sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Huolia

Syksyisen anoppilanvierailun myötä tarjoutui mahdollisuus poiketa jossain hämäläisessä luontokohteessa. Aluksi puhuttiin Laipanmaasta, mutta kun anoppi päättikin jäädä vaimon kanssa kaupunkiin, suuntasin itse Siikanevalle.

Hirvenmetsästyskausi oli juuri alkanut, joten varustauduin reissuun oranssin lippalakin kanssa. Luonnonsuojelualueella ei toki saa metsästää, mutta ylimääräinen näkyvyys ei silti liene pahasta.

Polulla näkyi ihmisiä, joilla oli päällään keltainen heijastinliivikin. Ja kun tarkemmin katsoi, muutamilla oli jopa kypärä päässä!

Liivin kyllä ymmärrän, mutta kypärä on jo liiottelua... Tuskin kaikkea liikkuvaa sentään ammutaan? Saavuttuani pari sataa metriä myöhemmin polun kääntöpaikalle tajusin kuitenkin, että kyse oli mopoilijoista, jotka kävivät vain pyörähtämässä polun päässä.


Siikanevan ympyräreitti ei ollut yhtään hullumpi. Suota on aina mukava katsella, ja itse polkukin oli miellyttävän helppokulkuinen. Sen verran reitin metsäisillä osuuksilla oli nousuja ja laskuja, että matkan varrelle oli saatu synnytettyä yksi näköalapaikkakin.

Jostain syystä Siikanevalla ei näkynyt lainkaan hirvikärpäsiä, vaikka jonkinlainen hirvipopulaatio siellä kuitenkin opastaulujen mukaan elää.

Vaimohan ei tällä kertaa ollut matkassa, joten vaikuttaa siltä, että hirvikärpästen esiintymisen ja vaimon läsnäolon välillä todella on korrelaatio. Mutta ovatko kärpäset lähtöisin vaimosta, vai vetääkö vaimo vain kärpäsiä puoleensa? Oli miten oli, tilanne on huolestuttava.

Huolestuttavaa on sekin, että kesällä oireilunsa aloittanut persehalvaus tuntuu olevan pahenemaan päin. Menneellä viikolla se on kiusannut päivittäin hyvin monenlaisissa tilanteissa: kotona, töissä, autossa, kaupassa.

Olen oppinut, että kipu katoaa, kun pakaraa painaa sopivasta kohdasta voimakkaasti. Se kuitenkin näyttää oudolta, enkä varsinaisesti haluaisi tulla tunnetuksi miehenä, joka irvistelee ja kourii takapuoltaan kaupan kassajonossa.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Jos SHTF

Lueskelen joskus paitsi ulkoiluun ja retkeilyyn liittyviä blogeja myös survivalistisivuja. Siis sellaisia, joiden kirjoittajat ("prepperit") pyrkivät varautumaan monenlaisiin uhkiin, hätätilanteisiin ja katastrofeihin. Käytännössä tämä voi tarkoittaa mitä tahansa lyhyestä sähkökatkosta avaruusolioiden invaasioon tai kaiken tuhoavaan asteroidisateeseen.

Aiheena survivalismi sivuaa myös retkeilyä, koska taito selviytyä maastossa on olennainen osa hommaa. Sivustoilta löytääkin joskus hyviä varustevinkkejä, tosin niiden kylkiäisenä seuraa usein myös kasapäin tinahatun taitto-ohjeita.

Mielestäni yksi mielenkiintoisimmista - tai ainakin viihdyttävimmistä - sivustoista on Modern Survival Blog. Mahdollisesti siksi, että kyseessä on amerikkalainen sivusto, ja amerikkalaiset tunnetusti laativat SHTF-skenaarionsa huolella:

  • Dollari luhistuu
  • Pörssi romahtaa
  • Pandemia leviää
  • Sähkömagneettinen pulssi iskee
  • Sähköverkko pettää
  • Yellowstone purkautuu
  • Asteroidi osuu maahan
  • Venäjä/Kiina/Iran tai terroristit hyökkäävät
  • Kommunismi uhkaa
  • Hallitus keksii jotain tyhmää

Amerikkalaisten paikalliset ongelmat (tornadot, hurrikaanit yms.) eivät tietysti liikuta suomalaisia, ja blogia lukiessa törmää muutenkin kulttuurieroihin, kuten esimerkiksi aseenkanto-oikeuteen liittyviin kummallisuuksiin.

Blogin parasta antia ovatkin yleishyödylliset jutut, joiden sisältämät vinkit ovat rajoitetusti sovellettavissa myös ison meren tällä puolella. Alla niistä muutamia.

