lauantai 30. kesäkuuta 2018

Tiluksilla

Martinselkosesta matkamme jatkui pohjoiseen, kohti Hossaa. Koska ilta oli jo pitkällä, päätimme jäädä Hossan kansallispuistoon yöksi. Ajelimme Jatkonjärvelle, josta löysimme kohtuullisen paikan rannan ja nuotiopaikan läheisyydestä.


Jatkonjärven telttailualue sijaitsee melko lähellä tietä, mutta toisaalta on helppoa, kun teltan voi pystyttää lähelle autoa. Se mahdollistaa, että retkelle voi ottaa mukaan sellaisia varusteita, joista muuten vaelluksella joutuisi tinkimään:

  • Läppäri
  • Kamera
  • Drone
  • Makkara
  • Olut

Lisäksi on mukavaa, kun varusteet voi kerrankin valita pikemminkin käytännöllisyyden kuin painon tai koon perusteella. Matkassa voi siis olla myös tilavampi teltta, paksumpi ja pehmeämpi makuualusta, isompi kaasukeitin ja vaikka tyyny, jos se lisää onnellisuuden määrää.


Hossastakin olisi löytynyt kivoja polkuja, mutta jouduimme tällä kertaa jättämään ne väliin, koska minulla oli muita hommia. Minun nimittäin täytyi seuraavana päivänä käydä tarkastamassa tilukseni.

Sain viime jouluna vaimolta ja pojalta vähän erikoisemman joululahjan. Kyseessä oli palanen luonnonperintösäätiön hankkimaa luonnonsuojelualuetta, joka sijaitsi Kuusamon Lämsänkylässä, Räisälänniemessä. Paikkaa piti päästä katsomaan!

En ole kovin tarkasti perehtynyt säätiön toimintaperiaatteisiin, mutta koska olen lahjan muodossa osallistunut niemen suojeluun, osa niemestä selvästikin on minun. Siksi olinkin pöyristynyt, kun perille päästyämme havaitsimme, että niemeen johtavalla tiellä oli puomi.


Muutaman kilometrin matkan olisi kyllä kävellytkin, mutta auton pysäköinti vaikutti sillä hetkellä hankalalta, joten luovuimme hankkeesta. Asia oli harmillinen, koska olimme ajaneet 5-tieltä yli 40 kilometriä varmistaaksemme, että tiluksillani kaikki on hyvin.

Tässä vaiheessa Kauko yllättäen puuttui asiaan.

  • Hei, ehkä minä voin auttaa! Voisin kuvata tiluksiasi yläilmoista käsin.
  • Enpä usko, että se onnistuu. Tämä on ADIZ-aluetta, jossa ei saa lentää ilman lupaa, eikä meillä ole sellaista.
  • Ei välttämättä. ADIZ nimittäin on Kuusamon kohdalla poikkeuksellisen kapea. Tilusten päällä ei saa lentää, mutta voisin kuvata niitä lännempää, esimerkiksi Ukkolanniemestä.
  • Hmm... Niinkö? Oletko varma?

Vilkaisin ilmailukarttaa, ja vaikutti siltä, että Kauko oli oikeassa. ADIZ (EFD200) tosiaan on Kuusamossa vain muutaman kilometrin levyinen, kun se yleensä on 15 - 20 kilometriä.

Varmistin asian vielä Droneinfo-sovelluksellakin, minkä jälkeen ajelimme Ukkolanniemeen. Kova tuuli haittasi lennättämistä, ja Kauko palasikin kuvausreissultaan aika nopeasti, mutta sainpa edes muutaman kuvan luvatusta maastani.


Koska päivälle ei ollut varattuna muuta ohjelmaa, ajelimme vielä Räisälänniemen takana olevan Multikosken pohjoisrannalle. Sen lähemmäksi tiluksiani emme koskaan päässeetkään.


Voi olla, että Lämsänkylässä ei tule nyt vähään aikaa käytyä, joten täytyy toivoa, että Linkola ja kumppanit pitävät omaisuudestani hyvää huolta.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Selkenevää

Martinselkosen luonnonsuojelualue on yksi itäisen Suomen syrjäisimmistä kolkista. Karttimonjoen itäpuolella ei juuri teitä mene, mutta itärajan retkeilyreitti siellä sentään kulkee.

Olin kuitenkin viime aikoina tuijotellut kartalla Haatajanlammelle menevää polkua. Tai oikeastaan siitä oli tullut minulle pakkomielle, joka ehkä pitäisi hoitaa pois.

Vaimo ei pitänyt hoitosuunnitelmaani mielekkäänä, mutta lähti silti patikoimaan kanssani kohti Haatajanlammen laavua. Tälläkin kertaa lähtöpaikkana toimi metsäautotien päässä oleva silmukka, joka saattoi meidät sopivalle etäisyydelle kohteestamme.

Polun alkupää kulki aurinkoisella Hoikansuolla, joka ylittyi nopeasti hyväkuntoisia joskin kapeita pitkospuita pitkin. Avoimella suolla ei ollut hyttysiäkään, mikä tuntui edellisen päivän huitomisen jälkeen mukavalta.


Hoikkavaarassa rajavyöhykettä myötäilevä polku jakaantui kahdeksi kulku-uraksi, joista väkevämpi sukelsi pohjoiseen, rajavyöhykkeen sisään. Haatajanlammen suuntaan menevä haara erottui huonommin, mutta puissa oli värimerkintöjä, joiden arvelimme johtavan laavulle.


Hetkeä myöhemmin polku jakaantui vielä uudestaankin. Värikoodattu reitti ei enää näyttänyt myötäilevän pohjakartan polkumerkintöjä, vaan se vei avosuolle. Ilmeisesti kyseessä oli itärajan talvireitti, jota ei kesällä kannattaisi seurata.

Jatkoimme eteenpäin kartassa näkyvää polkua seuraten. Tässä vaiheessa kulku-ura heikkeni olennaisesti, ja pitkospuut muuttuivat huonommiksi. Hyttysetkin olivat löytäneet jostain paikalle, eikä aurinkokaan enää paistanut niin kuin hetkeä aiemmin.

Vaikka matka ei ollut erityisen pitkä, hiukan sotkuinen maasto ja terhakkaat hyttyset koettelivat retkikuntamme yhteishenkeä.

Mietinkin siinä kulkiessani, että onkohan olemassa sellaista propellihattua, joka paitsi sekottaisi ilmaa myös tuottaisi hyttysiä karkottavaa savua?

Jos kytkimellä voisi vielä valita pelkän propellitoiminnon, savun tai Martinselkosen tapauksessa molemmat, eteneminen saattaisi olla miellyttävämpää. Ei pitäisi olla nykytekniikalla ylivoimainen toteuttaa?

Kohta Haatajanlampi kuitenkin ilmestyi näkyviin, ja lammella oli hienoa!


Haatajanlammen laavulla ei kärsitä massaturismista, mutta vieraskirjan harvahkoista merkinnöistä oli pääteltävissä, että pitkospuiden kuntoon oltiin laajemminkin tyytymättömiä. Onneksi näyttää siltä, että Martinselkosen pitkoksia aiotaan tämän kesän aikana uusia; ehkä Haatajanlammen kesäreittikin saa samalla uuden elämän.


Laavu itse oli hyvässä kunnossa, vaikka pöydässä kasvoikin jo sammalta. Saksalaisen Bernien muutaman vuoden takainen viesti joka tapauksessa asetti asiat oikeisiin uomiinsa.


Luksusta, sitähän tämä! Ei ehkä lasten kanssa ja sandaaleissa, mutta muuten sittenkin ihan parasta. Ja vaikka paluumatka ei ollut yhtään helpompi, pienen asennekorjauksen jälkeen matkanteko tuntui taas miellyttävältä.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Rajasärkkä

Erilaisia hiekkaharjuja ja -särkkiä on Suomessa aika paljon. Suomussalmen ja Juntusrannan liepeiltäkin löytää karttaa tutkien helposti kaksi: Pärsämönsärkkä ja Öllörinsärkkä.

Niiden välistä voi bongata vielä kolmannenkin, joka on ytimekkäästi nimetty Särkäksi. Mitäpä sitä suotta monimutkaistamaan yksinkertaista asiaa.

Kyseessä ei liene maamme suurin ja kaunein särkkä, mutta kohteen syrjäinen sijainti aivan rajavyöhykkeen kupeessa lisää sen kiehtovuutta.

Yövyttyämme Suomussalmella palasimme jälleen itärajan tuntumaan, lähelle Levävaaraa. Metsäautotien päässä
olevasta silmukasta pääsisi kätevästi itärajan retkeilyreitille, ja edelleen kohti Särkkää.


