sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Kuuhun ja takaisin

Voisi ajatella, että kun on harrastanut juoksemista liki 30 vuotta, lenkkikenkien ostamiseen ei enää liittyisi problematiikkaa. Mutta ei se näytä olevan niin.

Siitä on yli kaksi vuotta, kun ostin elämäni ensimmäiset New Balance -kengät. Testasin niitä silti ensimmäisen kerran vasta muutama viikko sitten.

Eipä tullut minusta New Balance -juoksijaa; ei ainakaan tämän kenkäparin myötä. Kengät tuntuivat kaupassa hyviltä, mutta ensimmäinen oikea juoksulenkki paljasti ongelmia. Melkein jätin lenkin kesken, mitä ei kovin usein tapahdu.

Periaatteessa lenkkikenkien valintaan ei liity kohtuuttomasti muuttujia, mutta asiaa tutkittuani tulin siihen lopputulokseen, että ostamieni kenkien kantaosa on minulle liian matala. Olisin kenties ajan myötä tottunut siihen, mutta juokseminen tuntui siinä määrin huonolta, että päätin olla yrittämättä.

Harmi sinänsä, koska kengät eivät olleet erityisen edulliset. No, poika ainakin sai omaan käyttöönsä melkein iskemättömän kenkäparin.

Onneksi talvella normaalisti käyttämäni juoksukengät (Salomon Spikecross3) ovat mainiot. Salomonin tossumainen kenkä on lämmin, ja nastat pitävät liukkaalla alustalla todella hyvin. Tältäkö se tuntuu, jos autossakin on nastarenkaat?!

Aiemmin juoksin Asicsin talvilenkkareilla, mutta niiden nastat kuluivat pyöreiksi jo yhden kauden aikana. Salomoneilla on menty jo 3 - 4 talvea, enkä ole vielä huomannut pidon heikentyneen. Toiseen kenkään on kuitenkin tullut kantapään kohdalle reikä; taidan juostessa kolhia jalkoja toisiinsa.


Taannoin uutisoitiin siitä, että kiinalaiset ovat ensimmäisenä laskeutuneet kuun pimeälle puolelle.

Uutista lukiessani mietin, että jos olisin 30 vuotta sitten lähtenyt hölkkäämään kohti kuuta, matkasta olisi nyt takana kuudesosa. Kuu tuskin näyttäisi yhtään suuremmalta, mutta kotiinpaluu olisi jo merkittävästi vaikeutunut. Ehkä on parempi, ettei tullut lähdettyä.

Vaikka ajatus kuuhun juoksemisesta on vähän outo, laji oli 60-luvulla ilmeisen suosittu. Ensimmäisen kilpailun kai voitti joku amerikkalainen; nimeä en tosin muista.


Onneksi juokseminen silti maistuu yhä, koska olen viime aikoina kärsinyt jauhopäisyydestä. Heräsin nimittäin yhtenä aamuna siihen, että huone ympärilläni pyörii julmasti. Tai oikeastaan luulin, että koko talo kaatuu.

Pompattuani sängystä ylös tilanne rauhoittui. Analysoin ongelmaa ja havaitsin, että voimakas pyöriminen alkaa uudestaan, jos makaan selälläni ja kallistan päätä oikealle. Se oli pelottavaa, ja vaikeutti nukkumista.

Kun pyöriminen ei parissa päivässä lakannut, menin lääkäriin, joka diagnosoi, että minulla on hyvänlaatuinen asentohuimaus. Huh... miltähän pahanlaatuinen asentohuimaus sitten tuntuu?

Kyseessä on melko tavallinen vaiva, joka aiheutuu siitä, että sisäkorvassa olevaan kaarikäytävään pääsee jotain sakkaa. Tästä aiheutuva huimaus voi pahimmillaan kestää kuukausia.

Sain lääkäriltä hassuja hoito-ohjeita, mutta en lopulta tarvinnut niitä. Omat oireeni hävisivät muutamassa päivässä, ja minusta tuntuu, että nimenomaan juokseminen edisti paranemista. Ehkä tärinä karisti jauhot päästä pois?

tiistai 15. tammikuuta 2019

Savon ytimessä

Sisä-Savon retkeilyreitti näyttää kartassa vähän kummajaiselta. Kartalla reitin pituus on kymmeniä kilometrejä, mutta sen varrelle ei ole merkitty yhtään virallista laavua tai edes nuotiopaikkaa.