Autoilusta kesällä ja talvella:
http://modernsurvivalblog.com/survival-kit/things-to-keep-in-your-car-kit/
http://modernsurvivalblog.com/weather-preparedness/winter-preps-to-keep-in-your-car/

Avaruuspeitteen käytöstä:
http://modernsurvivalblog.com/preps/uses-for-a-space-blanket-emergency-blanket-thermal-blanket/

Henkilökohtaisesta turvallisuudesta:
http://modernsurvivalblog.com/security/35-personal-security-tips-when-out-and-about/

Hypotermian ehkäisystä:
http://modernsurvivalblog.com/weather-preparedness/prevent-cold-injury-and-hypothermia/

Häkämyrkytyksen vaarallisuudesta:
http://modernsurvivalblog.com/health/carbon-monoxide-winters-silent-killer/

Kotivaran merkityksestä:
http://modernsurvivalblog.com/survival-kit/emergency-supplies-for-personal-family-safety/

Minigrip-pussin käytöstä:
http://modernsurvivalblog.com/preps/uses-for-ziploc-bags/

Parhaat elintarvikkeet täältä ikuisuuteen:
http://modernsurvivalblog.com/survival-kitchen/10-foods-that-last-almost-forever/

Pohjantähti ja miten se löytyykään:
http://modernsurvivalblog.com/survival-skills/find-north-at-night/

Poistuminen uppoavasta autosta:
http://modernsurvivalblog.com/survival-skills/how-to-escape-from-a-sinking-car/

Saippuan käytöstä:
http://modernsurvivalblog.com/preps/20-other-uses-for-soap/

Suolan käytöstä:
http://modernsurvivalblog.com/remedies/30-uses-for-salt/

Tulen tekemisestä:
http://modernsurvivalblog.com/survival-skills/tinder-for-flame-and-fire/

Turvallisuudesta ukonilmalla:
http://modernsurvivalblog.com/weather-preparedness/lightning-risk-and-safety/

Varautumisesta sähkökatkoksiin:
http://modernsurvivalblog.com/preps/ten-items-for-your-home-with-no-power/

Veden keittämisestä:
http://modernsurvivalblog.com/health/how-long-to-boil-drinking-water/

Veden puhdistamisesta auringonvalolla:
http://modernsurvivalblog.com/health/how-to-purify-water-with-sunlight/

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kertaus on uusintojen äiti

Siitä on kohta kaksi vuotta, kun teimme hiukan lumiseksi kääntyneen syysretken Kolille. Aurinkoisen viikonlopun alla ajattelimme nyt toistaa saman, mutta ilman lunta.

Kuopiosta on Kolille jonkun verran matkaa, mutta kiireettömästi pikkuteitä ajellen matkanteko on ihan mukavaa. Luikonlahdessa meidät pysäytti virkavalta, jonka tarkoituksena arvelimme olevan olevan puhalluttaa kuljettaja. Näin ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan, sillä poliisi vain tarkisti ajokortin ja pälyili takapenkillämme olevia reppuja.

Lopulta konstaapeli hiukan nolona totesi, että puhalluspillit olivat päässeet loppumaan, eikä puhalluttaminen siten olisi mahdollista... Voi sentään! Kyllä tällaisia tilanteita varten pitäisi autossa olla oma henkilökohtainen pilli.

Ennakkosuunnitelman mukaisesti ajoimme auton Herajoentieltä erkanevan Seppäläntien P-paikalle, josta lähdimme kävelemään kohti Ylä-Murhia. Koska parin vuoden takaisella talvireissulla kävimme jo Pirunkirkolla, päätimme nyt jättää sen väliin, ja koukata paluumatkalla Lakkalan kautta. Kovin montaa kilometriä tästä ei kertyisi, mutta auringon paistaessa ulkoilu itsessään tuntui tärkeämmältä.


Polku kulki enimmäkseen metsässä, eikä reittimme varrelta avautunut häikäiseviä kansallismaisemia sen enempää Pieliselle kuin Herajärvellekään, mutta muuten maasto oli aika vaihtelevaa. Maisemia emme varsinaisesti etsineetkään, koska aiemman reissun tavoin ajatus oli käydä vielä Räsävaaralla, josta joka tapauksessa näkyisi kauas.

Palattuamme autolle jatkoimme Herajoentietä pitkin Kolille, josta käännyimme kohti Ahmovaaraa. Ukko-Kolille menevän 5040-tien risteyksestä on vain pari kilometriä kohtaan, josta Räsävaaralle menevä tie eroaa.

