Reiska

Palaataanpa hetkeksi vähän tuoreempiin tapahtumiin... En ole aikapäiviin matkustanut junalla, mutta tammikuun puolessa välissä jouduin turvautumaan joukkoliikenteeseen noutaakseni uuden retkeilyautomme Jyväskylästä. Bussillakin olisi päässyt, mutta valitsin junavaihtoehdon, koska Kuopion ja Jyväskylän välinen tieosuus on vähän liiankin tuttu.

Tehdäkseni junamatkasta itselleni mukavan varasin paikan Ekstra-luokasta. Ylenpalttisen miellyttävä matkasta ei silti tullut, sillä tein istumapaikkaa valitessani virheen ja valitsin paikan selkä menosuuntaan päin. Junan huojuminen aiheutti huonovointisuutta, ja suurimman osan ajasta odotin vain perille pääsyä. Tekeekö joku oikeasti junassa töitäkin? No, ehkä vain olen tottumaton.

Jyväs-Caravanin myyjä haki minut autolla Jyväskylän rautatieasemalta, minkä jälkeen jatkoimme Seppälänkankaalle, jossa Adria Twinimme odotti.

Oikeastaan auto saapui maahan jo marraskuussa, mutta koska asialla ei näin keskellä talvea ollut kiire, siirsimme luovutuksen tapahtuvaksi tammikuussa. Ajankohta vaikutti myös siihen, että autoa piti hieman lisävarustella talvisten olojen varalle.

Talvimatkailu tuskin tulee olemaan jokapäiväistä, eikä autoon todennäköisesti tankata vesiäkään ennen kevättä, mutta seuraavat varusteet Adriaan lisättiin ennen luovutusta:

• Talvirenkaat
• Webasto
• Lämpöpeitteet tuulilasille ja takaoville

Talvirenkaiksi valitsin Nokian Renkaiden R5-kitkarenkaat. Minulla ei ole aiempaa kokemusta kitkarenkaista tämän kokoisen auton alla, mutta yksi kitkarenkaiden hyvä puoli on ainakin se, ettei renkaiden vaihtoajankohdalla ole niin väliä. Jossain vaiheessa tosin kaavailin, että kitkarenkailla mennään ympäri vuoden, mutta katsotaan nyt.

Moottorinlämmitinasia oli vaikea, koska Fiatin moottorinohjaus tunnetusti hylkii kaikenlaisia lämmittimiä. Toisaalta ilman lämmitintäkin on ikävä olla, jos autolla meinaa talvella ajaa. Polttoainekäyttöinen laite taas puoltaa paikkaansa retkeilykäytössä, vaikka vähän kallis onkin. 

Pienikokoinen retkeilyauto ei liene peltikorisista kylmimpiä, mutta karkaahan siitä lämpöä enemmän kuin oikeista matkailuautoista, joten lämpöpeitteet ovat kylmällä kelillä tarpeen.

Muilta osin varustelistaa täydennettiin vielä radiolla, joka mahdollistaa peruutuskameran käytön. Peruutustutkahan Adriassa oli jo ennestään.

Vaikka minulla on ollut kaksi vuotta aikaa tutustua aiheeseen, autoon perehdytys otti silti muutaman tunnin. Sen jälkeen oli aika hypätä Fiatin rattiin ja suunnata kohti Kuopiota.

Ajomatka takaisin kotiin oli vähän raskas. Tammikuun leutojen alkupäivien ansiosta tiet olivat enimmäkseen sulat, mutta samalla oli kovin pimeää, ja liikennettä paljon. Olin kotoa lähtiessäni varoitellut vaimoa, että voin auton saatuani samantien jatkaa Espanjaan, mutta nyt ei selvästikään ollut espanjaanlähtökeli. Onneksi Fiatin LED-valot vaikuttivat jokseenkin kelvollisilta, ja automaattisesti vaihtuvat kaukovalot helpottivat ajamista, kun huomioitavaa oli muutenkin paljon. 

Ensivaikutelma Adriasta on varovaisen positiivinen. Keittiön kulmilta tosin kuuluu aina auton tärähtäessä jotain kolinaa, mutta ehkä äänen saa vaimennettua, kun sen alkuperä selviää.

Toistaiseksi Adrialla on ajettu lähinnä kortterirallia, mutta olen silti tehnyt autoon pieniä hankintojakin. Tavaratilan suojaksi ostin kuusi kappaletta 50 x 35 sentin kokoisia kumimattoja. Ne peittävät lattian juuri sopivasti ja estävät tavaroita liukumasta ajon aikana. Ja ehkä niitä voi hätätilassa käyttää myös renkaiden alla, jos autolla sattuu jäämään johonkin kiinni.

