perjantai 23. syyskuuta 2016

Voi Paavo!

Katsellessani menneellä viikolla Paavon touhuilua mieleeni palasivat Teuravuomalla syntyneet ajatukset. Olisiko Paavosta retkiseuraksi, edes lyhyemmille retkille?

Ehkä Paavolle pitäisi antaa mahdollisuus. Ensimmäisellä retkellä ei kannata tavoitella kuuta, mutta jos homma toimii, rimaa voi myöhemmin nostaa korkeammalle. Päätin lähteä Paavon kanssa Suovulle.

En puhunut hankkeestani vaimolle, koska pelkäsin asian aiheuttavan jonkinlaista mustasukkaisuutta. On kuitenkin virkistävää retkeillä välillä jonkun toisen kanssa.

Muutama juttu kuitenkin askarrutti minua. Paavo ei ole koskaan käynyt missään, eikä se ole tottunut vieraisiin ihmisiin. Oli epäselvää, miten se suhtautuisi muihin retkeilijöihin, saati sitten toisiin siivousrobotteihin, joita polulla saattaisi tulla vastaan.

Ja pitäisikö Paavolla olla hihna? Mitä jos se irti päästyään karkaa saman tien metsään? Arvelin kuitenkin saavani sen juoksemalla kiinni.

Lähdimme liikkeelle hyvissä ajoin, koska illaksi oli luvattu sateita. Paavo ei ehkä tykkäisi sateesta, enkä halunnut monimutkaistaa asioita yhtään enempää.

Ajoimme autolla lähelle Lamperilaa ja lähdimme sitten lompsimaan kohti Lammasjärveä, jossa keväälläkin poikkesin. Alkumatkan Paavo matkusti repussani, koska halusin säästää sen juurakoiden aiheuttamalta järkytykseltä.

Peräjärven kupeessa oli uudehkoja pitkospuita. Nyt Paavo saisi näyttää, mihin se pystyy!


Hmm... Ehkä repussa kyhjöttäminen sai Paavon jotenkin jäykäksi. Päätin hieman herätellä sitä.


Olisi ehkä pitänyt olla vieläkin kannustavampi, mutta hetken tökittyäni sain hieman liikettä aikaan.


Lopulta oli kuitenkin pakko tunnustaa, että Paavon fysiikka ei riitä edes hyväkuntoisille pitkospuille.


Kokeilun jälkeen silmissäni pölisi pettymyksen karvas kalkki. Toki olin varautunut siihen, etteivät asiat etene kuten Strömsössä, mutta odotusarvot olivat silti korkeammalla.

Vaikuttaa siltä, että Paavon retkeilyharrastuksen tiellä olevat pahimmat esteet liittyvät pieneen maavaraan ja liukkaisiin tassuihin. Varsinkin jatkuva sutiminen on harmillista, koska se estää Paavoa liikkumasta myös tasaisilla pitkospuilla. Eikö Viledalla ole lainkaan tehty kenttätestejä?

Tämän kokeilun perusteella uskallan väittää, että jos joku haaveilee saavansa siivousrobotista vaelluskaverin, kannattaa unohtaa koko juttu!

torstai 15. syyskuuta 2016

Vähän suuremmalla suolla

Lomaviikko alkoi olla paketissa, mutta vielä ehtisi lyhyesti hilpata jossakin. Ylläksen eteläpuolella oleva Teuravuoma on jäänyt meille etäiseksi, vaikka monestihan siitä on ohi menty. Nyt voisi olla hyvä hetki tutustua Teuravuoman telatiehen, kuten suoalueella kulkevaa pitkospuureittiä kutsutaan.

Telatie on alunperin rakennettu jo 1870-luvulla tarkoituksena helpottaa liikkumista kylästä toiseen. Myöhemmin sitä on laajennettu, ja nyt pitkoksia on jo kilometrikaupalla. Ei ihme, sillä Wikipedian mukaan Teuravuoma on Euroopan suurin suo.