Alkumatkan ympäristö oli metsäinen, ja hyttyset vaikuttivat jotenkin villiintyneiltä. Eivätkö ne olleet hetkeen nähneet ihmistä? Onneksi tuuli välillä puhkui hiukan navakammin työntäen ötökät Venäjälle.


Ennen särkkää polun varrella oli yksi autiotupakin, Särkänmaja. Kyseessä on entinen rajavartioston partiomaja, joka on sittemmin otettu yleiseen käyttöön. Tupa oli siistissä kunnossa, joskaan ei kovin iso.


Lähempänä Särkkää eteemme ilmestyi kummallisen näköinen puu. Tai ei puu itsessään ollut outo, mutta sen oksilla näkyvä rakennelma herätti ihmetystä. Mikä sen tarkoitus oli?

Puusta erottui jonkinlainen lava, ehkä kaksikin. Lisäksi rungon kylkeen oli kyhätty ikäänkuin tikapuut, jotka kuitenkin näyttivät vaikeilta kiivetä.

Itärajallahan on siellä täällä valvontatorneja, joista seurataan rajaseudun elämää. Mahtaisiko kyseessä olla rajavartijoille tarkoitettu valvontapuu, joka on rakennettu, kun torneihin myönnetyt määrärahat ovat loppuneet?

Ehkä tikkaista on siten tarkoituksella tehty hankalat, jotta satunnainen ohikulkija ei yrittäisi kiivetä puuhun? Ja lava tietenkin tarvitaan, jotta vartija voi viettää puussa yönsä! Asia vaikutti selvältä.


Paluumatkalla puun toiselta puolelta kuitenkin löytyi kyltti, joka paljasti, että kyseessä on maakotkan rauhoitettu pesäpuu.

Pöh! Kun on jo kertaalleen uskotellut itselleen, että rajavartijahan se puussa tähystää, ajatus puun latvassa munivasta kotkasta on melkoisen tylsä.


Pieni pettymys ei kuitenkaan latistanut retkitunnelmaamme, koska muutenhan tämä kaistale Suomea heijastelee kuin sielun peili.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Missä polut risteävät

Peurajärveltä lähdettyämme ajoimme Kuhmoon, jossa voisimme vielä täydentää matkatarvikkeitamme.

Kuhmohan on jo kolmisenkymmentä vuotta ollut kaupunki. Maalta tulevalle kaupunkiliikenne on joskus yhtä kaaosta, minkä itsekin totesin, kun odotin S-marketin parkkipaikalta poistuessamme punaisten vaihtumista vastaantulevien kaistalla.

Vaikka virhe ei ollut minun vaan sen pakettiauton kuljettajan, joka oli pysäköinyt koslansa reunimmaiseen parkkiruutuun estäen minua havaitsemasta liikenteenjakajaa, taisin silti tarjota paikallisille isännille aamun naurut. Oli selvästikin aika kiihdyttää kohti Malahvianvaaraa.

Olen tainnut ennenkin mainita, että Malahvia on mielestäni ylikaunis paikan nimi. Ja paitsi että Malahvianvaaran liikennejärjestelyt ovat toimivia, kylällä on toinenkin lyömätön etu: sen kautta kulkee sekä Vienan reitti että Itärajan retkeilyreitti.

Oli selvää, että Malahvianvaarassa riittäisi tekemistä vaikka useaksi päiväksi. Meillä oli käytettävissämme vain yksi päivä, joten jostain piti tinkiä.

Valitsimme päiväretkemme kohteeksi Aittojärveä halkovalla niemellä olevan laavun, jonne vievä polku voisi aurinkoisena päivänä olla hieno. Tuulen puhaltaessa niemellä tuskin olisi hyttysiäkään.



Jos Malahvianvaarasta pitäisi väkisin keksiä jotain huonoa sanottavaa, voisi kai mainita itärajan läheisyyteen liittyvät lentorajoitukset. Kauko vaikuttikin hiukan pettyneeltä, kun se ei päässyt ilmaan koko päivänä.


Kerroin Kaukolle perhosefektistä ja siitä, miten olemme joskus sotineet Neuvostoliittoa vastaan. Kaukon touhuilut saatettaisiin tulkita provosoinniksi, joka voisi johtaa uuteen noottikriisiin, yöpakkasiin, suurvaltojen sapelinkalisteluun, ydinsotaan ja maailmanloppuun. Eli ehkä on parempi, että minä otan ne kuvat.


