Jatkettuamme Livojärveltä Rovaniemelle alkoi näyttää siltä, että Länsi-Lappi on pitkästä aikaa saavutettavissa. Odottaessamme sateiden väistymistä päätimme kuitenkin ensin himmailla pari vuorokautta Ounasvaaran kupeessa.
Rovaniemellä kohtasimme vastoinkäymisiä, kun rouva hotellin aamiaispöydästä noustuaan pyörtyi ja kaatui lattialle. Kaikki tapahtui nopeasti, ja olin hetken aikaa vähän neuvoton, mutta onneksemme läheisestä pöydästä riensi apuun nuori nainen.
- Minä olen lähihoitaja.
- Onpa hyvä, minä nimittäin olen ohjelmistosuunnittelija.
- Rouva pitäisi kääntää kylkiasentoon. Onko tunnettuja sairauksia?
- Diabetes ainakin, verensokerimittari on varmaan täällä jossain...
Verensokerissa ei ollut vikaa, ja vaikka taju pian palasikin, kaatuminen oli sen verran näyttävä, että paikalle päätettiin tilata ambulanssi. Lähihoitajan ammattimaista otetta ei voi liikaa korostaa; itse olisin saattanut vain tarttua vaimon jalkaan ja raahata hänet ravintolasta ulos.
Hoitohenkilökunnan tekemän arvion pohjalta rouva vietiin Lapin keskussairaalaan jatkotutkimuksiin, joissa ei onneksi löytynyt mitään vakavampaa. Pyörtyminen oli johtunut matalasta verenpaineesta, ja vaurioita löytyi lähinnä leuasta, joka oli kaatuessa osunut lattiaan. Pöydän kulmakaan ei silti ollut kaukana, ja siihen törmätessä matkan luonne olisi saattanut muuttua.
Samaan aikaan kun vaimoa paikattiin sairaalassa, oma aamupäiväni eteni tavaroita pakatessa. Olimme suunnitelleet jatkavamme Rovaniemeltä Ylläksen suuntaan, mikä kaikesta huolimatta vaikutti yhä mahdolliselta. Pieni pätkä Sieppijärveltä alkavaa Laestadiuspolkua saattaisi jopa olla hyvää jälkihoitoa tapahtuneelle.
Noudettuani rouvan LKS:stä lähdimmekin ajamaan kohti Pelloa ja Lappeaa, josta pääsisimme polun länsipäähän. Laestadiuspolulla tuskin kohtaisimme suuria väkijoukkoja, mutta länsipuolella voisi silti olla rauhallisempaa kuin 21-tien varressa, Sieppijärvellä.
Sopiva pysäköintipaikka löytyi aivan polun varresta, Korkealehdon ja Sieppijängän välistä. Autolta voisimme patikoida paitsi itään, jängän suuntaan, myös lännempänä Jäkälälaella olevalle näkötornille, jos aikaa jää.
Reitin nimi ei ole aina ollut "Laestadiuspolku", mutta sen historiaan tietysti liittyy aikoinaan Pajalan kirkkoherrana toiminut Lars Levi Laestadius. Kaikkiaan parisenkymmentä kilometriä pitkä polku etenee soilla ja metsissä, ja sen varrella on muutama tulipaikka ja jopa laavukirkko.
Polun itäinen pää kirkkoineen lienee ahkerammassa käytössä ja kukaties paremmassa kunnossakin. Sieppijängän ylittävällä osuudella pitkospuut olivat rapistuneet.
Kyllähän pitkokset kantoivat, kun varovasti eteni, mutta ajatus horjahtaa öljyisen näköiseen veteen oli epämieluisa. Kyse ei liene oikeasta öljyongelmasta, mutta ikävää suosta olisi kännykkääkin tonkia, jos kuvatessa sattuisi käsi tärisemään.
Paikoin reitti on myös heinikkoinen ja pusikkoinen, etenkin tässä kohtaa vuodenkiertoa.
Paikallisella kyläyhdistyksellä lienee yhdessä kunnan kanssa ollut aikeita ehostaa polkua, mutta ainakaan länsipäässä suurempia korjaustöitä ei oltu tehty.
Alkuperäinen ajatuksemme oli lompsia laavukirkolle asti, mutta koska eteneminen jängällä oli hidasta, priorisoimme näkötornivierailun korkeammalle ja käännyimme takaisin jo Piimäkaltion paikkeilla. Kirkolla voinee myöhemmin poiketa toisesta suunnasta.
Aikaa säästääksemme ajoimme Korkealehtoon autolla. Pysäköinti onnistui melko lähelle tornia, eikä käveltävää jäänyt kuin muutama sata metriä.
Jäkälälaella oleva kota vaikutti hyväkuntoiselta, vaikka emme sisällä käyneetkään.
Näkötornin rappuset sen sijaan olivat jyrkät, ja torni huojui hieman yhden hengen kuormallakin, mutta vielähän tuo pysyi pystyssä.
Autolle palattuamme pyörittelin yhä mielessäni aamupäivän tapahtumia. Vaikka päivän aikataulu heitti episodin myötä kuperkeikkaa, tärkeintä oli, että vaimo on kunnossa. Joskus kaikki voi olla niin pienestä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti