sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Kun sillat sortuvat

Taivalkosken jälkeen matkamme suunnittelu muuttui vaikeammaksi. Lännestä lähestyi jälleen laajahko sadealue, joka näytti hankalasti väistettävältä.

Sadetutkaa tarkemmin tutkien vaikutti kuitenkin siltä, että Malahvianvaaran liepeillä saattaisi olla pieni poutaisempi alue, kuin myrskyn silmä.

Malahvianvaara... miten hienoa! Kannattaisikohan sitä kokeilla? Lähdimme ajamaan kohti itärajaa.

Kiinnostavista retkikohteista ei tällä suunnalla ollut pulaa. Hakeuduimme aluksi kymmenisen kilometriä Malahvianvaaran eteläpuolella olevalle Kuivajärvelle. Sieltä pääsisi itärajan retkeilyreittiä pitkin niin etelään kuin pohjoiseenkin.


Ykkösvaihtoehdoksi nousi lopulta 9124-tien vierestä kohti Murhijärveä menevä reittiosuus. Se oli meille osittain tuttu, koska Saarijärveä on kierretty ennenkin ja Murhijärvelläkin on käyty. Ne yhdistävä polku oli kuitenkin näkemättä, ja vaikutti kartasta arvioiden hienolta. Lisäksi matkan varrella olisi kaksi laavua, jotka tarjoaisivat sateen sattuessa suojaa.


Lähdimme lompsimaan 9124-tien varresta pohjoiseen. Reilun kilometrin jälkeen törmäsimme kuitenkin ongelmaan, jota emme osanneet ennakoida.

Saarijärvestä laskeva Saarijoki nimittäin tulvi, ja joen yli menevä silta pitkospuineen oli veden alla.


Pulmaa oli ratkottu kasaamalla vedenalaisten osien päälle lankkuja. Viritys näytti vähän huteralta, mutta koeylitettyäni sillan arvelin, että kyllä siitä vaimokin pääsee.

Vaimo oli kuitenkin eri mieltä. Rouvan täytyy joskus suopoluillakin vähän tasapainoilla, eikä hän ollut innokas kokeilemaan onneaan syvän ojan päällä.

Vatvottuamme asiaa hetken päätimme luopua tavoittelemasta Murhijärveä. Ehkä niin oli parempi, olisihan joki pitänyt ylittää kahteen kertaan.

Vaikka ratkaisu hieman kirveli, se oli muuten helppo, koska meillä oli B-suunnitelma valmiina. Suunnitelman nimi oli Veihtijärvi.

Niinpä ajelimme muutaman kilometrin päähän Veihtivaaraan, josta loikkasimme Veihtijärven polulle. Ajatus oli, että kulkisimme retkeilyreittiä etelään sen verran kuin hyvältä tuntuu.

Ensimmäisen kerran tuntui pahalta jo kilometrin jälkeen, kun ruoka-ajan lähestyessä alkoi sataa vettä. Veihtijärvellä ei edes ole laavua vaan ainoastaan nuotiopaikka...


... mutta onneksi puuliiterin takana oli pieni katos, jonka suojassa oli hyvä pitää evästauko.


Ruokailun aikana sade lakkasi, ja me jatkoimme kohti Riionahoa. Kilometrin jälkeen alkoi sataa taas, tällä kertaa todella ravakasti.

Retkemme varusteluettelo sisälsi sadetakit ja säärystimet, mutta sadehousuja repuista ei löytynyt, joten piiskaava sade kasteli meidät nopeasti. Taivaanrannassa kuitenkin näytti jo valoisammalta, joten siirryimme hetkeksi kuusen alle odottamaan aikaa parempaa.


Kun sade loppui, jatkoimme matkaa nyt jo auringon paisteessa kylpevälle Kalettomansuolle.




Suolla oli hienoa, ja vaatteetkin kuivahtivat sopivasti vienon tuulen voimasta.


Tällaisissa paikoissa tunnen olevani kuin kotonani, niin hyvässä kuin pahassakin. Ei ihme, että näitä alueita on niin vaikea ohittaa.


Isompia eläimiä suolla ei näkynyt, mutta joku haukka kierteli yllämme...


... ja pöllönkin bongasimme hetkeä myöhemmin. Ehkä se oli hiiripöllö; tosin aika kaukana, kuten haukkakin.


Ehdin vähän harmitella, kun pöllö näytti olevan meihin selin päin, mutta onneksi pöllön pää pyörii kuin karuselli. Meidät havaittuaan lintu tosin poistui paikalta.


Patikointi Veihtijärven suunnalla oli lopulta lomamatkamme viimeinen retki. Autolle palattuamme tuumailin, että Murhijärvellekin olisi ihan hyvin voitu mennä, koska vaikka olisimme uineet Saarijoen yli, emme olisi kastuneet yhtään enempää.

Vain muutamaa päivää myöhemmin luontoon.fi-sivustolle kuitenkin ilmestyi viesti, jossa kerrottiin Saarijoen sillan romahtaneen.

No, ehkä Kuivajärvelle voi joskus palata tarkastamaan tilanteen.

torstai 26. syyskuuta 2019

Hetken askel on kevyt

Kuusamossa vierähti tällä erää pari päivää. Lännestä saapuneet sateet pitivät yhä Koillismaata otteessaan, eikä märkä metsäkään nyt houkutellut.

Vaikutti siltä, että edessä on lepopäivä, jonka aluksi päätimme suunnata Taivalkoskelle. Sieltä löytyisi ainakin Jalavan Kauppa, jossa sateista päivää voisi viettää. Edellisestä kauppareissusta lieneekin jo vuosikymmen, ja vaikka en itse shoppailijatyyppiä olekaan, vanhat tavarat ovat aina mielenkiintoisia.

Illalla majoituimme Hotelli Herkkoon, josta on Iso-Syötteen tulipalon jälkeen tullut yksi kantapaikoistamme näillä seuduilla.

Retkireppua oli enää turha kaivaa esille, mutta sateen jo laantuessa voisimme edes juosten tutustua Taivalvaaran polkuihin; niille kun pääsee kätevästi suoraan hotellin pihasta. Lepopäiväkin tosin päättyisi samoille askelmille, mutta johan tuota levättiinkin.

Polkujuoksu on trendikästä, mutta kun on tottunut juoksemaan hiekalla tai asfaltilla, se on vähän vaikeaa. Jos joutuu juostessakin käyttämään silmälaseja ja taivaalta tulee yhtään vettä, kaatumisen uhka on aina läsnä, koska vesi kastelee rillit.


Latupohjia pitkin on kuitenkin helppo mennä, ja niitähän Taivalvaaran hiihtokeskuksen ympärillä riittää. Näillä poluilla lienee Kalle Päätalokin harjoitellut!


On myös kiva välillä juosta uusissa maisemissa. Kotioloissa ravaan aina ympäri samaa pahuksen rinkulaa, kesät ja talvet läpeensä. En edes tiedä, miksi teen niin, koska voisin ihan hyvin vaihdella reittiä.

Alkumatkan poutaisemman hetken jälkeen sade yltyi taas, joten vetäydyimme hetkeksi Pikku-Tervalammen laavun suojaan.



Loppumatka olikin taas kevyempää, vaikka kertaalleen eksyimmekin suunnitellulta reitiltä. Onneksi oli kännykkä mukana, jotta ei ihan Pudasjärvelle asti päädytty.


Taivalkoski on oikeastaan aika miellyttävä paikka. Neljän tuhannen asukkaan pitäjäksi se vaikuttaa kohtalaisen vireältä, ja on keskeisen sijaintinsa vuoksi muutenkin houkutteleva.

Ympäriltä löytyy paljon hyvää retkeilymaastoa, eikä tuntureillekaan ole pitkä matka. On oikeastaan outoa, ettei täällä asu enemmän väkeä.

maanantai 23. syyskuuta 2019

Kalliolle kukkulalle

Kuusamon Karhunkierros lienee Suomen suosituin retkeilyreitti. Vaikka olen vuosien mittaan lompsinut monilla poluilla, Karhunkierros on aina tuntunut jotenkin vieraalta. Ehkä se johtuu reitin ylenpalttisesta suosiosta, tai jostain muusta, en tiedä.

Nyt kuitenkin tilanne oli sellainen, että lounaasta lähestyi sateita, mutta joku helposti saavutettava kohde saattaisi mahtua päivän ohjelmaan. Olimme Hämeahon jälkeen päätyneet Rukalle, joten päätimme kokeilla Ristikalliota, jonne pääsee kätevästi 950-tien varresta.

Ristikallion pysäköintialue on yksi Karhunkierroksen kiintopisteistä, mutta tällä kertaa paikalla oli vain pari autoa. Elokuussa kesän kävijäryntäys on mitä ilmeisemminkin jo takana.

Vaikka Karhunkierros on ensisijaisesti tunnettu joki- ja kanjonimaisemistaan, myös alkumatkan metsäosuus viehätti omaa silmääni.


Ristikallion ympärillä onkin jylhää. Hiukan samantapaista kuin Helvetinjärvellä, mutta enemmän ja suurempaa.


Siitä huolimatta mieleen hiipi ajatus, että tällaiset kohteet pitäisi ehkä kiertää heti kesän alussa. Edellisen päivän retki Hämeahoon oli vielä tuoreessa muistissa, eikä rotkomainen maisema sytyttänyt ihan odotetulla tavalla.

Kallioille päästyämme tuuli oli jo yltynyt navakaksi. Koska olin kantanut Kaukoa koko matkan repussani, usutin sen hetkeksi kanjoniin, vaikka lento-olosuhteet eivät olleet optimaaliset.

Ja huonostihan siinä meinasi käydä, kun tuulenpuuska tarttui kopteriin riepottaen sitä kallion vieressä aika ikävästi. Lyhyen taistelun jälkeen Kauko onneksi palasi ehjänä takaisin.


Ristikallion tuvalla ei ollut muita. Kauko taisi yhä potea tuulikokemukseen liittyvää kauhua, koska noustuaan jälleen ilmaan se päätyi puuhun. Eiköhän ilmailu tällä erää riitä.


Lähtiessämme paluumatkalle taivaalle alkoi kertyä tummia pilviä, mutta sateen uhka ei vielä ollut välitön. Sade tekisikin kallioilla liikkumisesta ikävää, enkä oikein tykkää touhuta jyrkänteillä kuivalla kelilläkään.

Ristikallion reissu ei ehkä ollut retkiemme aatelia, mutta tulipa tämäkin kulma koluttua. Toisinaan minusta tuntuu, että Karhunkierros on jo riittävässä määrin nähty, vaikka en ole mennyt reitistä kuin kolmasosan. Mutta helppohan tänne on tulla uudestaan, jos mieli muuttuu, kun tällä suunnalla kuitenkin usein liikutaan.

Ja toki Kuusamosta löytyy muitakin polkuja. Kartalta arvioiden ainakin Oulankajoen alajuoksun tienoo vaikuttaa mielenkiintoiselta, ja Saunavaarallakin voisi ehkä joskus poiketa.

torstai 19. syyskuuta 2019

Quinquaginta

Lomamatkamme toinen päivä oli itselleni erityinen, koska vietin samalla 50-vuotispäivääni. Olen joskus puolileikilläni sanonut vaimolle, että sitten kun täytän 50 vuotta, juhlin sitä jossain hevonkuusessa.


Olimme yöpyneet edellisen yön maanmainiossa Hotelli Vuokatissa. Jutellessani illalla saunassa jonkun metsästäjän kanssa tulin kysyneeksi, missä päin parhaat metsästysmaat mahtavat tällä suunnalla olla.

Koska en itse metsästä, vastauksella ei ollut suurta merkitystä. Mies kuitenkin totesi, että ainakin itärajalla on niin paljon susia ja karhuja, ettei sinne voi koiraa viedä lainkaan. Syövät kuulemma heti pois.

Itärajan seutu on kiehtonut minua jo pitkään. Vaimo kuitenkin vierastaa alueen eläimistöä, joten jokaista retkeä edeltää aina lyhyt suostuttelu.

Niin tälläkin kertaa.

  • Hei, olen tainnut keksiä, minne voisimme tänään retkeillä.
  • No? Puhuimmeko aiemmin Syötteen kansallispuistosta?
  • Ehkä puhuimmekin, mutta ollessani eilen saunassa minulle suositeltiin itärajaa matkakohteena erityisesti koirattomille pariskunnille.
  • Voi laupias taivas taas...
  • Älä unohda, että kyseessä on merkkipäiväni!
  • En toki. Ja sen paikan nimi on?
  • Hämeaho.

Saatoin retkikohdetta lobatessani sortua pienimuotoiseen kiristykseen, mutta jatkoimme joka tapauksessa Vuokatista kohti Lehtovaaraa.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että loikkaisimme itärajan retkeilyreitille Säkkiahosta. Sitten kuitenkin muistin, että Lehtovaarantien varrelta on vaikea löytää autolle paikkaa, jos ei halua pysäköidä tien pientareelle.

Niinpä päädyimme ajamaan Raatikanvaaralle. Vaaran päällä olevaan silmukkaan voisi jättää auton, ja retkeilyreitti kulkisi aivan vierestä.


Päätös lähteä liikkeelle Raatikanvaarasta lyhensi patikoitavaa matkaa, mutta ehkä asiaa voisi kompensoida kävelemällä hitaammin, kuten 50v-juhlaretken arvolle sopiikin.

Tarkoituksemme oli tavoitella Hämeahon autiotupaa. En ennalta tiennyt, missä kunnossa Martinselkosesta pohjoiseen menevä reitti olisi, mutta polkuhan osoittautui mainioksi. Pitkospuut tosin olivat paikoin huonossa hapessa, mutta maaston ollessa kuivaa asialla ei ollut merkitystä.



Hämeahon tupa on varsin kivalla paikalla suon ja lammen reunassa. Pimeänä syysiltana ympäristö voi näyttäytyä erilaisena, mutta aurinkoisena päivänä tienoo oli hieno, ja riittävässä määrin hevonkuusessakin. Täällä kelpaa viettää 50v-juhlia!


Minua kävi onnittelemassa muutama kuukkeli...


... ja lisäksi juhlia saapui säestämään tikka, joka taisi tarkemmalta tyyppimerkinnältään olla pohjantikka.


Paluumatkalla vastaamme viipotti myös kärppä, jota tosin ensin luulimme näädäksi, lumikoksi, minkiksi ja ties miksi, mikä kuvastaa eläinbiologian tuntemustamme.


Kaikesta näki, että kärpällä oli kiire jonnekin. Se oli arvatenkin saanut vihiä, että Hämeahossa on bileet... Sori vaan, kaveri, mutta eväät syötiin jo!

maanantai 16. syyskuuta 2019

Talonpoikia ja tapparamiehiä

Kesäkauden viimeisiä eväitä syödään jo. Se on jotenkin haikeaa, koska kesät menevät nykyään ohi kovaa vauhtia. Nopeammin kuin aiemmin, väittäisin.

Mutta jos kulkeminen on tärkeää, ei paikoilleen jääminen ole vaihtoehto. Vaikka elokuinen lomaviikkomme näytti sääennusteiden valossa hiukan epävakaiselta, ajoreittiä optimoimalla voisimme ehkä päästä hyvään lopputulokseen.

Lomaviikon alkajaisiksi päätimme viimeinkin tutustua Hiidenportin lounaiskulmaan. Sinne on yritetty ennenkin, mutta edellisellä kerralla meno tyssäsi lumiesteeseen.

Nyt lumi ei ollut ongelma, joten ajoimme ensin metsäautotietä Autiojärven lähellä olevaan silmukkaan, josta pääsisi kätevästi kohti Hiidenporttia menevälle Talonpojan taipaleelle, ja edelleen Portinsaloon.

Ensimmäinen taukopaikka - Allaslahden laavu - tuli eteen jo vajaan pari kilometrin jälkeen. Sen jälkeen polku sukelsi kansallispuistoon, jossa aarniomaiset metsäosuudet ja pienet suot seurasivat toinen toistaan.


Vaimo löysi matkan varrelta pienen erikoisuuden, nimittäin valkoisen kanervan. En juurikaan tunne kasveja, mutta kun asiaa miettii, valkoinen kanerva ei tosiaan taida olla kovin yleinen.


Itse taas kunnostauduin bongaamalla metsästä jotain värikästä. Parin nettihaun jälkeen sanoisin, että kyseessä oli jonkin sortin tapparamies. Nekin ovat harvinaisia, ainakin täällä Savon ja Pohjois-Karjalan suunnalla.

Tapparamies oli totta puhuen vähän hintelän oloinen. Tai siinä määrin rimpulajalkaiselta kaveri ainakin vaikutti, että tuskinpa pakaratkaan graniittia olivat, vaikka niin väitetäänkin.

Hetkeä myöhemmin saimme taas aiheen ihmetellä, kun polulla tallusti vastaan joutsen. Rantaan ei tosin ollut matkaa kuin muutamia kymmeniä metrejä, ja meidät nähtyään lintu kroolasikin kiireen vilkkaa läpi varvikon kohti vesirajaa.

Vaikka joutsen on muuten yleinen, enpä muista aiemmin kohdanneeni sellaista havumetsässä. Mitä se metsässä teki? Vähän epäilyttävää minusta.


Allaslahden polku ei liene kovin suosittu, eikä vastaamme tullutkaan matkan aikana ketään. Vasta lähempänä Portinsaloa ympäriltämme alkoi kuulua muiden kulkijoiden ääniä. Koska emme tarvinneet tulipaikkaa tai laavun suojaa mihinkään, pysähdyimme syömään eväitä pienen lammen rannalle.


Vaikka taukopaikan valintaan ei juurikaan käytetty aikaa, hullummissakin paikoissa on joskus evästelty.


Autolle palattuamme saimme muistutuksen siitä, miten vaikeaa punkkien havaitseminen voi joskus olla. Kuten aina, teimme huolellisen punkkisyynin iholta ja vaatteiden päältä, mutta tästä huolimatta vaimon lahkeesta löytyi jo autoon asetuttuamme yksi pirulainen.

Löydös oli muutenkin yllättävä, koska kulkemamme reitti ei vaikuttanut miltään punkkiviidakolta. Vain Autiojärven rantamilla oli paikoin heinikkoista, ja luulenkin, että punkki tarttui kyytiin aivan matkan loppumetreillä.

torstai 12. syyskuuta 2019

Helvetin porteilla

Olimme jälleen Tampereella. Yrittäessäni keksiä tekemistä viikonlopuksi päädyin lukemaan Helvetinjärven kansallispuistoon liittyvää nettisivua.

Olen käynyt Helvetinjärvellä ennenkin, mutta edellisestä kerrasta on jo aikaa. Pitäsiköhän nyt poiketa uudestaan?

Vaikka kansallispuistojen kävijämäärät ovat viime vuosina olleet kasvussa, Helvetinjärvellä vierailijoiden määrä on vähentynyt. Se on yllättävää, koska retkiseurasta ei yleensä näillä leveyksillä ole pulaa.