Aittojärveltä poistuttuamme palasimme autolla vähän matkaa Kuhmosta Suomussalmelle menevän 912-tien suuntaan, ja kurvasimme sitten Ahvenvaaraan menevälle pienelle tielle. Meillä ei varsinaisesti ollut asiaa Ahvenvaaraan, mutta kartan mukaan näytti siltä, että sinne voisi pysäköidä auton poiketakseen Jumalanhyvänahon laavulla.

Laavun kautta menevä Vienan reitti on nykyään hiljaisempi kuin ennen. Joskus sitä pitkin on kulkenut muun muassa Elias Lönnrot, mistä syystä polkua kutsutaan myös Lönnrotin poluksi.

Reittiä on viime vuosina ehostettu, mutta metsäisillä osuuksilla polku paikoin erottuu huonosti maastosta. Puihin tehdyt pilkkamerkinnät kuitenkin helpottavat suunnistamista.


Jumalanhyvänahon laavu ei ollut ihan niin loistokas kuin paikan nimestä olisi saattanut päätellä, mutta luulisi tuon kelpaavan ainakin silloin, kun paikalle saapuu idästä, Syntisenkankaan suunnasta.


Malahviasta itään johtava särkkäosuus lienee sen sijaan hieno, mutta siihen emme nyt ehtineet tutustua. No, jääpähän jotain seuraavalle kerrallekin.

Päivän päätteeksi poikkesimme vielä Vienan merkityn reitin alkupäässä olevalla Rautiaisen myllyllä. Myllyllä - kuten koko alueella - on oma mielenkiintoinen historiansa. Nykyihmistä se palvelee lähinnä mukavana taukopaikkana.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Koillisen kutsu

Kesälomakausi painaa jälleen päälle. Se tuntuu hassulta, koska toukokuu oli säiden puolesta niin hyvä, että pahimmat kulkukiireet ehtivät jo haihtua.

Viikon lomalla ehtisi silti pidemmälle kuin tavallisen viikonlopun aikana. Olen kuitenkin huomannut, että omassa retkiparadigmassani on viime vuosina tapahtunut muutos: Lappi ei enää entiseen tapaan vedä puoleensa.

Sen sijaan sellaiset paikannimet kuten Elimyssalo, Malahvianvaara ja Martinselkonen soivat kaiken aikaa päässä. Mitä enemmän karttaa tuijottaa, sitä enemmän itärajan tuntumasta löytyy kaikkea mielenkiintoista.

Käyttääksemme ensimmäisen lomaviikon tehokkaasti hyödyksi lähdimme jo perjantai-iltana ajamaan kohti Kuhmoa. Reilussa parissa tunnissa ehdimme Peurajärvelle, tai tarkalleen ottaen Iso-Valkeisen rannelle, jonne leiriydyimme ensimmäiseksi yöksi.


Peurajärven alue on maastonsa puolesta mukavaa, hiekkaista mäntykangasta. Ja vaikka se ei sijaitse aivan keskellä-ei-mitään, seudulla on yleensä riittävän rauhaisaa niin ihmisten kuin eläintenkin kannalta.



Iso-Valkeisen rannoilta löytyy useita hyviä telttapaikkoja. Me päädymme järven luoteiskulmaan, jonne ei enää ilmestynyt muita kulkijoita, joten iltamme oli siltäkin osin seesteinen.


Kävellessäni yöllä rannalla päässäni soi joku Neljän Ruusun kappale:

Öisellä rannalla
Voi kulkusillaan kulkea
Askelittain se syvenee
Kaukana takana soi maailma julkea
Aänet hiljalleen vaikenee

Tai jotenkin noin se menee. Olin saavuttanut lomatunnelman aika nopeasti!


Aamulla nautimme kiireettömän aamiaisen. Saatuamme kamppeemme kasaan ajattelimme ensin ottaa selvää Hiidenportin lumitilanteesta, mutta lopulta päädyimme jatkamaan matkaamme kohti Kuhmoa.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Yksi pienimmistä

Minulla oli joskus tavoite tutustua kaikkiin Suomen kansallispuistoihin. Ja ehkä ajatus elää edelleen, vaikka olenkin laiska matkustamaan Kuopiota etelämmäksi.

