Kuopiolaisin silmin

Edessä oli pitkästä aikaa aurinkoinen lauantai, joten ajattelin vähän kiertää kotimantuja kameran kanssa. Harmi vain, että aurinko ei joulukuussa nouse kovin korkealle. Lumesta kimaltelevia rantoja tai muuten häikäiseviä paikkoja ei löydy joka niemen kärjestä.

Aluksi ajelin Maaningan suuntaan, josta jatkoin pikkuteitä pitkin kohti Kehvoa. En pitänyt erityistä kiirettä, koska yritin samalla silmäillä sopivia kuvauskohteita.

Nyt tosin on muutenkin syytä ajaa varovasti, koska elämme kauhutalvea. Ilmastonmuutoksen syytä on se, samoin kuin sekin, että joskus tähän aikaan vuodesta ei ole lunta lainkaan.

Turhan lenkin jälkeen kurvailin lopulta takaisin Kuopioon. Puijon mäelle auringon säteet ainakin ylsivät hienosti.

Itse olen asunut Kuopiossa 25+ vuotta, mutta Puijoon liittyvä kädenvääntö tuntuu silti vieraalta. Varsinkin alueen kehittäminen herättää keskustelua - mitä pitäisi rakentaa ja mitä suojella? Olisi ehkä syytä käydä Puijolla useammin, jotta asioista syntyisi jonkinlainen mielipide.

Puijon näkötorni ei ole maailman tai edes Suomen korkein rakennelma, mutta mäelle pystytetystä tornista avautuu silti mukava näkymä ympäri Kuopiota. Tänä päivänä samanlaista tornia tuskin uskallettaisiin rakentaakaan, koska nykybetoni taitaa vahvuudeltaan vastata lähinnä kaurapuuroa.

Kun katselee vuodelta 1963 olevaa valokuvaa, mieleen nousee kuitenkin kysymys: pitäisikö tornin julkisivua joskus ehostaa?

Tornissa on tullut käytyä useammankin kerran, joten kiertelin nyt vain luontopolulla ja hyppyrimäkien kupeessa.

Suomessa mäkihyppy on hiipuva laji, ja Puijon mäkitorneistakin hypättäneen nykyään aika harvakseltaan. Lajin alennustilasta kuuluisi kai olla pahoillaan, mutta itseäni asia ei suuremmin kirvele.

On ylipäänsä vähän hölmöä, että rinteeseen pystytetään kalliita hyppyreitä, joista vain muutama jantteri maailmassa tohtii laskea. Jos jotain rakennetaan, niin tehdään sitten sellaista, josta kaikki (tai edes suurin osa) hyötyvät. Enkä muutenkaan pidä tärkeänä sitä, että ihminen osaa lentää sukset jalassa.

Toisaalta kun hyppytornit on jo rakennettu, mitäpä niitä purkamaankaan, jos hyppääjiä on edes kourallinen. Ehkä mäkihyppy vielä kokee uuden tulemisen. Mutta voisikohan niille keksiä jotain rinnakkaiskäyttöä?

Itselleni tulee lähinnä mieleen hyppyrimäkihiihto, siis kilpahiihto mäkeä ylös. Ei mikään sydänvikaisten laji, mutta voisi hyvin soveltua muiden nykypäivän hektisten kilpalajien rinnalle. Kyseessä siis olisi jonkinlainen hardcore-versio sprinttihiihdosta.

Kesällä puolestaan mäkeen voisi johtaa vettä, jolloin tuloksena olisi messevä vesiliukumäki. Hyppyrin nokkaa tosin pitäisi tasoittaa, jotta pilttien vanhemmat olisivat valmiita maksamaan vielä toisestakin laskusta.

Talvinen Puijo on joka tapauksessa kaunis. Joulukuussa puiden ei vielä tarvitse rimpuilla tykkylumen alla, mutta aika pian metsä näyttää ihan erilaiselta.

Puijolta laskeuduttuani jatkoin Neulamäkeen, jossa olevasta pienehköstä näkötornista voi tähystää Puijoakin.

Matkailua ajatellen Neulamäen ja Puijon välille voisikin oikeastaan virittää köysiradan, mahdollisesti gondolihissinkin. Myöhemmin köydet voisi vetää vaikka Tahkovuorelle asti.

Kylläpä kelpaisi turistienkin matkustaa Tahkolle, kaiken liikenteen hälinän yläpuolella! Pitkät köysiradathan eivät ole erityisen harvinaisia, länsinaapuristakin sellaisia löytyy. Gondolissa tarjoiltava aamiainen säästäisi kiireisimpien aikaakin.

Kierrokseni päätteeksi kurvasin saaristokadulle ja Pölhön saareen. Sen länsirannalle aurinko vielä nippa nappa paistoi.