torstai 19. syyskuuta 2019

Quinquaginta

Lomamatkamme toinen päivä oli itselleni erityinen, koska vietin samalla 50-vuotispäivääni. Olen joskus puolileikilläni sanonut vaimolle, että sitten kun täytän 50 vuotta, juhlin sitä jossain hevonkuusessa.


Olimme yöpyneet edellisen yön maanmainiossa Hotelli Vuokatissa. Jutellessani illalla saunassa jonkun metsästäjän kanssa tulin kysyneeksi, missä päin parhaat metsästysmaat mahtavat tällä suunnalla olla.

Koska en itse metsästä, vastauksella ei ollut suurta merkitystä. Mies kuitenkin totesi, että ainakin itärajalla on niin paljon susia ja karhuja, ettei sinne voi koiraa viedä lainkaan. Syövät kuulemma heti pois.

Itärajan seutu on kiehtonut minua jo pitkään. Vaimo kuitenkin vierastaa alueen eläimistöä, joten jokaista retkeä edeltää aina lyhyt suostuttelu.

Niin tälläkin kertaa.

  • Hei, olen tainnut keksiä, minne voisimme tänään retkeillä.
  • No? Puhuimmeko aiemmin Syötteen kansallispuistosta?
  • Ehkä puhuimmekin, mutta ollessani eilen saunassa minulle suositeltiin itärajaa matkakohteena erityisesti koirattomille pariskunnille.
  • Voi laupias taivas taas...
  • Älä unohda, että kyseessä on merkkipäiväni!
  • En toki. Ja sen paikan nimi on?
  • Hämeaho.

Saatoin retkikohdetta lobatessani sortua pienimuotoiseen kiristykseen, mutta jatkoimme joka tapauksessa Vuokatista kohti Lehtovaaraa.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että loikkaisimme itärajan retkeilyreitille Säkkiahosta. Sitten kuitenkin muistin, että Lehtovaarantien varrelta on vaikea löytää autolle paikkaa, jos ei halua pysäköidä tien pientareelle.

Niinpä päädyimme ajamaan Raatikanvaaralle. Vaaran päällä olevaan silmukkaan voisi jättää auton, ja retkeilyreitti kulkisi aivan vierestä.


Päätös lähteä liikkeelle Raatikanvaarasta lyhensi patikoitavaa matkaa, mutta ehkä asiaa voisi kompensoida kävelemällä hitaammin, kuten 50v-juhlaretken arvolle sopiikin.

Tarkoituksemme oli tavoitella Hämeahon autiotupaa. En ennalta tiennyt, missä kunnossa Martinselkosesta pohjoiseen menevä reitti olisi, mutta polkuhan osoittautui mainioksi. Pitkospuut tosin olivat paikoin huonossa hapessa, mutta maaston ollessa kuivaa asialla ei ollut merkitystä.



Hämeahon tupa on varsin kivalla paikalla suon ja lammen reunassa. Pimeänä syysiltana ympäristö voi näyttäytyä erilaisena, mutta aurinkoisena päivänä tienoo oli hieno, ja riittävässä määrin hevonkuusessakin. Täällä kelpaa viettää 50v-juhlia!



Minua kävi onnittelemassa muutama kuukkeli...


... ja lisäksi juhlia saapui säestämään tikka, joka taisi tarkemmalta tyyppimerkinnältään olla pohjantikka.


Paluumatkalla vastaamme viipotti myös kärppä, jota tosin ensin luulimme näädäksi, lumikoksi, minkiksi ja ties miksi, mikä kuvastaa eläinbiologian tuntemustamme.


Kaikesta näki, että kärpällä oli kiire jonnekin. Se oli arvatenkin saanut vihiä, että Hämeahossa on bileet... Sori vaan, kaveri, mutta eväät syötiin jo!

maanantai 16. syyskuuta 2019

Talonpoikia ja tapparamiehiä

Kesäkauden viimeisiä eväitä syödään jo. Se on jotenkin haikeaa, koska kesät menevät nykyään ohi kovaa vauhtia. Nopeammin kuin aiemmin, väittäisin.

Mutta jos kulkeminen on tärkeää, ei paikoilleen jääminen ole vaihtoehto. Vaikka elokuinen lomaviikkomme näytti sääennusteiden valossa hiukan epävakaiselta, ajoreittiä optimoimalla voisimme ehkä päästä hyvään lopputulokseen.

Lomaviikon alkajaisiksi päätimme viimeinkin tutustua Hiidenportin lounaiskulmaan. Sinne on yritetty ennenkin, mutta edellisellä kerralla meno tyssäsi lumiesteeseen.

Nyt lumi ei ollut ongelma, joten ajoimme ensin metsäautotietä Autiojärven lähellä olevaan silmukkaan, josta pääsisi kätevästi kohti Hiidenporttia menevälle Talonpojan taipaleelle, ja edelleen Portinsaloon.

Ensimmäinen taukopaikka - Allaslahden laavu - tuli eteen jo vajaan pari kilometrin jälkeen. Sen jälkeen polku sukelsi kansallispuistoon, jossa aarniomaiset metsäosuudet ja pienet suot seurasivat toinen toistaan.


Vaimo löysi matkan varrelta pienen erikoisuuden, nimittäin valkoisen kanervan. En juurikaan tunne kasveja, mutta kun asiaa miettii, valkoinen kanerva ei tosiaan taida olla kovin yleinen.


Itse taas kunnostauduin bongaamalla metsästä jotain värikästä. Parin nettihaun jälkeen sanoisin, että kyseessä oli jonkin sortin tapparamies. Nekin ovat harvinaisia, ainakin täällä Savon ja Pohjois-Karjalan suunnalla.

Tapparamies oli totta puhuen vähän hintelän oloinen. Tai siinä määrin rimpulajalkaiselta kaveri ainakin vaikutti, että tuskinpa pakaratkaan graniittia olivat, vaikka niin väitetäänkin.

Hetkeä myöhemmin saimme taas aiheen ihmetellä, kun polulla tallusti vastaan joutsen. Rantaan ei tosin ollut matkaa kuin muutamia kymmeniä metrejä, ja meidät nähtyään lintu kroolasikin kiireen vilkkaa läpi varvikon kohti vesirajaa.

Vaikka joutsen on muuten yleinen, enpä muista aiemmin kohdanneeni sellaista havumetsässä. Mitä se metsässä teki? Vähän epäilyttävää minusta.


Allaslahden polku ei liene kovin suosittu, eikä vastaamme tullutkaan matkan aikana ketään. Vasta lähempänä Portinsaloa ympäriltämme alkoi kuulua muiden kulkijoiden ääniä. Koska emme tarvinneet tulipaikkaa tai laavun suojaa mihinkään, pysähdyimme syömään eväitä pienen lammen rannalle.


Vaikka taukopaikan valintaan ei juurikaan käytetty aikaa, hullummissakin paikoissa on joskus evästelty.


Autolle palattuamme saimme muistutuksen siitä, miten vaikeaa punkkien havaitseminen voi joskus olla. Kuten aina, teimme huolellisen punkkisyynin iholta ja vaatteiden päältä, mutta tästä huolimatta vaimon lahkeesta löytyi jo autoon asetuttuamme yksi pirulainen.

Löydös oli muutenkin yllättävä, koska kulkemamme reitti ei vaikuttanut miltään punkkiviidakolta. Vain Autiojärven rantamilla oli paikoin heinikkoista, ja luulenkin, että punkki tarttui kyytiin aivan matkan loppumetreillä.

torstai 12. syyskuuta 2019

Helvetin porteilla

Olimme jälleen Tampereella. Yrittäessäni keksiä tekemistä viikonlopuksi päädyin lukemaan Helvetinjärven kansallispuistoon liittyvää nettisivua.

Olen käynyt Helvetinjärvellä ennenkin, mutta edellisestä kerrasta on jo aikaa. Pitäsiköhän nyt poiketa uudestaan?

Vaikka kansallispuistojen kävijämäärät ovat viime vuosina olleet kasvussa, Helvetinjärvellä vierailijoiden määrä on vähentynyt. Se on yllättävää, koska retkiseurasta ei yleensä näillä leveyksillä ole pulaa.

Lehtijutun rohkaisemana päätin ajaa Ruovedelle. Arvioin, että Kankimäen pysäköintialue voisi edelleen olla kokonsa ja saavutettavuutensa puolesta kätevin paikka suunnistaa Helvetinjärvelle.

Koska edellisellä kerralla patikoin Ruokejärvelle, päätin nyt lompsia Luomajärven suuntaan. Puiston itäreunalla saattaisi muutenkin olla rauhallisempaa kuin sen eteläosassa.

Helvetinkolulle vievä luontotie oli aamulla vähän synkkä, mutta loi mukavasti tunnelmaa.


Pitkulaisen Helvetinjärven ympäristö on hieno, vaikka samantapaisia rotkoja toki löytyy muualtakin.



Hetken kolua tiirailtuani jatkoin itään. Muistikuvani mukaan Ruokejärvelle menevä polku on melko lavea, mutta ehkäpä Luoman suuntaan on kuljettu vähemmän.



Luomajärven rannalta löytyy kaksikin tulentekopaikkaa. Päätin tavoitella jälkimmäistä, koska hiukan viileänä ja tuulisena päivänä elämä voisi keittokatoksen suojassa olla laadukkaampaa.



Paluumatkalla poikkesin mielenkiinnon vuoksi myös Luoman telttailualueella. Telttailijoita ei nyt ollut paikalla, vaikka mennessä vastaan tulikin muutama ihminen rinkka selässä.



Metsässä ja järvellä näkyi paljon lintuja. Varsinkin tikkoja oli runsaasti, ja muutama kuikkakin uiskenteli Luomajärven laineilla.

Tikat ja kuikat ovat kuitenkin tylsiä, koska niitä on kaikkialla. Helvetinjärveltä löytyy mielenkiintoisempiakin lajeja.


Joitakin otuksia oli vaikea tunnistaa. Monet niistä olisi helppo kuitata hiisiksi, mutta eivät ne ole hiisiä.

Tämäkin ryntäsi puuhun heti minut nähtyään. Eivät hiidet kiipeile puissa!


Osa oli jotenkin arvaamattoman oloisia, ja tuntui väijyvän ohikulkijoita.



Sanoisin myös, että joidenkin silmistä heijastui itse pahuus. En tiedä, mistä Helvetinjärvi on saanut nimensä, mutta arvelen näiden otusten liittyvän asiaan.


Luoman polulla kohtasin kaikkiaan vain kymmenkunta ihmistä, mutta palatessani kolulle vastaani lompsi yhä enemmän ja enemmän väkeä. Samoihin aikoihin minusta alkoi tuntua jotenkin oudolta. Tunne ei ollut erityisen miellyttävä, vaan pikemminkin... ahdistava.

Saavuttuani puiston portille ja nähtyäni siellä vellovat ihmismassat ymmärsin, mistä oli kyse: minua vaivasi ympäristöahdistus. Olin aiemmin kuvitellut, että kyseessä on lähinnä nuorten tyttöjen tauti, mutta nyt se oli iskenyt myös minuun, karskiin savolaismieheen.

Parkkipaikalla olevien autojen määrää en laskenut, mutta arvioin niitä olleen 40 - 60 kappaletta. Huh! Paljonko väkeä onkaan ollut silloin, kun Helvetinjärvellä on vielä käynyt porukkaa?

Lisäksi joku oli pysäköinut autonsa niin lähelle omaa autoani, että sisään oli hankala kulkea. Ei ihme, jos vähän ahdistaa.