Soratietä ajetaan kolmisen kilometriä, jonka jälkeen tien oikealla puolella on parkkipaikka ja laavu. Räsävaaralle on tästä vain nelisensataa metriä, joten vaaran laella oleva näkötorni on saavutettavissa pienellä vaivalla.

Menneiden vuosien aikana on tullut kiivettyä aika monenlaiseen mastoon, mutta täytyy sanoa, että Räsävaaran torni on maisemiensa puolesta yksi parhaista - ellei paras. Räsävaara itsessään on jo kolmesataa metriä korkea, ja kun tornissakin on riittävästi rappusia, näkymät joka suuntaan ovat hyvällä säällä moitteettomat.

Ruska ei vielä ollut kirkkaimmmillaan, mutta syksy selvästikin on tullut, koska hirvikärpäsiä oli paljon. Jopa siinä määrin, että ne alkoivat todella ärsyttää.

Vaikutti kuitenkin siltä, että hirvikärpäset olivat enemmän kiinnostuneita vaimosta kuin minusta. Poikkesimme paluumatkalla Juuan ABC:lla syömässä, ja vielä sielläkin vaimon hiuksista kömpi esiin uusia yksilöitä, yksi toisensa perään.

Tämä herätti minussa huolen siitä, että mitä jos hirvikärpäset eivät alunperin olekaan lähtöisin metsästä... Jospa kärpäset päätyvätkin metsään vaimon päästä? Huh, todella pelottava ajatus.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Kuherruskuukausi

Uusi Subaru on nyt ollut alla kuukauden verran. Mittariin on kertynyt hiukan alle 5000 kilometriä, joten pieni yhteenveto alkutaipaleesta on paikallaan.

Yleisesti ottaen Outback on toiminut moitteetta, mikä tietysti onkin uuden auton tapauksessa odotusarvo. Ehkä mielenkiintoisinta onkin peilata kokemuksia niihin tuntemuksiin, jotka ensimmäisen koeajon pohjalta syntyivät.

Outbackissa ja Passatissa on aika paljon eroja, mutta niihin on tottunut helposti. Esimerkiksi sähkötoiminen takaluukku unohtui nopeasti, ja vaikka Passatin peruutustutka vaihtui Subarun myötä peruutuskameraan, kolhuilta on toistaiseksi vältytty - tosin asian kanssa saa edelleen olla tarkkana.


Ehkä tärkein yksittäinen varuste, jota Passatista kaipaan, on tehdasasenteinen navigaattori. Outbackin Base-mallissa ei sellaista ole, joten ostin tuulilasiin kiinnitettävän mallin. Se ei ollut kovin kallis, ja toimii periaatteessa ihan hyvin, mutta on jotenkin työläs käyttää.

Jos laitetta tarvitsee vain harvakseltaan, sitä ei viitsi jatkuvasti pitää tuulilasissa kiinni. Toisaalta sitten kun navigaattorille olisi käyttöä, laitteen kiinnittäminen, käynnistäminen ja mahdollisesti lataaminen tuntuu monimutkaiselta operaatiolta. Tämä on johtanut siihen, ettei laitetta viitsi ihan yhden risteyksen takia kaivaa esille.

Ennalta suurimmat kysymysmerkit liittyivät Outbackin moottoriin. Olen ajanut edeltävät vuodet dieselautoilla, joten ajatus vapaastihengittävästä bensamoottorista tuntui aluksi vieraalta. Outbackin dieselmalli on kuitenkin olennaisesti bensamallia kalliimpi (+ 4000 €), joten dieselversiolle täytyy olla aika hyvät perustelut. Bensa-Outbackin järkevyys taloudellisessa mielessä mietitytti silti.

Usein on niin, että bensa-autolla on dieselautoa vaikeampaa päästä luvattuihin kulutuslukemiin. Siksi teinkin omat laskelmani varman päälle, ja oletin bensa-Outbackin kuluttavan maantiellä 6.5 - 7.0 l/100 km (EU-kulutus 6.0 / 7.0 / 8.7).

Tässä suhteessa ajotietokoneen antamat kulutuslukemat ovat olleet positiivinen yllätys, koska maantiellä bensaa on palanut 6.0 - 6.5 l/100 km (nopeudesta ja maastosta riippuen), ja taajamassa 6.0 - 9.0 l/100 km (pysähdysten määrästä riippuen).

Lisäksi ajotietokoneen suoltamat lukemat vaikuttavat kohtuullisen tarkoilta, ts. yhden tankillisen perusteella vain desin todellista määrää pienemmiltä. Käyttösäde yhdellä tankillisella on siis parhaimmillaan yli 900 km, joka on odotuksiani enemmän.