Lehtijutun rohkaisemana päätin ajaa Ruovedelle. Arvioin, että Kankimäen pysäköintialue voisi edelleen olla kokonsa ja saavutettavuutensa puolesta kätevin paikka suunnistaa Helvetinjärvelle.

Koska edellisellä kerralla patikoin Ruokejärvelle, päätin nyt lompsia Luomajärven suuntaan. Puiston itäreunalla saattaisi muutenkin olla rauhallisempaa kuin sen eteläosassa.

Helvetinkolulle vievä luontotie oli aamulla vähän synkkä, mutta loi mukavasti tunnelmaa.


Pitkulaisen Helvetinjärven ympäristö on hieno, vaikka samantapaisia rotkoja toki löytyy muualtakin.



Hetken kolua tiirailtuani jatkoin itään. Muistikuvani mukaan Ruokejärvelle menevä polku on melko lavea, mutta ehkäpä Luoman suuntaan on kuljettu vähemmän.



Luomajärven rannalta löytyy kaksikin tulentekopaikkaa. Päätin tavoitella jälkimmäistä, koska hiukan viileänä ja tuulisena päivänä elämä voisi keittokatoksen suojassa olla laadukkaampaa.



Paluumatkalla poikkesin mielenkiinnon vuoksi myös Luoman telttailualueella. Telttailijoita ei nyt ollut paikalla, vaikka mennessä vastaan tulikin muutama ihminen rinkka selässä.



Metsässä ja järvellä näkyi paljon lintuja. Varsinkin tikkoja oli runsaasti, ja muutama kuikkakin uiskenteli Luomajärven laineilla.

Tikat ja kuikat ovat kuitenkin tylsiä, koska niitä on kaikkialla. Helvetinjärveltä löytyy mielenkiintoisempiakin lajeja.


Joitakin otuksia oli vaikea tunnistaa. Monet niistä olisi helppo kuitata hiisiksi, mutta eivät ne ole hiisiä.

Tämäkin ryntäsi puuhun heti minut nähtyään. Eivät hiidet kiipeile puissa!


Osa oli jotenkin arvaamattoman oloisia, ja tuntui väijyvän ohikulkijoita.



Sanoisin myös, että joidenkin silmistä heijastui itse pahuus. En tiedä, mistä Helvetinjärvi on saanut nimensä, mutta arvelen näiden otusten liittyvän asiaan.


Luoman polulla kohtasin kaikkiaan vain kymmenkunta ihmistä, mutta palatessani kolulle vastaani lompsi yhä enemmän ja enemmän väkeä. Samoihin aikoihin minusta alkoi tuntua jotenkin oudolta. Tunne ei ollut erityisen miellyttävä, vaan pikemminkin... ahdistava.

Saavuttuani puiston portille ja nähtyäni siellä vellovat ihmismassat ymmärsin, mistä oli kyse: minua vaivasi ympäristöahdistus. Olin aiemmin kuvitellut, että kyseessä on lähinnä nuorten tyttöjen tauti, mutta nyt se oli iskenyt myös minuun, karskiin savolaismieheen.

Parkkipaikalla olevien autojen määrää en laskenut, mutta arvioin niitä olleen 40 - 60 kappaletta. Huh! Paljonko väkeä onkaan ollut silloin, kun Helvetinjärvellä on vielä käynyt porukkaa?

Lisäksi joku oli pysäköinut autonsa niin lähelle omaa autoani, että sisään oli hankala kulkea. Ei ihme, jos vähän ahdistaa.


Poistuin paikalta sekavin mielin. Kävijöiden määrään epäilemättä vaikuttaa, että Helvetinjärvi koluineen on paitsi retkikohde myös nähtävyys. Mutta täytyy silti sanoa, että on se kyllä retkeilymielessä melkoista premiumia, jos ihmisellä on mahdollisuus asua Ruuhka-Suomen ulkopuolella.