Poistuin paikalta sekavin mielin. Kävijöiden määrään epäilemättä vaikuttaa, että Helvetinjärvi koluineen on paitsi retkikohde myös nähtävyys. Mutta täytyy silti sanoa, että on se kyllä retkeilymielessä melkoista premiumia, jos ihmisellä on mahdollisuus asua Ruuhka-Suomen ulkopuolella.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Pullonavaajamies

Jos ulkona paistaa aurinko, sitä muuttuu sisällä istuessaan jotenkin levottomaksi. Tiilikkajärven retkestä ei ollut aikaakaan, mutta taas tuntui siltä, että pitäisi mennä jonnekin.

Kun en keksinyt muutakaan tekemistä, otin kameran mukaani ja lähdin lompsimaan kadulle. Hetken harhailtuani päädyin kävelemään kohti Saaristokaupunkia.


Kaupungissa oli aluksi vähän outoa kulkea. Ehkä tämä johtui siitä, että olen koko kesän liikkunut soilla ja metsissä. Minulla oli reppu selässä, joten keho kai oletti, että ympärillä olisi hiljaista ja rauhallista.


Mutta ei ollut, vaikka yllä oleva, melko pitkän odotuksen jälkeen otettu kuva antaisikin niin ymmärtää.

Kävelijöiden ohella vastaan tuli autoilijoita, pyöräilijöitä, potkulautailijoita, mopoilijoita, moottoripyöräilijöitä ja kaikkea, mitä nyt kaupungissa ylipäänsä liikkuu. Lisäksi vesillä näkyi ainakin soutuveneitä, moottoriveneitä, purjeveneitä, laivoja, vesiskoottereita ja sup-lautoja.


Aluksi hulina vähän ärsytti, mutta kun siihen tottui, asia ei suuremmin häirinnyt. Oli oikeastaan mukava kulkea reittejä, joita en aiemmin edes ollut mennyt kävellen. Hitaasti edeten tutusta kaupungistakin löytää uutta ja mielenkiintoista.


Jossain kohtaa kuulin takaani äänen, joka selvästi tavoitteli minua.

Anteeksi, mahtaisikohan sinulla olla pullonavaajaa?

Kysymys hämmensi minua, ja aloinkin miettiä, miten fillarilla liikkunut nuori tyttö päätyi kyselemään asiaa juuri minulta, viisikymppiseltä setämieheltä.

Tarkasteltuani asiaa objektiivisesti minun täytyi myöntää itselleni, että omaan mittariini on jo kertynyt jonkin verran kilometrejä. Minä näytän mieheltä, jolla on aina pullonavaaja mukana, ehkä yöpöydälläänkin.


No, Saaristokatu saarineen ja siltoineen ainakin on hieno. Kaipa senkin rakentamista aikoinaan vastustettiin, mutta on hyvä, että tie saatiin aikaiseksi.



Loppumatkasta kävelin keväällä avatun Saana-elämyskeskuksen ohi.


En totta puhuen edes muistanut, että tällainenkin paikka on olemassa. Sen nimikään ei ensisilmäyksellä avautunut minulle. Saana? Miksi ei Halti, tai vaikkapa Ropi?


Muutaman sekunnin jälkeen tajusin nimeen liittyvän ajatusleikin, mutta kun on asunut Kuopiossa 30 vuotta, olisi ehkä pitänyt pystyä parempaan. Tällaiset pienet asiat ovat niitä, jotka erottavat alkuperäisasukkaat junantuomista.

maanantai 2. syyskuuta 2019

Sen pituinen se

Kesäloma alkoi jo olla takana, mutta lämmin ja kaunis sää helli edelleen. Pitäisiköhän jossain vielä vähän fiilistellä ja viettää viimeiset lomapäivät niiden arvolle sopivalla tavalla?

Melko lyhyen pähkäilyn jälkeen pakkasin rinkkani suunnatakseni viikonloppuretkelle Tiilikkajärven kansallispuistoon.


Matkalla mietiskelin, että enpä ole aikoihin lähtenyt liikkeelle Tiilikkajärven pohjoispäästä. Pitäisiköhän nyt kokeilla sitä? Pohjoisessa voisi myös olla eteläpuolta rauhaisampaa.

Päätin ajaa Pohjoisniemen pysäköintialueelle. Jos sekaan mahtuu, jätän auton parkkiin ja teen kevyellä repulla retken järven eteläpäähän, kenties Uiton kämpälle. Palattuani jatkan vielä Kosevalle yöksi.


Pohjoisniemen P-alue ei ole kovin iso, ja peräkärryjä vetäneet autot olivat varanneet vähistä paikoista monta. Onnekseni löysin kuitenkin alueen nurkasta juuri Subarun kokoisen kolon. Nostettuani repun selkään lähdin lompsimaan kohti etelää.

Matka Uiton kämpälle oli pidempi kuin muistelin. Lienen edellisen kerran mennyt saman välin kymmenisen vuotta sitten, kun tein pojan kanssa retken Venäjänhiekalle. Polku on kuitenkin vuosien saatossa muuttunut laveammaksi, ja nyt sitä oli hyvä kulkea.

Vajaan parin tunnin jälkeen saavuin Tiilikanautiolle, joka oli juuri niitetty kauniiksi. Heinäsirkat lauloivat ruohikossa, mikä tuntui hyvältä. Tai siis se tuntui hyvältä, että edelleen kuulin niiden äänen.


Hetkeä myöhemmin saavutin Uiton kämpän. Hiukan yllättäen paikalla ei ollut muita kuin yksi kanoottikunta, joka näytti pysähtyneen tauolle.

Arvelen, että kuumana päivänä suurin osa retkeilijöistä oli hakeutunut Venäjänhiekalle, mutta sinne minulla ei nyt ollut asiaa, eikä oikeastaan aikaakaan, jos mielin yöksi Kosevalle.


Paluumatkalla tiirailin järven yli Selkäsalmen suuntaan. Vesi oli matalalla, joten salmi olisi nyt ollut ylitettävissä, ainakin ilman kameraa.

Vettä näytti enimmillän olevan rinnan korkeudelle asti, ja niemen kärkien väliin oli jo alkanut syntyä jonoja. Onneksi on tilaa ohittaa.


Polulla kohtasin vain yhden ihmisen, joten tarkkailinpa sitten muuta elämää.




Palattuani autolle vaihdoin päivärepun rinkkaan ja loikin kohti Kosevaa. Niemen suunnasta kuului liki tauotonta koiran räksytystä, mikä huoletti minua, mutta lopulta Kosevalla oli hyvinkin rauhallista. Pystytin telttani alueen tyhjälle puolelle.


Illalla lähdin vielä kävelylle Pohjoisniemen kärkeen. Tiilikkajärvellä on vaikea välttyä näkemästä kuikkia, ja tälläkin kertaa kuikkaperhe sukelteli ilta-auringossa.


Täyssinän rauhan rajakiven luona näkyi myös kurkipariskunta, joka varmaankin kuvitteli viettävänsä romanttisen illan kahdestaan.


Valitettavasti lähellä pesinyt lokki ei tykännyt kurkien läsnäolosta, vaan puolusti tiluksiaan hyökkäilemällä kurkien kimppuun. Tästä oli rauha kaukana.

Näkymästä tuli jotenkin mieleen King Kong -elokuvan loppukohtaus Tällä kertaa tilanne kuitenkin päättyi siten, että kurjet antoivat periksi ja lensivät pois.


Aamuaurinko helli telttapaikkaani mukavasti. Syötyäni aamiaisen lähdin vielä kerran niemen kärkeen. Aamun valossa siellä ainakin olisi erilaista.


Voi sentään, pahaa-aavistamaton kuikkaperhekin oli päätynyt matkustamaan rajakivelle! Lokkia ei vielä näkynyt, mutta oli vain ajan kysymys, kun ilmahyökkäykset taas alkaisivat.


Luontokappaleiden väliset taistelut ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta liika on silti liikaa. Poistuin paikalta välttääkseni näkemästä vihollisuuksien alkavan.

Kahden viikon lomastani ei nyt ollut kuin rippeet jäljellä. Uskotellen itselleni, että ylenpalttinen vapaa-aika laiskistaa ihmisen palasin teltalle, purin leirin ja ajelin takaisin Kuopioon.