Niiden välistä voi bongata vielä kolmannenkin, joka on ytimekkäästi nimetty Särkäksi. Mitäpä sitä suotta monimutkaistamaan yksinkertaista asiaa.
Kyseessä ei liene maamme suurin ja kaunein särkkä, mutta kohteen syrjäinen sijainti aivan rajavyöhykkeen kupeessa lisää sen kiehtovuutta.
Yövyttyämme Suomussalmella palasimme jälleen itärajan tuntumaan, lähelle Levävaaraa. Metsäautotien päässä olevasta silmukasta pääsisi kätevästi itärajan retkeilyreitille, ja edelleen kohti Särkkää.
Alkumatkan ympäristö oli metsäinen, ja hyttyset vaikuttivat jotenkin villiintyneiltä. Eivätkö ne olleet hetkeen nähneet ihmistä? Onneksi tuuli välillä puhkui hiukan navakammin työntäen ötökät Venäjälle.
Ennen särkkää polun varrella oli yksi autiotupakin, Särkänmaja. Kyseessä on entinen rajavartioston partiomaja, joka on sittemmin otettu yleiseen käyttöön. Tupa oli siistissä kunnossa, joskaan ei kovin iso.
Puusta erottui jonkinlainen lava, ehkä kaksikin. Lisäksi rungon kylkeen oli kyhätty ikäänkuin tikapuut, jotka kuitenkin näyttivät vaikeilta kiivetä.
Itärajallahan on siellä täällä valvontatorneja, joista seurataan rajaseudun elämää. Mahtaisiko kyseessä olla rajavartijoille tarkoitettu valvontapuu, joka on rakennettu, kun torneihin myönnetyt määrärahat ovat loppuneet?
Ehkä tikkaista on siten tarkoituksella tehty hankalat, jotta satunnainen ohikulkija ei yrittäisi kiivetä puuhun? Ja lava tietenkin tarvitaan, jotta vartija voi viettää puussa yönsä! Asia vaikutti selvältä.
Paluumatkalla puun toiselta puolelta kuitenkin löytyi kyltti, joka paljasti, että kyseessä on maakotkan rauhoitettu pesäpuu.
Pöh! Kun on jo kertaalleen uskotellut itselleen, että rajavartijahan se puussa tähystää, ajatus puun latvassa munivasta kotkasta on melkoisen tylsä.
Pieni pettymys ei kuitenkaan latistanut retkitunnelmaamme, koska muutenhan tämä kaistale Suomea heijastelee kuin sielun peili.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti