keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Orastavaa Lappia

Matkustettuamme kolme vuorokautta olimme hädin tuskin päässeet Kainuuseen asti. Täytyy sanoa, että odotukseni painovoimalinkoa kohtaan olivat suuremmat. Joko linko ei toimi, tai sitten en osaa käyttää sitä.

Kiihdyttääksemme matkan etenemistä asetimme itsellemme riittävän kaukana olevan tavoitteen. Sellaiseksi soveltuisi esimerkiksi Sodankylän kaakkoispuolella oleva Oratunturi, jota on kartalta katseltu ennenkin.

Matkailijan kannalta Oratunturi on helposti saavutettavissa. Muutaman auton kokoiselle parkkipaikalle on 5-tieltä vain reilut pari kilometriä, eikä tunturin huipullekaan ole tästä kuin 3 - 4 kilometriä.

Oratunturin laki on kuitenkin kivinen. Tunturin kupeessa olevalle laavulle asti polku on enimmäkseen hyvää kulkea...


... mutta varsinainen lohkareikko alkaakin vasta laavun jälkeen.



Totuuden nimessä täytyy silti todeta, että Oratunturin rakka ei ole pahinta mahdollista laatua. Tukevat kengät toki tarvitaan, mutta aivan jokaista askelta ei tarvitse sentilleen asetella.

Kiipeämistä helpottaa se, että tunturin länsi-/pohjoisrinne ei ole kovin jyrkkä. Mielikuvani mukaan esimerkiksi Nattasille on työläämpää kivuta. Sateisella säällä kannattanee silti suunnata jonnekin muualle.

Tunturin 450-metriseltä laelta avautuu hieno näkymä, ja ainakin Pyhätunturi ja Luostotunturi näkyvät ilman teknisiä apuvälineitäkin. Myös Kivitunturi erottunee idässä, vaikka sitä ei nyt hoksattukaan tiirailla.


Jos laavu tulipaikkoineen ei ole tärkeä, myös ylempää kivikon lomasta löytyy vihreitä alueita, joilla voi samaan aikaan nauttia niin eväistä...


... kuin avarista maisemistakin.


Oratunturi on viime vuosina saanut mediassa jonkun verran näkyvyyttä, mutta eipä tuolla tungosta ollut, vaikka P-paikalla muutama auto odottikin.

Tunturin loivempaa puolta saattaisi olla kiva mennä myös lumisena aikana. Etelärinne sen sijaan vaikuttaa jyrkemmältä, ja voisi kuvitella, että lumivyörytkin ovat mahdollisia. Seväseläntietä ei kuitenkaan aurattane talvella, koska se ei näytä vievän mihinkään.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Rajakokemus: enkeli

Matkamme toisena aamuna heräsimme Kuhmossa. Jo aamupalapöydässä kävimme keskustelun, jollaisia on ollut ennenkin. Vaimo aloitti:
  • Miksi me emme koskaan lomaile niin kuin normaalit ihmiset tekevät?
  • Mitä tarkoitat? Jotain rannalla makoiluako?
  • No en, mutta... Joskus olisi kiva käydä vaikka jossain näyttelyssä tai museossa.
  • Hmm... Museot eivät oikein ole minun juttuni, mutta haluaisin toki täyttää toiveesi. Miltäpä Raatteen vartiomuseo kuulostaisi?
  • Se voisikin olla mielenkiintoinen paikka! Onko sinne pitkä matka?
  • Ei, mutta Raatteen tiellä saattaa kesäaikaan olla ruuhkaa. Ehdotankin, että lähestymme museota Hukkalammen suunnasta.
  • Siis hetkinen... Museolle vie tie, mutta me emme aja sitä pitkin, vaan hakeudumme taas johonkin helkkarin korpeen, ja ryömimme museolle metsän läpi? Niinkö?
  • Jotenkin noin minä olin sen ajatellut.
  • OK. Ja varmistan vielä: teet tämän kaiken minun vuokseni?
  • Kyllä!

Hukkakankaalle etelän suunnasta menevä tie oli huono. Isoja kiviä törrötti siellä täällä, ja puskiakin piti moneen otteeseen raivata. Paikoin autosta piti nousta ihan vaan tarkastaakseen, mistä kohden kannattaisi ajaa.

Mainittujen syiden vuoksi tie lienee joskus suljettukin, mutta nyt puomit olivat auki. Hitaasti edeten pääsimme perille, mutta matalalla henkilöautolla tielle ei kannata lähteä.

Hukkalampi kuitenkin oli miellyttävä paikka...