Bensamoottorin käyttöominaisuudet ovat miellyttävät. Auto lähtee herkästi liikkeelle, ja koeajojen perusteella jäi sellainen mielikuva, että bensamallin ohituskiihtyvyys saattaisi olla hiukan dieselmallia parempi - molemmat tosin edellyttävät kohtuullisesti ennakointia.

Toisaalta bensavaparin pienempi vääntö näkyy siinä, ettei auto aina jaksa pitää vakionopeutta mäkisellä tiellä. Jos nopeuden säätää esimerkiksi 85 kilometriin tunnissa, se saattaa jyrkemmän mäen alkaessa notkahtaa hetkeksi lukemaan 82 - 83 km/h, kunnes auto huomaa tämän, säätää välitystä ja kierroksia, ja nostaa nopeutta. Itseäni tämä ei haittaa, mutta se voi rassata takana ajavaa turbokuskia.

CVT-vaihteistoista puhutaan yleisesti ottaen niin hyvää kuin huonoakin. Itselläni ei lyhyen alkutaipaleen jälkeen ole suurempaa valittamista. Käytännössä suurin ero DSG-vaihteistoon on se, ettei moottorijarrutus ole kovin tehokasta, eikä polttoaineen syöttökään katkea pienillä nopeuksilla herkästi. Normaalissa taajama- ja maantieajossa kulutusmittari kuitenkin näyttää nollaa heti, kun jalan nostaa kaasulta.

Outbackin tilat ovat erittäin riittävät. Vaikka aiemassa koeajojutussani moitinkin peräkontin muotoa, tavaratila vaikuttaa kahden lomamatkakokemuksen perusteella ilmoitettua litralukemaa (559 l) suuremmalta. Myös istuimet tuntuvat pitkällä matkallakin mukavilta, tosin kuljettajan penkin ristinseläntuki on nolla-asennossakin turhan topakka.

Maantieajo-ominaisuuksiin olen edelleen tyytyväinen. Eyesight-järjestelmään pohjautuva kaistavahti täytyy usein kapealla ja mutkaisella tiellä kytkeä pois päältä, koska muuten se piippailee jatkuvasti. Ehkä joku pysyy kaiken aikaa niiden valkoisten viivojen välissä, mutta minä en.

Outbackin uutta informaatiojärjestelmää on kehuttu, mutta itse antaisin sille muutamia risujakin. Radio on toimintojensa puolesta ihan OK, vaikka äänentoisto ei aivan huipputasoa olekaan. Auton tilasta näytetään kiitettävän paljon tietoa, ja myös järjestelmän käytettävyys on melko hyvä - joskin vasteajat ovat hiukan pitkät.

Järjestelmään liittyvät sovellukset sen sijaan tuntuvat turhilta. Mitä iloa on siitä, että kojelautaan ilmestyy uutisia tai säätietoja, jos niitä ei kuitenkaan voi ajaessa lukea? Ja jos meinaa pysähtyä, samat tiedot saa yhtä hyvin kännykän kautta.


Järjestelmän mediasoitinkaan ei ole täydellinen, koska sillä tuntuu olevan vaikeuksia varsinkin vanhempien mp3-tiedostojen kanssa. Niiden toisto pätkii, vaikka samat tiedostot soivat iloisesti Passatissa, kännykässä ja mp3-soittimessa. Onneksi pulman voi kiertää toistamalla tiedostot puhelinta käyttäen.

Subarun handsfree toimii muuten hyvin, mutta ei ymmärrä maanumeroiden päälle mitään. Jos siis puhelinnumerot on syötetty kännykkään muodossa +358(nnn)mmmmmmm, ja puhelu tulee numerosta (nnn)mmmmmm, järjestelmä ei yhteystietojen synkronoinnin jälkeen osaa kertoa soittajan nimeä. Ongelman voi tietysti ratkaista syöttämällä numerot sekä maakoodin kanssa että ilman sitä, mutta se ei ole kovin kätevää.

Järjestelmän puheohjaus on hauska ominaisuus, vaikka en olekaan sitä paljoa käyttänyt. Handsfreen kanssa siitä on oikeasti hyötyäkin, mutta ehkä sisälämpötilaa on helpompi säätää namiskaa kääntämällä. "Play artist Depeche Mode!" tuo kerta toisensa jälkeen hymyn huulille.

Tulevaa Subaru-talveahan tässä jo mielenkiinnolla odotetaan. Lienee lupa toivoa, että 2.5-litraisella bensakoneella varustetun auton lämpimyys ei ainakaan tuota dieselautoon tottuneelle pettymystä.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Kotimatkalla

Kaihuanvaaran jälkeen oli kotimatkan vuoro. Tarkoitus oli kuitenkin vielä kerran pysähtyä Iso-Syötteelle, josta matkamme tavallaan myös alkoi.

