keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Luukut auki

Tänään on ollut matkan toistaiseksi hienoin päivä. Jo aamulla tuuli oli tyyni, pakkasta vain muutama aste ja taivas aurink^H^H^H^H^H^Hpilvetön. Kun Elämänluukun latukahvilakin oli juuri avattu, lähdimme aamiaiskoomasta selvittyämme hiihtämään kohti Kukaslompoloa.


Hiihtäminen tuntuu muutaman päivän harjoittelun jälkeen ihan hyvältä, vaikka reisistä puuttuukin vielä voimaa. Sen sijaan kaikkien hiihtämiseen liittyvien oheistoimintojen yhteistoiminta ei ole ihan saumatonta.

Hiihtotekniikka on hallussa, samoin juomapullon ja kännykkäkameran käyttö. En kuitenkaan pysty operoimaan kaikkia yhtä aikaa, vaikka käsien ja jalkojen määrä siihen periaatteessa riittäisikin.


Jos esimerkiksi yritän hiihtäessäni kuvata kameralla, kaadun hyvin suurella todennäköisyydellä nenälleni. Samaan aikaan tapahtuvaa nesteytystä en tässä vaiheessa voi edes ajatella. No, ehkä keväämmällä kaikki sujuu jo paremmin.


Tästä eteenpäin uudenvuodenaattomme todennäköisesti etenee paikalliseen tapaan, eli tiedossa on jöpötystä Jounin Kaupan pihalla muiden ampumia raketteja odotellen.

tiistai 30. joulukuuta 2014

Testipäivä

Tänään sai luvan olla se päivä, kun ensimmäisen kerran kokeilen joulukuun alussa ostamiani Yoko YXR Skating Mini -suksia.

Suksien testaaminen on työlästä puuhaa, joten lähdimme liikkeelle aamulla jo ennen auringon nousua. Testi sisälsi hiihtämistä eri muodoissaan: puhinaa tasaisella, suhinaa alamäessä ja ähinää ylämäessä.

Mitä sitten päivän aikana tarttui haaviin? Jo ensimetreillä selvisi, että Yokojen suuntavakaus on hyvä, enkä tässä suhteessa havainnut eroa normaalimittaisiin suksiin.

Sen sijaan luisto-ominaisuudet eivät ole aivan pidempien suksien tasoa. Taivaalta leijaili hiljakseen uutta lunta, mutta tämä tuskin yksin selitti sitä, että meno tuntui varsinkin tasaisella hiukan nihkeältä (suljimme pois sen mahdollisuuden, että asia jotenkin liittyisi testaajan kuntoon). Tuntumaa vahvisti sekin seikka, että alamäissä vaimo lasketteli aivan suksieni kannoissa kiinni, vaikka tavallisesti oma laskuvauhtini on kovempi.

Toisaalta ylämäessä suksen pienempi paino kompensoi tehokkaasti huonoa luistoa, ja lyhyt suksi vaikutti ylämäkeen luistellessa muutenkin ketterältä.

Myös Yokojen neon-oranssi väritys on selvästi onnistunut, ja se kirvoitti monelta hiihtäjältä kommentin suksen pirteästä ulkonäöstä. Latu-uskottavuudesta voi siis antaa täydet pisteet. Ehkä räikeä oranssi on samalla turvavärikin; onhan se tärkeää, että hämärässäkin näkee, mihin sukset ovat menossa.

Kun pitkän testipäivän jälkeen palasimme hotellille, oli aurinko jo laskenut mailleen. Huomenna mennään taas perinteisillä luistelusuksilla (onpa hassu termi). Seuraavan kerran Yokoja on tarkoitus ponnistaa Kuopion jääladuilla, kunhan ne joskus avataan.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Tuntuu kuin: -15°

Luottamukseni sääennusteisiin ei ole järkkymätön, mutta ainakin tällä kertaa ne näyttävät pitävän kutinsa. Foreca tosin on sitä mieltä, että kymmenen asteen pakkanen tuntuu vieläkin -15° C:ltä, mutta 20 asteen lämpötilanousun jälkeen pieni tuuli ei enää omaa nahkaa kirvele.

Ylläksellä majoitusratkaisuumme liittyvä valuvika tuotti hieman ylimääräistä työtä. Perusongelma oli sama kuin Levilläkin: olimme etukäteen maksaneet kolmen hengen majoituksesta, mutta matkassa olikin vain kaksi henkeä.

Keskustelin asiasta hotellin respassa kaikkiaan puolisen tuntia. En ole ihan varma siitä, miten homma oikeastaan eteni, mutta lopulta päädyin vaimon kanssa suurempaan huoneistoon kuin mitä olimme alkujaan kolmelle hengelle varanneet. Myös majoitusaika tuplaantui, mutta ehkä onkin parempi jäädä aloilleen kuin ajella puolihämärässä ympäri Lappia.

Olin jo Levillä tuunannut luistelusukset hiihtokuntoon, joten nyt ei tarvinnut muuta kuin loikata ladulle. Pitkää lenkkiä ei tänäänkään saatu aikaiseksi, mutta tuntuman löytämiseksikin voi tässä iässä uhrata yhden päivän.

Rikkinäinen ranne on aika ajoin muistuttanut olemassaolostaan, mutta hiihtäessä se ei ole isommin vaivannut. Tänään kuitenkin saman käden etusormi kramppasi niin, että jouduin ladulla ojentelemaan sitä varsin näyttävästi. Jos siis satuit hiihtämään vastaan, tarkoitukseni ei ollut osoitella sormella! Kyse oli ihan puhtaasti pakkoliikkeestä.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Pakkasrauhaa

Kun edellisen kerran hiihtelin Levillä, oli kevät ja Immeljärven jäällä ankara ruuhka. Tänään väenpaljoudesta ei ollut tietoakaan, mihin kylmällä säällä epäilemättä oli osuutensa. En tiedä, paljonko pakkasta tarkalleen ottaen oli, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin.

Pakkasessa on kuitenkin se hyvä puoli, että hiihtäessä ei välttämättä tule hiki. Toisaalta kännykän käyttäminen kuvaustarkoituksessa on hankalaa, koska sormet hyytyvät ohuiden hanskojen kanssa nopeasti, ja sitten niitä saa kilometritolkulla hiihtää lämpimiksi.

Onneksi huomenna lauhtuu. Paitsi että se tekee ulkoilusta miellyttävämpää, luistavampi lumi houkuttaa vaihtamaan alle vapaan tyylin sukset.

Ehdinkin jo päivässä kyllästyä pertsasuksien voitelemiseen. En niinkään homman yliluonnollisen luonteen vuoksi vaan siksi, että pitovoiteiden kanssa tuhraaminen on älyttömän nuhruista touhua. Pitovoitelua voisi verrata vauvan vaipan vaihtamiseen: pienikin virhe, ja kaikki on yltä päältä sotkussa. Siihen nähden luistelusuksen huolto on helppoa kuin voileivän teko.

Levillä on runsaasti brittituristeja, mutta ei hulinaksi asti. Huomenna majapaikkamme vaihtuu Äkäslompoloon. Toivottavasti pakkasrauha jatkuu vielä Ylläkselläkin, vaikka ilma hiukan lämpenisikin.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Elämää vastuslankojen välissä

Joskus asiat etenevät hyvin, mutta yleensä niin ei käy. Ei tälläkään kertaa, kun tavoittelimme perheen yhteistä joululomaa Lapissa. Kenties viimeistä vähään aikaan, koska tammikuusta alkaen valtio vie pojan omille retkilleen.

Olin etukäteen varannut meille neljän vuorokauden majoituksen Leviltä ja Ylläkseltä. Kävi kuitenkin niin, että lapsi sairastui juuri ennen joulunpyhiä.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli lähteä liikkeelle tapaninpäivänä ja ajella yhden pysähdyksen taktiikalla Leville. Kun tauti ei tuntunut joulun aikana hellittävän, yritimme vielä viivästyttää lähtöä vuorokaudella, mutta se oli turhaa.

Lopputulos oli, että lähdin kohti pohjoista kahdestaan vaimon kanssa. Jälkikasvu arvatenkin pettyi ratkaisuun meitä vähemmän, parikymppisten nuorten ykköshaaveisiin kun ei tunnetusti kuulu lomailla omien vanhempiensa kanssa.

Menomatkan vaihtuminen yhden päivän suoritteeksi yhdessä ajomatkaa edeltävän huonosti nukutun yön kanssa hermostuttivat minua, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Talvisia värejä on kiva tiirailla - vaikka vastuslankojen välistäkin.


Mukavaa oli myös se, että hotelli Sirkantähti suhtautui suopeasti toiveeseeni saada hyvitystä käyttämättä jäävän lisävuoteen hinnasta. Etukäteen maksettua rahaa ei saa takaisin, mutta sen voi hyödyntää ruokailemalla hotellin ravintolassa. Riittää siis kun raahaudumme ruokapöytään ja tilaamme syötävää 60 euron edestä!

Huomenna taitaa olla talven ensimmäinen hiihtopäivä. Aivan shortsikeliä ei ole tiedossa, ja uudelleen kipeytynyt rannekin huolettaa hiukan, mutta tuntuu silti hyvältä päästä ladulle.

torstai 25. joulukuuta 2014

Tuloslaskenta

Kun pukki on lähtenyt, on aika laskea lahjat. Samalla huomaan saaneeni syyn osallistua Vuoden blogipaita 2015 -kilpailuun, mikäli sellainen on olemassa. Oma ehdokkaani alla.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Joulutervehdys

Joulupukin olemassaolo on vuosien saatossa moneen kertaan kyseenalaistettu. Jos rehellisiä ollaan, omatkin epäilykseni ovat ajan myötä pikemminkin kasvaneet kuin vähentyneet.

Kenties pahimman kolauksen pukinuskoni sai, kun jouduin kerran toimimaan joulupukin sijaisena. Sain partamaskista naamaani viikkokausia kestäneen ihottuman, jota lääkärikin hämmästeli kuin taivaallista ihmettä. Ehkä olin astunut liian suuriin saappaisiin.

Toisaalta koko joulupukkiasia ei oikeastaan ole tärkeä. Varsinkin lapsia luulisi enemmän kiinnostavan se, onko Krampus olemassa. Ehkä lapsiperheiden kannattaisikin huomioida Krampus yhtenä uhkana ennen joulua laadittavassa SWOT-analyysissä.

Joka tapauksessa: hyvää joulua!

lauantai 20. joulukuuta 2014

Elämä on

Vuoden lähestyessä loppuaan hiihtokuume alkaa lisääntyä. Kuopiossa lunta ei edelleenkään ole paljon, parhaimmillaan ehkä kymmenisen senttiä. Muutamia lyhyitä latupätkiä on avattu, mutta jonnekin pohjoisemmaksi tekisi silti mieli.

Venäläisiä matkailijoita ei tänä talvena taida olla yhtä paljon kuin ennen. Lapin majoitusliikkeiden hinnastoissa tämä ei kuitenkaan näy, sillä ainakin joulun ja vuodenvaihteen sesonkihinnat ovat... noh, ylempää keskitasoa.

Jos hotellivuorokauden hinta on tavallisesti 100 - 125 euroa, jouluna huoneen kurssi saattaa nousta yli 200 euroon. Toki 150 eurolla voi löytää huoneen 2 - 3 hengelle, mutta varsinkin huoneistoista pyydetään helposti 150 - 400 euron vuorokausihintaa. Sesonkiaikana kaupan kylkiäisenä seuraa vielä kauhea hälinä.

Ehkä venäläisten puuttuessa muut ulkomaiset matkailijat pitävät hintatasoa yllä, mikä tietysti on hyväkin asia, jos hetkeksi lakkaa tuijottamasta omaan napaansa. Samalla sitä kuitenkin huomaa miettivänsä, että pitäisiköhän itsekin joskus matkustaa johonkin ulkomaiseen hiihtokohteeseen. Mutta mihin?

Alppimaista löytyy hienoja maastohiihtopaikkoja, mutta niiden lumitilanne on tähän aikaan vuodesta hiukan epäselvä. Korkealla vuoristossa lunta on, mutta riittääkö sitä latureiteille asti? Esimerkiksi Söldenistä lunta löytynee metrikaupalla, mutta www.soelden.com-sivuston mukaan avattuja latuja ei kuitenkaan ole. Myös Kitzbühelista löytyy lumisia kuvia ihan viime päiviltäkin, mutta maastohiihtoreitit on silti merkitty suljetuiksi.

Entäpä muut Pohjoismaat sitten... Ruotsi on samankaltainen maa kuin Suomikin, siellä on lunta ja pakkasta. Mutta missä ovat Pohjois-Ruotsin avoimet maastohiihtokeskukset? Olen etsinyt niitä ennenkin, enkä en ole päässyt asiassa puusta pitkälle.

Snorapporten.se -sivusto luettelee useita laskettelu- ja hiihtokeskuksia, mutta suurin osa niistä on tähän aikaan vuodesta kiinni. Jällivaara sentään on avattu, mutta hiihtolatuja on tarjolla vain vaatimattomat 14 km (MC-ladut kai). Svanstein puolestaan näyttäisi avaavan ovensa jouluksi, mutta ei sekään miltään maastohiihto-onnelalta vaikuta.

Lienee siis parasta pysytellä kotimaan kamaralla. Pitäisi kai joskus, edes kerran, kokeilla brittityylistä pakettimatkailua. Matkabudjettia laatiessaan voisi referenssinä käyttää vaikkapa hotelli Ylläshuminan hinnastoa:

Joulun ja Uuden Vuoden pakettihinnat, vähintään 3 yötä, sis ruoan ja ohjelman. Hintoihin lisätään majoitus.
24 - 25.12.2014: 280 € /aikuinen, lapset 0 - 4 v/ 75 €, 5 - 12 v/ 140 €
31.12.2014 - 1.1.2015: 149 € /aikuinen, lapset 0 - 4 v/ 30 €, 5 - 12 v/ 75 €


On epäselvää, mitä kaikkea hyvää 280 eurolla saa, mutta arvelen sen olevan jotain todella erityistä, koska hinta ei vielä sisällä edes majoitusta.

perjantai 5. joulukuuta 2014

Joko taas

Keskiviikkona tunnollisia kansalaisia muistettiin veronpalautuksilla. Liekö asia vilkkunut itsellänikin mielessä, kun töiden jälkeen suuntasin Forte Sportiin, josta mukaan tarttuivat edellisessä blogikirjoituksessa mainitsemani Yokon miniluistelusukset.

Suksien ostaminen on nykyään helppoa. Ennen suksien jäykkyys piti testata seisomalla itse suksien päällä, mutta nyt kone hoitaa senkin homman. Kun laitteelle syötetään hiihtäjän paino, se selvittää tarkasti, onko tutkittava suksi riittävän jäykkä.


Yokoja myydään sekä harrastelija- että kilpaversiona, mutta suksen pituus on aina 150 cm. Itse olisin tyytynyt edullisempaan vaihtoehtoon, mutta kaikki tarjolla olleet suksiparit olivat minun käyttööni liian löysät.

Jouduin siis lopulta ostamaan kilpasukset, eikä niistäkään löytynyt kuin yksi 70 kg painavalle hiihtäjälle sopiva pari. Millaisia rimpuloita kilpahiihtäjät oikein ovat? Eihän aamupuuronsa tunnollisesti syövä hiihtäjä voi painaa alle 70 kiloa!

En tiedä, pitäisikö minun nyt näytösluonteisesti osallistua muutamaan hiihtokilpailuun. Uudelleen kipeytynyt ranne tosin haittaa hiihtämistä, mutta voisinhan mennä vain yhdellä sauvalla. Se voisi myös olla reilua muita kilpailijoita kohtaan.

Ensin kuitenkin pitäisi saada uusista Yokoista tuntumaa. Kuopiossa ei juurikaan ole lunta, vaikka Puijolla taitaakin kiertää lyhyt vanhanlumenlatu. Ehkä silti maltan vielä ja odotan uusien suksien kanssa ensimmäistä pohjoisen reissua.

Mutta mitä iloa lyhyistä luistelusuksista sitten on? Oman kokemuksen puuttuessa täytyy referoida myyjää, jonka mukaan Yokot ovat:

  • kevyet
  • kätevät kapealla baanalla
  • helpot luistella vielä muutaman sentin puuterilumessakin

Viimeinen kohta kuulostaa hyvältä, koska järviladut menevät lumisateella ja tuulella nopeasti umpeen, eikä niitä aina lanata ihan heti. Lisäksi elättelen toiveita, että lyhyt suksi voisi toimia retkiluistelusuksena myös silloin, kun tarjolla ei ole leveää, priimakuntoista luistelu-uraa. Voisiko Yokoilla tilapäisesti nylkyttää eteenpäin vaikka kelkkauraa pitkin?

lauantai 29. marraskuuta 2014

Joka vanhoja muistelee

"... sitä tikulla silmään."