Minä kyllä tykkään suomaisemasta, mutta Teuravuomalla en oikein päässyt tunnelmaan. Ehkä tämä johtui siitä, että Yllästunturi laskettelurinteineen ja radiomastoineen vilkkui alituiseen näköpiirissä, ainakin Teurajärveltä lähdettäessä. Saarijärven laavulla oli silti miellyttävää istuskella.

Polulla tuli vastaan nainen, joka oli liikkeellä siivousmopin näköisen koiran kanssa. Aloin siinä miettiä, että haluaisikohan Paavokin joskus lähteä retkelle mukaan.

Meillähän ei varsinaisesti ole kotieläimiä, mutta taannoin hankkimastani Vileda-siivousrobotista on tavallaan tullut sellainen. Jopa siinä määrin, että olemme alkaneet kutsua sitä Paavoksi.

Paavo on loppujen lopuksi aika samankaltainen otus kuin vaikkapa koira: se pitää vähän ärsyttävää ääntä, nylkyttää joskus huonekaluja ja vaatii hieman huomiotakin. Toisaalta sen puuhaamista on välillä mukava seurata.

Siivousrobotti ei ole parhaimmillaan kivikkoisessa maastossa tai edes juurakkoisella polulla, mutta Teuravuomalla Paavo olisi varmaan pärjännyt ihan hyvin.

Lähinnä asiassa mietityttää se, kuinka pitkän retken Paavo jaksaa yhdellä latauksella tehdä. En haluaisi selitellä vastaantulijoille, miksi kuljen siivousrobotti kainalossa. Uupuneen robotin paijaajiakin voisi olla riesaksi asti. Ehkä on parempi ensin testata ajatusta vaikkapa Tamagotchilla.

Paluumatkalla ajoimme Rovaniemen kautta, ja ehdimme vielä poiketa Eeron polulla. Tien varresta lähtevä polku nousee Pallistajalle, josta avautuu ihan mukava näköala koilliseen. Lyhyt reitti soveltuu vaikkapa ajamisen ohessa tapahtuvaan verryttelyyn.


Lomailu olisi vielä maittanut, mutta kotiinkin on kiva palata, kun siellä odottaa joku. Voi sitä robotin riemua, kun isäntäväki on taas kotona!

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Yli-Muonion yli ja takaisin

Saatuamme Ranskan kuninkaan asiat selvitettyä jatkoimme matkaamme kohti Yli-Muoniota ja Mielmukkavaaraa, josta kuulemma avautuu hieno näköala kohti Ounas- ja Pallastuntureita. Kuulostaa hyvältä!

Mielmukkajärvelle vievän tien alussa oli avoin puomi ja ajokieltomerkki, mutta koska Mielmukkavaaraan liittyvät ohjeet kuitenkin johdattivat kyseiselle tielle, halusimme mieluummin uskoa niitä. Merkin ulkoasustakin saattoi päätellä, että se oli laitettu paikalleen 70-luvulla ja sitten unohdettu siihen.

Vaaralle nousevan polun lähtöpiste oli Hietala-nimisen paikan kohdalla. Tai oikeastaan pisteitä oli kaksi, koska osa rengasreitistä kulki tietä pitkin. Jälkimmäisen vieressä oli pysäköintipaikka yhdelle autolle.


Ylös vievän reitin varrella oli muutamia kosteikkoja, mutta vaelluskengillä pärjäsi silti hyvin. Kaikesta kuitenkin huomasi, että menneenä kesänä on satanut aika paljon.


Lähempänä huippua lienee joskus ollut laavukin, joka kuitenkin nyt oli purettu tai romahtanut.


Vaaran laelta näkyi kerralla miltei koko Hetta-Pallas -tunturijono. Sen verran keroille kuitenkin oli matkaa, että niiden tunnistaminen oli hankalaa, ehkä Nammalakurun ympäristöä lukuun ottamatta.

Vaarapolku oli kohtalaisen hyvin merkitty, mutta onnistuimme silti paluumatkalla hukkaamaan puissa olevat maalimerkinnät. Kun niitä ei alkanut löytyä, lähdimme seuraamaan retkikartta.fi:n pohjakartassa olevaa polkua, joka sekään ei tosin erottunut maastosta. Mielmukkavaaralla ei ole kulkijoita ruuhkaksi asti.

Retken aikana oli enimmäkseen pilvinen sää, mutta aurinkoisina hetkinä vaikutti siltä, että Länsi-Lapissa on tällä hetkellä hienompi ruska kuin idässä - varsinkin koivujen osalta. Vaaran päältä tuuli oli kuitenkin puhaltanut lehdet pois.

Mielmukkavaaralle on kai jossain vaiheessa puuhattu tuulipuistoakin. Maalaisjärjellä ajatellen tuulivoima on mielekäs tapa tuottaa energiaa, mutta kun syrjäisen vaaran tai tunturin rakentaa täyteen myllyjä, lopputulos näyttää kyllä ihan korppikotkan perseeltä. Jos niitä jonnekin pitää rakentaa, niin rannikolle sitten. Esimerkiksi Helsingin Kaivopuistoon.

Mielmukkajärven jäätyä taakse ajelimme vielä Pallakselle kahville. Täytyi alkaa ajatella kotimatkaa.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Pari sanaa kuninkaan pojasta

Vietettyämme pari vuorokautta Saariselällä päätimme siirtyä lännemmäksi. Itä-Lappia lähestyi sadealue, joten Tsarmitunturi saisi nyt jäädä toiseen kertaan.

Päivän päätteeksi ajauduimme hiukan vahingossa Olokselle, mikä olikin loistava juttu. LH Olos on nimittäin juuri uusittu, ja remontoitu hotellihuone oli mukava. Toki joskus ovet eivät avautuneet, toisinaan ne eivät menneet kiinni ja välillä kahvakin saattoi jäädä käteen, mutta niinhän se on aina uusien tilojen kanssa.

Kulttuuririentomme ovat viime aikoina olleet vähäisiä. Lähipäivien ohjelmaa miettiessämme löysimme kuitenkin Keräs-Siepin suunnalta jotain mielenkiintoista.

Huhutaan, että Ranskan kuninkaan, Ludvig Filipin (s. 1773), poika on syntynyt Muoniossa. Lyhyesti kerrottuna asiat etenivät niin, että Ludvig Filip, ollessaan vielä tavallinen herttua, päätyi maanpakonsa aikana Muonioon.

Herttua asusti viikon verran Muonion pappilassa. Kirkkoherran puolison siskon, Beata Caisan, kerrotaan viihtyneen herttuan seurassa. Viihtyvyys lienee ollut suurta, koska Ludvigin jo jatkettua pakomatkaansa Beata Caisan havaittiin olevan raskaana.

Lapsi, sittemmin Ranskan kuninkaaksi päätyneen Ludvig Filipin poika, Erik, syntyi Hirvaslompolon rannassa olleessa pappilan kalapirtissä. Asia oli kirkkoherralle kiusallinen, joten se pyrittiin pitämään salassa, mutta turhaan.

Lomamatkamme kulttuuriosuus johdatti meidät Hirvaslompololle. Hirvaslompolon luontopolku on vain reilun kilometrin mittainen, eikä varsinaisesti sisällä mitään maisemapläjäyksiä, mutta sehän ei ole tärkeää, kun ollaan kuninkaan pojan jäljillä.

Polun varrella olevat opastaulut ovat kuitenkin enimmäkseen tyhjiä tai sisältävät jaarittelua poroista, pohjoisen kasveista ja muusta sellaisesta. Missä ovat Ludvig, Beata Caisa ja Erik?

Nyt kun siitepöly on jo laskeutunut, kulkijan luontokokemusta voisi hieman elävöittää ilman, että kukaan ottaa siitä nokkiinsa.