Jos Savosta kuitenkin lähtee ajamaan etelän suuntaan, yksi ensimmäisistä vastaan tulevista puistoista löytyy Leivonmäeltä. Leivonmäen kansallispuisto on uudehko (2003) eikä kovin iso, mutta soveltuu sitäkin paremmin päiväretkikohteeksi.

Niinpä ajelin eräänä toukokuisena aamuna Selänpohjaan, jonka P-alueelta näytti pääsevän aluetta kiertäville poluille. Merkittyjä polkuja ei ole kovin paljoa, mutta ajattelin kiertää Soimalammen ja Joutsniemen kautta kulkevan lenkin.


Selänpohjan maasto oli mukavaa mäntykangasta hiekkaisine harjuineen. Vaikka P-paikalla oli linja-auto, poluilla ei silti näkynyt muita, mikä oli hiukan yllättävää.

Myös Soimalammen ympäristö viehätti omaa silmääni. Mäen rinteeseen rakennetulta laavulta avautui näkymä pienelle suolammelle.


Jos olisi peittänyt korvansa, olisi ehkä voinut kuvitella olevansa jossain Kuhmon takana. Näyttää melkein erämaalta ja tuoksuu erämaalta, mutta ei aivan tunnu sellaiselta. Mukavan oloinen paikka kuitenkin.

Joutsniemen suunnassa maasto muuttui lehtipuisemmaksi. Minulla ei varsinaisesti ollut asiaa pari kilometriä pitkän niemen kärkeen, mutta aurinkoisena päivänä kapeahkolla harjulla oli kiva kävellä.


Niemeä kulkiessani minulle selvisi myös P-paikalla olleen linja-auton merkitys. Joutsniemen tulipaikalla oli iso joukko alle kouluikäisiä lapsia ohjaajineen. Pienille lapsille Leivonmäki onkin hyvä kohde, koska polut ovat helppokulkuisia ja kohtuullisen pituisia.

Hiukan myöhemmin, Lintuniemen laavulla, lapsia oli lisääkin, ja parkkipaikalle palatessani tavoitin vielä kolmannenkin ryhmän. Porukka vaikutti mukavalta, joten en itsekään kiirehtinyt, vaan heittäydyin jonon jatkoksi. Matka eteni jotenkin leppoisasti.

Autolle päästyäni minusta tuntui siltä, että voisin kävellä vähän enemmänkin, joten ajelin vielä Rutajärven eteläpuolelle, Kirveslammen parkkipaikalle. Sen kautta kulkee pari pienempää lenkkiä, jotka sopivasti täydentäisivät muuten lyhyehköä päivämatkaa.


Kirveslammen kierroksen varrella on uudehko lintutorni, joka sijaitsee varsin hienolla paikalla. Kyseinen suo-osuus olikin Soimalammen ohella Leivonmäen parasta antia; tosin Rutalahteen menevä polku (puiston pohjoispäässä) jäi vielä kulkematta. Ehkäpä sinne joskus!


tiistai 12. kesäkuuta 2018

Hevosella pääsee

Katselen toisinaan TV:stä "Alaska: Last Frontier" -sarjaa. Se kertoo Etelä-Alaskassa asuvasta Kilcherien suvusta, jonka jäsenet pyrkivät elämään mahdollisimman omavaraisesti. Suomalaisin silmin katsottuna elämä 20 kilometrin päässä lähimmästä taajamasta ei ehkä ole niin extreme-juttu kuin sarja antaa ymmärtää, mutta ohjelmaa on silti hauska seurata.

Yksi Kilchereiden perinteistä liittyy hevosten kouluttamiseen. Ajatus on, että hevoset täytyy jo varsana totuttaa esimerkiksi veteen ja voimakkaisiin ääniin (aseet), jotta ne eivät myöhemmin säiky eteen tulevia tilanteita.

Itse sovellan samaa käytäntöä autoihin. Uusi auto kannattaa mahdollisimman pian johdattaa huonoille teille, jotta elämän haasteellisuus selviää sille jo varhaisessa vaiheessa.

Olen havainnut, että Juuka-Nurmes-Vaikko -kolmion sisään jäävä alue soveltuu tähän tarkoitukseen hyvin. Alueella on paljon sorateitä, joista osa on pieniä metsäautoteitä. Sinne edellinen Subarukin vietiin uutena, ja nyt oli uuden Outbackin vuoro.