Noinhan sitä sanotaan, mutta kaiken uhalla uhraan hetken miettien, mitä menneenä kesänä tulikaan tehtyä. Se onkin nykyään kiusallisen helppoa, kun jokaisesta liikkeestä, kokemuksesta ja näkymästä tuppaa jäävän digitaalinen jälki johonkin - joko tarkoituksella tai vahingossa.

Omat ulkoiluun ja liikuntaan liittyvät tapahtumani päätyvät yleensä Suunnon Movescount-palveluun. Ambitin tallentamat suoritukset - lähinnä juoksu- ja hiihtolenkit - latautuvat palveluun jokseenkin automaattisesti, ja loput (retkeily ym.) kirjaan sinne käsin.

Viimeisen kuuden kuukauden (toukokuu - lokakuu) saldo on vähän karua katsottavaa:


Kesän aikana tuli päiväretkeiltyä aika paljon. Juoksukilometrejäkin kertyi jokseenkin normaali määrä, mutta mitään muuta en sitten tehnytkään. Fillari on vieläkin talviteloillaan, ja uimaan uskaltauduin tasan yhden kerran. Homma on siis mennyt hiukan yksipuoliseksi. Lähestyvä hiihtokausi onneksi tuo helpotusta asiaan, jos vaan talvi ensin löytää tiensä näille leveyksille.

Viime keväänä ilmestyneessä Latu & Polku -lehdessä (01/14) oli Yoko YXR Mini -suksien pikatesti. Kyseessä on normaalia lyhyempi (150 cm) luistelusuksi, jonka pitäisi lyhyydestään huolimatta olla kohtuullisen vakaa hiihdettävä. Tekisi mieli kokeilla Yokoja, mutta niiden suositushinta (400+ €) vähän hirvittää - sukset kun käytännössä pitäisi ostaa sokkona. Toisaalta laput silmillähän monet varusteet on tähänkin asti hankittu.

Edessä oleva hiihtokausi herättää muutenkin pelonsekaisia tunteita. Kompastelin muutama vuosi sitten portaissa, mikä johti vasemman ranteen operaatioon. Kahden vuoden jälkeen käsi lopulta olikin jo 80 - 90 prosenttisesti terve, enkä enää juurikaan ajatellut tapahtunutta.

Viimeisen puolen vuoden aikana asiassa on kuitenkin tullut takapakkia. Kaaduin heinäkuun Kevon reissulla rinkan kanssa alamäessä täysin rähmälleni, ja otin tietysti kaatuessani väärällä kädellä vastaan. Vaikutti kuitenkin siltä, että selvisin tapahtuneesta pelkällä säikähdyksellä.

Lokakuun alussa kompuroin uudestaan liukastumalla märällä kalliolla niin, että putosin taas vasemman ranteen päälle. Tällä kertaa onni ei enää ollut myötä, ja nyt ranne vihoittelee samalla tapaa kuin ennen leikkausta. Pelkään sen ärtyvän vielä lisää, kun hiihtäminen alkaa. No, aika näyttää, miten asian kanssa käy.

Ennen ladulle pääsemistä voinee vielä lyhyesti palata menneeseen kesään ja aikaan ennen loskaa:


lauantai 15. marraskuuta 2014

Helvetin portilla

"Helvetistä itään", sellainen hauska nimi sillä polulla oli. Polulle päästäkseen täytyi vain ensin astella helvetin portista sisään, mutta sehän ei tunnetusti ole vaikeaa. Tätä hupia oli tarjolla Helvetinjärven kansallispuistossa, jossa Tampereelle anoppilaan suuntautuneen kyläreissun ohessa poikkesin.

Helvetinjärvelle vievä tie ei ole ihan niin lavea kuin voisi ajatella, mutta päällystetty kuitenkin. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon tien varressa oleva maatila, jossa kasvatetaan ainakin strutseja ja villisikoja.

Mietin siitä ohi ajaessani, että lienevätköhän aitauksessa olevat strutsit herkkiä karkaamaan... Polulla vastaan juokseva iso lintu saattaisi nostaa pintaan aivan uudenlaisia tunteita.

Lähdin liikkeelle Kankimäen P-paikalta, josta kävelin Helvetinkolun päivätuvan kautta Ruokejärvelle ja takaisin. Matkaa ei kertynyt kuin kymmenisen kilometriä, mutta silti koko reissuun meni melkein viisi tuntia. Polusta homma ei ollut kiinni, sillä se oli hyväkuntoinen ja leveä, mutta ilmeisesti mäkinen maasto hidasti vauhtia. Toisaalta reitillä oli myös paljon portaita, jotka helpottivat kulkua rinteissä.

Alunperin sääennuste lupaili lauantaille komean aurinkoista keliä. Toteutuma oli sumuisen harmaa päivä, luntakin satoi välillä. Menoa se ei kuitenkaan haitannut muuten kuin siten, että pitkospuut olivat paikoin vähän liukkaita.

Helvetinjärvi muistuttaa paljolti Lapin pahtajärviä kuten Pakasaivoa. Puistossa näkyi runsaasti puroja, joista vuolaimmat saivat aikaan jopa pieniä vesiputouksia. Ei ole helvetillä helppoa näissä oloissa.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Soitinmenot

Meillä ei kotona oltu erityisen musikaalisia, mitä nyt isä joskus vingutti viulua. Se ei aina ollut kovin kaunista, mutta jotenkin silti itsekin ratkesin soittamaan. En tosin viulua, vaan kosketinsoittimia.

80-luvun "IT-buumi" todennäköisesti vaikutti asiaan. Silloinhan markkinoille tulvi kotimikroja, joiden oli tarkoitus tuoda helpotusta kaikkiin arjen askareisiin. Harvapa oikeasti jaksoi latailla ruokareseptejä C-kasetilta tai edes disketiltä, mutta sekalaiseen harrasteluun laitteet kyllä soveltuivat. Monen muun tavoin hurahdin itsekin tuolloin tietokoneisiin, ja sama tauti kai vaivaa vieläkin, tosin onneksi lievempänä.

Eniten minua kiinnosti ohjelmointi, mutta myös tietokonemusiikki kuulosti alusta pitäen hauskalta. Jossain vaiheessa tietokoneisiin alkoi tulla tracker-tyyppisiä ohjelmia, jotka tavallaan yhdistivät ohjelmoinnin ja säveltämisen. Jos musiikkia voi tehdä ohjelmoimalla, ei varmaan haittaa, vaikka ei osaisikaan soittaa!

Aluksi hyödynsin harrastuksessa vain tietokoneiden omia musiikkipiirejä, mutta ne olivat 80-luvulla melko rajalliset. Hiukan myöhemmin innostuin digitaalisista syntetisaattoreista, jotka olivat hintansa puolesta tulleet kotikäyttäjienkin ulottuville. MIDI-standardi oli tuohon aikaan uusi juttu: sen avulla syntetisaattorin sai liitettyä tietokoneeseen, joka toimi nuotteja tallentavana ja toistavana sekvensserinä.

Ajan myötä tavaraa kertyi lisää, ja pian laitteita oli pöydät täynnä: tietokone, kosketinsoittimia, syntetisaattorimoduleita, efektilaitteita, mikseri, kaiuttimia, ... Sekä tietysti kymmeniä metrejä kaapeleita, jotka risteilivät laitteesta toiseen. Aluksi kokoelmaa oli kaunis katsella, mutta jossain vaiheessa työhuone alkoi muistuttaa viidakkoa. Kuten elektroniset laitteet yleensäkin, soittimet myös vanhentuivat melko nopeasti.

Tuli aika siivota ympäristöä, ja kun soittimet katosivat pöydältä, myös soittaminen loppui. Itse asiassa viideksitoista vuodeksi, kunnes reilu vuosi sitten satuin ostamaan veljeltä uudehkon syntetisaattorin... Kuluneiden 10 - 15 vuoden aikana syntetisaattorit olivat kehittyneet niin, ettei enää tarvittu kuin yksi soitin. Laitteessa oleva sekvensseri kosketusnäyttöineen ei ehkä täysin vastaa tietokonetta, mutta on harrastelijakäytössä aivan riittävä. Ja mikä parasta: yksi johto riittää.


Vaikka laitteet ovat vuosien myötä uudistuneet, olen itse musiikillisesti jämähtänyt 80-luvulle, enkä taida enää päästä sieltä pois. En ole oppinut soittamaan mitään soitinta, ja musiikin teoria on minulle yhtä vierasta kuin ennenkin. Lisäksi kaikki biisini ovat aina 4/4 -tahtilajissa. Jaa mitä se tarkoittaa? No en todellakaan tiedä.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Uusintalähtö

Asiat eivät aina etene suunnitellusti. Eivät viime keväänäkään, kun ajelimme Kuopiosta Nilsiään katsomaan Pisan uutta tornia, joka kuitenkin vasta odotti noutajaansa 5701-tien vieressä olevalla pellolla.

Nyt torni on todistetusti saatu paikalleen, joten päätimme lähteä koeponnistamaan rakennelman. Ajatusta tuki myös sääennusteissa vilkkunut auringonpaiste, joka tosin ei kaupungista poistuttaessa ollut vielä parhaassa terässään.

Aika moni muukin oli keksinyt, että Pisalle kannattaa kiivetä hyvän sään vallitessa. Niin Lastukosken kuin Salmenpellontienkin pysäköintipaikoilla oli taas runsaasti autoja, ja polulla väkeä tuli vastaan tiheään tahtiin. Vaaran laella ei sentään ollut ruuhkaa eikä torniin tarvinnut jonottaa (mikä sekään ei olisi ollut tavatonta, koska ylös saa kiivetä 10 henkeä kerrallaan).

Uusi torni on komeampi kuin kuvista voisi päätellä. Tai onhan se vanhaan torniin verrattuna vähän rakennustelineen oloinen, mutta ihan tukeva silti.

Minulla ei ole erityistä korkean paikan kammoa, mutta sen sijaan pelkään torneihin kiivetessäni niiden kaatuvan. On luottamusta herättävää, jos rakennelma on alaosastaan leveämpi, mikä ei Pisan uuden näkötornin kohdalla toteudu. En silti muista tänään pohtineeni asiaa, joten torni ei liene huojunut kovin pahasti.

Hyvää oli myös se, että uusi torni taitaa olla hiukan edeltäjäänsä korkeampi. Ympäröivästä puustosta huolimatta joka suuntaan on siis kelpo näkymät. Alueen opasteetkin oli kevään jälkeen uusittu.

Pisalta laskeuduttuamme jatkoimme vielä Älänteelle, jossa kuljimme Kaivannonkierroksi nimetyn polun ympäri. Lähtöpaikkana toiminut Rouskunhiekan uimaranta vaikutti paikalta, johon riittää kesäpäivisin auringonpaistetta miltei koko päiväksi. Pakkaspäivänä rannalla oli hiukan viluisaa evästellä, mutta rauhallisuudesta paikka saikin sitten täydet pisteet.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Omituisten otusten kerho

Tein tänään maastokarttoja selatessani pelottavan havainnon. Kartat ovat täynnä outoja kuvioita, jotka eivät mitenkään voi olla sattumanvaraisia. Ja niitä on todella paljon!


Mistä tässä oikein on kyse? Joku, jolla on ylimääräistä aikaa, voisi vähän selvitellä asiaa esimerkiksi kenttäkokeiden avulla!

lauantai 18. lokakuuta 2014

Pumpulivaara

Sanotaan, että on turha mennä merta edemmäksi kalaan. Tästä kai oli kyse, kun viime viikonloppuna löysin läheltä kotia mukavan pikku polun, jota ei vaan koskaan ollut tullut mentyä. Ei, vaikka samoissa maisemissa on asuttu jo 15 vuotta.

Yritin jälkikäteen löytää kyseisen reitin kartasta, mutta ei sitä ainakaan retkikartta.fi:n pohjakartassa näkynyt. Monia muita pienempiä polkuja siellä kuitenkin oli. Jos oma lähiöpolkukin pääsee yllättämään, lienee syytä tutustua lähemmin muihinkin kotikaupunkia ympäröiviin alueisiin!

Tämä ajatus mielessäni aloin järjestelmällisesti tutkia Kuopion karttasivuja, eikä mennyt pitkäänkään, kun silmiin osui Hiltulanlahdessa oleva töppäre. Hihkaisin asiasta vaimolle, joka välittömästi osasi kertoa paikalle nimenkin: Pumpulivaara.

No, kartan mukaan kyseessä oli Vanuvuori, mutta samapa tuo. Wikipedian mukaan Vanuvuori on Kuopion neljänneksi korkein mäki (212 m), ja se on lähivuosina tarkoitus kaavoittaa asuinkäyttöön, joten nyt olisi hyvä aika poiketa kylässä.

Elättelimme etukäteen toiveita siitä, että Vanuvuorelta näkisi Kallavedelle asti, mutta tämä toive ei toteutunut. Koirakaarteentien varresta lähtenyt polku kyllä kiersi mäen korkeimman kohdan kautta, mutta puuston vuoksi maisemia ei oikeastaan ollut mihinkään suuntaan. Muuten luonnonsuojelualueenkin kautta kulkeva polku oli mukavaa tallustaa, ja loppunousussa mäen laelle sai jo vähän puuskuttaakin.


Mietimme autolle palatessamme, että Vanuvuori voisi olla sopiva paikka pienelle näkötornille (kolmiomittaustorni siellä on joskus ollutkin). Alueeseen liittyvät rakennussuunnitelmat taitavat vesittää tämän ajatuksen, mutta ehkä Vanuvuorelta löytyy sitten jotain muuta, josta maisemia voi ihailla.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Kotiseutumatkailua

Metsähallituksen retkikartta.fi lienee suomalaisista retkikarttasivustoista kattavin, mutta ihan kaikkia reittejä ei sieltäkään löydy. Jos liikkuu paljon Savossa ja Kainuussa, kannattaa tutustua infokartta.fi:n karttoihin, koska niihin on tallennettu myös pienempiä kyläpolkuja. Yksi sellaisista on Kaavilla Mäntyjärven kylässä sijaitseva Harjas-Matin polku, jota aurinkoisena lauantaipäivänä ajelimme katsomaan.

Polun lähtöpaikka on matkailupalveluita tarjoavan Viljamaan kartanon kupeessa. Kartanon nettisivut kaipaisivat ehkä pientä uudistamista, mutta itse paikka vaikutti viehättävältä. Ja aika harva yritys malttaa kääntää kotisivunsa kuudelletoista eri kielelle...

Kyläyhdistysten ylläpitämien polkujen taso vaihtelee ymmärrettävästi paljon. Käytettävissä olevat resurssit ovat rajalliset, eikä vapaaehtoisuuteen perustuva työ aina houkuta tekijöitä.

Mäntyjärven kyläyhdistys vaikuttaa ainakin nettisivun perusteella vireältä, ja Harjas-Matin reitti onkin kyläpoluksi varsin hyvä. Sinisin ympyröin merkitty reitti kulkee vaihtelevassa maastossa, ja matkan varrella on runsaasti opastauluja, joissa kerrotaan alueen historiasta paitsi suomen kielellä myös englanniksi. Polku kuitenkin kaipaisi lisää kulkijoita, koska näin kesän jälkeen se paikoin katoaa heinän ja muun aluskasvillisuuden alle.

Olen joskus tainnut mainita, että en oikein tykkää täkäläisestä metsämaastosta, joka on aika usein sotkuista sekametsää. Harjas-Matin polku on tässä suhteessa poikkeus, sillä sen varrella on useita hienoja sammalpohjaisia metsäalueita! Opastaulujen mukaan seuduilla on joskus tavattu hiisiäkin, mutta aika yleisiähän ne taitavat Itä-Suomessa muutenkin olla.

Vasta retken loppuvaiheessa selviää, kuka tarinan päähenkilö oikein on miehiään. "Harjas-Matti" on aikoinaan Keski-Harjan tilan omistanut isäntä, joka piti tilalla kauppaakin. Epäselväksi kuitenkin jäi, onko tämä tapahtunut 1700-, 1800- vai 1900-luvulla.

Reitin ehkä näyttävin yksityiskohta on iso seitakivi, joka ylväänä nousee polun kupeessa matkan loppupuolella. Opasteissa tosin vihjataan, että kivi jotenkin liittyisi Keski-Harjan tilan päärakennuksen tulipaloon, mutta asiaa sopinee epäillä... On näitä polkuja sen verran tallattu, että väitänpä tietäväni mikä on seitakivi ja mikä ei!

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Numerot

Sain viime viikolla uudet silmälasit. Ne tulivat tarpeeseen, koska en ole enää aikoihin nähnyt lukea karttoja, ja kännykän käyttäminenkin on ollut hankalaa. Ikänäkö siis vaivaa, minkä johdosta nokalla on nyt moniteholasit.

Tänään sitten alkoi tapahtua kummia. Tein töiden jälkeen ruokaa ja säikähdin hieman, kun pannusta lennähti rasvaa. Olen aiemmin suosinut lasilinssejä, jotka kestävät vaikka mitä, mutta uudet muovilinssit eivät välttämättä tykkää kuumasta rasvasta.

Pesin rillit nähdäkseni jäikö niihin kenties jotain jälkiä. Ehdinkin jo harmistua, kun vasemmassa linssissä näytti olevan pieni pyöreä täplä. Sitten toisestakin linssistä löytyi samanlainen ympyrä. Eikä kyseessä lopulta edes ollut ympyrä vaan nolla, koska alla näkyi muitakin numeroita. Mutta niitä ei ollut aiemmin! Mistä ne ovat tulleet?

Hetkeä myöhemmin linsseistä paljastui lisää kuvioita: kolmioita, ristejä, jopa kirkkovene - todella outoa! En ymmärtänyt symboleiden merkitystä, mutta ne toivat mieleeni viljapeltoihin salaperäisesti ilmestyvät kuviot. Onko kyseessä mahdollisesti sama ilmiö?

Hieman pelottavaa on se, että merkinnät eivät näy vaimolle tai pojalle. Mutta ehkä tämä kuuluu asiaan, lienen jotenkin valittu.

Minulla ei ole aiempaa kokemusta tällaisista jutuista, enkä tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua. Ehkä on parasta edetä mieli avoimena ja kuunnella, mitä linssit yrittävät sanoa.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Hengen ravintoa

Olen kulkenut kulttuuripolkua joskus aiemminkin, mutta se polku oli lavea ja johdatti minut vain Hartwall-areenalle. Nyt kuitenkin oli tosi kyseessä, kun sunnuntaipäivän ratoksi suuntasimme von Wright -veljesten tuotantoa esittelevälle Haminalahden kulttuuripolulle.

Vuosina 1805-1822 Kuopiossa syntyneet kolme veljestä olivat taidemaalareita, joita erityisesti innoitti heidän Haminalahdessa sijainneen kotitilansa maisemat ja luonto. Veljessarjan tunnetuimpia teoksia lienee Ferdinand von Wrightin "Taistelevat metsot", joka on väkevä, kolmiodraamankin piirteitä sisältävä kuvaus kahden toisiinsa kyllästyneen linnun mittelöstä.

Haminalahden polku kuuluu sarjaan "pienemmät paikalliset nähtävyydet", mutta se edustaa omaa lajityyppiään varsin hyvin. Reittiä rakennettaessa on selvästikin nähty vaivaa, ja EU:lta aikoinaan (2006) saadun rahoituksen ansiosta opastepuolikin on kunnossa.

Polun varrella olevat rappuset eivät enää ole ihan uudenveroiset, mutta hyväkuntoiset silti. Kallavedelle avautuva kansallismaisema sen sijaan tuntuu jäävän rinteestä nousevien puiden taakse. Se on oikeastaan hassua, koska kaipa töppäreellä kasvoi puita 1800-luvullakin.

Von Wrightien taide uppoaa hyvin myös sellaiseen ihmiseen, jolta osa taidenäyttelyistä on ehkä jäänyt näkemättä. Vaikka veljekset tunnetaan ensisijaisesti taiteellisista ansioistaan, ei ole syytä vähätellä sitäkään, että he tulivat vielä vanhoilla päivillään keksineeksi lentokoneenkin. Tämä tapahtui 1900-luvun alkuvuosina, ja ellen aivan väärin muista, taisivatpa Kuopion suurmiehet käydä koneellaan kuussakin.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

Kotona taas. Valokuvia purkaessani huomasin, että onhan minulla matkalta muutama lyhyt videopätkäkin, lähinnä Sautsosta ja Orrefossenilta (joka lienee paikan oikea nimi; ei siis Orrosfossen, kuten aiemmin kirjoitin).

Videot on kuvattu kännykällä eivätkä ne ole HD-tasoisia, mutta ehkä niistä saa selvää.  Alkukesästä ainakin Orrefossen saattaa olla näyttävämpikin...








torstai 18. syyskuuta 2014

Lopun ajat

Tänään oli periaatteessa kotiinlähtöpäivä, tai ainakin lapistapoistumispäivä. Tunnustelin asiaa aamulla mielessäni, eikä se oikein tuntunut hyvältä. Siis eteläänkö tässä pitäisi lähteä ajamaan? No ei, ehdottomasti ei.

Niinpä täytin vielä kerran juomapulloni ja kurvasin Pallas-hotellilta alas Pallasjärven kupeeseen. Sieltä lähtee Pyhäjoen luontopolku, joka on jostain syystä näkemättä.

Ehkä luontopolku on jäänyt kulkematta siksi, ettei se 957-tieltä katsoen ole kovin kutsuva. Polun lähtöpaikan luona on kuitenkin usein autoja parkissa, joten kaipa siellä jotain hyvää täytyy olla?

Olen selvästikin karttanut polkua ihan turhaan. Kolmen kilometrin mittaisen reitin varrelta löytyy niin kuusikkoja, lehtoja, vesistöjä, kivikkoja, soita kuin tunturimaisemiakin. Varsin monipuolinen pätkä, siis!

Polulta palattuani poikkesin vielä Punaisilla hiekoilla, koska ne olivat aivan vieressä. Aurinkoa ei tälle päivälle riittänyt, mutta tyyntä Pallasjärveä oli silti rauhoittavaa katsella.

Iltapäivän päätteeksi ajauduin Leville. En tiedä, oliko se syyssesogin aikaan järkevää, mutta halusin kai vaan työntää edessä häämöttävää kotimatkaa kauemmaksi. Yöpaikka löytyi Levin Panorama-hotellista.

En ollut viikkoon käynyt juoksemassa, joten tunsin painetta lähteä lenkille. Ajattelin, että valmiiksi rinteessä sijaitsevalta hotellilta kipaisee helposti Levin huipulle, joten lähdin hölkkäämään kohti gondolihissin yläasemaa.

No, matkaa huipulle oli lopulta 3.5 km, josta osa melko ärhäkkää nousua. Maisemat kuitenkin olivat hienoja. Olen käynyt Levin huipulla kerran aiemminkin, mutta enpä silti tajunnut ottaa kameraa mukaan.

Alaspäin juostessa rinne vaikutti vieläkin jyrkemmältä kuin menomatkalla. Ilmiö selittyi sillä, että olin lähtenyt laskeutumaan väärää reittiä, aivan väärään suuntaan... Ja taas puskettiin ylämäkeen. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa.

Huomenna minun täytyy ihan oikeasti lähteä kotiin. Kesälomakin on nyt kerta kaikkiaan loppu. Luulen, että parasta terapiaa tähän olisi se, että saisi aamulla raaputtaa auton jäisiä laseja.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Gargia kun taakse jäi

Täytyy sanoa, että yömajana toiminut Gargia Fjellstue oli mukava kokemus. Henkilökunta oli erittäin palvelualtista, ja paikka muutenkin vastasi käsitystäni modernista "tunturituvasta" - vaikka se ei ihan tunturissa sijainnutkaan.

Muita vieraita fjellstuessa oli aika vähän, mitä respassa työskennellyt kaverikin ihmetteli, koska sää oli ulkoilua ajatellen mitä parhain. Vieraslista käsitti itseni lisäksi lähinnä saksalaispariskunnan sekä pari amerikkalaista tyttöä, joihin törmäsin useaan otteeseen.

Näin tytöt ensimmäisen kerran palatessani kanjonista, jonne he olivat matkalla maastopyörillä. Toisen kerran tapasimme vesiputoukselle vievän reitin varrella. Putous tosin jäi tyttäriltä näkemättä, koska he olivat lähteneet seuraamaan väärää polkua. Onneksi itselläni oli vesiputouksesta noin miljoona valokuvaa, joilla uuvutin heidät istuessamme iltaa tunturituvalla.

Ennakkosuunnitelmastani poiketen en lopulta jäänyt pyörimään Kautokeinoon, vaan päätin jatkaa Pallakselle yöksi. Ehkä eniten valintaan vaikutti se, että Pallas-hotellin retkeilyhuoneen hinta oli varsin siedettävä, 63 €. Kautokeinossa olevan Thon-hotellin edullisuus ei ainakaan kesällä häikäissyt. Tosin pyydettiinhän Pallaksen retkeilyhuoneestakin huhtikuussa 190+ euroa...

Tämän päivän retkiohjelma oli kuitenkin vielä avoin. Pallaksen seudulla on paljon tuttua, mutta karttaa hetken tutkituani huomasin, etten ole koskaan käynyt Sammaltunturin huipulla. Valinta oli siis lopulta helppo: auto parkkiin Lommoltunturin kupeeseen, ja siitä liikkeelle kohti Mustavaaraa ja Sammaltunturia.

Alkumatka eteni latupohjaa pitkin, mikä oli nopeaa mutta tylsää. Harmillisesti taivaalle ilmestyi juuri ennen retkeä pilviä, jotka himmensivät ruskan kirkkaimman väriloiston.

Sammaltunturin laella näkyi olevan joku säähavaintoasemakin. Tunturista laskeutuessani tavoittelin Mustavaaran tupaa, joka ei ensin ottanut löytyäkseen. Päätin suhtautua asiaan suunnistusharjoituksena, mutta kun läheisestä kuusikosta alkoi kuulua outoa pöhinää, keskeytin harjoituksen ja painelin suoraan tuvalle.

Tarkkailuluokalla oleva digikamera on edelleen toiminut, ts. kaikki sillä otetut kuvat ovat yhä tallella. Eilen laite kuitenkin aiheutti muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin, kun olin siirtämässä sillä otettuja kuvia läppäriin. Tiedonsiirto nimittäin katkesi kesken kaiken, ja tämän jälkeen kameran muistikortilla ei enää näyttänyt PC:stä katsoen olevan kuvia.

Olin ihan varma, että kuvien katoamiseen liittyvä ongelma oli toistunut, mutta yllättäen kuvat kuitenkin näkyivät kameralla katsottaessa. Ja kun liitin kameran uudestaan PC:hen, kaikki näytti taas olevan kunnossa... Huh!

Epätietoisuus matkan jatkosta puskee taas pintaan. Tähän asti aamurutiinit ovat olleet turvallisen tuttuja: juomapullo ja termari täyteen, Jykeroä reppuun, edellisen päivän hikiset vaatteet päälle ja menoksi.

Täytynee tunnustella oloa aamulla. Välillä pitäisi ehkä käydä juoksemassakin.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Vähän suurempia helmiä

Yövyin Altassa Thon Hotel Vicassa, joka on konstailematon, kenties vähän nuoremmalle väelle suunnattu hotelli. Huone oli pienehkö mutta siisti, ja aamupala oli norjalaiseen tapaan hyvä.

Liikenteen melu hiukan haittasi alkuillasta, mutta se hiljeni yöksi. Heräsin kuitenkin yöllä kerran, kun puhelin piippasi. Holiday Innihän se siellä sähköpostitse tiedusteli, että kuinkas vierailu Oulun hotellissa mahtoikaan sujua.

Aamulla käänsin auton keulan Kautokeinoon ja Hettaan menevälle 93-tielle. Kun kesäkuussa ajelimme Karigasniemeltä Kautokeinoon, kiinnitin majoitusta etsiessäni huomiota samaisen tien itäpuolella olevaan Gargia Fjellstueen, jota netissä kovin kehuttiin. Gargia jäi tuolloin näkemättä, mutta asia palasi nyt mieleeni, kun muistin sieltä tehtävän päiväretkiä Sautsoon, josta löytyy Pohjois-Euroopan suurin kanjoni.

Gargiasta on Sautsoon kymmenisen kilometriä, eli aika paljon. Mutta jos vanhaa postitietä (Gargiaveien) jatkaa tunturituvan ohi - kuten itse tein - pääsee autolla lähemmäksi kanjonia niin, että patikoitavaa kertyy vain 4 - 5 kilometriä suuntaansa. Reitin alkukohdassa on levike, johon mahtuu useampikin auto parkkiin.

Polun alkuosa on leveää mönkijäuraa, jota on helppo edetä. Polulle päästyäni ehdinkin harmitella, että olisi pitänyt lähteä liikkeelle juosten. Loppupätkä kuitenkin sisälsi muutamia kosteita ja mutaisia paikkoja, joita olisi ollut ikävä loikkia lenkkareissa.

Matkan varrella oli myös kolme jokea. Näin syyskuussa niiden yli pääsi helposti kiveltä toiselle hyppimällä, mutta vielä heinä-elokuussa homma olisi todennäköisesti edellyttänyt jonkin sortin kahlaamista. Alkukesästä jokien ylittäminen voi olla vaikeaa.

Patikointi kanjonille kestää 1 - 2 tuntia, mutta näkymät ovat vaikuttavat. Kevon kanjonikin on hieno, mutta Sautso on vielä kertaluokkaa jylhempi. Tämän tietää esimerkiksi siitä, että Kevolla ei pelota, mutta Sautson kanjonin reunalla paikoin hirvittää.

Kanjoni on syvä ja sen seinämät miltei pystysuorat. Itse en heti laskeutunut rotkon reunamille, vaan seurasin ensin kanjonia ylempänä tunturissa, jossa oli kiva kulkea.

Kun viimein siirryin lähemmäksi kanjonia, mietin ensin, että uskaltaakohan reunalle mennä ollenkaan kurkkimaan. Sen vieressä oleva rinnekin oli jyrkkä, ja kompastelu tietäisi kasapäin vaikeuksia. Kävin ottamassa muutaman kuvan, mutta jokaisen otoksen jälkeen tuntui hyvältä, kun pahin putoamisvaara oli ohi.

Hiukan kauempana kanjonin reunasta oli koivikkoista mutta kohtalaisen helppokulkuista maastoa. Kanjonin alkupäästa löytyi virallinen näköalapaikkakin, jossa kulkijoiden turvaksi oli viritetty jonkinlainen kaide. Sen takaa kanjonia pystyi ihailemaan jotenkin hallitusti.

Kanjonilta autolle palattuani ajattelin ensin ajaa postitietä takaisin Altan suuntaan ja jatkaa sitten 93-tietä Kautokeinoon. Matkalla pysähdyin Gargia Fjellstueen kahville.

Koska paikka vaikutti mukavalta, eikä minulla oikeastaan ollut kiire mihinkään, päätin lopulta jäädä Gargiaan yöksi. Hintakin oli nettisivulla ilmoitettua hintaa edullisempi - olkoonkin, että myöhemmin ulosmittasin saavutetun hyödyn tilaamalla yli kymmenen euroa maksaneen oluen.

Huoneen saatuani kello oli vasta kaksi, joten ehtisin vielä käymään jossakin. Kävi ilmi, että tunturituvalta johtaa lyhyt (1.5 km) polku läheiselle vesiputoukselle. Täytin siis vain vesipulloni ja aloin lompsia kohti Orrefossenia, jolla nimellä putousta kutsutaan.

Orrefossen ei liene Norjan korkein putous, mutta suomalaisin silmin katsottuna silti hieno. Mukavaa oli myös, että putouksen laelle pääsi kipuamaan helposti. Aamulla vesiputous olisi ehkä näyttänyt vieläkin paremmalta; iltapäivällä aurinko paistoi jo hieman epäedullisesta suunnasta.

Huomenna yritän uudestaan lähestyä Suomea. Vai löytyisiköhän Kautokeinosta jotain mielenkiintoista?

maanantai 15. syyskuuta 2014

Melkein Haltilla

Haltitunturi ei ole koskaan herättänyt minussa suuria tunteita. En oikeastaan tiedä, miksi. Onhan kyseessä Suomen korkein tunturi, mutta ehkä intoa latistaa se, että samanlaisia kumpareita löytyy muista Pohjoismaista pilvin pimein.

Tänään sain silti päähäni, että Haltilla olisi kiva käydä. Ei kuitenkaan Kilpisjärveltä käsin, koska se edellyttäisi päiväkausien patikointia, vaan Norjan puolelta, Guolasjavrilta lähtien.

