sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kuopiolaisin silmin

Edessä oli pitkästä aikaa aurinkoinen lauantai, joten ajattelin vähän kiertää kotimantuja kameran kanssa. Harmi vain, että aurinko ei joulukuussa nouse kovin korkealle. Lumesta kimaltelevia rantoja tai muuten häikäiseviä paikkoja ei löydy joka niemen kärjestä.

Aluksi ajelin Maaningan suuntaan, josta jatkoin pikkuteitä pitkin kohti Kehvoa. En pitänyt erityistä kiirettä, koska yritin samalla silmäillä sopivia kuvauskohteita.

Nyt tosin on muutenkin syytä ajaa varovasti, koska elämme kauhutalvea. Ilmastonmuutoksen syytä on se, samoin kuin sekin, että joskus tähän aikaan vuodesta ei ole lunta lainkaan.

Turhan lenkin jälkeen kurvailin lopulta takaisin Kuopioon. Puijon mäelle auringon säteet ainakin ylsivät hienosti.

Itse olen asunut Kuopiossa 25+ vuotta, mutta Puijoon liittyvä kädenvääntö tuntuu silti vieraalta. Varsinkin alueen kehittäminen herättää keskustelua - mitä pitäisi rakentaa ja mitä suojella? Olisi ehkä syytä käydä Puijolla useammin, jotta asioista syntyisi jonkinlainen mielipide.

Puijon näkötorni ei ole maailman tai edes Suomen korkein rakennelma, mutta mäelle pystytetystä tornista avautuu silti mukava näkymä ympäri Kuopiota. Tänä päivänä samanlaista tornia tuskin uskallettaisiin rakentaakaan, koska nykybetoni taitaa vahvuudeltaan vastata lähinnä kaurapuuroa.

Kun katselee vuodelta 1963 olevaa valokuvaa, mieleen nousee kuitenkin kysymys: pitäisikö tornin julkisivua joskus ehostaa?

Tornissa on tullut käytyä useammankin kerran, joten kiertelin nyt vain luontopolulla ja hyppyrimäkien kupeessa.

Suomessa mäkihyppy on hiipuva laji, ja Puijon mäkitorneistakin hypättäneen nykyään aika harvakseltaan. Lajin alennustilasta kuuluisi kai olla pahoillaan, mutta itseäni asia ei suuremmin kirvele.

On ylipäänsä vähän hölmöä, että rinteeseen pystytetään kalliita hyppyreitä, joista vain muutama jantteri maailmassa tohtii laskea. Jos jotain rakennetaan, niin tehdään sitten sellaista, josta kaikki (tai edes suurin osa) hyötyvät. Enkä muutenkaan pidä tärkeänä sitä, että ihminen osaa lentää sukset jalassa.

Toisaalta kun hyppytornit on jo rakennettu, mitäpä niitä purkamaankaan, jos hyppääjiä on edes kourallinen. Ehkä mäkihyppy vielä kokee uuden tulemisen. Mutta voisikohan niille keksiä jotain rinnakkaiskäyttöä?


Itselleni tulee lähinnä mieleen hyppyrimäkihiihto, siis kilpahiihto mäkeä ylös. Ei mikään sydänvikaisten laji, mutta voisi hyvin soveltua muiden nykypäivän hektisten kilpalajien rinnalle. Kyseessä siis olisi jonkinlainen hardcore-versio sprinttihiihdosta.

Kesällä puolestaan mäkeen voisi johtaa vettä, jolloin tuloksena olisi messevä vesiliukumäki. Hyppyrin nokkaa tosin pitäisi tasoittaa, jotta pilttien vanhemmat olisivat valmiita maksamaan vielä toisestakin laskusta.

Talvinen Puijo on joka tapauksessa kaunis. Joulukuussa puiden ei vielä tarvitse rimpuilla tykkylumen alla, mutta aika pian metsä näyttää ihan erilaiselta.


Puijolta laskeuduttuani jatkoin Neulamäkeen, jossa olevasta pienehköstä näkötornista voi tähystää Puijoakin.


Matkailua ajatellen Neulamäen ja Puijon välille voisikin oikeastaan virittää köysiradan, mahdollisesti gondolihissinkin. Myöhemmin köydet voisi vetää vaikka Tahkovuorelle asti.

Kylläpä kelpaisi turistienkin matkustaa Tahkolle, kaiken liikenteen hälinän yläpuolella! Pitkät köysiradathan eivät ole erityisen harvinaisia, länsinaapuristakin sellaisia löytyy. Gondolissa tarjoiltava aamiainen säästäisi kiireisimpien aikaakin.

Kierrokseni päätteeksi kurvasin saaristokadulle ja Pölhön saareen. Sen länsirannalle aurinko vielä nippa nappa paistoi.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Cityretkeilyä

On marraskuu, ja partiohenkisen mieslippukuntamme vuosikokoontumisen aika. Perinteisesti se on tarkoittanut pienimuotoista retkeilyä Tampereen lähiseuduilla, emmekä tänäkään vuonna halunneet poiketa hyväksi havaitusta käytännöstä.

Olimme viiden hengen voimin sopineet kokoontuvamme tutulle mökille, jossa saunottuamme lähtisimme liikkeelle. Yleensä kai on tapana ensin retkeillä ja vasta sitten saunoa, mutta arvelimme päinvastaisen järjestyksen toimivan paremmin.

Retkelle varustautuminen mietitytti minua. Olin ajatellut pakata vähäiset tavarani taannoin ostamaani 20-litraiseen päiväreppuun...


... mutta alle neliömetrin kokoinen retkipyyhkeeni näytti repun pohjalla naurettavalta.


Luovuin repusta ja tungin pyyhkeen taskuuni. Grammanviilaus on selvästikin tuottanut tulosta, koska alunperin yli 15 kilon lähtöpaino on nyt pudonnut alle maagisen 100 gramman rajan.

Aamupäivän aikana satoi lohduttomasti vettä, mutta mökille päästyämme sää poutaantui. Järvi näytti sulalta, vaikka todellisuudessa sen pinnalla oli ohuen ohut jääkerros.


Puusaunan löylyt olivat pehmeät. Niiden lomassa seisoimme rivissä kuistilla ja tuijotimme hiljaa, kun aurinko pilvien takaa kurkkien painui järven taakse. Ryhmämme keski-ikä alkaa olla viidenkympin tietämillä, joten tällaisten hetkien merkitystä ei voi liikaa korostaa.

Saunottuamme siirryimme lähemmäs Tampereen keskustaa päätyäksemme jälleen Plevnaan, aivan kuten edellisellä retkellämmekin. Paikka oli melko täynnä, mutta kun tuhdit ruoka-annokset kannettiin pöytään, ympärillä oleva hälinä unohtui.


Ruokapöytäkeskustelun aikana kävi ilmi, että meistä viimeinenkin oli lopulta hankkinut itselleen älypuhelimen. Teknologiasta humaltuneina perustimmekin lippukunnallemme oman whatsapp-ryhmän.

Kaikkien houkutteleminen whatsapp-käyttäjiksi olikin sitten vaikeampaa, ja asia on oikeastaan yhä kesken. Mutta eiköhän homma siltäkin osin tule valmiiksi; eihän tässä nyt mihinkään Facebookiin sentään olla liittymässä.

Tarjoilijoiden työ ei ole ruuhka-aikana kadehdittavan helppoa. Kun asiakkaat tilaavat syötävää ja juotavaa eri tahtia, ja jotkut vaihtavat välillä pöytääkin, transaktioiden päättäminen virheittä ei ole yksinkertaista. Olosuhteisiin nähden meidän "makkarapannu ja muutama olut" -tyyppiset loppulaskumme taisivat silti olla lähellä totuutta.


Kun ilta päättyi, jatkoin vielä muista poiketen kävellen kohti Lentävänniemeä. Vuotta aiemmin kulkemani reitti oli suboptimaalinen kulkien junaratojen ja hylättyjen tehdasrakennusten kautta, mutta tällä kertaa oppaaksi lähti Tampereella opiskeleva poikani, joten eksymisen riski oli olematon.

Tampereellehan on juuri valmistunut uusi parin kilometrin mittainen maantietunneli. Harmi vaan, että se on tehty väärään paikkaan.

Tunneli olisi ehdottomasti kannattanut rakentaa keskustan ja Lentävänniemen välille, esimerkiksi Särkänniemestä Reuharin kautta kohti Lentsua. Tai vaihtoehtoisesti Lapinniemestä lähtien, Siilinkarin kautta.

Nykyinen ratkaisu ei lainkaan lyhennä yöllisiä kävelyitäni anoppilaan, eikä tunneliin edes ole tehty kevyen liikenteen väylää.

Jos tunneli olisi rakennettu järkevästi, sitä olisi myöhemmin voinut jatkaa Lentävänniemestä Aitolahden suuntaan, jolloin se nopeuttaisi myös kotimatkaamme Tampereelta Kuopioon. Orivedelle asti etenevä tunneli olisi tietysti paras.

Kuka näitä oikein suunnittelee? Näkeehän tuon jo karttaa vilkaisemallakin, mihin se reikä kannattaa porata.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Savon tuntureilla

Maa on taas valkoinen. Kun lumi ei vielä haittaa kävelemistä, päätin käydä tutkimassa Nilsiän kupeessa kohoavaa vaaraa, Kinahmia.

Kinahmi muistuttaa hieman profiilinsa puolesta Luostotunturia. Ja ehkä samantapaisia pinnanmuotoja löytyy Saariselältäkin.

Ihan oikeiden tuntureiden korkeuksiin ei Kinahmi yllä, mutta 313 metrissä viipottava laki ei ole huono saavutus näillä leveyspiireillä. Tahkovuori on vain metrin korkeampi, eikä Savon korkein huippukaan (Maaselänmäki, Rautavaara) ole kuin viitisen metriä ylempänä.

Kinahmin kautta kulkee lyhyehkö retkeilyreitti. Siihen liittyvät rakenteet on synnytetty vuosituhannen vaihteessa, mutta reitti on kai sittemmin päässyt rapistumaan.

Pitkulainen vaara on yli kymmenen kilometriä pitkä. Säästääkseni aikaa lähdin liikkelle lähellä Konttimäkeä olevalta pysäköintipaikalta, josta Kinahmin korkeimmat kohdat ovat helpoimmin tavoitettavissa.


Kinahmille sivusuunnasta nouseva mäki oli paikoin aika terhakka...


... mutta ylempää sitten avautuikin ihan kohtuullinen näköala luoteeseen. Aurinko paistoi länsirinteeseen mukavasti.


Lähimpänä Kinahmin lakipistettä sijainneen kodan ympäristö oli rehevöitynyt...


... mutta sisältä kota oli ihan viihtyisä. Tuletkin hehkuivat valmiina.


Valmis nuotio ei ole itsestäänselvyys, koska Kinahmin reitti taitaa nykyään olla aika hiljainen. Talvella kävijöitä tosin voi olla enemmän, koska kodan kautta näytti menevän jonkinlainen moottorikelkkaura.

Reitin pohjoispäässä on toinenkin, huonokuntoisempi kota. Sen ympärillä on kai joskus ollut enemmänkin elämää, mutta markkapohjaisesta hinnastosta päätellen liiketoiminta on loppunut jo hyvän aikaa sitten.

Olin haaveillut, että Kinahmin korkeimmalta kohdalta avautuisi näkymä ympäri Pohjois-Savoa, mutta vähän nihkeää se oli. Vaikka metsää on takavuosina harvennettu, puusto peittää maisemat moneen suuntaan.

Jälkikäteen huomasin, että lakikohdan alapuolella olisi kartan mukaan ollut kolmaskin tulipaikka, joka näytti sijaitsevan rinteessä olevalla tasanteella. Ehkä se olisi ollut oikea paikka kiikaroida Puijoa?


On harmi, että Kinahmin reitti on päässyt rapistumaan. Tai ei polku itsessään vaikuttanut erityisen metsittyneeltä, mutta se voisi kiinnostaa enemmän, jos vaaran lakea hiukan parturoisi; vaikka pienen näkölavan verran.

Retkeilyrakenteita täytyisi muutenkin kunnostaa. Tämä edellyttäisi ulkopuolista rahoitusta, koska hommaa tuskin halutaan toiseen kertaan tehdä talkootöinä.

Ehkä Kinahmin voisi naittaa yhteen Tahkon reittien kanssa? Kinahmilta Tahkovuorelle kävelisi leppoisasti päivässä, mikä sopivasti tuotteistettuna saattaisi kiinnostaa matkailijoitakin. Itsekin poikkesin vielä Tahkolla, autolla tosin.

Tahkon korotussuunnitelmat taitavat nykyään olla jäissä, mutta tilalle on noussut uusia haaveita, kuten Tahkon tropiikki. Sellaisen toteutuminen voisi tietää renessanssia Kinahmillekin.

Dubai-tasoinen, ympärivuotinen elämyskeskus maksaisi kuulemma 150 miljoonaa euroa. Hanke ei ole hullunhalpa, mutta toisaalta samalla rahalla ei Ruuhka-Suomeen saa edes pyöräilysiltaa.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ruusun aika

Uusi kamera odottaa laukussa toimintaa. Viikonloppuna olisi aikaa lähteä jonnekin, mutta Kuopion sää ei ole erityisen heleä. Vettä ei varsinaisesti sada, mutta päivä on niin utuisen harmaa, ettei pakollisen juoksulenkin jälkeen tee edes mieli mihinkään.

Päätän harjoitella kuvaamista kotona. Tässä seilataan nyt vähän vierailla vesillä, mutta vaimolle ostamani jokapäiväiset ruusut saavat kelvata kuvauskohteeksi.

Valokuvaamiseen liittyvä hyötysuhteeni on huono. Otan kaikkiaan 60 - 70 kuvaa, joista ehkä 10% on jotenkin tolkullisia, loput ihan kauheaa kuraa. Onneksi virheistä ei tarvitse digiaikana maksaa mitään.

Alla satoa tunnin tuhertamisen jälkeen, s'il vous plaît.







tiistai 25. lokakuuta 2016

Etsimen takaa

Viime vuosina on tullut otettua aika paljon kuvia. Vaikka valokuvaus ei taiteenlajina erityisesti kiehdo minua, omilta reissuilta on kiva kerätä muistoja, ja ajan myötä kuvaamisesta on kai tullut jonkinlainen harrastuskin.

Kännykän ohella olen kuvannut lähinnä Samsungin järjestelmäkameroilla. Kesällä matkassa on useimmiten ollut kosketusnäytöllinen NX2000...


... jonka sitten olen kelien kylmetessä vaihtanut perinteisempään NX1000-malliin, koska sitä on parempi käyttää hansikkaat kädessä:


Kuvausominaisuuksiensa puolesta molemmat ovat täyttäneet omat tarpeeni hyvin. Objektiivina olen pääasiassa käyttänyt Samsungin 50 - 200 mm:n zoom-linssiä, joka soveltuu kohtuullisesti kaikkeen muuhun paitsi maisemakuvaukseen, johon taas kännykkä on yleensä riittävä.

Samsungin kameroihin kuitenkin liittyy ongelmia, joista olen kuullut muiltakin käyttäjiltä. Itseäni eniten on kiusannut se, että molemmat kamerani jäävät satunnaisesti jumiin niin, että niistä on pakko ottaa akku irti.

Resetointi ei sinänsä ole suuri operaatio, mutta pelkään aina, että muistikortilla oleville tiedoille tapahtuu jotain ikävää. Nyt kun Samsung kuulemma on lopettanut kameratuotantonsa, ongelmaan tuskin on tiedossa ratkaisuakaan.

Aloinkin miettiä, pitäisikö laitteistoa päivittää järeämpään suuntaan. Samsungin kamerat taitavat muutenkin soveltua lähinnä kesäkäyttöön, koska kelien kylmetessä hankaluudet tuntuvat lisääntyvän.

Kokosin yhteen asioita, joita pidin uudessa kamerassa tärkeinä. Sellaisia olivat ainakin:

  • säänkestävyys
  • käytettävyys hansikkaat kädessä
  • objektiivivalikoima
  • järjestelmän jatkuvuus

Jos haluaa olla varma, että kameralle löytyy tukea vielä vuosien jälkeenkin, kannattaa valita jonkun suuren kameravalmistajan järjestelmä. Hyviä kameroita tulee monestakin tehtaasta, mutta yleisimmät järjestelmät ovat Canonin ja Nikonin valmistamia.