Aamulla Syötteellä oli hieno sumu. Varsinkin Hotelli Iso-Syötteen terassilta avautuva näkymä kohti alempana sijaitsevaa Pikku-Syötettä oli upea.


Kun tunturista laskeutui alas, sumu ei enää tuntunut yhtä hienolta, mutta onneksi se haihtui aamupäivän aikana pois. Iltapäiväksi oli luvassa sateita, mutta ehtisimme vielä ennen niitä poiketa jossain.

Sopiva loppukevennys matkallemme voisi olla Olvassuo, jonka kupeessa menee Kirkaslammen luontopolku. Koska lähestyimme kohdetta pohjoisen suunnasta, päätimme tavoitella Kirkaslampea 8361-tien kautta.

Se oli vähän huono ajatus, koska hidaskulkuista metsäautotietä oli aika paljon. Olisi ehkä suosiolla kannattanut kiertää lammelle Juorkunan puolelta, jossa tie on parempi.

Itse polku oli mukava, ja sen varrella olevat opasteet hauskasti kirjoitettuja. Reitti on enimmäkseen pitkostettu, mutta suolla oli niin paljon vettä, että paikoin pitkospuut painuivat senttikaupalla veden alle. Lenkkareissa polulle ei siis kannata lähteä.

Reitin kääntöpiste on Olvassuon reunassa, jossa sijaitsevasta porotornista kelpaa ihastella suolla vaeltavia poroja. Voi siellä olla lintujakin, mutta suo on niin laaja, ettei niitä näe ilman tähtikaukoputkea.


Luontopolun varrella ei ole nuotiopaikkoja, mutta sen lähtöpisteessä, Kirkaslammen rannassa, on sitäkin hienompi laavukompleksi.

Lampi on nimensä mukaisesti kirkasvetinen, ja aurinko paistaa iltapäivällä juuri sopivasta suunnasta, joten uimapaikkanakin Kirkaslampi on mainio. Mistä tuleekin mieleeni, etten ole vielä kuluneena kesänä uinut kertaakaan...

Nyt on kesälomaretket tehty. Retkeilyyn liittyvät innovaatiot ovat olleet vähissä, mutta näin loppumetreillä sentään bongasimme jotain hyvää.

Euron hintaiset Boströmin mutakakut eivät ehkä ole parhaimmillaan vieraspöytään aseteltuna, mutta päiväretkiherkkuna ne ovat hyviä. Ehkä vähän liiankin hyviä.

Kaihoa ilmassa

Rovaniemen ja Kuusamon välissä sijaitsevien kivaloiden ohi on menneen kesän aikana ajettu monta kertaa. Nyt oli aika ponnistaa niiden vieressä olevalle Kaihuanvaaralle.

Vaaralle pääsee helpoiten Kaihuanvaaran rengastien lounaispuolella olevalta pysäköintialueelta ("Pysäköintialue 1", lukee Retkikartassa). Me päädyimme patikoimaan Sirenin kämpän kautta Hopeanulkille ja siitä takaisin P-paikalle kiertävän polun.

Sirenin Kämpälle menevä luontopolkuosuus (Sienipolku) ei ollut erityisen hieno. Osittain tämä johtuu siitä, että reitin pitkospuita ja ilmeisesti opastaulujakin oltiin vaihtamassa, ja polulla oli siten hiukan sotkuista. Alueella tehtiin myös metsätöitä, joten metsätraktorin jälkiä näkyi siellä täällä.


Toisaalta vaaran päällä etenevää retkeilyreittiä oli mukavaa kulkea, ja ylempänä maastokin näytti paremmalta.


Lähes 360 metriin kurottautuvan Hopianulkin laella oli pieni näkötorni. Torniin ei olisi mahtunut kahta ihmistä enempää, eikä se ollut kovin korkeakaan. Näköalat eivät siis olleet häävit, mutta jos oikein tarkkaan katsoi, pohjois-koillisessa saattoi nähdä Pyhätunturin mastoineen. Tai niin ainakin luulen.


Juuri ennen parkkipaikkaa kurvasimme vielä Juhannuskallioille menevälle polulle. Kallioilta löytyi paitsi kelpo laavu myös ihan täysikasvuinen näkötorni.

Ei tästä tornistakaan maailman ääriin nähnyt, mutta kauemmas kuitenkin kuin ensimmäisestä torninnulkista. Ounasvaaralla oleva kilpaileva juhannuskallio ainakin erottui hyvin.

Keskikesällä lienee kätevää, että useita juhannuskallioita on näinkin lähekkäin. Paitsi ehkä silloin, jos on sopimassa kallioille vuosisadan treffejä... No, onneksi kiikari on keksitty.