Lisäksi ostin pari taitettavaa koria, joissa voi säilyttää ajossa aina mukana olevia tarvikkeita kuten AdBlue-kanisteria, öljyä ja lasinpesunestettä.

Ennen vakavampaa käyttöä auto pitäisi myös siivota kunnolla, mutta ehkä tältä osin odotamme kevättä ja lämpimämpiä kelejä. Vaimo taisi silti jo antaa autolle jonkun kutsumanimen; olisikohan tuo ollut Reiska tai jotain. Vähän outoa sellainen.

Ennen kuin lehdet putoavat

Tässä vielä elävää kuvaa kesän viimeisiltä retkiltä. Pahtavaarassa ei juuri ollut lehtiä mitä pudota, mutta Lehtirovassa sitäkin enemmän.

Linkki videoon

Viimeiset hetket

Jos matkustaa Muonioon asti, ei yleensä kannata jättää käymättä Pallaksella. Usein siellä on yövyttykin, mutta syksyisellä reissullamme päätimme silti majoittua Olokselle. LH Olos -hotellista sai Pallaksen retkeilyhuoneen hinnalla uudehkon superior-huoneen, ja pienemmällä tunturilla oli ruskasesongista huolimatta yllättävän rauhallistakin.

Päivän retkeilyannoksen olimme suunnitelleet saavamme samalta polulta kuin parina edellisenä päivänäkin. Ajatus oli, että ajamme autolla Luusunselän suuntaan, josta lähdemme kulkemaan Tammikämpän kautta kohti Juuvanrovaa. Aivan Oloksen lähireittejä siis, mutta meille ennestään vieraita.

Luusunselkään päästyämme tulimme kuitenkin toisiin aatoksiin. Kanalintujen metsästysaika oli juuri alkanut, ja Juuvanrovalle vievän polun alkupäässä oli omien standardiemme mukaan aika paljon väkeä. Koska meillä ei ollut pakottavaa syytä sukeltaa sekaan, päätimme kokeilla jotain muuta.

B-suunnitelma syntyi nopeasti. Muistelin, että Laaksivaaran kupeessa on reilun kokoinen pysäköintialue, josta voisi lähteä liikkeelle kohti Lehtirovaa ja Pallasta. Samoilla seuduilla on monesti hiihdetty, mutta patikoiden ei liene menty kertaakaan, joten reittiin liittyvä uutuudenviehätyskin olisi riittävällä tasolla.

Mäntyrovan tuvan kautta kulkeva polku etenee osittain samoja latuja kuin talvireittikin. Joskus hieman väistelemme kansallispuistoja, mutta on niissä se hyvä puoli, että pitkospuut ja muut rakenteet ovat yleensä hyvässä kunnossa; niin täälläkin.

Tuttua latupohjaa tallustaessa mieleen nousi se hiukan epämieluisa asia, että jokakeväiset hiihtoreissumme Lappiin ovat viime vuosina ehtyneet. Aluksi ne keskeytyivät koronan vuoksi, sittemmin muista syistä. Tällä hetkellä rouvan kuntokaan ei tosin mahdollista hiihtomatkailua eikä varsinkaan sellaisia hiihtoretkiä, joita itse tykkäsin tehdä, mutta ehkä asiat vielä muuttuvat parempaan suuntaan.

Lehtien kellastuessa ei myöskään voinut välttyä siltä tosiasialta, että kesäkauden viimeiset hetket olivat käsillä. Olosuhteet olivat yhä sangen miellyttävät, mutta jo seuraavalle viikolle oli luvassa talvirengaskelejä. Lapissa talvi tulee joskus nopeasti.

Lähin tulipaikka olisi ollut Mäntyrovassa, mutta sinne oli nyt liian pitkä matka. Aurinkoisessa Lehtirovan rinteessäkin kelpasi silti istuskella pohtien samalla, miten keplotella yli edessä olevasta pimeästä vuodenajasta. 

Pallastunturit siintivät kymmenen kilometrin päässä kääntyessämme paluumatkalle läheltä Hanhivuomaa. Tunne siitä, että kyseessä taisi samalla olla koko kesän takalaita, tuotti ilmaan pientä haikeutta.  

Retken jälkeen autoilimme vielä Pallakselle, jossa oli odotetusti paljon porukkaa. Suurin osa varmaankin päiväkävijöitä, mutta päätös majoittua Olokselle vaikutti silti hyvältä. 

