Maailman laidalla

Viime keväänä lumikengät saivat kyytiä, kun suotrilogian nimissä pöllyytimme lunta ympäri Pohjois-Savoa. Tai ehkä lumi ei enää huhtikuussa ylenpalttisesti lentänyt, mutta soilla joka tapauksessa on keväisin mukava liikkua ja retkeillä.

Menneenä talvena lumikenkäily jäi melko vähälle, mutta kun lunta yhä riittää, asian ehtii vielä korjata. Meillä oli pääsiäisen jälkeen lomaa, joten päätimme lähestyä Varpaisjärveltä löytyvää Kuikkasuota.

Kuopion koillispuolella olevia kuntia on yleisesti ottaenkin siunattu hienoilla suoalueilla. Osa niistä on suojeltu, mikä helpottaa kulkemistakin; meillähän on nimittäin joskus ollut vaikeuksia ojien kanssa.

Nyt lunta oli niin paljon, etteivät kaikki ojat vielä edes erottuneet hangen alta. Kuikkasuota kohti näytti sitä paitsi menevän metsätraktoriura, jota pitkin alkumatkan voisi lompsia.

Traktoriuran alkupään liepeille oli aurattu levike, johon autonkin sai säädyllisesti pysäköityä. 

 

Kilometrin matka suon laitaan sujui nopeasti. Yhdessä kohtaa traktoriuran kuitenkin katkaisi Suuri-Salmisesta laskeva oja, joka tulvi aika pahasti. Vettä oli ehkä muutamia kymmeniä senttejä, mutta onneksemme vetisen kohdan yli meni jonkinlainen lumisilta, joten peruutella ei tarvinnut.

Lumi muutenkin kantoi aamupäivällä auttavasti.

Nalle Puhin elämä taisi enimmäkseen rajoittua puolen hehtaarin metsään. Puoli hehtaaria ei ihan riitä lumikenkäilyyn, mutta puolen neliökilometrin suo on hyvän kokoinen. Sellaisen kiertää kohtuullisessa ajassa ympäri, ja vastaranta on riittävän kaukana, jotta maailman murheet ehtivät matkan aikana unohtua.

Kuikkasuolle päästyämme mieleen kuitenkin pomppasi epäily: saakohan suolla tähän aikaan vuodesta edes kulkea? Kyseessähän on luonnonsuojelualue, ja joskus niihin liittyy rajoituksia.

Pikainen vilkaisu retkikarttaa kuitenkin paljasti, ettei rajoituksia ole. Hyvä niin, sillä en ole vuosien myötäkään tottunut ajatukseen, ettei jossain saisi liikkua vain siksi, että sinne on saattanut majoittua joku eläin. 

Ruokailua varten hakeuduimme suon koilliskulmassa pilkottaneeseen rinteeseen, joka oli likipitäen ainoa paikka, josta lumi oli jo sulanut. Syödessä huomasin, että kenkääni pitkin tallusti pieni otus, joka ihan ensimmäisenä toi mieleen ajatuksen punkista. Joko niitä nyt on?

Yrittäessäni saalistaa tunkeilijan tikun nokkaan se pyörähti jonnekin ja katosi, joten tarkempi tyypitys jäi tekemättä. Mutta ehkä se oli vain joku kuoriainen. Jospa se oli koppis.

Paluumatkalla hanki ei enää kantanut samalla tavalla kuin mennessä. Tämä toi retkeen oman lisämausteensa, koska päästäksemme autolle meidän pitäisi ylittää sama lumisilta kuin alkumatkallakin. Vieläkö se kantaisi?

Onneksemme lumikansi vaikutti yhä vahvalta. Tuskin ojaan kukaan on hukkunut, mutta vaihtoehtoisen ylityspaikan löytäminen olisi puron leveys huomioiden saattanut ottaa hetken.

Nyt hempeillään

Huhtikuussa on kevättä rinnassa, ja Iso-Palosen reissusta syntyikin - kenties myös 30-vuotisen retkemme hengessä -  tavallista hempeämpi videokooste.

Linkki videoon

Juhannus mielessäin

Taakse jäävä talvi ei ollut lumikenkäilyn suhteen ihan jättimenestys. Tai ei talvessa mitään vikaa ollut - lunta ainakin oli riittävästi - mutta kun hiihto-olosuhteet olivat niin mainiot, lumikengät jäivät vähemmälle käytölle. 