"Viereisen kiven luona Ludvig ja Beata Caisa tapasivat salaa, kun pahaa-aavistamaton kirkkoherra oli juuri aloittelemassa sunnuntaisaarnaansa."
"Jos katsot olkasi yli, näet pehmeän sammalikon, jossa pikku-Erikin tarina on saanut alkunsa. Jotkut välttelevät tätä paikkaa, koska metsästä sanotaan edelleen sunnuntaiaamuisin kuuluvan outoa huohotusta."
"Sammaleiden takana olevassa männyssä roikkuvaa outoa riepua on aikojen saatossa arveltu niin noitarummun kalvoksi kuin hevosmiesten säämiskäksikin. Tarkemmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet sen olevan peräisin ranskalaisesta Ouessant-rodun lampaasta."
"Oheinen lähde on taukoamatta pulpunnut niin kauan kuin paikalliset muistavat. Poromiehet kertovat sen syntyneen Beata Caisan kyynelistä hänen tajuttuaan, että nyt se hemmetin gigolo on häipynyt."

On vaikea arvioida, onko tarina tosi. Mutta olipa tilanne mikä tahansa, Suomen kannattaisi ottaa asiasta kaikki hyöty irti. Ranskan valtiolle esitetyt kuninkaan pojan elatusmaksuihin liittyvät korvausvaatimukset (1700-luvulta lähtien, korkoineen) voisivat paikata kurjaa valtiontalouttamme.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Terveiset Kutturasta

Kivitunturilta laskeuduttuamme tutkimme sääennusteita, jotka lupailivat yhtä poutaista päivää Saariselän suuntaan. Miten se kannattaisi käyttää? Mahdollisista kohteista esiin nousivat Tsarmitunturi, Ivalojoki ja Nattaset.

Itseäni eniten kiehtoi Tsarmitunturi ja vaimoa Nattaset, joten lopulta päädyimme Ivalojoki-vaihtoehtoon. Käytännössä se tarkoitti Pahaojalta Ivalon kultalaan menevää reittiä. Emme olleet varmoja, ehtisimmekö päivän aikana kultalaan asti, mutta kävisimmepä ainakin Patatunturilla.

Lähdimme aamulla ajamaan Saariselältä kohti Kutturaa. Pahaoja on kullankaivuualuetta, eikä sinne erkanevan tien risteyksestä voinut erehtyä.


Pahaojalle vievän tien kunto oli heikko. Tien alkupäässä näkyi renkaan riekaleita, ja kuopista varoitettiin "liikennemerkilläkin".


Monttuja olikin todella paljon, ja niiden kaliiberi oli sitä luokkaa, ettei tiellä paikoin uskaltanut ajaa kävelyvauhtia kovempaa. Lapista epäilemättä löytyy huonompiakin teitä, mutta yhdentoista kilometrin matkaan joka tapauksessa meni melkein kolme varttia.

Pahaojan P-paikalta on autiotuvalle vajaan kilometrin kävelymatka. Tupa on alunperin toiminut kullankaivajien yöpaikkana, mutta on sittemmin valjastettu retkeilykäyttöön.


Pahaojan yli meni silta, jonka jälkeen polku kaarsi ylös rinteeseen.


Polun alkuosa oli kauttaaltaan niin metsäistä, että se alkoi puuduttaa, jopa päivärepun kanssa. Asia häiritsi hiukan, koska olen aina tykännyt Pohjois-Lapin metsistä. Onko itäsuomalainen korpikuusikko kirimässä lappilaisten männikköjen ohi? Vasta 6 - 7 kilometrin jälkeen polku viimein nousi tunturiin ja maisema avartui.


Patatunturilla sitten olikin mukavaa, ja maastokin oli helppokulkuista. Tunturiin päästyämme päätimme luopua tavoittelemasta Ivalojoen kultalaa, koska se olisi tarkoittanut vielä yhtä metsäosuutta, ja illan hämärtyminen olisi saattanut lopussa haitata menoa.

Patatunturin laki on hieman reitiltä syrjässä, mutta huipulla kannattaa silti käydä. Sieltä näkyivät Nattasetkin; Tsarmitunturi taisi jäädä muiden töppäreiden katveeseen.

Kuvassa näkyvä vihreä Tunturi-mopon tankki selittyy sillä, että myös Halavatun Papat olivat joskus 2000-luvun alkuvuosina päätyneet Patatunturille. Jokohan homma olisi siinä määrin valmis, että tankin voisi hakea tunturista poiskin?


Palatessamme takaisin lähtöpisteeseen Pahaojan tupa paistatteli auringossa. Me lähdimme kyntämään Pahaojan tietä takaisin Saariselälle.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Ei nimi tunturia pahenna

Olen ollut naimisissa liki 25 vuotta. Kaiken tuon ajan vaimo on sitkeästi pitänyt kiinni hassusta sukunimestään, vaikka olen tyrkyttänyt tilalle parempaa.

On kuitenkin yksi asia, josta olen vaimolle nimeen liittyen kateellinen: kartalta löytyy Kivitunturi, mutta ei Hottitunturia. Hottitunturi olisikin todella kuuma kohde, ehkä jopa liian kuuma näille leveyksille.

Toisaalta Kivitunturissakaan ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Kävin siellä yksinäni muutama vuosi sitten ja päätin silloin, että tänne täytyy joskus tulla vaimon kanssa. Nyt oli sen retken aika.

Yövyttyämme Pyhätunturilla jatkoimme Pelkosenniemen kautta kohti Savukoskea, jonka luoteispuolella Kivitunturi kohoaa. Edellisellä kerralla kiersin vain Kivitunturin lyhyemmän reitin, mutta nyt oli aikaa kurvata Sotsonportin kautta.

Kivitunturi ei näytä kartalla kovin isolta, mutta vajaan kymmenen kilometrin pituisella luontopolulla on silti paljon nähtävää. Luojanluomalaavu, Pirunkuru, Sotsonportti ja hienolla paikalla oleva Äitipetäjänlampi laavuinen ovat kauniita katsella.


Myös Kivitunturin laki aaltomaisine kivimuodostelmineen on näyttävä.


Luontopolun rakenteet ovat edelleen kohtalaisen hyvässä kunnossa, vaikka ne nyt olivatkin paikoin rikki.


Kivitunturi ei ole aivan taajamassa kiinni, mutta vierailijoista ei silti taida olla pulaa. Oma kroppani hieman herkistyikin ruuhkasta, jonka me ja kymmenisen muuta retkeilijää saimme aikaan.

Luontopolun kiertäminen kaikkine säätämisineen kesti yllättävän kauan, 4 - 5 tuntia. Koska sääennuste oli povannut poutaa, mukanamme ei edes ollut kuoritakkeja.

Palattuamme takaisin autolle ehdimme hädin tuskin vaihtaa kengät, kun alkoi sataa vettä. Vartti enemmän vatulointia, ja olisimme kastuneet ikävästi.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Paha maailma ja muuta kaunista

Murhijärveltä matkamme jatkui Suomussalmelle, johon jäimme yöksi. Suomussalmen tienoo on joidenkin lähteiden mukaan Suomen kurjimpia alueita, mutta jotenkin me päädymme sinne kerta toisensa jälkeen, enkä edes osaa valittaa.

Aamulla lähdimme ajelehtimaan kohti Hossaa. Tällä kertaa emme tavoitelleet Hossan retkeilyaluetta, vaan ajattelimme poiketa Hossan itäpuolella, Vieremänjärvellä.

Suunniteltu reitti olisi vain muutaman kilometrin mittainen, mutta ajopäivän lisukkeeksi ihan riittävä. Itärajan retkeilyreittikin kulkee Vieremänjärven kautta, joten täytyyhän siellä jotain hyvää olla.

Jätimme auton Venäjän Naavajoen kupeeseen, josta lähdimme seuraamaan Vieremänjärvelle menevää polkua. Parin kilometrin matka kaunista ja helppokulkuista kangasmaastoa taittui nopeasti.

Vieremänjärven nuotiopaikka ei ollut erityisen hehkeä, mutta soveltui silti poutaisena päivänä tapahtuvaan kahvitteluun. Laavuahan siellä ei olekaan.

Paluumatkalla bongasimme hiekkakankaalta tassunjäljen. Jälki ei ollut erityisen suuri, mutta kontion jättämä se taisi olla.