Kesän 2022 retket alkoivat tässä vaiheessa olla paketissa. Loppusyksystä ehdittäisiin vielä jonnekin, mutta sen jälkeen tai viimeistään seuraavana kesänä reissujen luonne tulisi retkeilyauton myötä muuttumaan. Kun on koko ikänsä retkeillyt ja matkaillut ihan toisenlaisella formaatilla, muutos tulee olemaan mielenkiintoinen.

Ruosteen sävyjä

Kurkkiomaan retkestä jäi mukava jälkimaku. Maasto oli kaunista, ja auringon paistaessa elämä tuntui muutenkin hyvältä.

Kahden Ylläs-vuorokauden jälkeen tarkoituksemme oli silti lähteä kotimatkalle. Lähinnä siksi, että päiväkohtaiset ajomatkat pysyisivät kohtuullisina, ja ajamisen ohessa ehtisi vielä retkeilemäänkin.

Länsi-Lapissa vallinnut hyvä sää tuotti kuitenkin pääkoppaan myös toisenlaisia ajatuksia. Pitäisisikö Ylläs-Olos -polkuun tutustua tarkemmin? Näille kulmille ei välttämättä olla heti palaamassa.

Pikaisen majoitustiedustelun jälkeen muutimme suunnitelmaa ja varasimme pariksi vuorokaudeksi huoneen LH Olos -hotellista. Käytännössä se tarkoitti, että loman viimeisenä päivänä ajettaisiin yhtä soittoa Muoniosta Kuopioon. Vanhana ei enää jaksaisi, mutta kai sitä joskus täytyy.

Retkeilyn osalta päätimme jatkaa jotakuinkin siitä, mihin edellisenä päivänä jäätiin. Niinpä ajoimme autolla Ruostevaaran rinteeseen vievän metsäautotien silmukkaan, josta patikoisimme kohti etelää tavoitellen Pahtavaarassa olevaa autiotupaa. Tien alussa näytti kartan mukaan olevan portti, mutta ainakin tällä erää se oli auki.

Ruostevaaralla samoin kuin sen vieressä olevalla Tupakkalaella on joskus harvennettu metsää, joten mäen päällä on avaraa, tuulistakin. Ihan paljaaksi rinteitä ei kuitenkaan ole hakattu, vaan pystyyn on jätetty runsaasti siemenpuita.

Auringon paistaessa viistosti näky on oikeastaan aika hauska, etenkin ilmasta kuvattuna. Myös maisema Äkäsjärven suuntaan on hieno.

Reittimerkinnät ovat edelleen melko hyvät muualla paitsi Ruostevaarassa, jossa ne ovat paikoin kadonneet kaadettujen puiden mukana.

Maasto on paikoin kivikkoista, mutta ei niin paljoa, että se haittaisi kulkemista. Aurinkoisena syyspäivänä maassa on myös sopivasti... ruosteen sävyjä.

Edellisen päivän laavukokemuksen jälkeen Pahtavaaran tupaan liittyvät odotusarvot olivat maltillisia, mutta lopulta rakennus tupsahti esiin mäntyjen keskeltä. Tuvan vieressä olleen lammen vesi näytti aika seisovalta, joten käyttövesi kannattanee tarvittaessa tuoda mukana.

Itse tupa kuitenkin oli siisti, etenkin sisältä. Rakennus on aiemmin ollut Ruostevaaran ja Tupakkalaen välisessä solassa, ilmeisesti tässä, josta se on vuonna 2006 siirretty nykyiselle paikalleen. 

Vieraskirjan mukaan tuvalla käy retkeilijöitä melko usein, mutta tällä kertaa emme nähneet muita.

Tämän suon vieressä lienee tuvan vanha sijainti.

Jos oli Kurkkiomaan polulla kaunista, ei voi moittia Pahtavaaran reittiäkään. Hakkuuaukeat ottivat paikoin silmään, mutta olihan siellä jo uutta kasvuakin.

Muutaman kilometrin päässä idässä, Äkäsjärven takana, on Pahtavuoma, jossa muutama vuosi sitten lumikenkäilimme. Viitanneeko nimi samaan pahtaan?

Ylläkseltä tulevan reitin viimeisin pätkä - Kuusikonmaan tuvan ja Juuvanrovan kautta Olokselle - on yhä näkemättä. Mahtaisikohan tuonne ehtiä seuraavana päivänä?

Värit päälle

Neitokainen oli kaunis katsella, mutta Kurkkiomaa on sittenkin enemmän omaa tyyppiäni.