... ja reittikin tarjosi sopivasti nähtävää, vaikka kyseistä osuutta ei ylenpalttisesti kuljetakaan.



Metsässä kohtaa usein kaikenlaista outoa. En tosin tiedä, mitä vaimo tässä näki.


Viimein Raatteen vartioasema putkahti esiin metsän keskeltä. Nyt oli hiljaista, mutta joskus portin kautta on käynyt hirmuinen liikenne.


Silmiinpistävin juttu aseman ympäristössä on valvontatorni, joka nousee 20 - 30 metrin korkeuteen. Pientä maksua (10 €) vastaan on mahdollista kiivetä torniin, mikä voi olla elämyskin, vaikka ei korkean paikan kammoisille sovellukaan.

Tornin sijasta me hakeuduimme vartioaseman tiloissa toimivaan kahvila-ravintolaan, jossa tarjoiltiin maittava kotiruokalounas. Täytyy sanoa, että possu/kanakastike peruna-, kasvis- ja riisilisukkeineen toi mukavaa vaihtelua pääosin leipäpohjaiseen retkiruokavalioomme.

Vartioaseman takana oli myös jonkinlainen rauhanpuisto, tai ainakin sellaisen jäänteet.


Rauhanenkeli oli jo saanut vähän siipeensä - mahdollisesti naulapyssystä - ja nyt enkeli lähinnä kauhistuttaisi, jos sen sattuisi pimeällä polulla kohtaamaan.


Hyvästeltyämme enkelin suuntasimme takaisin metsään ja paluumatkalle.

Ai niin, se museo... Museo oli maanantaina kiinni.

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Melkein perillä jo

Patvinsuolta automme keula kääntyi kohti Kitsiä. Periaatteessa meidän piti jo suunnata pohjoiseen, mutta kesäkuisen Jongunjoki-retkemme jälkeen mieleen oli pesiytynyt ajatus tutustua Karhunpolkuun paremmin.

Osa Karhunpolusta menee teitä pitkin, mutta Kitsin itäpuolella näytti kartan mukaan olevan kivan oloinen polkuosuus. Ehtisimmeköhän pikaisesti poiketa siellä?


Käännyimme Ilomantsin ja Lieksan väliseltä 522-tieltä erkanevalle 5223-tielle, joka vie... hetkinen... Inariin!? Onko tämä painovoimalingon ansiota?

Kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä on väärä Inari. Emme antaneet asian häiritä, vaan ajelimme Vilponkankaan kautta kohti paikkaa, josta olimme ajatelleet loikata polulle.


Jo muutaman sadan metrin jälkeen maasto muuttui hienoksi soraharjuksi.


Kolmen kilometrin päässä olisi laavu, jonka jälkeen polku siirtyisi taas tielle. Laavu soveltuisi siten retkemme kääntöpisteeksi.



Vähän ennen laavua huomasin maassa jotain värikästä. Oh... miesten kalsarit!

Näky mietitytti minua. Kuka luopuisi alushousuistaan vapaaehtoisesti kesken vaelluksen? Niin, tuskin kukaan.


Mitä enemmän asiaa mietin, sitä selvemmältä kaikki näytti: kulkija oli päätynyt pedon uhriksi. Mitä ilmeisemminkin karhu oli syönyt miehen niin tarkkaan, että vain kalsarit olivat jääneet jäljelle.

Housujen vieressä näkyi myös jotain painaumia, todennäköisesti kamppailun jälkiä. Vaeltajan loppu on ollut kauhea.

Tapansa mukaan vaimo epäili tapahtunutta, vaikka todisteet olivat ilmiselvät. Tuntui joka tapauksessa hyvältä, että Särkkäjoen laavu kirveineen oli vain kivenheiton päässä.



Karhunpolku kulkee siinä määrin idässä, että Kaukolla ei ole ilmaan asiaa. Teijo sen sijaan voi hiukan kokeilla propellejaan.


Harmillisesti pienikin tuuli vaikeuttaa lennättämistä. Vaikka Teijo ei voi häiriintyä GPS- tai kompassihäiriöiden vuoksi, kova tuuli voi viedä sen mennessään, eikä kevyt kopteri jaksa lentää vastatuuleen.


Toki kopteri tulee aina jotenkin alas, mutta huonolla tuurilla se jää kukkumaan korkean puun latvaan, mikä vaikeuttaa pelastusoperaatiota.

Kertaalleen minun täytyikin napata Teijo ilmasta kiinni, jotta se ei olisi lentänyt tuulen mukana pois. Valitettavasti Teijo ei itse ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, vaan se puri minua sormeen.