Asiaan liittyi yksi ongelma: minulla ei ollut Haltin karttaa. Suomen puolella toki myytiin alueen karttoja, mutta niiden kantama loppui Norjan rajalle, joten niistä ei ollut hyötyä. Halti ehkä löytyisi ilman karttaakin, mutta ainahan riskinä on se, että omista harrastuksista aiheutuvat kulut lankeavat lopulta muiden veronmaksajien maksettaviksi.

Päätin kaikesta huolimatta tavoitella Guolasjavria. Voisin ilman karttaakin loikkia ainakin järven lähimaastossa ja samalla nauttia auringosta ja tunturimaisemista. Niinpä ajelin Kilpisjärveltä Skibotniin ja käännyin sieltä kohti pohjoista.


Birtavarreen päästyäni minua onnisti. Jokerikaupasta löytyi norjalainen Kåfjordin alueen ulkoilukartta, joka kattaa myös Haltitunturin. Karttaa tutkiessani huomasin, että Guolasjavrille menevän tien varrella on itse asiassa paljon muutakin mielenkiintoista: vesiputouksia, näköalapaikkoja, polkuja, tupia, laavu, ...

Muutin suunnitelmaa. Birtavarresta tunturiin ajettuani pysäköin auton jo Paulanhyttanin kohdalle ja lähdin kiertämään Sabetjohkastieniä. Sen varrelta avautuisi hieno näkymä Kåfjorddaleniin, jota olin juuri kiemurrellut ylös kapeaa serpentiinitietä pitkin. Kaiken lisäksi reitin pitäisi opastetaulujen mukaan olla merkitty, mikä ei tosin käynyt ilmi juuri ostamastani kartasta.

Merkityn polun seuraaminen olisikin edellyttänyt sellaisia kykyjä, joita minulla ei selvästikään ollut, mutta toisaalta reitti oli sen verran lyhyt, ettei asia suuremmin kirvellyt. Reilut pari tuntia pyörittyäni ja eväät syötyäni palasin autolle, ajoin takaisin Birtavarreen ja jatkoin matkaa kohti Altaa, josta löysin seuraavan yöpaikkani.

Vielä ei siis tärpännyt, mutta ehkäpä joku päivä selviydyn Haltille asti.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Tunnelma tiivistyy

Olen pääsemässä lomatunnelmaan! Tänään matkustin Kilpisjärvelle, vaikka siihen ei ollut mitään erityistä syytä. Täällä kuitenkin paistaa aurinko, tosin tuulikin on aika navakka.

Majoituin entiseen tapaan LH Kilpikseen. Pitäisi kai välillä kokeilla muitakin vaihtoehtoja - kuten esimerkiksi Arctic Polar-huoneistoja - mutta Kilpikseen on toisaalta helppo tulla.

Huonehinnoitteluun sisältyy kuitenkin pieni kompa. On tavallista, että huoneen saa netistä varaamalla ja maksamalla hieman tiskihintaa edullisemmin. Muissa LH-ketjun hotelleissa ero on muutaman euron luokkaa (aika usein 6 €). Kilpiksessä nettihinta kuitenkin oli 15 euroa edullisempi! Pienellä vaivalla siis säästää kevyen illallisen hinnan - tai pari olutta, jos sille tielle lähtee.

Minulla on sama huone kuin joskus aiemminkin. Sen ikkunasta näkyy ruotsinlaivaa muistuttavan Saanan keula. Näyttää siltä, kuin tunturi olisi ihan justiinsa puskemassa hotellista ohi, mutta siinä se vaan jöpöttää samalla paikalla kuin aina ennenkin.

Koska päiväohjelmaa ei ollut mietittynä, lähdin vaan viettämään aikaa Saanan kupeeseen. Tai ehkä halusin vielä koeponnistaa digikameraa, joka eilen hukkasi ottamani kuvat. Jokohan kuvat pysyvät sisällä, vai täytyykö kameraa alkaa jotenkin tilkitä?

Tällä kertaa ongelmia ei ollut. Pyörin aikani Saanan ja Tsahkaljärven välissä napsien muistikortille kuvia sieltä täältä. En käsitellyt kameraa mitenkään hellävaraisesti, mutta kaikki kuvat olivat edelleen tallella hotellille palattuani. Onnistuinko sittenkin tuhoamaan aiemmat kuvat säheltämällä itse? En vielä usko tätä, mutta ehkä asiaa selviää ajan kanssa.

Kilpisjärven keskeinen sijainti Suomen kartalla tuottaa mukavasti vapausasteita matkan jatkoa ajatellen. Voin huomenna ajaa Norjan puolelle ja kääntyä Skibotnista joko Narvikiin tai Altaan. Vaihtoehtoisesti voin palata Muonioon, vaikka saman tien ajaminen edestakaisin tuntuukin vähän tyhmältä.

Tai ehkä jään Kilpikselle toiseksikin päiväksi, kelithän taitavat täällä olla paranemaan päin. Joku kertoi saunassa, että tunturissa vastatuuleen kävely oli tänään hankalaa, mutta vieno puhuri kävi alempana Kilpisjärven rannassakin. Mahtaakohan Malla vielä kulkea?

lauantai 13. syyskuuta 2014

Pieniä helmiä

Kesä on jo kääntynyt syksyksi, mutta kesäloman rippeitä on vielä viikko jäljellä. Koska kotona nysvääminen ei sovi minulle, pakkasin taas varusteet autoon ja lähdin tien päälle.

Jonkinlainen päämäärättömyys vaivasi mieltä tälläkin kertaa. Olin silti keksinyt, että Helags voisi olla mukava syysloman kohde. Ainoa ongelma oli, että sinne on matkaa 1300 kilometriä, joka kahteen kertaan ajettuna on viikon ajosuoritteeksi aika paljon.

Oulussa viettämäni yön jälkeen päädyin lopulta järkevään vaihtoehtoon ja suuntasin kohti Torniojokilaaksoa. Ennen Torniota koukkasin Simoon katsomaan maankohoumapuistoa - tai ainakin paria puiston kohdetta, aluehan on kokonaisuudessaan varsin laaja.


Saadakseni hieman vaihtelua rutiineihin ajelin tällä kertaa Ruotsin puolella kulkevaa 99-tietä pitkin. Matkalla pysähdyin kuvaamaan Kukkolankosken ruotsalaisversiota (Kukkolaforsen), joka tosin tähän aikaan vuodesta ei ole yhtä näyttävä kuin keväällä.


Päivän retkikohteiksi olin valinnut Pellon kaakkoispuolella sijaitsevat reitit: Pieskänjupukka, Miekojärvi-Vietosen reitti sekä mahdollisesti Jaipaljukan luontopolku. Niihin kaikkiin pääsee helposti, kun koukkaa Aavasaksan kohdalta sisämaan suuntaan, ja palaa sitten jokivarteen Pellossa.

Yllätyksiä oli kuitenkin tarjolla jo aiemmin. Noin 10 kilometriä ennen Övertorneåta tuulilasiin ilmestyi hauskan näköinen kumpare, jossa oli jotain samaa kuin Sattasvaarassa. Voisikohan sinne kiivetä?


Töppäreen kohdalle päästyäni kävi ilmi, että ruotsalainen olikin tehnyt homman helpoksi. Vaaralle - jonka nimeksi paljastui Luppioberget - johti päällystetty tie, ja sinne oli jopa rakennettu näköalaravintola. Ravitsemusliike tosin oli päivällä kiinni, mutta avautuisi illalla muutamaksi tunniksi.

Korkeimmalle huipulle oli parkkipaikalta vielä muutaman sadan metrin kävelymatka, mutta vaaran laelta maisemat olivatkin todella hienot! Koillisessa näkynyt Aavasaksan vaara ei vedä vertoja Luppiobergetille. Itselleni tutuista kohteista mieleen tulivat lähinnä Kuusamon Konttainen tai jopa Koli. Vierailun arvoinen paikka!

Takaisin Suomen puolelle palattuani kello oli jo sen verran paljon, että päätin noukkia tälle päivälle enää yhden kohteen: Miekojärven länsipuolella sjaitsevan Pieskänjupukan.

Vaaralle nouseva lyhyehkö polku lähtee Miekojärven länsirantaa myötäilevältä tieltä. Reitti on vain parin kilometrin mittainen, mutta jyrkimpiä kohtia saa silti kivuta ihan tosissaan. Onneksi ylhäällä olevan nuotiopaikan kupeesta avautuva järvinäkymä lopulta palkitsee vaivannäön.

Pieskänjupukalta ajoin Ylläkselle yöksi. Mukavan päivän jälkeen illalla olikin sitten vastoinkäymisten vuoro.

Olin päivän aikana ottanut uudella digikamerallani muutamia kuvia, jotka nyt oli tarkoitus kopioida läppärille. Kun liitin kameran PC:hen, ei muistikortilla kuitenkaan näyttänyt olevan yhtään kuvatiedostoa. Siis mitä, häh?!

Myös kameran oma kuvankatselutoiminto oli sitä mieltä, että muistikortilla ei ole yhtään kuvaa. Pettymys! Tässä vaiheessa täytyi vain hyväksyä se, että jotain pahaa oli tapahtunut. Mutta mitä?

Ensin syytin tapahtuneesta kameraa, mutta todennäköisemmin tällainen vika löytyy joko muistikortista tai käyttäjästä. Muistikortti tuntui kuitenkin olevan muuten kunnossa, ts. hakemistot ja muut tiedostot olivat paikoillaan; vain ottamani kuvat (10 - 15 kpl) puuttuivat.

Muistan kyllä poistaneeni kamerasta yhden kuvan, mutta kaikkien kuvien poisto on siinä määrin monimutkaisempi proseduuri, ettei sitä voi tehdä vahingossa. Mikä siis on voinut mennä pieleen?

Menetetyt kuvat kirvelevät vähän, mutta pahinta on kameran menettämä luottamus.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Melkein radalla

Tänään juostiin taas Kuopio Maraton, jälleen kerran oikein mukavan sään vallitessa. Hassua, että järjestäjillä käy vuodesta toiseen flaksi säätilan kanssa. Tai sitten kyseessä ei ole vain hyvä tuuri, ehkä syyskuun alku on tilastollisestikin kuivaa aikaa (olkoonkin, että toukokuu lienee Suomessa vähäsateisin kuukausi).

Itse en tällä kertaa ollut viivalla. Olen aiemmin aina ilmoittautunut tapahtumaan isomman porukan mukana, mutta vuosien myötä homma on jotenkin hiipunut. Ajatus jättää tapahtuma väliin taisikin syntyä jo viime syksynä.

Hölkkäsin kuitenkin aamupäivällä puolikasta vastaavan lenkin, jonkinlaisesta tottumuksesta kai. Tuntui vähän hölmöltä juosta juuri matkaan lähteneitä maratoonareita vastaan. Kun tankkaaminen jäi väliin eikä juomaakaan ollut mukana, askel vähän painoi loppumatkasta. Luulen, että koko matka olisi näillä eväillä jäänyt menemättä.

Vaimo sen sijaan juoksi ihan virallisen puolimaratonreitin. Kerkisinkin oman juoksuni jälkeen matkan varrelle kuvaamaan vaimon menoa, ja testasin samalla menneellä viikolla hankkimaani digikameraa (Samsung NX1000).


En ymmärrä valokuvauksesta paljoakaan, mutta NX1000 täyttää omat kuvaustarpeeni varsin hyvin. Ei painavaa kameraa viitsi rinkassa kantaa, mutta muuten se on kelpo peli silloin, kun kännykän kuvausominaisuudet eivät riitä. NX1000:n kylkiäisenä tuli vielä Samsungin 7" tablettikin, jolle yritän nyt kiivaasti keksiä käyttöä.

Vaimo taisi tänään tehdä oman reittiennätyksensä. Tuntuu hassulta, että kahdestaan juostessamme aikamme on aina ollut huonompi. Hetkinen... Ei kai asia oikeasti ole niin kuin miltä se näyttää?

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Pitkä viikonloppu ja muita ongelmia

Pidennetty viikonloppu, umpiaurinkoinen sääennuste ja Suomen luonnon päivä. Mukava kombinaatio, joka kuitenkin tuotti paineita lähteä liikkeelle, jonnekin. Parin liukumapäivän voimin ei ehtisi Kiinaan asti, mutta lähiretkeily onnistuisi mainiosti.

Ihan ensimmäiseksi tosin mieleen nousi ajatus lähteä Kebnekaiselle, josta on hyvää vauhtia kehkeytymässä itselleni jonkinlainen pakkomielle. Mutta 1700 kilometrin ajomatka, 3 x 20 km:n patikointi, nousu 2000 metriin, neljä päivää... Toteutettavissa kyllä, mutta harha-askeliin ei olisi varaa. Yksikin pitkäksi mennyt risteys olisi sotkenut koko aikataulun.

Punnitsin erilaisia vaihtoehtoja mielessäni. Kolille kenties? Herajärven kierroksen eteläinen laajennus on näkemättä.

Vai seuraisinko kerettiläisiä ajatuksiani ja matkustaisin vaihteeksi etelään? Netissä kerrotaan tarinoita Nuuksio-nimisestä paikasta, jossa en ole koskaan käynyt. En tosin ole käynyt Valkmusassa, Sipoonkorvessa tai Teijossakaan.

Ongelma ratkesi, kun vaimokin ilmoittautui matkalle mukaan. Olimme jo aiemmin korvamerkinneet Kajaanin koillispuolella sijaitsevan Kivijärven kierroksen, joka nyt soveltui viikonlopun kohteeksi. Niinpä lähdimme lähdimme lauantaiaamuna ajamaan kohti Sotkamoa.

Kivijärven ympäri kiertävän polun varrelta löytyy kaksi 2 - 3 taukopaikkaa ja autiotupa. Itse lähdimme patikoimaan Sakarankankaalta, jossa ei ole varsinaista P-paikkaa, mutta tien sivuun saa pysäköityä muutaman auton.

Kivijärven itärannalla on puolikota, johon pysähdyimme ruokailemaan. Järven itäpuoli olikin yleisesti ottaen ihan mukavaa maastoa, mutta muuten reitti ei kohonnut suosikkieni joukkoon. Liikaa sotkuista metsää, jossa ei juuri kameraa tarvita.

Myös reitin pitkospuut olivat aika huonossa kunnossa. Retkeilyalueen kupeessa oleva puolustusvoimien ampuma-alue on ilmeisesti laajenemassa, mikä uhkaa retkeilyreitin olemassaoloa. Mitäpä sitä pitkoksia korjaamaan, jos ne kohta kuitenkin ammutaan hajalle. Voi olla, että alueella tupakirjoitusten mukaan nähdyt karhupesueetkin säikkyvät taisteluharjoituksia.

Kivijärveltä palattuamme yövyimme Vuokatissa. Aamiaispöydässä syntyneen ajatuksen johdattamina päädyimme vielä kotimatkalla koukkaamaan Jauhovaaran kautta.

Jauhovaaran lenkki ei ole kovin pitkä, mutta oikein miellyttävä silti! Matkalle mahtuu niin isohonkaista aarnimetsää kuin suotakin, jopa yksi näköalapaikkakin.

Ennen sotavuosia tehtyjen istutusten ansiosta alueen puusto on hyvin monipuolista. Myös polun varrella olevat uudehkot opasteet olivat mielenkiintoisia. En esimerkiksi tuntenut umpipuun parantavia ominaisuuksia!


Mitä aurinkoisiin sääennusteisiin tulee... Aurinkoa ei näkynyt koko viikonloppuna. Onneksi ei satanut vettäkään, vaikka pilvet paikoin vaikuttivat aika tummilta.

Jäljellä on vielä pari vapaapäivää. Lähtisinkö nyt ajamaan kohti etelää? Vai olisiko parempi hoitaa käytännön asioita? Minun pitäisi ainakin tehdä optikkokierros, koska taidan tarvita uudet silmälasit. En enää näe lukea karttoja.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Jännitystä arkeen

Kun nyt alkuun päästiin, niin ihmetelläänpä sääasioita vielä lisää... Tuijottelin tänä aamuna Pallastunturin ennusteita, mutta tällä kertaa hieman pidemmältä ajanjaksolta.

Yli kolmen vuorokauden ennusteet eivät yleisesti ottaen ole kovin luotettavia, mutta toisaalta niitä on hauska verrata, koska hajontaa on enemmän. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, millaista säätä Foreca ja yr.no povaavat Pallakselle torstaiksi 4.9.

Forecan näkemys säätilasta on tämä:


Yr.no puolestaan näkee asian näin:


Ennusteet on tulostettu aamupäivällä 27.9. Selvää on, että molemmat eivät voi olla oikeassa. Aikaa on viikko, joten ennusteiden tarkentumista on mielenkiintoista seurata. Kumpi joutuu antamaan periksi?