassa?

Tällaisia kysymyksiä on illan hämärtyessä jännää miettiä. Ehkä vähän liiankin jännää, ja niinpä kiskoimme taas lumikengät jalkaan ja lähdimme reippaasti kävelemään takaisin autolle.

RTFM

"Choosing BPM is a big problem", muistutti Dr. Alban jo 90-luvulla. Osittain samojen ongelmien parissa painin itsekin yrittäessäni loihtia soittimistani ääntä ulos.

Sitten viime kerran laitteistoni on hiukan laajentunut, koska tulin hankkineeksi entisten Korgien rinnalle saman valmistajan Kross 2 -syntikan. Ehkä ilmankin olisi pärjännyt, mutta joskus muutama rinnakkainen koskettimisto helpottaa operointia, vaikka kovin montaa ei samanaikaisesti voi soittaakaan.

Verrattain pienikokoinen Kross ei vaadi alleen järeää tasoa. Kuorien alta löytyy silti iso läjä valmiita soundeja ja efektejä, sekvensseri, sampleri ja arpeggiaattori, joiden käytettävyyttä tosin pienehkö näyttö rajoittaa.

Laite painaa vain nelisen kiloa ja toimii tarvittaessa vaikka paristoilla. Jos joskus päädyn asumaan asuntovaunussa, Kross todennäköisesti on se soitin, jonka otan mukaan.

Krossin heikko kohta on sen koskettimisto, jonka tuntuma heijastelee laitteen hintaa. Itselleni asialla ei ole suurta merkitystä, koska pääsääntöisesti soitan Kronoksella, jonka puolipainoitettu koskettimisto on olennaisesti parempi.

Pelkkä soittaminen ei silti minua kiehdo. Se on vähän sama kuin jos käynnistäisi auton, mutta kaasuttelisi vain paikallaan aikomattakaan lähteä liikkeelle.

Musiikin säveltäminen sen sijaan on mielenkiintoista. Oikeat muusikot ehkä nauravat partaansa, mutta koen aina henkistä tyydytystä saadessani aikaan jotain (riittävän) konkreettista.

Valmiin biisin paketointi mp3-tiedostoksi voi silti olla yllättävän hankalaa. Nuotteihin jää usein virheitä, joita ei yhdellä tai kahdella kuuntelukerralla havaitse. Yleensä ne huomaakin vasta sitten, kun homma on jo paketissa ja biisi julkaistu.

Myös käytetty pakkaustekniikka voi rajoittaa lopputulosta, tai niin ainakin luulen. Useimmiten kyse on pienistä yksityiskohdista, mutta joskus mp3-tiedostoon ilmestyy outoja juttuja, etenkin efekteihin liittyen. Ilmiöön voi jossain määrin vaikuttaa hienosäätämällä soittimien tuottamaa ääntä, mutta se on vähän hankalaa.

Sähköiset soittimetkaan eivät kestä ikuisesti, ja yleensä niistä ensimmäisenä hajoavat eniten käytetyt painikkeet. Omasta MicroKORGistani kuitenkin petti virtakytkin, minkä vuoksi se pysyi päällä vain, jos kytkintä piti pohjassa.

Avasin laitteen nähdäkseni voiko asialle tehdä mitään. Vaikutti siltä, että kytkin olisi vaihdettavissa, eikä osakaan maksaisi kuin muutaman euron, jos sellaisen jostain löytäisi.

Aluksi sovelsin ongelmaan purukumiratkaisua.

Lopulta kuitenkin kyllästyin nykimään virtajohtoa kiinni ja pois, ja vein laitteen soitinhuoltoon. Kuudella kympillä MicroKORG sai uuden, persoonallisen virtakytkimen.

Kronos on ollut mainio soitin. Vaikka se on ollut käytössäni jo muutaman vuoden, en vieläkään tunne laitteen toiminnoista kuin pienen osan. Viime aikoina olen yrittänyt perehtyä sen Karma-moduliin, josta yksistään voisi kirjoittaa kirjan.

Muutakin opeteltavaa riittää vielä. Tajusin tässä hiljattain, että Kronoksen vasemmassa reunassa, bender-säätimen alla oleva tyhjä tila ei olekaan tarkoitettu muusikon nimilapulle... Kyseessä on Ribbon controlleriksi kutsuttu säädin, jota voi käyttää hiukan benderin tavoin. RTFM!

Sittemmin huomasin myös, että itse bender-säätimessä taitaa olla jotain vikaa. Kun säädintä käyttää ala-asennossa, nuotti jää toisinaan epävireeseen, mikä korjaantuu vain käyttämällä säädintä ylhäällä.

En aluksi osannut yhdistää ongelmaa säätimen asentoon, vaan epäilin syyksi softaongelmaa ja ties mitä. Muutaman nettikyselyn jälkeen kuitenkin selvisi, että vika on laitteistopohjainen.

Suomesta tai edes Euroopasta ei varaosaa löytynyt, mutta Teksasissa sellainen odotti hyllyssä. Osan vaihtaminen vaikutti helpolta, joten tilasin osan ja päätin tehdä työn itse.

Näillä potkitaan taas vähän matkaa eteenpäin. Soittotunnit ovat valitettavasti vieläkin ottamatta.

Ei ihan plösö

Joulun jälkeen mieleen nousi ajatus, että voisi ajella pohjoiseen; hiihtämään ja lumikenkäilemään. Vapaapäiviäkin olisi vielä riittänyt, mutta pikainen vilkaisu majoitustarjontaan latisti lähtöintoa.

Majoitushinnat olivat juhlasesongille tyypillisellä tasolla. Uudenvuoden jälkeen voisi selvitä hiukan halvemmalla, mutta tarjonnan suppeudesta päätellen ruuhkat ladulla ja aamiaispäivässä saattaisivat yhä olla henkeäsalpaavia.

Ja vaikka yritin perustella itselleni, miksi juuri nyt kannattaisi lähteä liki 2000 kilometrin ajomatkalle, ei tiesääennuste tukenut hankettani. Varsinkin etelämpänä lämpötila sahasi nollan molemmin puolin, joten tarjolla olisi monin paikoin sohjoa ja pahimmillaan vesijääkeliä.

Nuorempana tiesäätä ei juurikaan tullut tuijoteltua. Kun oli aika lähteä, silloin mentiin, vaikka hommassa ei aina ollut järkeäkään. Iän myötä olen kuitenkin muuttunut varovaisemmaksi, enkä mielellään lähde ajamaan huonoon keliin, jos ei ole ihan pakko.

Aikamme vatuloituamme päätimme jäädä kotiin, eikä enää olisi mihinkään ehdittykään. Onneksi Kuopioonkin oli alkutalven aikana tullut sen verran lunta, että lähiladut oli joulun jälkeen avattu. Vaikka maa siellä täällä pilkotti, parhaimmillaan hiihto-olosuhteet olivat aivan priimaa!

Lunta oli myös sen verran, että lumikengät jo helpottaisivat hangessa liikkumista. Tämä mielessä päätimme viimeinkin poiketa Hoikkalammella, jota olen jo pitkään kartalla tuijotellut.

Hoikkalammelta löytyvä Kuopion kaupungin ylläpitämä kota sijaitsee metsäautotien varressa. Sitä ympäröivä tienoo on silti paremman keskitason savolaista korpea: viidenkymmenen neliökilometrin alue, jossa ei parin metsästysmajan lisäksi ole oikein mitään.

Airakselaan menevältä tieltä kodalle on noin kahdeksan kilometrin matka, mutta emme tienneet, kuinka pitkälle tie olisi talvella aurattu. Johtoajatuksemme olikin, että mennään autolla niin pitkälle kuin päästään, ja lumikenkäillään loput.

Metsästysmajan risteykseen asti tie oli oikein hyvää, ja senkin jälkeen sitä oli aurattu, joskus. Lähinnä ongelmia tuotti leuto keli, joka oli pehmentänyt lumen niin, että ajokilometrit taittuivat melko hitaasti.

Lopulta kuitenkin pääsimme melko lähelle Hoikkalampea. Jätimme auton viimeiseen risteyskohtaan, jossa oli reilusti tilaa. Vaikutti siltä, että siitä eteenpäin oli menty vain moottorikelkalla.

Moottorikelkkareittien risteyksessä olevalle kodalle ei ollut autopaikalta kuin reilu kilometri, joten jatkoimme vielä eteenpäin kohti Kivijärveä.

Matkalla kiinnitimme huomiota puissa oleviin punaisiin maalimerkintöihin, ja taisipa tien varressa olla muutamia ikääntyneitä reittitolppiakin. Moottorikelkkareittejä ei yleensä merkitä näin, mutta mihin ne sitten liittyivät? Oliko kyseessä joku Sisä-Savon retkeilyreitin jäännös?

Oma polkumme kulki Sahala-nimisen tilan ohi. Se ei vaikuttanut ainakaan talviasutulta, vaikka pihaan muutamia kelkan jälkiä menikin.

Kävimme kääntymässä Kivijärven rantamilla, minkä jälkeen palasimme takaisin Hoikkalammen kodalle.

Kuopion kaupungin ylläpitämä kota oli sisältä miltei kodikas, jos ei nyt aivan Oskarinkodan tasoa.

Paluumatkalla mietin, että näille kulmille täytynee kesäaikaan palata uudestaan. Metsämaasto ei näyttänyt kovin helppokulkuiselta, lumikengilläkään, mutta esimerkiksi Valkeisenkalliot saattaisivat aurinkoisena kesäpäivänä olla näyttävät. Kivijärvenvuorelta saattaisi kenties avautua pientä maisemantynkääkin.