Yksi Kilchereiden perinteistä liittyy hevosten kouluttamiseen. Ajatus on, että hevoset täytyy jo varsana totuttaa esimerkiksi veteen ja voimakkaisiin ääniin (aseet), jotta ne eivät myöhemmin säiky eteen tulevia tilanteita.
Itse sovellan samaa käytäntöä autoihin. Uusi auto kannattaa mahdollisimman pian johdattaa huonoille teille, jotta elämän haasteellisuus selviää sille jo varhaisessa vaiheessa.
Olen havainnut, että Juuka-Nurmes-Vaikko -kolmion sisään jäävä alue soveltuu tähän tarkoitukseen hyvin. Alueella on paljon sorateitä, joista osa on pieniä metsäautoteitä. Sinne edellinen Subarukin vietiin uutena, ja nyt oli uuden Outbackin vuoro.
Lähestyimme aluetta pohjoisesta, 75-tien suunnasta, josta käännyimme kohti Vaikkoa menevälle tielle. Kyseessä oli soratie, mutta sen leveys hämmensi meitä. Lentokoneillako puita nykyään rahdataan metsästä pois?
Hiukan myöhemmin tie kuitenkin kapeni, ja muutaman kilometrin päästä ohitimme metsästyskämpän, joka oli yksi alueen harvoista rakennuksista.
Arvaako joku kämpän nimen?
Aivan, Hirvivaaran kämppähän se.
Mutta olihan meillä retkikohdekin katsottuna. Ahmosuon kupeessa menee kartan mukaan polku, jolle on annettu ihan oma nimi: Vaarojen vaellus. Polku ei tosin näyttänyt etenevän vaaroja pitkin vaan pikemminkin soilla, mutta emme antaneet sen häiritä, koska suotkin ovat kivoja.
Ajoimme metsäautotien päässä olevaan silmukkaan, jonka kautta reitti kulkisi. Maastosta polkua ei kuitenkaan erottunut, vaikka kuinka tiirailimme.
Hetken puskia tuijotettuamme luovuimme Vaarojen vaelluksesta jatkaaksemme autolla kohti Panjavaaraa ja Petäisen vuokrakämppää, jonka lähistöllä risteili muutamia polkujakin.
Lähdimme tallustamaan Nurmisen rantaa myötäilevää polkua. Se vei meidät joen rantaan, mikä herätti vaimossa tunteita.
- Hetkinen, tässä joessa on jotain tuttua...
- Olisiko noin? Joet muistuttavat joskus toisiaan.
- Oletko sinä hyväkäs taas raahannut minut Keihäsjoelle? En taatusti ole sivulauseessakaan maininnut Roomaa tai mitään muutakaan Keski-Euroopan kaupunkia!
- Et niin, mutta lomat lähestyvät, ja tämä on ennaltaehkäisevä toimenpide, joka suojelee sinua pahoilta ajatuksilta.
Kaikesta huolimatta rouva tuntui viihtyvän joella.
Kesäinen Keihäsjoki näyttikin paikoin siltä, että sitä olisi voinut vaikka silittää.
Joen varresta palattuamme kävimme vilkaisemassa Pettäisen kämppää, joka sijaitsi mukavalla paikalla. Tupa näytti metsän suunnasta katsottuna vähän karulta, mutta järven puoleinen sivu oli ihan hieno!
Pettäiseltä jatkoimme autolla kohti Tervavaaraa, jonka pohjoispuolelta löytyy Porttilouhen jyrkkäseinäinen rotko. Edellisellä kerralla lähestyimme kohdetta lännen puolelta, joten nyt ajattelimme patikoida sinne etelästä, UKK-reittiä pitkin.
Lähellä rotkoa koin pieniä kauhunhetkiä. Vaimo taapersi edellä, ja itse loikin perässä poiketen siellä täällä kuvaamaan rotkoa.
Saapuessani Porttilouhen nuotiopaikalle en nähnyt vaimoa missään. Arvelin ensin, että rouva on laskeutunut polkua pitkin rotkon pohjalle, mutta siellä ei ollut ketään.
Huhuilin vaimoa useita kertoja saamatta kuitenkaan vastausta. Aloin huolestua. Jos ei ole varovainen, Porttilouhen sammaleisilta reunamilta on helppo pudota rotkoon, ja siinä käy huonosti.
Puhelimen kenttä oli aiemmin heikko, mutta yritin silti soittaa vaimolle. Olin huojentunut, kun vaimo vastasi, tosin hiukan sekaisen oloisena.
Matala verensokeri oli tehnyt diabeetikolle tepposet, ja vaimo oli tokkuraisena jatkanut kulkemistaan ennestään tutun nuotiopaikan ohi. Maaston piirteet huomioiden tämä oli pelottavaa, ja tilanne olisi voinut päättyä huonostikin. Onneksi ääntä pitämällä löysimme toisemme.
Ensiavuksi tarjoilemani suklaa sai vaimon toipumaan, mutta jatkossa rouva vältteli turhia riskejä.
Päivän päätteeksi patikoimme vielä Kiteenjärven UKK-kämpälle syömään loput eväämme. Paikka vaikutti mukavalta, ja sinne täytyneekin palata paremmalla ajalla uudestaan. Vaikkapa Ylemmäisen suunnasta UKK-reittiä pitkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti