Sen pituinen se

Kesäloma alkoi jo olla takana, mutta lämmin ja kaunis sää helli edelleen. Pitäisiköhän jossain vielä vähän fiilistellä ja viettää viimeiset lomapäivät niiden arvolle sopivalla tavalla?

Melko lyhyen pähkäilyn jälkeen pakkasin rinkkani suunnatakseni viikonloppuretkelle Tiilikkajärven kansallispuistoon.

Matkalla mietiskelin, että enpä ole aikoihin lähtenyt liikkeelle Tiilikkajärven pohjoispäästä. Pitäisiköhän nyt kokeilla sitä? Pohjoisessa voisi myös olla eteläpuolta rauhaisampaa.

Päätin ajaa Pohjoisniemen pysäköintialueelle. Jos sekaan mahtuu, jätän auton parkkiin ja teen kevyellä repulla retken järven eteläpäähän, kenties Uiton kämpälle. Palattuani jatkan vielä Kosevalle yöksi.

Pohjoisniemen P-alue ei ole kovin iso, ja peräkärryjä vetäneet autot olivat varanneet vähistä paikoista monta. Onnekseni löysin kuitenkin alueen nurkasta juuri Subarun kokoisen kolon. Nostettuani repun selkään lähdin lompsimaan kohti etelää.

Matka Uiton kämpälle oli pidempi kuin muistelin. Lienen edellisen kerran mennyt saman välin kymmenisen vuotta sitten, kun tein pojan kanssa retken Venäjänhiekalle. Polku on kuitenkin vuosien saatossa muuttunut laveammaksi, ja nyt sitä oli hyvä kulkea.

Vajaan parin tunnin jälkeen saavuin Tiilikanautiolle, joka oli juuri niitetty kauniiksi. Heinäsirkat lauloivat ruohikossa, mikä tuntui hyvältä. Tai siis se tuntui hyvältä, että edelleen kuulin niiden äänen.

Hetkeä myöhemmin saavutin Uiton kämpän. Hiukan yllättäen paikalla ei ollut muita kuin yksi kanoottikunta, joka näytti pysähtyneen tauolle.

Arvelen, että kuumana päivänä suurin osa retkeilijöistä oli hakeutunut Venäjänhiekalle, mutta sinne minulla ei nyt ollut asiaa, eikä oikeastaan aikaakaan, jos mielin yöksi Kosevalle.

Paluumatkalla tiirailin järven yli Selkäsalmen suuntaan. Vesi oli matalalla, joten salmi olisi nyt ollut ylitettävissä, ainakin ilman kameraa.

Vettä näytti enimmillän olevan rinnan korkeudelle asti, ja niemen kärkien väliin oli jo alkanut syntyä jonoja. Onneksi on tilaa ohittaa.

Polulla kohtasin vain yhden ihmisen, joten tarkkailinpa sitten muuta elämää.

Palattuani autolle vaihdoin päivärepun rinkkaan ja loikin kohti Kosevaa. Niemen suunnasta kuului liki tauotonta koiran räksytystä, mikä huoletti minua, mutta lopulta Kosevalla oli hyvinkin rauhallista. Pystytin telttani alueen tyhjälle puolelle.

Illalla lähdin vielä kävelylle Pohjoisniemen kärkeen. Tiilikkajärvellä on vaikea välttyä näkemästä kuikkia, ja tälläkin kertaa kuikkaperhe sukelteli ilta-auringossa.

Täyssinän rauhan rajakiven luona näkyi myös kurkipariskunta, joka varmaankin kuvitteli viettävänsä romanttisen illan kahdestaan.

Valitettavasti lähellä pesinyt lokki ei tykännyt kurkien läsnäolosta, vaan puolusti tiluksiaan hyökkäilemällä kurkien kimppuun. Tästä oli rauha kaukana.

Näkymästä tuli jotenkin mieleen King Kong -elokuvan loppukohtaus Tällä kertaa tilanne kuitenkin päättyi siten, että kurjet antoivat periksi ja lensivät pois.

Aamuaurinko helli telttapaikkaani mukavasti. Syötyäni aamiaisen lähdin vielä kerran niemen kärkeen. Aamun valossa siellä ainakin olisi erilaista.

Voi sentään, pahaa-aavistamaton kuikkaperhekin oli päätynyt matkustamaan rajakivelle! Lokkia ei vielä näkynyt, mutta oli vain ajan kysymys, kun ilmahyökkäykset taas alkaisivat.

Luontokappaleiden väliset taistelut ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta liika on silti liikaa. Poistuin paikalta välttääkseni näkemästä vihollisuuksien alkavan.

Kahden viikon lomastani ei nyt ollut kuin rippeet jäljellä. Uskotellen itselleni, että ylenpalttinen vapaa-aika laiskistaa ihmisen palasin teltalle, purin leirin ja ajelin takaisin Kuopioon.