Lähestyimme aluetta pohjoisesta, 75-tien suunnasta, josta käännyimme kohti Vaikkoa menevälle tielle. Kyseessä oli soratie, mutta sen leveys hämmensi meitä. Lentokoneillako puita nykyään rahdataan metsästä pois?


Hiukan myöhemmin tie kuitenkin kapeni, ja muutaman kilometrin päästä ohitimme metsästyskämpän, joka oli yksi alueen harvoista rakennuksista.

Arvaako joku kämpän nimen?


Aivan, Hirvivaaran kämppähän se.

Mutta olihan meillä retkikohdekin katsottuna. Ahmosuon kupeessa menee kartan mukaan polku, jolle on annettu ihan oma nimi: Vaarojen vaellus. Polku ei tosin näyttänyt etenevän vaaroja pitkin vaan pikemminkin soilla, mutta emme antaneet sen häiritä, koska suotkin ovat kivoja.

Ajoimme metsäautotien päässä olevaan silmukkaan, jonka kautta reitti kulkisi. Maastosta polkua ei kuitenkaan erottunut, vaikka kuinka tiirailimme.


Hetken puskia tuijotettuamme luovuimme Vaarojen vaelluksesta jatkaaksemme autolla kohti Panjavaaraa ja Petäisen vuokrakämppää, jonka lähistöllä risteili muutamia polkujakin.

Lähdimme tallustamaan Nurmisen rantaa myötäilevää polkua. Se vei meidät joen rantaan, mikä herätti vaimossa tunteita.

  • Hetkinen, tässä joessa on jotain tuttua...
  • Olisiko noin? Joet muistuttavat joskus toisiaan.
  • Oletko sinä hyväkäs taas raahannut minut Keihäsjoelle? En taatusti ole sivulauseessakaan maininnut Roomaa tai mitään muutakaan Keski-Euroopan kaupunkia!
  • Et niin, mutta lomat lähestyvät, ja tämä on ennaltaehkäisevä toimenpide, joka suojelee sinua pahoilta ajatuksilta.

Kaikesta huolimatta rouva tuntui viihtyvän joella.


Kesäinen Keihäsjoki näyttikin paikoin siltä, että sitä olisi voinut vaikka silittää.


Joen varresta palattuamme kävimme vilkaisemassa Pettäisen kämppää, joka sijaitsi mukavalla paikalla. Tupa näytti metsän suunnasta katsottuna vähän karulta, mutta järven puoleinen sivu oli ihan hieno!



Pettäiseltä jatkoimme autolla kohti Tervavaaraa, jonka pohjoispuolelta löytyy Porttilouhen jyrkkäseinäinen rotko. Edellisellä kerralla lähestyimme kohdetta lännen puolelta, joten nyt ajattelimme patikoida sinne etelästä, UKK-reittiä pitkin.

Lähellä rotkoa koin pieniä kauhunhetkiä. Vaimo taapersi edellä, ja itse loikin perässä poiketen siellä täällä kuvaamaan rotkoa.


Saapuessani Porttilouhen nuotiopaikalle en nähnyt vaimoa missään. Arvelin ensin, että rouva on laskeutunut polkua pitkin rotkon pohjalle, mutta siellä ei ollut ketään.


Huhuilin vaimoa useita kertoja saamatta kuitenkaan vastausta. Aloin huolestua. Jos ei ole varovainen, Porttilouhen sammaleisilta reunamilta on helppo pudota rotkoon, ja siinä käy huonosti.


Puhelimen kenttä oli aiemmin heikko, mutta yritin silti soittaa vaimolle. Olin huojentunut, kun vaimo vastasi, tosin hiukan sekaisen oloisena.

Matala verensokeri oli tehnyt diabeetikolle tepposet, ja vaimo oli tokkuraisena jatkanut kulkemistaan ennestään tutun nuotiopaikan ohi. Maaston piirteet huomioiden tämä oli pelottavaa, ja tilanne olisi voinut päättyä huonostikin. Onneksi ääntä pitämällä löysimme toisemme.

Ensiavuksi tarjoilemani suklaa sai vaimon toipumaan, mutta jatkossa rouva vältteli turhia riskejä.



Päivän päätteeksi patikoimme vielä Kiteenjärven UKK-kämpälle syömään loput eväämme. Paikka vaikutti mukavalta, ja sinne täytyneekin palata paremmalla ajalla uudestaan. Vaikkapa Ylemmäisen suunnasta UKK-reittiä pitkin.