Joulukuisen Syvänniemen keikan jälkeen kiinnitimme lumikengät jalkaan seuraavan kerran vasta huhtikuun alussa. Tuolloin ajelimme Suovu-Paloselle katsomaan, miltä Ison-Valkeisen mäen takana oleva luonnonsuojelualue näyttäisi kevättalvella. Paikkahan on vanha tuttu, mutta lumen aikaan ja etenkään lumikengillä siellä ei ole koskaan käyty.

Tai no, itse asiassa poikkesin Suovulla myös joulukuussa. Silloin kuitenkin liikuin jalkapatikassa ja pyörin hiukan eri kulmilla piipahtaen muun muassa Nihtilahden laavulla.

Loppuvuoden päivä oli hämärä, joten retki ei jäänyt kovin kirkkaana mieleen. Kyllä auringonvaloa kaipaa talvellakin, vaikka kuinka uskottelisi itselleen pärjäävänsä vähemmällä.

Huhtikuussa valosta ei enää ole pulaa. Suojelualueelle johtavan metsäautotien alkupäähän oli kuitenkin viime vierailun jälkeen ilmestynyt portti, joten auto piti pysäköidä Pulkinsalon ympäri kiertävän tien varteen (ja siihen aurattu tieosuus päättyikin).

Kauko oli Syvänniemen törmäilyn jälkeen saanut uudet propellit, joten odotin sen innosta piukeana kirmaavan taivaalle, mutta asia eteni jotenkin nahkeasti.

• Kauko, nyt on aika lähteä!
• Minä olen väsynyt.
• Miten niin väsynyt? Sinähän olet saanut huilata koko talven.
• Minä olen vanha ja hidas.
• Äläpä horise nyt, minä tarvitsen muutaman kuvan. Etkö tiedä, mitä tapahtuu droneille, jotka eivät tottele omistajaansa?
• En tiedä. Mitä tapahtuu?
• Ne lähetään Ukrainaan. Usko minua, täällä on helpompaa.

Kaukon puolustukseksi täytyy sanoa, että jos elää koko talven omassa kuplassaan, ei voi olla tietoinen kaikista maailmanpolitiikan käänteistä. Kerrottuani Kaukolle viime aikojen tapahtumista se lähti reippaasti lentoon.

Vähän hitaan oloisesti Kauko kuitenkin lensi, tai sitten vain odotin liikaa. Kaukon kanssa pitäisi myös muistaa tarkkailla akun varaustasoa, joka putoaa nopeammin kuin Mavic-koptereissa.

Retkikohteemme suunnalla ei ollut tarjolla laavuja tai muita evästelyyn soveltuvia rakennelmia. Niinpä olin laskenut sen varaan, että Pienen-Valkeisen mäen eteläinen rinne olisi jo sula, mikä osoittautuikin hyväksi arvaukseksi. Rinteeseen voisi paluumatkalla kiivetä syömään eväsleipiä.

Metsässä samoin kuin sinne johtavalla tiellä oli yhä paksu hanki, mutta parin viikon takaisen suojakelin aikana lumi oli painunut sen verran, että lumikengillä oli helppo edetä.

Lintuja suolla ei vielä näkynyt, ei edes merkkejä soidinmenoista. Muuten metsäautotietä oli liikennöity jonkin verran, ja isoimmista jäljistä ainakin hirven jättämät oli helppo tunnistaa. Toisia arvelimme suden tekemiksi, mutta asia jäi vähän auki.

Olemme aiemmilla kerroilla tuijotelleet suota lähinnä sen pohjoislaidalta, mutta luminen aika tarjosi mahdollisuuden kiertää pieni alue helposti ympäri.

Paluumatkalla pysähdyimme suunnitelman mukaisesti ruokailemaan aurinkoiseen rinteeseen. Uskoni kevään tuloon on hetkittäin ollut koetuksella, mutta sulalla mättäällä patsastellessa kesäiset retket puskivat ihan väkisin mieleen. 