Kaihuanvaaran itäpuolella kulkeva polku ts. erämaapolku jäi tällä erää kiertämättä. Olisikohan sen varrella ollut mukavampaa maastoa kuin mitä vaaran länsirinne tarjoili? Onneksi Kaihuanvaaralle pääsee helposti uudestaankin, joten ehkä erämaapolulle päädytään joskus toiste.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Piru on irti

Taisimme poistua Rukalta sopivaan aikaan, koska juuri alkanut ruskasesonki olisi pompsauttanut huonehinnan 70 eurosta 120 euroon. Huh.

Rukalta lähdettyämme auton nokka kääntyi kohti Rovaniemeä. Siltä suunnalta löytyisi Korouoma, jossa emme olleet vuosiin käyneet. Edellisellä kerrallakin poikkesimme vain pikaisesti Pirunkirkon laavulla Koivukönkäältä käsin.

Nyt lähdimme liikkeelle Saukkovaarasta, mutta päätimme jälleen tavoitella Pirunkirkkoa. Retkestä syntyisi osittainen rengasreitti, kun kulkisimme menomatkalla kanjonin reunaa pitkin, ja paluumatkalla sen pohjalla.

Nousu rotkon pohjalta sen reunalle on hiukan työläs, mutta kyllähän kanjonia kelpaa ylhäältä katsella. Ja vaikka kuvatakin, kuten itselläni oli aikomus.


Reunalla keikkuessani kamera alkoi kuitenkin reistailla. "Card not recognized. Do you want to format the memory card?" No!

Auttaisikohan, jos muistikortin irrottaa hetkeksi? Kokeillaanpa...

Juuri kun sain kortin pois kamerasta, tuli tuulenpuuska ja lipsautin kortin sormistani. Se putosi jonnekin, mutta minne? Toivottavasti ei sentään kanjonin pohjalle asti. En kuitenkaan erottanut korttia maasta.

Heitin varovasti repun selästäni ja polvistuin rotkon reunalle etsimään kynnen kokoista, mustaa MicroSD-korttia. Tuli uusi tuulenpuuska, ja samalla huomasin kortin putoavan uudestaan. Se oli tarttunut takkini poimuihin.

Tällä kertaa näin, mihin kohtaan kortti putosi. Poimin sen varovasti hyppysiini, ja tiukasti puristaen kiikutin kortin muutaman metrin päähän kanjonin reunasta. Piru vie kun minä sählään!

Julmakallion laavun jälkeen polku laskeutui takaisin kanjoniin. Pirunkirkon laavulla kaivoin repusta lisävaatteita, koska ilma oli melko viileä. Sieltä piti löytyä myös vaimon käsineet, mutta vaikka käänsin repun ympäri, hansikkaita oli vain yksi. Piruko sen toisen oli vienyt?


Evästelyn jälkeen matka jatkui kanjonissa kohti lähtöpistettä. Olin jo aiemmin yrittänyt kuvata puuta nokkivaa tikkaa, joka kuitenkin ehti lennähtää tiehensä. Nyt kuulin taas nakutusta, ja kamerakin oli tällä kertaa valmiina, mutta "Card not recognized." -virhe iski jälleen. Mikä piru tätä kameraa oikein vaivaa?


Kanjonin pohjalla laskeva joki kiemurteli hauskasti, ja sen vieressä menevää polkua oli kiva kulkea. Polun varrella näkyi siellä täällä komeita kallioita, joita pysähtelin kuvaamaan. Vaimo kuitenkin laukkasi eteenpäin niin, etten meinannut perässä pysyä. Mikähän piru siihen nyt meni?

Takaisin Piippukodalle päästyämme päätimme vielä nousta Piippukalliolle, josta löytyisi näköalapaikka ja laavu. Laavulle on vain kilometri, mutta matka on miltei kokonaan nousua. Rinteeseen rakennetut portaat helpottavat kulkemista, mutta ne olivat harmittavan huonossa kunnossa.

Kokonaisuudessaan Korouoma kuitenkin oli positiivinen yllätys. Paikka on hienompi kuin muistelinkaan, ja varsinkin Piippukalliolta avautuvat näkymät ovat avarat. Myös laavu oli komealla paikalla.


Piippukalliolle nousevat portaat vaan pitäisi saada kuntoon. Eikös EU jaa tukea tällaisia kunnostustöitä varten? Voisi kuvitella, että tämän tyyppinen hanke menisi hyvinkin läpi. Vaikka pirustako sen tietää.

torstai 3. syyskuuta 2015

Täyden vatsan tärkeydestä

Kahden Rukalla vietetyn vuorokauden jälkeen matkalle piti keksiä uusi kohde. Esille nousi Sallatunturi, mutta ajatus Sallan vierailusta kilpistyi ongelmiin majoituksen kanssa.