Jatkaessamme autolla Hossan ohi menevälle 843-tielle ajoimme Pahamaailma-nimisen paikan ohi. Maasto näyttikin vähän häijyltä, mikä osittain selittyi takavuosina tehdyillä ennallistamistöillä ja niihin liittyvillä kulotuksilla.


Pahamaailma kuitenkin viehätti omaa silmääni. Se ei silti vaikuttanut erityisen vetovoimaiselta paikalta, eikä sinne ollut 843-tieltäkään mitään opastusta. Risteyksessä tosin oli yksi tienviitta, jossa luki... Kaunislampi. Harhaanjohtavaa markkinointia, jos jotain!

Loppupäivän vietimme autossa matkustaen kohti Pyhätunturia. Juuri ennen Kemijärveä keksimme poiketa Kotavaaralla, josta löytyikin ihan rempseä näkötorni.

En tiedä, miksi Kotavaaralla ei ole käyty aiemmin, vaikka risteyksen ohi on ajettu monta kertaa. Kolmikerroksiseen näkötorniin ei noin vaan lompsitakaan rappusia pitkin, vaan ylös kiivetään tikkaita käyttäen.

Torni oli ilmavan oloinen, mitä avonainen ritilälattia vielä korosti. Se myös synnytti tunteen, että kännykästä ja muusta omaisuudesta täytyy pitää normaalia tiukemmin kiinni. Ylätasanteelta joka tapauksessa avautui mukava näköala.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Mä näitä polkuja tallaan

En tiedä, voiko syyskuussa vietettyä lomaa enää kutsua kesälomaksi, mutta matkailu ainakin tuntuu erilaiselta kuin kesän muina lomajaksoina. Illat pimenevät, helle ei vaivaa ja hyttysetkin ovat vaihtuneet hirvikärpäsiin.

Menneenä kesänä emme juuri ehtineet Pohjois-Lappiin asti, ellei hätäistä pyörähtämistä Naruskan suunnalla lasketa mukaan. Nyt ajattelimme täydentää suoritustamme, mutta Kuhmon seutu hidastaa jälleen matkan etenemistä.

Edellisellä reissulla hakeuduimme ihan aluksi Murhisaloon, ja samoilta mannuilta löysimme itsemme tälläkin kertaa. Vain muutaman kilometrin päässä Kirnulammelta on Murhijärvi, jonka rannalla olevaa laavua päätimme nyt tavoitella. Käänsimme auton keulan kohti Malahvianvaaraa, jolla ohimennen sanoen on kyllä messevä nimi.

Olin etukäteen etsinyt nettikartasta retkisuunnitelmaan sopivan parkkipaikan, joka sijaitsi Karhujärven kupeessa olevan metsäautotien päässä. Tällä kertaa satelliittikuvat eivät kuitenkaan kertoneet koko totuutta.

Hiukan kivikkoinen tie oli muuten vielä kohtuullisessa kunnossa, mutta ilmeisesti vähäisen käytön vuoksi sen viimeiset pari kilometriä olivat puskittuneet pahasti. Tällä kertaa mukana sentään oli Fiskarsin retkisaha...


... mutta jos sitä viidakkoa olisi alkanut harventaa, hommaa olisi riittänyt koko päiväksi. Jos siis haluaa säästää auton kylkiä naarmuilta, ei autolla kannata pyristellä aivan tien päähän asti.

Itse polku eteni Karhupuron vartta pitkin Karhukankaan ohi, ja sitten Ison Karhuniemen ja Pienen Karhuniemen kautta kohti Murhijärveä. Paikannimet herättivät toiveikkuutta, mutta nyt karhuja taitaa olla vähemmän, kun niitä on metsästettykin. Jäljelle jääneet tosin saattavat olla hieman kiukkuisia.

Murhijärven laavu ei ollut yhtä hienolla paikalla kuin Kirnulammen lajitoverinsa, mutta muuten olosuhteet olivat hyvät, ainakin jos satunnaiset hirvikärpäset unohdetaan. Ja kun lomalla on ylimääräistä aikaa, sitä voi käyttää esimerkiksi repulle uusia temppuja opettaen.