Kun karttaa katsoo tarkemmin, polku kuitenkin näyttää kulkevan partiolaisten majan kautta, ja pohjakartasta erottuu kaksikin tulipaikkaa. Mahtaisiko kyseessä sittenkin olla Savon kätketty helmi? Googlettamalla löytää helposti kyseiseen reittiin liittyvän suunnitteludokumentin, joka ainakin vaikuttaa melko perusteelliselta.

Päätimme tutkia asiaa hakeutumalla reitin varrelle. Tämäkin retki tehtiin ennen talven saapumista, vaikka ensilumi olikin jo kuorruttanut maan.

Lähtöpaikaksi valikoitui jälleen metsäautotien päässä oleva silmukka, jonka kautta polku eteni.


Retkemme ensimmäinen etappi johtaisi meidät partiolaisten majalle, josta jatkaisimme Hämeenjärven nuotiopaikalle. Maja sijaitsi lähtöpaikalta selvästi erottuvan Etelä-Suomäen itäpuolella, tai niin Kauko ainakin väitti.


Pian silmukasta poistuttuamme maasto muuttui ikäväksi kulkea. Se oli yllätys, koska kyseessä oli merkitty reitti, ja satelliittikuvissakin tienoo oli näyttänyt ihan hyvältä. Ojitetussa, paikoin suomaisessa metsässä oli hankala tarpoa, eikä polkuakaan juuri erottanut.


Jo muutaman sadan metrin jälkeen kävi mielessä, että pitäisiköhän kääntyä takaisin, ja siirtyä autolla johonkin parempaan lähtöpaikkaan. Tuskin koko reitti olisi samanlaista rämeikköä?

Toisaalta suunnitelman muutos olisi vienyt aikaa, jota ei päivän jo ollessa lyhyt ollut liikaa. Emme varsinaisesti päättäneet jatkaa tarpomista, mutta emme silti pysähtyneetkään.


Märän suo-osuuden ylitettyämme saavutimme lopulta partiolaisten majan. Vaikka kulkemamme matka ei ollut kuin 2 - 3 kilometriä, tyhmä maasto sai sen tuntumaan todellista pidemmältä.


Sisä-Savon retkeilyreittiä ei ole erityisesti merkitty talvireitiksi, mutta talvella rytöosuuskin voisi olla mukavampi mennä, hiihtäen tai lumikengillä, kun vaan lunta on tarpeeksi. Melko avoimeksi linjatussa maastossa eivät puskatkaan haittaisi.

Majan jälkeen reitti muuttui mukavammaksi, ja tarjolla oli jopa pitkospuita. Partiolaiset lienevät suosineet tätä vaihtoehtoa.

Vähän matkaa majalta kuljettuamme saavuimme risteykseen, josta meidän olisi Hämeenjärvelle päästäksemme pitänyt taas loikata suolle.

Koska olimme mielestämme rämpineet jo ihan tarpeeksi, valitsimme helpomman vaihtoehdon, ja lähdimme seuraamaan laavulle viitoitettua polkua. Valintaa helpotti se, että pitkospuutkin jatkuivat samaan suuntaan.

Tässä vaiheessa polku erottui jo selvästi maastosta, ja reitti oli muutenkin sellainen, kuin olisimme toivoneet sen olevan autolta saakka.

Pari kilometriä patikoituamme saavuimme kahden tien risteyksessä olevalle laavulle. Laavu ei ollut erityisen kutsuva, mutta ilmeisesti yhä aktiivikäytössä; ainakin, jos sen vieressä olevasta puuvarastosta pystyi jotain päättelemään.


Puoli tuntia odottamalla aurinkokin olisi ehkä mukavasti yltänyt laavuun, mutta päätimme silti jatkaa eteenpäin. Termoskahvit voi tarvittaessa nauttia ilman katostakin.

Tässä vaiheessa olimme jo tainneet sanattomasti sopia, että kuljemme paluumatkan tietä pitkin. Tai ainakaan kumpikaan meistä ei ilmaissut halukkuuttaan palata siihen ryteikköön, jonka kautta alkumatkamme eteni.