Meidän lomamatkailumme on periaatteessa aika yksinkertaista. Päivisin pyrimme liikkumaan paljon, ja jotta homma rullaisi mukavasti eteenpäin, aamulla täytyy syödä hyvin.

Koska retkikohteiden saavuttaminen edellyttää yleensä autoilua ja vie päivästä oman siivunsa, emme halua käyttää aikaa siivoamiseen tai ruoanlaittoon. Mökki- tai huoneistolomailu ei siten ole meidän juttumme.

Parhaiten toiveet täyttyvät, kun majoittuu hotellihuoneeseen, jonka hintaan sisältyy aamiainen. Tutkiessani Sallan majoitustilannetta vaikutti kuitenkin siltä, ettei Sallatunturilla tarjoilla kesäaikaan aamiaista. Tähän ongelmaan olemme törmänneet Sallassa ennenkin.

Toisaalta kun nyt (paria päivää myöhemmin) selaan Holiday Club Sallan nettisivuja uudestaan, siellä on maininta runsaasta buffet-aamiaisesta. Enkö huomannut sitä aiemmin, vai onko keittiö juuri avautunut ruskasesonkia varten?

Oli miten oli, päätös matkan jatkosta oli jo tehty: jäämme vielä yhdeksi vuorokaudeksi Rukalle käydäksemme Riisitunturilla, ja jatkamme sitten Rovaniemen suuntaan.


Riisitunturin aamu oli aurinkoinen ja lämmin. Lähdimme kiertämään "Riisin Rietasta", joka on saanut nimensä tunturin rinteille 1800-luvulla tapetun miehen mukaan. Tarinan mukaan löytämättä jäänyt mies kummittelee edelleen tunturilla muille kulkijoille hävyttömyyksiä huudellen.


En toki epäile tarinaa, mutta Metsähallituksen kannattaisi antaa sille vähän lisää vauhtia. Tunturiin voisi esimerkiksi palkata vikkeläjalkaisen miehen, joka tummenevina iltoina huutelisi kuusikosta ohi kulkeville retkeilijöille.

"Kuka kulkee minun polullani? Äläpä karkaa, laahustetaan hetken matkaa yhdessä!"

"Kenen kuksa täällä kolisee? Tulepas tyttö tänne, niin saat vähän mettä kuppiisi."

"The way is shut.
It was made by those who are dead
and the dead keep it.
The way is shut.
"

Joka päivä puskissa ei ehkä kannattaisi riekkua, mutta parikin keikkaa kesässä pitäisi legendan elossa.

Meille rietas ei näyttäytynyt, mutta sade sen sijaan teki niin. Reitti oli kuitenkin kiva, ja lienee parhaimmillaan myötäpäivään kierrettynä.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Rajalla taas

Joihinkin retkikohteisiin liittyy suuria odotuksia. Sellainen oli esimerkiksi Iivaara, jossa kesäkuussa poikkesimme.

Myös Kuntivaara on pyörinyt mielessäni jo jonkun aikaa. Niinpä se olikin helppo poimia mukaan ajoreittimme varrelle.

Kuntivaaran polku on aika lyhyt, joten samalle päivälle piti keksiä muutakin tekemistä. Tällä kertaa se tarkoitti Pientä Karhunkierrosta, jonne suuntasimme heti aamulla.

Juumasta lähtevä 12 kilometrin reitti lienee Suomen suosituimpia päiväretkikohteita. Se ei varsinaisesti ole ihme, koska matkan varrella olevat kosket ja kanjonit ovat hienoa katseltavaa. Itsekin olemme ensimmäisen kerran kiertäneet lenkin joskus vuosia sitten.

Nyt kuitenkin tuntui siltä, että reitti on jo liiankin suosittu. Vaikka ei edes ollut viikonloppu, polulla tuli vastaan ehkä 100 - 150 kulkijaa. Ja kun osa retkeilijöistä kantoi repun sijaan Prisman muovikassia, tuli sellainen olo, että nyt ollaan ihan väärässä paikassa.

Itse polku lukuisine riippusiltoineen on kuitenkin kiva. Tällä kertaa kuljimme kierroksen vastapäivään, mikä aiheutti hieman ylimääräistä puhkumista Kallioportin portaissa.


Karhunkierroksen jälkeen odotin Kuntivaaraa entistä enemmän. Onneksi Juumasta Kuntivaaralle on vain 50 - 60 kilometrin ajomatka.