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Järeitä keinoja

Olen onnellinen mies. Minulla on vaimo, jonka odotukset elämää kohtaan ovat realistisia.

Vaimo toivoo joskus pääsevänsä ulkomaille, mutta tietää hyvin, että minä en ole lähdössä Barcelonaan, Lontooseen, Roomaan tai muihin vastaaviin paikkoihin. Niinpä hän ehdottaa, että matkustaisimme niiden sijaan vaikkapa Näätämöön.

Näätämö sopii minulle. En kuitenkaan ole varma, kuinka pitkä loma Näätämön reissua varten tarvittaisiin.

On nimittäin niin, että Näätämökin on kaukana, ja matkan varrella on paljon kiusauksia. Jos lankeaa vaikkapa Martinselkoselle, sitä helposti päätyy metsän laitaan tuijottamaan suota, ja sitten matka ei etene.

Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan läpi olisi siten ajettava määrätietoisesti, suurella nopeudella ja pysähtymättä. Mutta onnistuuko se?


Pohtiessani asiaan liittyvää problematiikkaa mieleeni muistui tapa, jolla avaruusmatkailussa hyödynnetään muiden taivaankappaleiden liikkeitä. Voisikohan sama ajatus toimia myös pienemmässä mittakaavassa? Otin asian puheeksi.

  • Kuule, olen tainnut keksiä, miten pääsemme Näätämöön.
  • No?
  • Me otamme käyttöön painovoimalingon!
  • Kuulostaa hiukan vaaralliselta. Emmekö voisi vaan ajaa Näätämöön?
  • Toki, mutta päästäksemme Elimysalon, Malahvianvaaran ja Martinselkosen ohi tarvitsemme todella hyvän alkuvauhdin. Teoriani mukaan se on mahdollista, jos käytämme esimerkiksi Patvinsuota painovoimalinkona.
  • Jaahas... Mitä se käytännössä tarkoittaa?
  • Se tarkoittaa, että emme lähde suoraan ajamaan kohti pohjoista, vaan suuntaamme ensin Patvinsuolle. Patvinsuo luovuttaa osan liike-energiastaan meille, ja sinkoaa meidät näin vauhdilla kohti Lappia.

En totta puhuen ollut varma, voiko painovoimalinkoa soveltaa kotimaan matkailussa. Teoriassani nimittäin oli aukkoja, kuten esimerkiksi se, että Patvinsuo ei liiku. Mutta ehkä asiaa ei kannata liikaa miettiä, kokeilemallahan tuo selviää.


Niinpä me kirmasimme uuden loman alkajaisiksi Patvinsuolle. Kuten monesti ennenkin, pystytimme teltan Suomunjärven rannalle, ja lähdimme iltalenkille suon suuntaan.

Oli yllättävää, ettei etenkään Suomun rannalla näkynyt juuri hyttysiä. Tai ainakin niitä oli vähemmän kuin vaikkapa toukokuussa, kun edellisen kerran vierailin samoilla kulmilla.

Säätila sen sijaan vaihteli ärsyttävästi. Missään vaiheessa ei satanut oikein kunnolla, mutta silloin tällöin ripeksi pieniä kuuroja, jotka hankaloittivat valokuvaamista ja kopterin käyttöä.

Suolla liikkuessamme kiinnitin huomioita siihen, miten värikäs suo keskellä kesää on. Vaikka olen viime vuosina käynyt Patvinsuolla useasti, vierailut ovat aina osuneet kevääseen tai syksyyn, jolloin kaikki on kalpeampaa.


Painovoimalingon toimivuudesta emme vielä saaneet todisteita, mutta aavistuksen nahkean yön jälkeen olimme ainakin tyytyväisiä Kaitumin tuuletuksen toimivuuteen. Kunnon läpiveto kuivattaa teltan nopeasti, ja kaksi sisäänkäyntiä helpottaa operointia muutenkin, kun teltassa asioi kaksi ihmistä.

perjantai 19. heinäkuuta 2019

400 milliä

Olen viime aikoina kuvannut aika paljon vuosi sitten hankkimallani Tamronin objektiivilla (18-400mm f 3.5-6.3 Di II VC HLD). Tamron vaikuttaa hyvältä yleislinssiltä, enkä Nikonin D7200-runkoon ruuvattuani ole sitä juuri irrottanut.

Objektiivi kiinnosti ensisijaisesti laajan polttovälialueensa vuoksi. Ulkona liikuttaessa linssien kanssa sählääminen ei kiehdo, eikä aina ole mahdollistakaan.