Tien varrella näkyi poikkeuksellisen paljon hirvitorneja. Niitä tuli vastaamme kymmenittäin, mutta kaikki olivat tyhjillään. Jokohan kaikki hirvenkaatoluvat on käytetty?

Autioituneet tornit jotenkin surettivat minua, joten kiipesin yhteen pitääkseni pienen puheen. Tosin ihan vaan lyhyen, koska vaimo toivoi niin.

"Kansalaiset, medborgare!

Olemme tänä upeana päivänä kokoontuneet Sonkarinpohjaan juhlistamaan talven alkamista. Edessämme avautuva hakkuuaukea muistuttakoon meitä siitä, miten hieno maa meille on annettu!

Se maa on paikoin ryteikköinen, eikä sinne aurinkokaan aina paista, mutta silloin kun se paistaa, se loistaa kauniimmin kuin missään muualla! Siksi, hyvät ystävät, vaalikaamme sitä, mikä meille on uskottu.

Ja etenkin teille, kaunis rouva siinä eturivissä, minulla on erityistä asiaa! Minä näen, että te kannatte repussanne termospulloja, eväsleipiä ja ties mitä, jotta miehenne ei nääntyisi, kun hän selkä väärällään raahaa elektroniikkaa pitkin metsiä.

Totisesti minä sanon teille: nainen, te olette aarre!"


Puheeni päätteeksi Emirates-hävittäjät suorittivat vielä näyttävän ylilennon, minkä jälkeen jatkoimme matkaamme takaisin autolle.


Sonkarinpohjan jälkeinen tieosuus toi jotenkin mieleen Rontsassa muutamia viikkoja aiemmin tekemämme retken. Ehkä Sisä-Savon reitillekin palataan joskus, mutta lähtöpaikkaa täytyy selvästikin säätää.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Mitä ajattelin tänään?

Talvi taisi tällä kertaa saapua jokseenkin ajallaan. Lunta ei tosin ole kerääntynyt samaa tahtia kuin edellisenä talvena, mutta pakkaspäiviä on ollut sen verran, että olen jo elätellyt toiveita jäälatujen valmistumisesta.

Olikin yllätys, kun Foreca raportoi Kuopion Itkonniemellä jään paksuuden olevan joulukuun viimeisinä päivinä vain 4 cm. Siis neljä senttiä, missä ne loput ovat!? Olisin itse veikannut, että jäätä on hyvinkin 20 - 30 senttiä.


Onneksi joulun tienovilla tuprahti lunta sen verran, että maaladut ovat viimein kohtuullisessa kunnossa. Latupohjathan oli lanattu jo aiemmin, mutta paikoin muhkurainen maasto ei vielä houkutellut suksille.

Vuodenvaihteen jälkeen uskaltauduimme ladulle ensimmäistä kertaa. Talven ensimmäinen hiihtokerta on aina erityinen, vaikka tutut lähiladut eivät yllätyksiä tarjoakaan.

Kaupunkiladuilla hiihtäessään saa kuitenkin varautua myös pettymyksiin. Ladulla vastaan käveli ulkoilija, jotka sotki latua kahden suurehkon koiran kanssa. Ne koiratko sinne ladulle hinkuivat, vai oliko päätös syntynyt hihnan toisessa päässä?

Teki mieli ottaa asia puheeksi, mutta tilanne nosti päähäni vain huonoja ajatuksia, joten katsoin parhaaksi jatkaa matkaa. Aihehan on aavistuksen kuuma, eikä siihen liittyviä ongelmia kannata muutenkaan ratkoa ladulla.


Illemmalla kävin vielä kaupassa, jolloin huomasin taas jonkun ulkoiluttavan koiraa latureitillä. Vieressä, kymmenen metrin päässä, olisi ollut valaistu kävelytie, mutta se ei tälle harrastajalle kelvannut.

Kesällä samassa kohdin ei kävele kukaan, koska siinä kasvaa vain heinää. Mutta kun heinikkoon vedetään talven tullen latu, ladulle on ihan pakko päästä lompsimaan?

Ilmiö ei varsinaisesti ole uusi, ja olen vuosia yrittänyt ymmärtää, mistä se johtuu. Vastausta en ole löytänyt, mutta minusta on alkanut tuntua siltä, että eläimen omistaminen ei vaan aina ole ihmiselle kunniaksi. Ei ainakaan kaupungissa.