Ei ole salaisuus, että itärajan läheisyydessä liikkuu karhuja. Tämän ymmärsi siitäkin, että jos tien varressa oli joku kyltti, siinä todennäköisesti mainittiin karhu tavalla tai toisella.

Oli karhunmetsästyskieltoa, karhusafarimainosta, safareihin liittyviä opasteita ja ties mitä. Ja jos asiaa sattui kysymään internetiltä, paikallinen yrittäjäkin lupasi Kuntilammelle "99-prosenttisen karhuvarmuuden karhujen aktiivisella kaudella".

Kaiken tämän karhutuuban jälkeen vaimo alkoi oireilla ja ehdotti, että kääntyisimme takaisin. Siis käymättä Kuntivaarassa? Ei tulisi kuuloonkaan!

Jouduimme äänestämään asiasta. Äänet menivät tasan, joten Subbe sai ratkaista kiistan. Subbe äänesti eteenpäin jatkamisen puolesta, mihin tosin saattoi vaikuttaa sekin, että minä painoin kaasua.

Nousu parkkipaikalta Kuntivaaralle on vain 1,7 kilometrin mittainen, mutta laelta avautuvat maisemat Venäjän tuntureiden suuntaan ovat hienot! Huipulle on rakennettu jopa näköalatasanne, jolta näkymä itään on esteetön.

Kuntivaaralla oli vieraskirjan mukaan käynyt yllättävän paljon väkeä, vaikka paikka on syrjäinen. Yhtään karhua emme kuitenkaan nähneet. Pitäisikö nyt olla pettynyt?

Lappiin lomps

Saarijärveltä lähdettyämme ajoimme Hotelli Iso-Syötteelle yöksi. Ehkä mielessä vilkkui ajatus aurinkoisesta aamusta tunturinäkymin, mutta toive ei tällä kertaa toteutunut. Herätessämme Syötteen huipun verhosi paksu sumu.

Aamupalan jälkeen lomamatkamme jatkui kohti Posiota. Olimme hädin tuskin päässeet Iso-Syötteeltä alas, kun tien reunasta erottui jotain värikästä: kymmeniä juomapulloja vöineen. Miksi ne oli hylätty tien varteen?

Ilmiö sai selityksensä, kun hetkeä myöhemmin vastaan lasketteli lukuisa joukko rullasuksihiihtäjiä. Alueen mäkiset tiet epäilemättä ovat hyvää harjoitusmaastoa silloin, kun lunta ei vielä ole. On silti vähän inhaa autoilla kapea tietä ylös, kun hiihtäjiä viuhuu molemmin puolin ohi (suurin osa onneksi samalta puolelta).

Seuraava retkikohteemme löytyi Posion Hirsiniemestä, jossa kulkee muutaman kilometrin mittainen harjureitti. Sen varrella on useita nuotiopaikkoja ja laavuja, jotka sijaitsevat muutenkin kauniin Livojärven rantamilla. Aamupäivällä sää ei ollut erityisen kesäinen, mutta viikkoa aiemmin paikka olisi todennäköisesti ollut oikein hieno!


Hirsiniemen P-paikalle menevä, 863-tieltä erkaneva noin neljän kilometrin mittainen soratie on huonokuntoinen. Pysäköintipaikalta eteenpäin jatkuva osuus - jota pitkin retkireittikin enimmäkseen kulkee - on itse asiassa parempi, mutta se on tarkoitettu vain niemen kärjessä olevan varaustuvan asukkaille.


Hirsiniemestä jatkoimme Posion keskustan kautta Kirintövaaralle, jossa patikoimme Kuoppavaaralla kulkevan polun (Kirinkuoppa). Tarkoituksemme oli oikeastaan kiivetä Matalavaarallekin, mutta siellä kiertävä reitti (Kirinmatala) osoittautui "Tule kanssamme tekemään polkua" -tyyppiseksi ratkaisuksi.

No, jonkunhan polkuja pitäisi tallata, mutta kahlattuamme edellisenä päivänä Iso-Melasen soilla intomme laahustaa kosteassa varvikossa ei ollut vielä palautunut ennalleen. Matalavaaran mahdollisesti tarjoamat maisemat siis jäivät näkemättä. Kuoppavaaran laavulla oli kuitenkin hyvä kerätä voimia, vaikka paikka muuten vaikuttikin hyttysmagneetilta.


Laavulla tehty majoitustiedustelu johti siihen, että Kirintövaaralta auton keula kääntyi kohti Kuusamoa ja Rukaa. Mieleen oli alkanut nousta Kuntivaaraan liittyviä ajatuksia.