Huhtikuu on monella tapaa vuoden parasta aikaa. Tuntuu hyvältä, kun valon ja lämmön määrä lisääntyy päivä päivältä. Parin kuukauden päästä on toisaalta jo juhannus, ja sen jälkeen taas... no, mennään talvea kohti, kuten sanonta kuuluu.

Tämä huomioiden olisi mukavaa, jos hankkimamme retkeilyauto saapuisi aikataulunsa mukaisesti jo ennen kesää. Netissä myytävinä olevien autojen Tulossa-statukset näyttävät kuitenkin poistuvan aika verkkaisesti. On vähän sellainen tutina, että oman automme toimitukseenkin voi liittyä haasteita.

Nyt nylkytetään

Jäälatujen hoito lienee Kuopiossa tämän kevään osalta loppunut. Mielestäni vähän turhan aikaisin, koska olosuhteet olivat vielä viikonloppuna melko hyvät. Kymmenen sentin lumikerros kuitenkin hidastaa menoa, ainakin luistellen. Maaladut ovat paremmassa kunnossa, mutta kuivalla maalla kevät villiinnyttää kävelijät, eikä asialle voine tehdä mitään, vaikka aprillipäivänä pientä yritystä olikin.

Jos lähtee latujen perässä jonnekin muualle, saattaa silti päätyä nylkyttämään luistelusuksilla jäistä tunturinrinnettä, kelkkauraa tai muuten vaan umpihangessa. Toisaalta se juuri on nylkyttämistä parhaimmillaan: rimpuillaan jotenkin eteenpäin, vaikka välineet, olosuhteet tai omat kyvyt eivät suosi etenemistä.

Mutta voisiko kotikulmillakin nylkyttää? Se olisi ainakin halvempaa kuin ajaa Lappiin nylkyttämään. Oikea asenne on kuitenkin tärkeintä. 

Kun nylkytetään, hiihtotyyliin ja varusteisiin täytyy kiinnittää erityistä huomiota. Metsäsuksilla ei pidä yrittää, eikä perinteisen tyylin suksilla muutenkaan. Vaikka valmiita latuja ei olisikaan, joku kuitenkin auraa hankeen jäljen, sitten perässä tulee joku toinen, ja kohta hangessa on ihan kelpo latu-ura. Helppohan siinä on hiihtää, ja liisteriäkin sopii käyttää, jos ylämäki yllättää.

Luistelusuksi on ainoa vaihtoehto, jos nylkytetään vakavasti. Tasaisella alustalla luistelu luistelu muuttuu nylkyttämiseksi jo noin kymmenen sentin lumikerroksen myötä. Itse olen aloittelija, joten nylkytän yleensä 150-senttisillä Yoko YXR Skating Mini -suksilla (ne nousevat hangesta helposti) mutta tosinylkyttäjä suosinee täysmittaisia suksia.

Nilkan korkuisessa lumessa luistelu on jo verrattain hankalaa. Jos läheltä löytyy moottorikelkan jälki, nylkyttämistä ei kuitenkaan tarvitse lopettaa. Olennaista on, että kelkkaura on riittävän kapea, jotta kunnon luistelupotkua ei saa aikaan, vaan on pakko nylkyttää tasatyöntöä (hätätilassa siitonenkin kelpaa). Mitä pidempi suksi, sitä autenttisempi kokemus. 

On eduksi, jos kelkan jälki johtaa ylämäkeen, ja selässä on reppu eväineen ja juomineen. Paras aika nylkyttää on heti aamulla, kun kelkkaura on vielä jäässä ja suksi lipsuu holtittomasti. Pitokarvoja ei kannata miettiä liikaa, mutta ne voivat olla mukana siltä varalta, että tulee nylkyttäneensä itsensä uuvuksiin.

Itse nylkytän yleensä kuokkaa, tasuria tai siitosta. Siitonen tosin sujuu vain toispuoleisesti, mikä yleensä johtaa siihen, että talven jälkeen jalat ovat kuin eri paria.

Jäälatujen kunnossapidon päätyttyä nylkytysmahdollisuudet ovat Kuopiossakin parantuneet. Kuluneella viikolla lumipeite on kuitenkin kasvanut niin, että nylkyttäminenkään ei kohta enää onnistu. Toivottavasti kaupunki huomioi asian, sillä latujen hoidon soisi jatkuvan myös kesäkauden aikana.