Teknisiin ominaisuuksiin en kiinnittänyt kovin paljoa huomiota, koska kaikki uudehkot kamerat ovat kuitenkin omaan käyttööni riittävän hyviä.

Erinäisten vaiheiden jälkeen minusta tuli Nikon D7200:n omistaja. Ehkä eniten valintaan vaikutti kameran sääsuojattu rakenne, koska arvelin sen ratkaisevan ainakin osan niistä ongelmista, joihin Samsungien kanssa törmäsin.

Pelkällä rungolla ei tietysti tee mitään, ja linssiosaan kohdistuivat samantapaiset toiveet kuin runkoonkin. Sääsuojattuja objektiiveja ei ole ylenpalttisesti tarjolla; ainakaan siinä hintaluokassa, jota itse tuijotin.

Vaikka järjestelmäkameran idea on, että linssejä vaihdetaan tarpeen mukaan, en itse tykkää availla kameraa jossain näreikössä. Mieluiten ruuvaan kameraan jo lähtiessä sellaisen objektiivin, jolla saan otettua kaikki kuvat; käytännössä siis riittävällä polttovälialueella varustetun mallin. Tällöin tietysti joudun tinkimään kuvanlaadusta, mutta sen olen jo hyväksynyt.

Nämä asiat mielessä valitsin yleisobjektiiviksi Tamronin valmistaman 16-300mm F/3,5-6,3 Di II VC PZD Macron.

Oikeat luontokuvaajat eivät kuulemma suosi pitkää zoomia, vaan mieluummin pyrkivät lähemmäksi kohdettaan. Itse en kuitenkaan ole puskassa istuvaa tyyppiä, joten omaan käyttööni Tamron soveltuu hyvin. Pitkällä polttovälillä otetut kuvat eivät varsinaisesti häikäise, mutta pienellä tuunauksella niistä saa jälkikäteen ihan siedettäviä.


(Mainittakoon, että yllä olevassa kuvassa näkyvät kirjaimet ovat oikeastikin kaarevia...)


Toiseksi objektiiviksi hankin Sigma NAF 17-50mm f/2.8 EX DC OS HSM:n, koska se ainakin valovoimaisuutensa osalta täydentää Tamronissa olevia puutteita. Sigmassa tosin on sellainen ärsyttävä piirre, että automaattitarkennusta käytettäessä objektiivissa oleva säätörengas pyörii, mikä haittaa kameran käsittelyä.

Olin etukäteen hiukan huolissani järjestelmän kokonaispainosta. Siinä missä Samsungin peilitön kamera painoi zoom-objektiivin kanssa 600 - 700 g, Nikonin runko on jo yksistään saman painoinen. Yhteispaino objektiivin kanssa on siis liki tuplautunut.

Lisääntynyt paino ei kuitenkaan tunnu pahalta, kun kameraa kantaa "kainalossa"; siis kaulassa roikottaen, mutta olkalaukkuotteella. Toisaalta eron kyllä huomaa, jos kameraa kuljettaa kameralaukussa, ja kaipa lisäpaino tuntuu selkärepussakin.

Kokemukset Nikonista ovat toistaiseksi vähäisiä, mutta lyhyen käytönkin perusteella olen tyytyväinen ainakin siihen, että kameraa voi paljolti hallita rungossa olevien painikkeiden avulla, ilman valikkojen raplaamista siis. Kamera myös vaikuttaa nopealta, eikä kuvaamiseen tai muihinkaan toimintoihin liity ylimääräisiä viiveitä.

Toisaalta ohjelmavalitsimiin liittyvät lukot hiukan kummastuttavat. Jäykähköt valitsinkiekot tuskin pyörisivät itsestään, ja lukon vapauttimen painaminen kiekkoa pyöritettäessä on jotenkin hankalaa.


Vaikka Nikon nyt tuleekin pääasialliseen käyttöön, aion edelleen kuvata myös Samsungin kameroilla, koska pienistä puutteistaan huolimatta niissä on omat hyvät puolensa. Tykkään esimerkiksi siitä, että niillä saa otettua 16:9 -kokoisia kuvia, mikä Nikonilla vaatii vähän kikkailua.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Hiisikö sen vei?

Kalevala-hotellin ruokasalissa oli aamulla mukavan rauhallista. Oli hyvä ajatus jäädä yöksi Kuhmoon, vaikka muitakin vaihtoehtoja harkittiin. Eipä ole aikoihin tullut syötyä aamupalaa kynttilän valossa.

Mutta sitten oli taas aika lähteä liikkeelle.

  • Huomenta. Joko kerroin, että näin eilen Jonkerinsalossa hiiden?
  • Ihanko totta? Olen luullut, ettei sellaisia ole olemassa.
  • Kyllä niitä on. Onneksi tapaamani hiisi oli kiltti.
  • Minäkin haluaisin nähdä hiiden!
  • Ehkä meidän pitäisi tänään mennä Hiidenportin kansallispuistoon. Siellä niitä ainakin on.
  • Mutta näkeekö hiisiä P-paikalta käsin?
  • Lähdetään liikkeelle Urpovaarasta, se on vähän syrjemmässä. Siellä kulkee hiisiä, todennäköisesti katkeamattomana virtana.
  • Jee!

Heh. Subbe on helppo saada innostumaan, kun vaan vetää oikeasta narusta. Vaikka kyllähän se muutenkin tykkää mennä pikkuteitä.

Lähdimme ajamaan Kuhmosta 5284-tietä kohti Valtimoa. Pian Lososuon jälkeen kääntyi oikealle pienempi tie, joka vei Urpovaaraan. Sieltä laskeutui polku alas kohti Portinsaloa.

Rotkoalueella ja Porttilammen ympäristössä oli jonkun verran muitakin retkeilijöitä. En kovin pitkään tiiraillut rotkoa, koska se oli jo ennestään tuttu, vaan jatkoin kohti Kitulanlampea.

Puolivälissä matkaa havaitsin taas metsässä jotain. Kurkkiessani sitä puun takaa asia selvisi nopeasti: kyseessä oli hiisi. Jo toinen vuorokauden sisällä!

Tämä yksilö oli suurempi kuin Jonkerinsalossa tapaamani, ja vaikutti häijymmältä. Sen nenä oli ainakin käsivarren mittainen ja maha kuin karhulla!


En yleensä pienistä hätkähdä, mutta nyt tuijotin otusta kauhun vallassa. Onnekseni hiisi ei kuitenkaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ja pääsin livahtamaan sen ohitse.

Tunsin helpotusta, mutta loikittuani muutamia satoja metrejä huomasin, että toinen hansikkaani oli hukassa. Hemmetti, eikö minulla enää mikään pysy mukana? Vai hiisikö sen vei?

Pohdin tilannetta. Hansikkaat olivat hyvät, itse asiassa lähes käyttämättömät, eikä yhdellä käsineellä oikein tee mitään. Jos hansikas on löydettävissä, en haluaisi jättää sitä metsään. Toisaalta jos palaan etsimään kadonnutta, joudun ehkä uudestaan kulkemaan hiiden ohi.

Päätin lähteä etsimään hansikasta. Jospa hiisi olisi jo mennyt matkoihinsa. Mutta ei se ollut, vaan väijyi ohikulkijoita entisellä paikallaan.


Siinä missä Jonkerinsalon hiisi oli omalla tavallaan ihan lutunen, tämä yksilö oli todella ruma, jopa hiideksi. Saatoin haistaa sen löyhkän nenässäni. En halunnut enää koetella onneani, vaan kiersin otuksen miltei rotkon pohjaa pitkin.

Palattuani takaisin polulle kävelin vielä lähes vartin, kunnes viimein näin maassa mustan hansikkaan. Onneksi se oli pudonnut polulle eikä muualle metsään, jossa paikoin konttasin kameran kanssa.

Etsintäoperaatio oli vienyt sen verran aikaa, etten enää malttanut jäädä laavulle ruokailemaan. Palasin takaisin Urpovaaraan, jossa Subbe minua jo odotti.

Urpovaarassa ei ollut näkynyt hiisiä, ja Subbe olikin vähän allapäin. Kerrottuani omasta kokemuksestani sen mieliala kuitenkin koheni. Oli aika lähteä kotiin.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Elämää juoksuhaudoissa ja vähän muuallakin

Jatkettuamme matkaa Kuhmon suuntaan poikkesimme Saunajärven taistelupaikoilla, jotka aiemmin kesällä jäivät näkemättä, kun vahingossa ajoimme niiden ohi.


Toisin kuin Kilpelänkankalla, Saunajärvellä juoksuhautoja on 90-luvulla entisöity, ja ne olivatkin edelleen hyvässä kunnossa. Hämäriin suojiin pääsi myös sisälle, ja ampuma-aukoista kurkkimalla saattoikin kuvitella, miltä elämä on sotilaan silmin näyttänyt.


Saunajärvellä ollessamme alkoi sataa vettä, ja ajoittaista sadetta sitten riittikin koko loppupäiväksi. Se oli ärsyttävää, koska nieltyäni kaiken mediassa olleen korkeapainehössötyksen mukani ei ollut edes kuoritakkia. Tässä vaiheessa minun kyllä piti nipistää itseäni, koska eipä maastossa taistelleilla sotilaillakaan tainnut aina kunnon varusteita olla.

Päivän päätteeksi ajoimme Lentuaan. Sieltä löytyisi useampiakin pieniä rengaspolkuja, joiden varrella voisi ainakin evästellä. Sadevarusteiden puuttuminenkaan ei haittaisi, jos laavuilla voisi pitää sadetta.

Suunnitelma oli pettää jo Kallioniemessä. Siellä oleva laavu nimittäin sijaitsee retkikartta.fi:n mukaan tässä:


Onneksi oikea paikka löytyi reilun sadan metrin päästä, mutta sadekuuron jo alettua ehdin tuntea pientä turhautumista.


Päivän päätteeksi kiersin vielä Lauttavaaran luontopulun, mutta sitten oli aika vetäytyä yöpaikkaan, Kuhmon Kalevala-hotelliin.

Jongunjoen varressa

Bomban aamu oli kuulas ja kylmä. Pakkasta oli ollut useampia asteita, sillä Subben tuulilasi oli umpijäässä. Onneksi tolpasta sai virtaa.

Jongunjoen Hiidenportti jäi illalla näkemättä, joten päätimme nyt suunnata kohti Jonkerinsaloa.

Alueen salomaisuus viehätti minua jo edellisellä vierailulla. "Kun mielikuvituksen päästää valloilleen, voi Jonkerinsalolla tavata hiisiä ja maahisia sekä keijuja ja päivänsäteitä.", maalailee luontoon.fi-sivusto tunnelmia.

Viimeksi lähdimme liikkeelle Kangasvaarasta, mutta nyt ajoimme hiukan etelämmäksi, Nuottivaaran lounaispuolelle. Sinne menee hyväkuntoinen metsäautotie, jonka päässä on tilava kääntöpaikka.

Lähdin tallustamaan rinnettä alas kohti Jongunjokea. Yhtäkkiä havahduin siihen, että edessäni polun vieressä kyhjötti jotain.

Otuksen ryhti vaikutti huonolta, ja nenä oli kuin pinokkiolla. Ei hyvänen aika, tämän täytyy nyt olla sellainen hiisi!

Karhuille kuulemma täytyy jutella rauhallisella äänellä, ehkä sama taktiikka toimii myös hiisien kanssa. Uskallauduin hitaasti lähemmäs.

Viimein seisoin aivan otuksen vieressä. Hiisihän se, mutta onneksi kesy yksilö. Silitin sen karvaista päätä ja jatkoin sitten matkaani.


Itse Hiidenporttia kohtaan minulla ei ollut suuria odotuksia. Todennäköisesti Jongunjoelta ei löytyisi samanlaista rotkoa kuin Louhipurolta, ja melko pienimuotoiseksi Jongunjoen portti lopulta osoittautuikin.

Joen yli meni uudehko silta...


... mutta itse uoma kallioineen ei ollut erityisen jylhä.



Joen vartta myötäilevää Petranpolkua oli silti kiva kulkea, vaikka lokakuinen luonto ei enää ollut kukkeimmillaan. Jonkerinsalo on siitä erityinen paikka, että siellä on hyvin rauhallista, mitä ei voi liikaa arvostaa.

Polku koukkasi vielä Siltakosken kodan kautta. Kota lienee matalimpia, mitä omille reiteilleni on osunut.