Linkki videoon

Sä kasvoit neito kaunoinen

Laestadiuspolulta ajelimme Ylläkselle, jossa ajattelimme viettää seuraavat pari vuorokautta. Majapaikaksi valikoitui Ylläsjärven puolella oleva Saaga-hotelli, joka tuntui tarjoavan edes vähän rauhallisemmat puitteet kuin verrokit Äkäslompolossa. Rauhallisuus tosin on suhteellista, kun on syyskuu ja ruska-aika, mutta... no, omassa huoneessa yleensä on riittävän levollista.

Matkaa suunnitellessamme Länsi-Lappi kiinnosti meitä, koska olemme viime aikoina retkeilleet enimmäkseen Suomen itäisessä osassa. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on silti aiemmin liikuttu paljon, ja välillä tuntuu siltä, että aivan uusia retkikohteita on vaikea keksiä.

Onneksi tämä on vain harhaa, sillä kyllähän Lapissa lääniä riittää, ja aina löytyy jotain, kun karttaa tutkii tarkemmin. Ihan aluksi mieleen nousi muuan neitokainen.

Kyse siis on Vesikkovaaran kupeessa olevasta tekojärvestä, josta on tehty Suomen muotoinen. Neitokainen on jo kolmekymppinen, joten ihan uudesta asiasta ei ole kyse, mutta kun paikan päällä ei oltu aiemmin käyty, päätimme nyt poiketa järvellä.

Ylläsjärveltä hurauttaa Vesikkovaaraan muutamassa minuutissa, ja autolla pääsee miltei perille asti. Ilman kopteria paikka tosin avautuu huonosti, sillä rannalta katsoen järven muotoja on vaikea hahmottaa. 

Kopterillakin kohde on hankala kuvattava, koska 120 metrin maksimikorkeudesta neito ei 24 millin polttovälillä mahdu kuvaan kuin hiukan viistosti kuvaten. Aiemmin sallittu 150 metrin maksimikorkeus olisi tältä osin ollut parempi.

Kolmessakymmenessä vuodessa neito on hieman saanut täytettä kylkiinsä - rupsahtanut, joku voisi sanoa - mutta kukapa meistä säilyttäisi tuoreutensa ikuisesti.

Neitokaisen hyvästeltyämme mieli kirmasi jo Yllästuntureiden toiselle puolelle. Olostunturin suuntaan etenevä retkeilyreitti ei enää liene ylläpidon piirissä, mutta päätimme silti tutustua Kurkkiomaan yli menevään polkuun patikoimalla Äkäsmyllyn P-paikalta Ruonavaaran kupeessa olevalle laavulle.

Nettitietojen mukaan kyseinen reitti "... on osa aikoinaan Aavasaksan ja Hetan välille suunniteltua vaellusreittiä":

"Hetta–Pallas-vaellusreittiä jatkettiin 1950-luvulla Ylläkselle ja Aavasaksalle asti. Reitti on vähäisellä käytöllä, ja Kolarista etelään se on pääosin kadoksissa."

Enpä itse asiassa tiennyt, että Länsi-Lappiin on joskus puuhattu noinkin pitkää reittiä! Olisi mielenkiintoista nähdä kartalla, mitä kautta reitin tarkalleen ottaen oli tarkoitus kulkea.

Oloksen polku erottui edelleen maastossa hyvin, ja alkumatkasta pitkospuutkin olivat hyvässä kunnossa, missä niitä nyt sattui tarvitsemaan.

Aurinko toi esiin ruskan kauniit värit, ja etenkin Metsä-Ruonanlampien tienoilla oli mykistävän hienoa. Näillä kohdin pitkospuut tosin olivat jo melko huonossa hapessa. 

Luonnossa kohtaa usein hauskoja juttuja, mutta tätä en tohtinut tuijottaa kovin pitkään, koska se näytti jotenkin riettaalta. Ongelma tosin saattoi olla katsojan silmässäkin.

Olimme kaavailleet Metsä-Ruonajärven lähellä olevaa laavua retkemme kääntöpisteeksi. Perillä kävi kuitenkin ilmi, että laavu oli palanut. Jäljellä oli vain pieni tulisija, joka hiukan kummallisesti nökötti erillään muista rakenteista. Onko se pystytetty tulipalon jälkeen?

Me emme tarvinneet tulta, koska omat eväämme olivat pääosin hiilihydraattipohjaisia. Niinpä palasimme hiukan taaksepäin, ja jäimme evästelemään kaatuneelle kelolle. Syksyn parhaita hetkiä olivat nämä.