Rukalta lähdettyämme auton nokka kääntyi kohti Rovaniemeä. Siltä suunnalta löytyisi Korouoma, jossa emme olleet vuosiin käyneet. Edellisellä kerrallakin poikkesimme vain pikaisesti Pirunkirkon laavulla Koivukönkäältä käsin.
Nyt lähdimme liikkeelle Saukkovaarasta, mutta päätimme jälleen tavoitella Pirunkirkkoa. Retkestä syntyisi osittainen rengasreitti, kun kulkisimme menomatkalla kanjonin reunaa pitkin, ja paluumatkalla sen pohjalla.
Nousu rotkon pohjalta sen reunalle on hiukan työläs, mutta kyllähän kanjonia kelpaa ylhäältä katsella. Ja vaikka kuvatakin, kuten itselläni oli aikomus.
Reunalla keikkuessani kamera alkoi kuitenkin reistailla. "Card not recognized. Do you want to format the memory card?" No!
Juuri kun sain kortin pois kamerasta, tuli tuulenpuuska ja lipsautin kortin sormistani. Se putosi jonnekin, mutta minne? Toivottavasti ei sentään kanjonin pohjalle asti. En kuitenkaan erottanut korttia maasta.
Heitin varovasti repun selästäni ja polvistuin rotkon reunalle etsimään kynnen kokoista, mustaa MicroSD-korttia. Tuli uusi tuulenpuuska, ja samalla huomasin kortin putoavan uudestaan. Se oli tarttunut takkini poimuihin.
Tällä kertaa näin, mihin kohtaan kortti putosi. Poimin sen varovasti hyppysiini, ja tiukasti puristaen kiikutin kortin muutaman metrin päähän kanjonin reunasta. Piru vie kun minä sählään!
Julmakallion laavun jälkeen polku laskeutui takaisin kanjoniin. Pirunkirkon laavulla kaivoin repusta lisävaatteita, koska ilma oli melko viileä. Sieltä piti löytyä myös vaimon käsineet, mutta vaikka käänsin repun ympäri, hansikkaita oli vain yksi. Piruko sen toisen oli vienyt?
Evästelyn jälkeen matka jatkui kanjonissa kohti lähtöpistettä. Olin jo aiemmin yrittänyt kuvata puuta nokkivaa tikkaa, joka kuitenkin ehti lennähtää tiehensä. Nyt kuulin taas nakutusta, ja kamerakin oli tällä kertaa valmiina, mutta "Card not recognized." -virhe iski jälleen. Mikä piru tätä kameraa oikein vaivaa?
Kanjonin pohjalla laskeva joki kiemurteli hauskasti, ja sen vieressä menevää polkua oli kiva kulkea. Polun varrella näkyi siellä täällä komeita kallioita, joita pysähtelin kuvaamaan. Vaimo kuitenkin laukkasi eteenpäin niin, etten meinannut perässä pysyä. Mikähän piru siihen nyt meni?
Takaisin Piippukodalle päästyämme päätimme vielä nousta Piippukalliolle, josta löytyisi näköalapaikka ja laavu. Laavulle on vain kilometri, mutta matka on miltei kokonaan nousua. Rinteeseen rakennetut portaat helpottavat kulkemista, mutta ne olivat harmittavan huonossa kunnossa.
Kokonaisuudessaan Korouoma kuitenkin oli positiivinen yllätys. Paikka on hienompi kuin muistelinkaan, ja varsinkin Piippukalliolta avautuvat näkymät ovat avarat. Myös laavu oli komealla paikalla.
Piippukalliolle nousevat portaat vaan pitäisi saada kuntoon. Eikös EU jaa tukea tällaisia kunnostustöitä varten? Voisi kuvitella, että tämän tyyppinen hanke menisi hyvinkin läpi. Vaikka pirustako sen tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti