Häslinkiä

Kohta taakse jäävä talvi ei liiemmin odotuttanut itseään. Marraskuussa lunta oli Pohjois-Savossa jo sen verran, että lumikenkäily oli mielekästä ja hiihtämäänkin pääsi. Virallisia jäälatuja sen sijaan piti vartoa yllättävän pitkään, mutta etenkin maaliskuussa ne ovatkin sitten olleet priimaa.

Itse siirryimme talvilajien pariin tekemällä joulukuussa pienen lumikenkäretken. Kuten tavallista, retken kohde aiheutti hieman päänvaivaa, mutta lopulta päädyimme ajamaan kohti Syvänniemeä ja Kivelän kotaa.

Kuopiosta löytyy lukuisa määrä erilaisia laavuja ja kotia. Suurin osa niistä on itselleni vieraita, mikä osittain selittyy sillä, että monet ovat saaressa, mikä rajoittaa niiden saavutettavuutta. Kesällä tulipaikkaa ei välttämättä kaipaakaan, mutta talvella pienikin suoja tuo elämään laatua.

Kivelän kodalle johtaa pienehkö tie, jonka talvikunnossapitostatuksesta ei ole tietoa, mutta ainakin joulun alla tie oli ihan ajettavassa kunnossa.  Kodan kautta menee myös moottorikelkkareitti, jota ajattelimme omalla retkellämme hyödyntää. Reittiä seuraten pääsisimme Mäkilammelle, joka sopisi hyvin retken kääntöpisteeksi.

Yleisesti ottaen kelkkareiteillä käveleminen ei liene suositeltavaa, jos nyt ei täysin kiellettyäkään. Kelkkauraa ei kuitenkaan oltu vielä ajettu, vaikka jotain painaumaa maastossa näkyikin. Kävelemistä ura ei siten helpottaisi, mutta olipahan ainakin avoin väylä, jota seurata.

Jossain vaihessa eteemme kuitenkin pölähti takaviistosta tuore kelkan jälki. Ihan Mäkilammelle asti sitä ei riittänyt, mutta raskaassa lumessa telamaton jättämä painauma kevensi askelta merkittävästi. 

 

Mäkilammen jälkeen kelkkareitti jatkuu kohti Hoikkalammen laavua, jonka ympärillä on myös joskus lumikenkäilty. Matkan varrelle kuitenkin osuu kilometrikaupalla vesistöjä, mikä selittänee sen, miksi kelkkoja ei vielä joulukuussa näkynyt.

Suurin piirtein retkemme puolivälissä kuljimme Raja-ahoksi nimetyn paikan ohi.  Talviasutusta siellä ei näyttänyt olevan, vaikka tie oli aurattu miltei perille asti. Tien kääntöpaikalta olisi myös voinut lähteä liikkeelle.

Paluumatka takaisin Kivelän kodalle sujui hämärtyvässä iltapäivässä joutuisasti.  Retken alussa kohtaamamme miehet sanoivat nähneensä viereisellä pellolla kauriita, mutta nyt eläimet olivat jo poistuneet paikalta.

Kun vuodenaika vaihtuu, harrastuksiin sisältyy usein pientä häslinkiä. Tällä kertaa sähläämistä oli ehkä vielä enemmän kuin tavallisesti.

Ennen liikkeelle lähtöä on tapana poistaa muovitulpat, jotka ovat lumikenkien pohjapiikkien suojana. Minä en muistanut tehdä niin, minkä johdosta tulpat ovat nyt pitkin metsää. En liioin muistanut poistaa sauvojen kärkitulppiakaan, mutta ne onneksi pysyivät paikallaan koko retken ajan.

Kodalle palattuamme lennätin vielä Kaukoa, joka ilmiselvästi ilahtui päästessään taas vapauteen. Kovin pitkään vapautta ei kuitenkaan riittänyt, sillä jo muutaman minuutin jälkeen peruutin Kaukon koivuun. 

Törmäyksestä aiheutuva sirkkelimäinen ääni on aina yhtä kamala. Oksiin osuttuaan Kauko menetti tasapainonsa ja putosi maahan kuin kivi.  

Maassa ollut hanki pehmensi alastuloa, mutta kolme neljästä propellista murtui tai katkesi silti, ja hätäännyttyään Kauko hukkasi vielä akkunsakin.  

Onneksi löysin kopterin nopeasti, joten se ei päässyt kastumaan ja kylmettymään pahasti. Pienistä ruhjeista huolimatta vaikuttaa siltä, että saatuaan uudet propellit Kauko toipuu entiseen kuntoonsa.