Vaihtuvapolttovälinen objektiivi ei ehkä ole kuvanlaadullisesti paras ratkaisu, mutta yleensä kuitenkin riittävän hyvä. Myös Tamronin sääsuojaus on plussaa, vaikka en sitä jatkuvasti tarvitsekaan.

Objektiivin saatavuus oli pitkään heikko, mutta kun näin Jyväskylässä sellaista myytävän ja Tamronilla oli tuotteeseen liittyvä cashback-kampanjakin, päätin tarttua tilaisuuteen. Ensimmäisen kerran Tamron oli mukana vuoden takaisella Leivonmäen reissulla.


Etukäteen minua hiukan huoletti objektiivin paino, joka oli 170 g enemmän (710 g) kuin aiemmin käyttämäni 16-300 -millisen objektiivin paino. Reppuun pakattuna painoerolla ei olisi merkitystä, mutta jos kameraa kantaa koko ajan kaulassa, asia saattaisi olla ongelma.


400-millinen objektiivi tuo kohteet mukavan lähelle, ja laajakulmapäässä 18 millin polttoväli helpottaa maisemakuvien ottamista. Samsungin NX-rungossa joskus käyttämäni 50-200 -millinen objektiivi oli tässä suhteessa vähän hankala.


Lisääntyneen painon merkitystä ei silti voi vähätellä, ja aluksi minulla olikin vaikeuksia tottua siihen. Kun objektiivin yhdistää D7200-runkoon, koko järjestelmä painaa liki 1,5 kg, joka on siinä rajoilla, onko kameran kantaminen kaulassa mukavaa.

Toisaalta jos kamera ei kaiken aikaa ole saatavilla, moni kuva jää ottamatta. Helpottaakseni elämääni olenkin hiukan tuunannut kantojärjestelmääni tarkoituksenani siirtää mahdollisimman suuri osa painosta pois kaulalta:

  • Kannan kameraa olkalaukkuotteella niin, että runko asettuu repun lantiovyössä olevan taskun päälle. Taskuun olen sijoittanut pienen ensiapupakkauksen, joka sopivasti tukee kameraa alapuolelta.
  • Olen kiinnittänyt kameran kantohihnaan kaulan kohdalle ylimääräisiä pehmusteita.
  • Nostan kameran kantohihnan kulkiessani repun rungon päälle (oikean hartian takana). Tällöin osa kameran painosta välittyy rungon kautta jaloille, millä on suuri merkitys. Temppu tietysti edellyttää, että repussa ylipäätään on kunnon kehys, mutta ainakin Osprey Exos on tähän tarkoitukseen hyvä.
  • Repussani on vasemmalla edessä ylimääräinen hihna, joka vetää kameran kantohihnaa etäämmälle kaulasta.

Lisäksi vaihdan kameran paikkaa usein. Yleensä pidän kameraa lantiovyön taskun päällä, mutta joskus heilautan sen kunnolla sivuun - kyynärpään taakse - jolloin se saa tukea repun sivutaskussa olevasta juomapullosta. En ole varma, tykkääkö kamera sellaisesta retuuttamisesta, mutta itse ainakin tykkään.

Näiden toimenpiteiden kera kameran kantaminen retkillä on jotenkin siedettävää. Pitäisi ehkä silti testata muitakin kokoonpanoja, koska Voltarenia menee kesäisin aika paljon, ja sen saatavuus on joskus heikkoa.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Paikkoheitto

Meidän oli lomamme alkupuolella tarkoitus tutustua Pesiön retkeilyreittiin, mutta hanke kariutui majoitukseen liittyvien epäselvyyksien vuoksi. Palatessamme takaisin kohti Kuopiota päätimme paikata virheen ja koukata nyt Pesiön kautta.

Pesiön pistoreitille pääsee helposti kummasta päästä tahansa; me valitsimme lähtöpaikaksi polun eteläkärjen.


Muistan reittiä silmäillessäni ajatelleeni, että mahtaakohan edessä olla edellisen kesän Korouoma-retken toisinto. Tuolloin päällimmäiseksi tunteeksi retken jälkeen jäi vähän ontto olo, vaikka maasto itsessään oli hienoa.

Aika pian kuitenkin selvisi, että huoli oli turha. Ensimmäiset puoli kilometriä lompsittiin tietä pitkin, mutta sen jälkeen päästiin pienelle polulle, joka eteni kauniilla penkereellä Hiidenjärven kupeessa.

Järveltä puhaltanut tuuli piti hyttyset loitolla, ja pian saavuimmekin jo Hiidenjärven nuotiopaikalle. Laavua muuten hienolla paikalla ei ollut, joten päätimme jatkaa vielä eteenpäin.


Hiidenjärven jälkeen polku sukelsi kuusimetsään ja hyttysten määrä lisääntyi, mutta onneksi vain reilun kilometrin matkalla. Sen jälkeen päästiin taas tuuliselle harjulle, jota ympäröivät pienet lammet.



Sihosen rannasta löytyi lopulta laavu. Emme varsinaisesti tarvinneet katettua rakennelmaa mihinkään, mutta luohan se vähän tunnelmaa.


Kävimme vielä kääntymässä Kangaspuron sillalla, ja palasimme sitten Sihoselle ruokailemaan.

Vaikka aivan pohjoisin osa polusta jäi meiltä näkemättä, Pesiön reittiä on helppo suositella. Etenkin Hiidenvaaran luonnonsuojelualueen sisällä kulkeva osuus on hieno.

Oli oikeastaan outoa, ettei polun varrella tai nuotiopaikoilla näkynyt ketään, sillä päiväkin oli kaunis. Ehkä reitin aavistuksen syrjäinen sijainti pitää ihmismassat loitolla.

Pesiö oli tällä erää lomamme viimeisin retkikohde. Lappiin asti ei nyt ehditty, eikä Paasonvaaralle tai Juortanansaloonkaan päästy, mutta onneksi kesää riittää vielä.


Meillä on usein matkan loppumetreillä tapana asetella käymämme retkikohteet mieluisuusjärjestykseen. Tällä kertaa voittajan valinta oli helppo, koska Elimyssalossa oli niin paljon nähtävää.


Kakkossijan suhteen kisa sen sijaan oli tiukempi, koska mukavia paikkoja oli monta. Mutta jos jaossa olisi positiivisimman yllättäjän titteli, se ainakin menisi Pesiön retkeilyreitille.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Körö körö kirkkoon

Rukalta tarkoituksemme oli jatkaa vielä pohjoiseen, kenties Luostolle saakka, mutta lopulta meidän oli pakko taipua elämän realiteettien edessä: viikon lomalla ei ehdi kuin Kuusamoon asti, ei Kuopiosta ainakaan.

Niinpä käänsimme katseemme kohti Syötteen kansallispuistoa ja etenkin sen itäisiä osia. Olemme joskus kivunneet Pyhitys-tunturille, mutta sen lähistöllä olevat polut ovat meille pääosin vieraita.

Yksi sellaisista on Kirkkopolku, joka lähtee Vaarakyläntien varresta länteen päin.


Polku lienee kaikkiaan pidempikin, mutta päätimme joka tapauksessa patikoida sitä pitkin kohti Salmitunturia, kenties Vaara-Salmisen autiotuvalle asti.


Matkan varrella pohdin leveähkön kirkkopolun historiaa. Kirkonmenoihin sitä pitkin lienee ainakin kuljettu, ehkä hautajaisiinkin?

Kuvittelin mielessäni, miten hautajaissaattue etenee ruumiskärryä vetäen pappi etunenässä kohti kirkkoa, ja seurakunta tarpoo perässä laulaen Sua kohti, Herrani. Asiaa miettiessäni alkoi itseänikin laulattaa, mutta en muistanut kuin pari ensimmäistä säettä.


Myöhemmin reitin varrella samoin kuin Vaara-Salmisen tuvallakin uusittiin parhaillaan pitkospuita. Tupa oli aika mukavan oloinen, ja sinne olisi mahtunut yöpymään vähän isompikin porukka.


Koillisessa näkyi ennestään tuttu Pyhitystunturi...


... ja lännessä kauempana Syötteen kansallispuiston muut isot vaarat. Salmitunturi ei sen sijaan erottunut oikein mitenkään.


Ruokailtuamme jatkoimme kämpältä vielä hiukan eteenpäin kohti Salmitunturia.


Olen joskus miettinyt, missä vaiheessa mäkeä tai vaaraa aletaan kutsua tunturiksi. Salmitunturin kohdalla mietin sitä taas, koska kyseinen töppäre ei ole erityisen korkea, eikä sillä myöskään näytä olevan kovin kummoista paljakkaa, vaikka kartta niin väittääkin.


Olisi ehkä pitänyt kiivetä tarkastamaan tilanne, mutta kun tunturin laelle ei näyttänyt menevän polkua, ei tullut lähdettyä. Muuten maasto muuttui kämpän länsipuolella hienommaksi, kun sekametsäisen reitin varrelle alkoi ilmestyä soitakin.


Suolle tähyillessään sitä aina yrittää löytää jostain edes yhden karvaisen takapuolen, mutta tälläkään kertaa niitä ei näkynyt.